Keskustelujen arkisto

Nimi: Murtautuminen sydämeen
Ikäsuositus: Vaihtelee lukujen mukaan, alussa sallittu
Päähahmot: Kulta-Into Pii, Milla Magia, Roope Ankka, Karhukopla
Tyylilaji: toiminta, seikkailu, romantiikka, huumori
Paritukset: selviävät pian, kuitenkin het-parituksia
Juonitiivistelmä: Versioni siitä, mitä tapahtui Don Rosan tarinan Kaikkein mieluisin lahja (A Little Something Special) jälkeen.
Kirjoittajan kommentit: Ensiksi on sanottava valtaisat kiitokset henkilölle nimeltä kirja! Hän on toiminut eräänlaisena oikolukijana ficilleni, antanut yksityiskohtaista palautetta, poiminut toimimattomia kohtia, miettinyt juonta kanssani ja kertonut paranteluehdotuksia. Teinkin ficciin lukuisia muutoksia hänen ansiostaan. Ilman kirjaa kehtaisin hädin tuskin julkaista tätä tekelettä. Kiitos!
Lukuiloa sitten vain kaikille! :) Toivon todella palautetta; etenkin kiinnostaa tietää, miksi jokin oli hyvää tai huonoa, missä olen onnistunut ja missä en jne.. ”Hyvä luku!” -kommentit toki lämmittävät mieltä, mutta eivät auta tarinan kehittämisessä.
Huoh, en osaa kirjoittaa lyhyitä alkuhöpinöitä. No niin, esirippu auki.

Luku 1 – Uusia tuulia ja puhureita

Limpopon laakson poliisivoimista oli varmasti yli puolet hälytetty Kulta-Into Piin rahasäiliölle, jossa niin suurelle määrälle järjestyksenvalvojia olikin käyttöä. Poliisiveljesten Boliz ja Konstabel saapuessa norsullaan paikalle oli rahasäiliön kylkeen tehty valtava reikä ja aukosta pursuavaa kultaa kärrättiin pois monen naamiomiehen voimin. Säiliön pihalla seisovista poliisiautoista ja norsuista nousi univormupukuisia miehiä ihmettelemään tapahtumien kulkua; vain harva oli uskaltautunut kaaoksen keskelle rikollisia pidättämään, sillä pihalla säntäili myös vauhkoontuneita kirahveja ja sarvikuonoja. Erityisesti hämmästystä kuitenkin herätti tummatukkainen naisankka, joka rynnisti pitkin pihaa kantaen päänsä yllä taulua, johon oli kiinnitetty kultainen kolikko.

”Toimeksi! Pysäyttäkää heidät!” karjui kaaoksen keskellä itse Kulta-Into Pii, Limpopon ja koko Afrikan rikkain ja taatusti vaikutusvaltaisin ankka. Boliz ja Konstabel nousivat vikkelästi norsun selästä, pysäköivät sen säiliön lähettyville ja juoksivat sitten epätoivoisena huutavan Piin luokse.

”Jo oli aikakin saada lisävoimia!” Kulta-Into tiuskaisi. ”Te kaksi, ottakaa kiinni tuo noita! Ja hälyttäkää lisää apua Karhukoplan konnien kiinnisaamiseksi! He ovat jotenkin onnistuneet kiertämään suurimman osan ansoistani!”

Milla Magia pyörähti ympäri. Kaksi poliisia lisää oli tulossa häntä kohti, pamput kohotettuina. Italialainen velhotar virnisti nopeasti ja kaivoi laukustaan uuden posauspommin. ”Siitä saatte!”

”Uhh!” Molemmat poliisit hoippuivat hetken taaksepäin savuverhon uumenissa ja kaatuivat sitten jysähtäen maahan. Milla jatkoi matkaansa pois ansoitetun säiliön pihamaalta tähyillen jo taksia, jolla pääsisi lentokentälle. Salamasiirtotomu oli huvennut Limpopon matkaan.

