Keskustelujen arkisto

Enhän minä nyt yökirjoitusta harrasta. ;D :)

No joo, saa nähdä milloin osa Ankkikseen tulee...

Onkin jo pitkä aika edellisestä osasta, mutta nyt on vihdoin aika julkaista, peräti kaksi osaa. Osien pituus ja ehkä laatukin ei ole parasta mahdollista, mutta toivottavasti kelpaavat. Toivoisin kommentteja, vaikka voi olla, että lukijat ovat kaikonneet. :)

5.osa: Fantastista vai fantasiaa?

Aku mietti miten ihmeessä he olivat velhomaailmassa? Ensin Pokémon maailma ja sitten vielä tämäkin, mitä seuraavaksi? Aku tuijotti hiljaa lähestyvää joukkoa.
”EI!” ihmiset huusivat Akun ja Tupun läheltä. Aku ja Tupu itse eivät voineet seisoa muuta kuin lamaantuneina paikoillaan.
”Miten me tänne jouduimme?” Aku kysyi ihmeissään.
Tupu katseli ympärilleen. ”Minulla on aavistus, että me liikumme ajatuksen voimalla.”
”Mutten minä mitään tällaista paikkaa ajatellut, kun yhtäkkiä katosimme siihen outoon tilaan”, Aku totesi ihmeissään. Aku katseli kuin tuo käärmemäinen mies naureskeli jollekin miehelle.
”En minäkään. Siksi päättelinkin, että joku siirtelee meitä omilla ajatuksillaan paikasta toiseen. Koska ajatuksemme ovat paljon Xuirissa ja Spitaalissa ja jos toinen heistä, tai jopa molemmat, ajattelevat meitä, heillä on mahdollisuus päästä ajatuksiimme”, Tupu sanoi, mutta hänen ilmeestään näki, ettei hän ollut täysin varma.

Siinä samassa heidän viereltään kuului pamaus. Taistelu oli alkanut.
”No miten me pääsemme täältä?” Aku kysyi Tupulta.
”Meillä on mahdollisuus liikkua myös itsekin täällä ajatusten voimalla. Muistathan, että tämä on Arthur Ankan päiväkirjan salaisuus ja me olemme hänen jälkeläisiään.
Aku ei vieläkään ihan tajunnut, mutta nyökkäsi silti. Hän oli kiinnittänyt huomionsa taisteluun, jossa ihmiset olivat tiivistyneet pieneen ympyrään ja sekasorto oli loppunut yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Juuri silloin kuului ankara pamaus ja Tupukin käänsi katseensa tuohon ihmisten muodostamaan ympyrään. He kaksi tiesivät jo mitä oli tapahtunut ja niin näyttivät ympyrässä seisoskelleetkin tietävän.
”Meidän on aika lähteä Hupun ja Lupun luo”, Tupu totesi päättäväisesti ja sulki silmänsä.
Aku tuijotti vielä sekunnin ja ehti nähdä kuin tuota miestä Harry Potteria, halattiin ja onniteltiin. Sitten hänkin sulki silmänsä ja seuraavassa hetkessä, kenenkään tietämättä, he katosivat. Se oli ollut heille hetki fantasiaa.

***
Huokaisu toisensa perään oli loistava ilmaisu tohtori Xuirin sen hetkiseen mielialaan. Hän ei ollut varma miten löytäisi Raulin, sillä tämä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ajatukset tuntuivat sekoittuvan Xuirin päässä, kun hän taivalsi eteenpäin. Samaa aavikkoa hän oli taivaltanut jo ties monta tuntia. Hän ei ollut varma miksi ajatukset olivat tuoneet hänet sinne eikä hän ollut varma oliko joku siellä. Silloin Xuir tunsi jotain. Hän tunsi veljensä läheisyyden ja lähti kävelemään ties minne suuntaan, siitä Xuir ei välittänyt. Hän vain käveli eteenpäin ja tajusi, että Rudolf oli yhä lähempänä.

6.osa: Takaisin Ankkalinnaan

Aavikon palavan kuuma hiekka höyrysi samalla, kun yksinäinen mies taivalsi löntystäen eteenpäin etsien katseellaan aavikon päätä, mutta edessä näkyi pelkkää hiekkaa. Silmät olivat väsyneet ja kaikki alkoi hiljalleen musteta miehen päässä. Jalat pettivät hänen altaan ja hän kaatui naama edellä hiekkaan. Silmät menettivät viimeisetkin valon pilkahdukset, ja hiljalleen mies katosi hiekkaan, hiekkamyrskyn saavuttaessa hänet.