”Hahaha, juuri niin, italiatar! Juokset suoraan kohti valtavaa miinarykelmääni!” Kulta-Into Pii hihkui vain noin kymmenen metrin päästä.
”Hahhah itsellesi!” huusi Milla salaperäisesti. Hän oli taikonut kaikki säiliön turvatoimet väliaikaisesti tehottomiksi.

KABOOM!

”Kääk!” Milla liisi komeassa kaaressa taaksepäin, kun miina, joka muiden ansojen tapaan oli taas kytketty päälle, räjähti hänen mustan korkokenkänsä alla. Lento päättyi suoraan Kulta-Into Piin jalkojen juureen.

”Luulitko selviäväsi noin helpolla?” afrikaaneri sanoi omahyväisyyttä ja halveksuntaa pursuavalla äänellä. ”Toisin kuin Roope, jonka silinterikin on ulkonäöstä päätellen kirpputorilta, minä en pihistele säiliöni suojausten kanssa!”

Milla kiristeli hampaitaan laskiessaan taulun, jossa Piin ensikolikko kiilteli, maahan. Hän katsoi ylös parrakkaaseen ankkaan ja pani merkille, että vaikka tämä muistutti hyvin paljon Roopea seistessään selkä suorana rahojaan suojelemassa, jokin hänen olemuksessaan taisteli rajusti Roopen luonnetta vastaan.

Kulta-Into katseli Millaa nokanvarttaan pitkin ja tuhahti: ”Niiltä sivistymättömiltä karhukonnilta vielä saattoi odottaa takinkääntöä, mutta sinäkin! Uskoin sinun olevan edes jossain määrin järkevä ja sitä paitsi uskollinen kollega – nähtävästi erehdyin. Onneni on, että olet myös samanlainen tumpelo kuin he.”

Milla katsoi, kuinka Pii poimi taulunsa kolikkoineen maasta, ja pomppasi pystyyn. ”Hah, luuletko, että tuossa oli kaikki, mihin pystyn?” Hän otti uuden posauspommin, muttei ehtinyt viskata sitä matkaan, sillä Pii tarrasi kolikkovapaalla kädellään Millan käsivarteen.
”Älä edes yritä, noita! Ärh, missä ne laiskat virkavallan edustajat kuhnivat?”
”Päästä irti!”

Kahakan seurauksena posauspommi putosi maahan ja tyrmäsi niin Kulta-Innon kuin Millankin. He makasivat maassa pitkän tovin nähden pelkkiä välkkyviä tähtiä.

”Uhh…” Milla mutisi kohta räpytellen silmiään. Hän näki Kulta-Innon hapuilevan ensikolikkoaan ruohikosta ja syöksähti itsekin killinkiä kohti.
”Aselepo!” ehdotti Kulta-Into, kun kädet ehättivät kolikolle yhtä aikaa. Milla tuhahti, mutta antoi Piin toistaiseksi pitää kolikkonsa.

Kulta-Into sijoitti kolikon huolellisesti taskuunsa ja katsoi sitten räjähtäneen näköistä Millaa. ”Sinulla on outo logiikka”, hän tuhahti. ”Eikö päähäsi pälkähtänyt, että kun Karhukopla ryövää omaisuuteni, sinulla ei ole käyttöä ensimmäiselle lantilleni?”
”En uskonut, että he onnistuisivat”, Milla sanoi puistellen pölyjä mustasta mekostaan. ”Ja kuten huomaat, olin oikeassa!” Hän vilkaisi Karhukoplaa, jonka jäsenet hajaantuivat eri suuntiin poliisia pakoon ryöstösaaliinsa unohtaneina. Kulta-Into taas seurasi katseellaan poliiseja, jotka raahasivat rahasäkkejä takaisin säiliöön, varmistaen, ettei yksikään kolikko päätynyt väärään taskuun.

”Karhukoplan takiahan yhteinen suunnitelmammekin meni pilalle”, mutisi Kulta-Into lähinnä itselleen noustessaan seisomaan ja puistellessaan baskeriaan puhtaaksi pölystä. ”Oli heidän ideansa käyttää junarataa rahojen kuljetukseen.”
”Ja oli heidän syytään, ettei Roopen lantista ollut minulle enää hyötyä”, yhtyi Milla ja nousi myös ylös. ”Kaikki olisi sujunut täydellisesti ilman heitä. Olisin vienyt Roopen ensikolikon, ja yksin lantin menettäminen olisi saanut kääkän menettämään otteensa liiketoimistaan. Jos vain saisimme uuden tilaisuuden…”

Äkkiä Kulta-Into kohotti kulmiaan. ”Et kai ole sitä mieltä, että voisimme jatkaa yhteistyötämme Roopen lyömiseksi?”
”Miksei?” Milla sanoi ja koetti mahdollisimman vähän näyttää siltä, että oli juuri yrittänyt ryöstää Kulta-Innon. Minulla ei ole mitään menetettävää, hän ajatteli. Kulta-Innon kolikkoa en enää saa käsiini, ja Roopekin osaa taas olla hiukan enemmän varuillaan. En ehkä pysty käymään häntä vastaan yksin.

Kulta-Into pärskähti ja puisteli päätään. ”Kuules nyt, mokoma noita-akka”, hän ärisi. ”Vaikka unohtaisinkin sen, että vielä äsken toimit minua vastaan Karhukoplan toheloiden kanssa, ei ole mitään mieltä laatia uutta suunnitelmaa. Tähän mennessä Roope on jo ehtinyt maksimoida turvatoimensa ja on varmasti varautunut uusiin iskuihin.”

”Mutta myrskyn laannuttua Roope höllää takuulla turvatoimenpiteitään!” Milla sanoi melkein maanittelevasti. ”Vanhus on niin pihi, että ihme kun hänellä on tälläkään hetkellä yhtään vartijaa työssä!”
”Hmm…” mutisi Kulta-Into itsekseen. Sitten hän katsahti arvioiden Millaan. Tämä katsoi takaisin silmät kiiluen, kädet liitettyinä yhteen sydämen päälle ja ovela hymy huulillaan. Hänen päähänsä oli jo pulpahtanut mielikuva isoista rahasäkeistä ja Al-Epahin myyjän venähtäneestä naamasta, kun hänellä jälleen kerran olisi varaa puodin laadukkaimpiin taikakaluihin.

Kulta-Into mietti vielä hetken ja kiristeli hampaitaan hieman. Pah, luuleeko noita pääsevänsä liikekumppanin pettämisestä noin vähällä? Kehtaa vielä ehdottaa uutta yhteistä keikkaa! hän ajatteli. Hmm, mutta samapa tuo… Hänestä voi olla hyötyäkin…

”Hyvä on sitten”, Kulta-Into sanoi äkisti. ”Suostun yhteistyöhön kanssasi, mutta yhdellä ehdolla.” Milla näytti kysyvältä ja Kulta-Into jatkoi: ”Mikäli suunnitelmamme jostain syystä epäonnistuu, en tahdo joutua taas hälyttämään puolia Limpopon poliisivoimista säiliölleni. Tahdon velhottaren kunniasanasi, että tällä kertaa et kajoa ensilanttiini, vaikka millainen paikka tulisi.”

Milla nyökkäsi ja sanoi: ”Annan kunniasanani.” Hän ojensi kätensä, ja Kulta-Into puristi sitä lyhyesti mutta lujasti.

Kaksikon takaa kuului juoksuaskeleita. ”Herra Pii!” Hengästynyt ja kovia kokeneen näköinen poliisipäällikkö pysähtyi Kulta-Innon eteen. Tämä alkoi naputtaa kärsimättömästi maata räpylällään, kun miehellä näytti kestävän useampi tovi asiansa esittämisessä.

”Puuh – tiukan ajojahdin jälkeen – huh – saimme – lääh – viimeisetkin Karhukoplan pojat viimein kiinni.”