Raul avasi hiljalleen silmänsä ja yritti nähdä ympärilleen, mutta näki vain mustaa. Seuraavassa hetkessä hän tajusi nousseensa istumaan.
”Hän on herännyt! Tuokaa tohtori!” naisen ääni huusi, vaikkei Raul sitä kunnolla kuullutkaan. Hän tajusi, että oli ainakin hetken turvassa Xuirilta ja Spitaalilta talossa, jonne hän oli joutunut. Silloin hänen päässään jokin kuitenkin tajusi totuuden. Hän oli…
Silloin joku rykäisi ja Raul kääntyi ääntä kohden. ”Tuota… Nimeni on tohtori Oswald. Olette varmasti ihmetelleet missä olette. Olette olleet päivän tajuttomana erään turistin löydettyä teidät kaupungin laidan suuresta metsästä”, Oswald totesi.
Raul ei uskonut korviaan. Hän oli Ankkalinnassa ja päässyt pakoon Xuiria ja Spitaalia, jotka todennäköisesti vaelsivat jossakin paikassa juuri tälläkin hetkellä. Silloin totuus kuitenkin iski häneen.
”Olen sokea”, Raul kähisi hiljaa.
Syntyi hiljaisuus, joka kuitenkin päättyi huokaisuun. ”Vaikka jäitkin henkiin, huomasimme kuitenkin, että olet menettänyt toisesta silmästäsi näköä lähes 80% ja toisessakin silmässä on jäljellä vain 30% näköä.” Oswald ääni jatkoi. ”Minun on valitettavasti kerrottava, että voi olla, että jäätte tuollaiseksi. Näkö saattaisi kuitenkin palautua ainakin puolittain, jos kävisitte leikkauksessa, jonka jälkeen silmälasit saattaisivat olla oiva vaihtoehto. Leikkaus on kuitenkin vaikea ja saattaa johtaa kuolemaanne. Kaikki riippuu nyt teistä.”

Raul tuijotti hieman epäuskoisena eteenpäin tietämättä missä kohti Oswald seisoi. Vaikka Raulin olisi luullut surevan sitä, että hän saattaisi jäädä sokeaksi, näin ei kuitenkaan ollut. Jostain syystä Oswaldin nimi tuntui hyvin tutulta, ja hän yritti muistella missä hän oli sen kuullut. Hän kuuli taustalta loittonevien äänien katoavan ja seuraavaksi hän tajusi olevansa jälleen aivan yksin julmassa maailmassa, aivan yksin. Sokeana.

Yö tuntui koittavan vasta pitkän odottelun jälkeen. Raulilla pimeys tietysti tuntui ikuiselta, mutta hän tunsi yön kylmyyden. Hän mietti mitä tekisi. Hän voisi yrittää paeta ja harhailla ympäriinsä päiväkausia pääsemättä metriäkään lähemmäksi mitään. Päässä hän tunsi itsensä pelkuriksi, sillä hänen olisi sillä hetkellä pitänyt olla ankkojen luona puolustamassa näitä, sillä hän oli henkensä velkaa heille. Asiat selventyivät hiljalleen Raulin päässä ja hän tajusi mitä hänen oli tehtävä. Leikkaus oli tehtävä.

Kuudennessa osassa nähtiin vanha, jo Xuir-saagassa aiemmin nähty henkilö. Muistaako joku vielä, missä saagan osissa kysyinen herra on nähty? Arvauksia saa heittää topiciin.

Xuir itse katosi luolaan toisessa tarinassa. Huomasin nyt, että noista tarinoista, missä hän on esiintynyt ei täällä ole enää paljoakaan jäljellä, kun osista löytyy vain pienet pätkät.

Kiitos kuitenkin kommentistasi. Viides osa oli omasta mielestäni täysi katastrofi, olisitpa nähnyt siitä tehdyn alkuperäisen version. Se oli järkyttävää luettavaa ja siksi tein sen uusiksi. Kuudenteen osaan taas olen hieman tyytyväisempi niin kuin sinäkin, Padi. Seuraava osa taas saattaa olla vähän tylsähkö, mutta en sitten tiedä teidän mielipidettänne. Toivottavasti muitakin kommentoijia löytyisi.

Itse luen tarinaasi (ja huomasin viestisi vasta nyt). Milloinkas tulisi jatkoa? Edellisestä osasta on jo kulunut aikaa...

En pakota ketään kehumaan. O:-) Ajattelin vain kysyä onko tällä lukijoita, kun hiljaista on ollut. Jatkosta en tiedä. Seitsemäs osa on periaatteessa osin valmis ja kahdeksas on valmis, mutta vielä hiottava.

Voisin tietysti muokata edelliseenkin viestiini mutta näin näkyy luultavasti paremmin. Kun toiveita on, täältä pesee nyt sitten oikein kahden osan voimalla!

7.osa: Törmäys

Ankanpojat tiesivät hiekkamyrskyn lähestyvän ja siksi he kiihdyttivät askeliaan. Ridolf oli kuitenkin rättiväsynyt ja hänen kävelynsä muistutti jo raahautumista.
”Pidä kiirettä!” Lupu hoputti. ”Jos emme kiirehdi hautaudumme hiekkamyrskyyn!”
Ridolf ei näyttänyt välittävän. ”Se on turhaa, pojat. Ei näillä main ole mitään paikkaa, jossa voisi levätä, me olemme aavikolla.”
”Älä viitsi sanoa noin!” Hupu yritti, mutta tunsi kyynelien virtaavan hänen silmistään. Hän yritti pidätellä itkua, mutta se oli vaikeaa, sillä hän tiesi Ridolfin olevan oikeassa.
”Ajatelkaa vaikka, että pääsisimme sedän ja Tupun luo. Vaikka se onkin niin mahdottoman tuntuista voimmehan sentään kuvitella”, Lupu huokaisi toivonsa menettäneenä.
Seuraavassa hetkessä koko kolmikko kuitenkin tuntui katoavan tuhkatuuleen ja jättäen kuuman aavikon ja lähestyvän hiekkamyrskyn kauas taakseen.

Hupu ja Lupu eivät tienneet mitä oli tapahtunut. Kaikki oli yhtäkkiä vain hidastunut ja sitten he olivat Ridolfin kanssa pyörimässä oudonlaisessa näkymässä. Hupu ja Lupu olivat jo nähneet tapahtuman, niin myös Ridolf, mutta jostain syystä tämä tuntui katsovan tapahtumaa paljon kiinnostuneemman oloisena kuin kaksi ankanpoikaa.
Ridolf ei voinut ymmärtää miten koko juttu oikein tapahtui. Aina hän tunsi vain leijuvansa yhtäkkiä ilmassa ja seuraavaksi hän tajusikin jo pällistelevänsä ympärilleen ihmeissään. Ridolfilla oli kuitenkin arveluja. Hän arveli, että oli melko varmaa, että jutun takana olivat Xuir tai Spitaali. Toki yhteispelikin olisi ollut mahdollista, mutta Ridolf muisti vielä hyvin Xuirin kääntymisen Spitaalia vastaan. Siitä huolimatta asia arvelutti huomattavasti Ridolfin mieltä, mutta se katosi kuin tuhka tuuleen hänen päästään, kun hän tajusi putoavansa alas. Kuului kolaus, kun hän löi päänsä johonkin.