Kulta-Into näytti positiivisesti yllättyneeltä. ”Hyvä. Teidän on parasta lähettää heidät takaisin Ankkalinnaan, täällä ei heitä kaivata!”
”M-mutta sir, emme voi – ”
”Te voitte lähettää minkä tahansa häiriötekijän Ankkalinnaan, jos virkauranne on uhattuna!” Pii karjui vaarallisella äänellä, ja poliisipäällikkö nielaisi hölläten kaulustaan.
”Hyvä on, herra Pii!”

Miekkonen harppoi matkoihinsa, ja Kulta-Into virnisti tyytyväisenä. Milla katsoi miestä kateudella. Kunpa vain Roopen vakoojat olisi yhtä helppo häätää Vesuviukselta! Heihin kului aina monta posauspommia.

”No niin…” Kulta-Into sanoi kääntyen taas Millan puoleen. ”Koska aloitamme uuden suunnitelman laatimisen?”
”No, nyt kun kerran täällä olen, vaikka heti”, Milla vastasi hieroen käsiään yhteen.
”Hyvä on”, Kulta-Into sanoi nyökäten. ”Mutta minulla on paljon bisneksiä hoidettavanani, joten suunnitelma ei valmistu hetkessä. Lienee helpointa, jos asut kartanossani täällä olosi ajan.” Sillä siellä sinua on kätevintä pitää silmällä, hän ajatteli jatkoksi.
”Selvä, kiitos.”

”Pyydän autonkuljettajaani viemään sinut perille. Itse minun täytyy hoitaa vielä muutamia asioita säiliössäni.” Kulta-Into viittasi hiukan happamasti säiliön edustalla hääriviin poliiseihin.
”Ymmärrän”, Milla sanoi ja kuvitteli jo mielessään, miltä miljardöörin asunto mahtaisi näyttää. Olisiko se suuri ja korea, sellainen, joita hän oli tottunut näkemään vain unissaan? Vai oliko Pii yhtä pihi kuin Roope ja muistuttaisiko rakennus enemmän vanhaa navettaa kuin kartanoa?

Astuessaan valtavaan, siniseen limusiiniin Milla päätti varautua ensimmäiseen mielikuvaansa Piin kartanosta. Uusia suunnitelmia Roopen melkein-kaksoisolennon kanssa siis… hän tuumi eksoottisia ohi vilistäviä maisemia katsellessaan. Mitähän tästä vielä seuraa?

*

Samaan aikaan Roope Ankan rahasäiliössä säiliön omistaja istui pöytänsä takana toimistossaan edessään nippu papereita, kuten oli tavallista. Mikä oli vähemmän tavallista, hän ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä paperinippua kohtaan. Se lojui rytyssä Roopen edessä hänen tuijotellessaan kenties kattoon, kenties seinään, kenties kauas kaukaisuuteen. Hänen lievästi sanottuna poissaoleva ilmeensä viittaili viimeisimpään.

Huokaisu toisensa perään halkoi tunkkaista toimistoilmaa. Kun niitä oli kuultu puolisen tusinaa, astui kuvaan heiveröinen kuiskaus, josta muotoutui sanat: ”Voi Kultu!”

Roopen oli niin vaikea uskoa sitä todeksi. Hän oli itse asiassa nipistänyt itseään kolme kertaa käsivarresta varmistuakseen siitä, ettei nähnyt harvinaisen ihanaa unta. Ja totta se oli. Kaikki.

Kultu Kimallus oli marssinut hänen toimistoonsa, kuiskannut hänelle… kuiskannut hänelle jotain ihanaa. Jollei Roope olisi ollut varma, että hänen kuulonsa toimi vielä näin vanhanakin moitteettomasti, hän olisi uskonut kuulleensa väärin.

Eikä siinä edes kaikki. Kultu oli suudellut häntä. Tarttunut häntä poskiparroista määrätietoisuudella, joka lähestulkoon hipoi Roopen omaa päättäväisyyttä, ja suudellut häntä. Roope vei käden nokalleen, hänen huulensa tuntuivat yhä kihelmöivän pusun jäljiltä.

Aku ja muutko tämän tosiaan olivat suunnitelleet? Niinhän juuri Kultun puheista oli pääteltävissä. Mutta kuinka he olivat saattaneet arvata, että juuri tämä Roopella oli ollut mielessään hänen tyrmätessään ehdotuksen toisensa perään ankkalinnalaisten yrittäessä arvata hänen kaikkein mieluisinta lahjaansa? Miten he saattoivatkin tuntea hänet niin pohjia myöten?

Noin viiden minuutin kuluttua Roope kokosi itsensä ja paperinsa. Hän ei kuitenkaan saanut kaunista vaaleaverikköä mielestään vielä pitkään aikaan, vaan hyräili onnellisesti itsekseen paperinippuja tutkiessaan.

Lähtiessään Kultu oli sanonut odottavansa häntä. Roope ei tiennyt, miten suhtautua siihen. Selvää oli, ettei Kultu jättäisi asioita tähän, ja se tuntui puoliksi huojentavalta, puoliksi ahdistavalta. Ties milloin Kultu tupsahtaisi rahasäiliöön seuraavan kerran.

Roope yritti sadatta kertaa vakuutella itselleen, ettei Kultu merkinnyt hänelle sen enempää kuin kukaan muukaan tuttu tai sukulainen. Nainen oli vain muisto Klondikesta ja Roopen nuoruusvuosista. Erityisen korea muisto kieltämättä, muttei muuta.

Vaikka Roope oli hyvä vakuuttelussa esimerkiksi tinkiessään korkeista hinnoista, tässä asiassa hän ei kyennyt vakuuttamaan itseään sen enempää kuin läheisiäänkään. Kultuhan oli kuiskannut rakastavansa häntä! Roope ei olisi ikinä sanonut sitä ääneen, mutta…

Se merkitsi hänelle ehkä yhtä paljon kuin hänen rahasäiliönsä koko sisältö.

Ehkä enemmän.

*

Kulta-Into Pii oli niin ikään tehnyt tiensä rahasäiliönsä toimistoon ja istunut tavalliselle paikalleen pöytänsä taakse. Paperinipun sijasta hänellä kuitenkin oli edessään puhelin, jonka luuria hän puristi rystyset normaaliakin valkeimpina siihen puhuessaan.

”Miten niin ei onnistu? Haluatteko, että järjestän teidät kaikki kaltereiden taa miljardöörin uhmaamisesta?” Hän kuunteli hetken vastausta ja ärisi sitten: ”En välitä siitä! Voisin lyödä vaikka vetoa, että Ankkalinnan poliisi ilahtuisi ikihyviksi saadessaan Karhukoplan konnat käsiinsä!”

Langan toisessa päässä oleva poliisiylipäällikkö vapisi niin rajusti, että huitaisi kahvikupin pöydältään sanoessaan heikolla äänellä: ”Öh – herra Pii – minulla oli juuri puhelu Roope Ankan kanssa, ja hän käskee meitä pitämään karhukonnat Afrikassa sillä uhalla, että – ”

Puhelimesta kuului hetken aikaa täysin julkaisukelvotonta materiaalia, ja poliisiylipäällikkö vei säikähtäneenä luurin kauemmas korvastaan. Lopulta ääni tuntui vaimenevan normaalille tasolle, ja ylipäällikkö saattoi jälleen kuunnella, mitä Piillä oli sanottavanaan.

”Hyvä on sitten, mutta muistakaa, että suurin osa laitoksenne ylläpitämiseen käytettävistä rahoista tulee minulta! Varaatte karhukonnille jykevimmän tyrmänne ja parhaat vartijanne. Olen joka tapauksessa varma, että konnat saavat kutsun Ankkalinnan vankilaan ennen kuin ehditte edes lukita heidän selliään!”