” Mitä ih-?” Ridolf hieroi otsaansa. Kun hän katseli hieman ympärilleen hän huomasi Akun ja Tupun, jotka keskustelivat kahden muun ankanpojan kanssa.
”Mitä ihmettä tapahtui?” Ridolf kysyi ja hoippui ylös maasta.
”Kyse on tietynlaisesta teleportista, joka toimii ajatusten voimalla”, Tupu sanoi. ”Kun saavuimme velhomaailmaan, tajusin asian. Olin juuri ajatellut, että jos nyt olisimme velhoja, pääsisimme pois täältä ja seuraavassa hetkessä olinkin jo sedän kanssa velhomaailmassa.”
”Ajatko siis takaa sitä, että ajattelemalla saattaisimme päästä täältä pois?” Ridolf kysyi hieman epäuskoisena. Hän millään uskonut, että Arthur Ankan päiväkirja oli jonkinlainen teleportti, joka ajatusten avulla heitti heitä eri paikkoihin.
”Kunpa asia olisikin niin”, Aku sanoi hiljaa. Hän oli puhunut Tupun, Hupun ja Lupun kanssa hetken.
”Ainoa mahdollisuus päästä täältä pois saattaa olla vain se, että joutuisimme lähelle jotain omaa ulottuvuuttamme muistuttavaa paikkaa”, Tupu jatkoi.
Seurasi syvä hiljaisuus. Kukaan ei päästänyt pihahdustakaan.
Sitten Ridolf avasi yllättäen suunsa: ”Ajattelin vain, mutta ehkei sittenkään mitään…”
”Mitä ajattelit?” Hupu kysyi, ennen kuin Ridolf oli ehtinyt edes taas istumaan maalle. He olivat jossain jonkinlaisen kaupungin lähellä, sillä jos katsoi toiselle puolelle, saattoi nähdä kaukaisuudessa hiekkadyynit ja aavikon, jolla he olivat vielä hetki sitten talsineet.
”Ajattelin vain, että olisimme voineet yrittää mennä tulevaisuuteen tai menneisyyteen, mutta sitten muistin, että voimme päästä vain eri ulottuvuuksiin ja kaksi edellä mainittua asiaa eivät taida olla ulottuvuuksia.” Ridolf huokaisi istahtaen vihdoin maan päälle.
”Hetkinen nyt”, Aku yhtäkkiä hoksasi. ”Ettekö te olleetkin hetki sitten aavikolla?”
Ridolf, Hupu ja Lupu nyökkäsivät.
”Joten”, Aku jatkoi. ” Mikä ulottuvuus oli kyseessä? Minun mielestäni se saattoi olla lähellä omaa ulottuvuuttamme.”
”Sedän sanoissa on kerrankin perää”, Lupu totesi.
”Sitähän voisi kokeilla!” Hupu innostui.
”Ei kai siinä nyt mitään menetäkään”, Tupu sanoi.

Koko viisikko ajatteli kotia, pääsevänsä takaisin kotiin, omaan ulottuvuuteensa. Oli täysin hiljaista. Kun osa luuli jo, ettei se toimisi, he kaikki katosivat kerralla.

8.osa: Kaksi tohtoria, yksi apuri

Rudolf ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hiekan tuivertaessa häntä päin hän ei nähnyt, minne oli kulkemassa. Sillä sinne, minne hän oli menossa, ei kuitenkaan ollut enää paljoakaan väliä. Rudolf oli ymmärtänyt, ettei velvollisuudesta ollut mitään apua ja Xuirin ja Spitaalin puolella oleminen oli suorastaan typerää. Kaikki oli ohi ja hän tiesi sen. Hänen suutaan kuivasi eikä hän tuumannut enää saada edes henkeä. Hiekka tuntui tunkeutuvan väkisin hänen nenän sieraimiinsa. Jalat eivät enää kannatelleet ruumista, vaan Rudolf pinnisteli eteenpäin käsivoimillaan yrittäen liikkua eteenpäin.

Yhtäkkiä Rudolf oli varma, että oli nähnyt jossakin edessäpäin valon pilkahduksen ja sai sitä ajatellessaan voimia noustakseen seisomaan. Jalat kuitenkin pettivät ennen aikojaan, kun hiekkaa lensi tuulen mukana hänen silmillään. Kädet lensivät tottumuksesta silmien peitoksi, mutta sitten Rudolf tunsi jonkun vetävän ne pois.
”Sinulla ei ole aikaa tällaiseen. Jos olet vielä mukana tule ja selviydy. Jos et, kuole”, Rudolf kuuli tutun ja hieman käheän äänen sanovan. Rudolf ei tiennyt kuka mies oli, mutta hän tarttui tämän käteen ja seuraavassa hetkessä hän tunsi seisovansa jykevästi maan päällä.

Hiekka tuntui kadonneen hänen silmistään siinä samassa ja hän katseli ympärilleen.
”Missä ihmeessä minä nyt olen?” hän kysyi täysin ihmeissään. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt enää ketään. Silti hänestä tuntui siltä kuin häntä auttaneen miehen ääni olisi ollut jonkun hyvin tutun henkilön, mutta hän ei saanut ketään päähänsä. Siinä samassa hän kuitenkin muisti, kenen äänen hän oli kuullut. Kyseessä oli ollut tohtori Xuirin ääni, vaikka se tuntuikin niin uskomattomalta.
Nyt hän ei voinut enää ymmärtää mitään. Xuir oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hän ymmärsi. Ridolf oli ollut täysin väärässä. Oli velvollisuus pysyä Xuirin ja Spitaalin rinnalla, Xuir oli jopa pelastanut hänen henkensä, joka todisti, että Xuir oli oikeassa. Raul ja Ridolf olivat pettäneet Xuirin ja Spitaalin, mutta Rudolf lupasi itselleen, ettei enää koskaan elämänsä aikana enää miettisi mitään sellaista, kuin äsken. Ridolf ei siitä hetkestä lähtien ollut enää hänen veljensä. Ei koskaan.

***
Xuir oli tällä kertaa harvinaisen tyytyväinen itseensä. Hän oli nyt täysin varma, että oli saanut pidetyksi puolellaan ainakin yhden kolmesta. Kaksi muuta saisivat taas maksaa, vaikka toinen niistä olikin hänen veljensä. Veljeydelle ei kuitenkaan ollut enää mitään väliä niin monen vuoden jälkeen. Hänen mieleensä kuitenkin muodostui hänen ensimmäinen koulupäivänsä, kun hän, Ridolf ja Rudolf olivat aloittaneet ala-asteen. Tajutessaan ajatuksensa Xuir kuitenkin pyyhki ne mielestään ja keskittyi miettimään minne ihmeeseen hän oli joutunut. Xuir ei kuitenkaan tunnistanut paikkaa ja niinpä hän mietti jotain toista paikkaa lujasti ja seuraavassa hetkessä hän oli poissa.
Xuir oli keksinyt ”ulottuvuusportin” käyttämisen lähes heti saavuttuaan Pokémon-maailmaan. Kun hän oli testannut keppiään, hän oli ajatellut Raulin tappamista ja seuraavassa hetkessä hän oli ilmestynyt lähes viereen. Hän oli jo luullut voivansa kostaa Raulille, mutta Spitaali oli pilannut kaiken. Taas. Xuir olisi kyllä halunnut tappaa Spitaalin siihen paikkaan, mutta menetettyään toisen kätensä hän oli ollut liiankin epävarma. Pelko toisenkin käden menettämisestä, tuntui piinaavan häntä.

Xuir ei tiennyt miten Ankat aina vain seurasivat häntä ja miten. Ei heillä voinut mitään aavistusta asian todellisesta laidasta ja Arthur Ankan päiväkirjan todellisesta voimasta. Xuir suorastaan harppoi metsässä ja löysi vihdoin polun, jonka tiesi johtavan jonnekin valoisampaan paikkaan. Ja niin olikin. Hänen vieressään oli pienehkö mökki, jota hän katseli tarkasti. Sitten hän käänsi katseensa eteenpäin ja huomasi suuren linnan kohoavan edessään. Hän ei välittänyt sadoista ihmisistä, jotka juhlivat jotain.
Xuir mietti miten pääsisi heidän lähelleen, mutta joku hänen mielessään esti sen ja Xuir tajusi sen itsekin. Vielä ei ollut koston aika, ei vielä.
***
Spitaali ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Juuri hetki sitten hän oli etsinyt metsässä merkkejä paikasta jonne hän oli joutunut. Hän aavisteli, että Xuirilla oli näppinsä pelissä, mutta jos olikin, tämä oli viimeistään nyt mennyt liian pitkälle.
Spitaali töllisteli yläpuolellaan lenteleviä autoja ja ihmisiä, jotka liikkuivat lentäen sohvilla istuen.
”On täälläkin vastaanotto”, hän puisteli päätään. ”Ymmärrän kyllä, etten varmana ole mikään kovin hyvässä jamassa, mutta olisi joku voinut edes toivottaa tervetulleeksi tänne tulevaisuuteen.”
Hän lähti kävelemään eteenpäin mielessään vain yksi asia: kosto suvulle.

Kiitos kommentistasi Wierii. Nyt onkin jo aika päästää yhdeksäs osa vauhtiin! Lukemisen iloa (vaikka osa onkin lyhyehkö)!