Kulta-Into paiskasi luurin kiinni hyvästejä sanomatta. Pahuksen Roope Ankka! Vielä hän nitistäisi tämän ja tulisi maailman rikkaimmaksi ankaksi. Pitäisi vain keksiä uusi suunnitelma…

Uusi suunnitelma, hyvänen aika! Johan hänellä oli alulla entistä ehompi skenaario! Hetkeksi hän oli täysin unohtanut neiti Magian ja sopimuksensa tämän kanssa.

Kulta-Into katsoi kelloaan. Hän ehtisi vielä hyvin allekirjoittaa parin vastikään ostamansa kultakaivoksen omistuskirjan ja soittaa puhelun Poppawakin maharadžalle, ennen kuin lähtisi takaisin kartanolleen.

”Hmph, vai että jälleen yhteistyötä sen kieron italialaisnoidan kanssa”, Kulta-Into mutisi pöytälaatikoita penkoessaan. ”Mitähän tästäkin seuraa?”

*

Samaan aikaan Limpopon vankilan pihamaalla seitsemän nujerrettua konnaa paineli kohti karua rakennusta.

”Ajatelkaa asian valoisia puolia, veljet!” sanoi punapaitainen naamiomies, joka käveli toiseksi viimeisenä samannäköisten veikkojen jonossa. ”Uusi linna, uudet muonat! Ties vaikka viihtyisimme – tarkoitan, pystyisimme pakenemaan täältä helpommin kuin edellisestä sellistä!”

”Naama umpeen, 176–761!” murahti hänen veljistään se, joka oli varustettu numerolla 176–176. ”Afrikan ankka ei ole yhtä saita kuin Roope. Hän on varmasti järjestänyt vankilaan ylimääräisiä turvatoimia meitä varten. Hyvässä lykyssä pääsemme pakoon ensi vuosituhannella!”

”Mutta vaihtelu virkistää”, puuttui puheeseen numerolaatan perusteella 176–167 -niminen karhuveli. ”Sanoitte mitä sanoitte, minä haistan ilmassa uusia tuulia.”
”Minusta se tuoksahtaa vastatuulelta”, murahti 176–176.
”Minusta taas pohjaan palaneelta laitosruoalta”, mutisi 176–716.

”Päät pystyyn, veikkoset!” sanoi 176–761 hilpeästi. ”176–167 on oikeassa. Hyödynnetään täällä viettämämme aika uusien suunnitelmien parissa Roopen pään menoksi. Kun pääsemme takaisin Ankkalinnaan, vanhaa kääkkää on vastassa oikea puhuri.”

Hiljalleen toiset yhtyivät 176–761:hteen, ja pian kaikkien sänkisillä kasvoilla koreili hymy. Karhuveljeksiä selliin vievä vartija nielaisi kuuluvasti, kun hänen paiskatessaan kalterioven kiinni kuului ovien toiselta puolelta vain pahaenteistä naurua.

Loistavaa! Ankkiksen yksi parhaita alukja tarinalle! Paritukset eivät näy, ja juoni alkaa tiivistyä. Uskomatonta! Juoni kulkee minustakin hyvään tahtiin! Jatka samalla tavalla!

Erittäin laadukas alku tarinalle.

En mitenkään rakasta Rosan tarinoita (vaikka toki ne ihan hyviä ovatkin), eikä KML kuulu sekään suosikkeihini. Ensimmäisen luvun perusteella tästä tarinasta on kuitenkin tulossa huomattavasti äsken mainittua parempi kertomus. Tässä vaiheessa tosin en vielä rupea nostamaan tätä Ankkiksen kaikkien aikojen parhaimmaksi, mutta varmasti hieno tarina tulossa.

Kuten totesinkin jo, mainiosti kirjoitettu ensimmäinen luku ja erittäin mielenkiintoinen, sekä - mikä tärkeää - omalaatuinen. Lukemista ei noin vain voi jättää kesken. Toivottavasti mielenkiinto säilyy vielä seuraavissakin osissa!