9.osa: Neljäs osapuoli

Raimo Lukas Lähteenmäki tuijotteli omaa kaupunkiaan suuresta ikkunastaan. Kuinka kaunis se olikaan. Autot ajoivat ilmojen halki nopeusrajoituksen mukaisesti noin 314km/h. Useat supertavarakaupat parveilivat asiakkaista. Hän huokaisi hiljaa ylpeydestä.
Silloin huoneeseen koputettiin.
”Sisään”, Lähteenmäki sanoi ja ovi avautui ja hänen palvelijarobottinsa astui sisään. Se oli uusintamallia oleva HMbg22. Sen erikoiskykyyn kuului se, että palvelijan toimien lisäksi se oli myös takuuvarma suojelija. Malli oli suorastaan kuin tarkoitettu kaupungin johtaja, pormestari Lähteenmäelle.
”Minulla on teille jotain näytettävää”, robotti sanoi hitaasti.
”Onko se tärkeääkin?” Lähteenmäki kysyi tylsistyneenä. Hän olisi vain halunnut tuijotella kaupunkiaan hiljaisuudessa. Hänen iso suippo nenänsä niiskautti hieman, mutta sitten Lähteenmäki lähti kävelemään palvelijansa perässä.
”Asia liittyy isoisäänne Lukas Lähteenmäkeen, joka murhattiin 90 vuotta sitten”, palvelija sanoi ja johdatti herransa suureen olohuoneeseen.
Raimo Lähteenmäki nyökkäsi pienesti. Hän tiesi täysin tarinan isoisästään, joka oli toiminut pikkukaupunki Ankkalinnan poliisimestarina hetken aikaa. Hänet oli kuitenkin löydetty eräästä talosta murhattuna.
”Tehän tunnette myös tarinan ankoista, joiden talosta isoisänne löytyi?” robotti kysyi.
Lähteenmäki nyökkäsi jälleen. Hän tiesi kaiken Aku Ankasta ja hänen kolmesta sukulaispojasta. Nämä olivat kuitenkin kadonneet kuin tuhka tuuleen noin vuosi sen jälkeen, kun hänen isoisänsä oli kylmäverisesti murhattu.
Robotti oli hetken täysin hiljaa, sitten se osoitti sormellaan 200 tuuman taulutelevisiota ja se aukesi kuin itsestään.
”On parasta, että herra näkee tämän itsekin. Se otettiin 15 minuuttia sitten Poliisimestarinkujalla”, robotti sanoi samalla, kun Lähteenmäki istuutui ja alkoi tuijottaa. Mitä ihmeellistä Poliisimestarinkujalla oli muka saattanut tapahtua?

Asia kuitenkin selvisi pian hänelle. Ensin kuva näytti vain pimeää ja hiljaista kujaa, kunnes kuin salamaniskusta viisi henkilöä ilmestyi paikalle. Kuja oli kuitenkin niin pimeä, ettei Lähteenmäki ehtinyt erottaa, ketä he olivat, sillä viisikko lähti nopeasti suuntaamaan kohti vilkasta katua kujan toisessa päässä. Kohta he olivat jo kadonneet.
Lähteenmäki tuijotti ihmeissään. Hän oli varma, että hän oli nähnyt ainakin yhden ankan. Se tuntui mahdottomalta, sillä ankkojen suku oli vaipunut sukupuuttoon puoli vuosisataa sitten.
”Voiko kuvaa zoomata?” Lähteenmäki kysyi. Robotti teki työtä käskettyä.
Ensin viisikko näytti pelkiltä varjoilta. Hiljalleen kuva kuitenkin alkoi selventyä, kunnes paikalla näkyi selvästi yksi vanhempi ankka, kolme ankanpoikaa ja yksi nuorehko mies.
Lähteenmäki tajusi heti mistä oli kysymys. Hänen naamansa muuttui punaiseksi vihasta ja hän ponkaisi ylös.
”Koko armeija valmiiksi!” Lähteenmäki huusi. ”Haluan ankat elävinä tai kuolleina tänne tunnin kuluessa!”
Kun hänen palvelijansa oli lähtemässä jo kiireellä, Lähteenmäki kuitenkin pysäytti hänet: ”Seis!”
”Ja minä lähden mukaan!” Lähteenmäki jatkoi. Hän kääntyi kohti aulaa, jossa hän saattoi odottaa yksityiskonettaan. Musta puku kiilsi vielä kauan kauaskin, kunnes se katosi näkyvistä Lähteenmäen mukana.

Jännitystä. I like. Kielioppivirheitä löysin pari, mutta muuten hyvää laatua. Jotenkin tästä "väliosasta" jäi vain se maku, että ehkä tätä olisi voinut lyhentää, tai ujuttaa pikakelauksena seuraavan osan alkuun. Mutta, jatkoa odotellessa, tarinasi on todella hyvä!