Loistava otsikko - herättää heti mielenkiinnon, eikä se sammu tarinan luettuakaan. Täydellinen tarina; säilyttää mielenkiinnon ja innostaa lukemaan seuraavankin osan. Ficci on kuin suoraa jatkoa tälle Rosan tarinalle (joka on ollut oma suosikkinikin). Kertausta on tarpeeksi, muttei liikaa. Tuskinpa tämä alkuosa suuresti ilahduttaa niitä, jotka eivät ole tätä Kaikkein mieluisinta lahjaa lukeneet. Kuvailua on tarpeeksi ja juonen etenemisvauhti on juuri sopiva. Nytkin nuo nimet ja Karhukoplan keskustelupätkä olivat hauskoja, mutta omasta puolestani huumoria saa olla rutkemminkin. Mainio alku. Pidä kertomuksesi yhtä mielenkiintoisena jatkossakin, jatka samaan malliin!

Kommentoin Hirmun puolesta muutamaan kommenttiin. :)

Lainaus käyttäjältä: MirkkuTäydellinen tarina;
Ei sitä vielä voi sanoa! :D Korkeintaan luku.

Lainaus käyttäjältä: HiidenkirnuKirjan ja Hirmun yhteistyö kantaa hedelmää.

Ties vaikka näkisimme joskus tämän tarinan Aku Ankka lehdessä johtosarjana, jonkun huippupiirtäjän piirtämänä.
Minun? :D Minähän vain oikoluen.
Arvaas mitä. Ehdoitin Hirmulle, että hän tekisi tästä sarjakuvan ja lähettäisi Aku Ankan toimitukseen, mutta se kuulema kariutui piirtotaitoihin.

Mukavasti kommentteja on sadellut, kiitos Hirmunkin puolesta niistä. Tosin...
Lainaus käyttäjältä: HirmuToivon todella palautetta; etenkin kiinnostaa tietää, miksi jokin oli hyvää tai huonoa, missä olen onnistunut ja missä en jne.. ”Hyvä luku!” -kommentit toki lämmittävät mieltä, mutta eivät auta tarinan kehittämisessä.
Perusteluja ei liikaa ole näkynyt.

Hirmun (ja omakin) motivaatio on kuulema noussut, se oli tarkoituskin. Kiitos kaikille kommentoineille!
~kirja

Voin ottaa viivästymisestä vastuun täysin itselleni.

Hirmulla on vain yksi luku valmiina julkaistavana, ja emme halua julkaista sitä heti vaan saada lisää lukuja varalle. Lisäksi koska koneeni hajosi, Hirmu on joutunut kirjoittamaan Viestimaratoniin enemmän kuin mitä hän olisi normaalisti kirjoittanut.

Hirmu voi itse kertoa aika-arvion.

~kirja

Onpa hieno tarina, nyt minä vasta tämän huomaan, ei hemmetti. Täytyy kyllä myöntää, että älyttömän tarinatulvan jälkeen en ole vähään aikaan tätä osiota edes avannut.

Mutta tämä tarina ei olekaan mikään kaikenkarvainen perusficci, vaan täysin loistava teksti! Kaikki osiot ovat hyvin kasassa, ja moneen kertaan mainittu kuvailu tapahtuu paremmin kuin kenellekään muulla Ankkiksen tarinamaakareista.

Mutta jotenkin itselläni pistää silmään jotenkin puheen tönkköys, kun luen tätä mielessäni, osa repliikeistä tuntuu hieman puisevilta verrattuna tarinan muuhun laatuun. Ehkä vain kuvittelen, mutta puhekieli voisi olla värikkäämpää. Vaikka eihän repliikkejä kovin paljoa ollutkaan, joten todellisissa puhekohtauksissa odotan kielen ilotulitusta, kuten tarinan laatuun sopii :D

Mitenkäs tämä etenee? :) Mahtaakohan luku olla kohta jo julkaisukunnossa...?

Mutta älkää vain pitäkö mitään kiirettä, tehkää luku huolella! :D