Keskustelujen arkisto

No niin... Asia on erittäin valitettavasti nyt sillä lailla, että aikani ja motivaationi ovat huuhtoutuneet vessasta alas, joten ficci tuskin jatkuu enää, ainakaan ihan lähiaikoina. Ajattelin kuitenkin laittaa toisen luvun tänne, kun se kerran valmiina on. Ties vaikka joskus innostuisin jatkamaan.

On muuten paljon kommentteja! Kiitosta! Vasteilenpa niihin aluksi...

kirja: kiitoksia kehuista, mutta täytyy muistaa, että sinulla on ollut suuri vaikutus juurikin kuvailun ja nimien kehittämiseen! :D Ensimmäinen(kään) luku ei tosiaan olisi ollut yhtä hyvä ilman oikolukemista ja parannusehdotuksia. Kiitos!

wierii2: kiitoksia! Kiva kuulla että pidit ja että juoni kulkee mielestäsi sopivaan tahtiin. :)

Pullasorsa: kiitokset! Hyvä jos kielioppi näytti olevan kohdillaan; olen yrittänyt olla tarkka siitä. Muutenkin kiva kuulla että tykkäsit. :)

akkaridekkari: KML:lää parempi kertomus? *punastus* Ei kai sentään. :D Mutta mukava kuulla, että ficci on mielestäsi omalaatuinen. Kiitos kommentista!

Toke: juuh, tuollainen sanoilla kikkailu on kivaa ja toivoisin keksiväni vastaavia enemmänkin. :D Kiva jos pidit tätä hauskana ja kiitos kommentistasi!

Mirkku: kiva että pidit otsikosta! :D Sen kanssa oli hieman ongelmia enkä tähän otsikkoon päädyttyänikään ollut varma, herättäisikö se kiinnostusta. Huumorista olenkin kanssasi samaa mieltä; sitä voisi olla enemmän. Mielikuvitus ei vain riittänyt sen luomiseen. Kiitos kommentista!

Hiidenkirnu: hienoa että muistit kirjankin. :D Hän on ihmeen vaatimaton, vaikka on vaikuttanut tarinan kehitykseen paaaljon. Kiva että pidit luvusta ja kiitoksia kommentista!

Karhula: jatkoa seuraa nyt. ;) Kiva kun tykkäsit ja kiitos kommentista!

Bomber: mukavaa että pidit luvusta. :) Ja hienoa että löysit kritisoitavaakin (eihän ficci muuten kehittyisi); tuo puheen tönkköys siis. Jos vielä joskus jatkan tätä, koetan kiinnittää repliikkeihin enemmän huomiota! Dialogin luominen on yllättävän vaikeaa ja taisipa kirjakin oikolukiessaan muutamasta oudosta repliikistä huomauttaa. Kiitosta kommentista!

Vielä yleisesti: kommenttinne olivat todella motivoivia ja työstinkin ficciä jonkin aikaa osittain niiden voimalla, minkä vuoksi on entistä harmillisempaa jättää tämä kesken. Saa nyt nähdä, jatkuuko joskus! Mutta nyt itse lukuun!

Luku 2 – Suunnitelmat selkiytyvät

Kartano oli valtava. Milla oli ollut vähällä kaatua pyrstölleen katsoessaan niska kenossa lähes pilviin asti ulottuvaa rakennusta. Kyllä miljardöörien kelpasi!

Hän oli viipynyt Kulta-Into Piin luona nyt kaksi päivää. Piillä oli ollut paljon kiireitä bisnestensä kanssa, eikä häneltä ollut juuri liiennyt aikaa Roopea vastaan juonimiselle. He olivat ainoastaan syöneet illallista yhdessä, sillä Pii lähti aina varhain aamulla töidensä pariin.

Ja mitä Milla oli tehnyt Kulta-Innon hoitaessa afäärejään? Ennakko-odotustensa vastaisesti ei ainakaan tylsistynyt! Kartanosta löytyi niin kirjastohuone, takkahuone kuin monia parvekkeitakin, joista jokaiselta avautui upea näköala Limpopon vehreään laaksoon. Lisäksi huone, johon yksi Kulta-Innon palvelijoista oli Millan ohjannut, oli itse asiassa huoneisto, joka jo yksinään oli kaksi kertaa suurempi kuin Millan oma mökki Vesuvius-vuorella. Sänky oli kolme kertaa leveämpi kuin Millan oma ja siinä oli silkinpehmeät lakanat ja upottava patja. Seinällä oli raha-aiheisia tauluja kultakehyksissä ja kylpyhuoneen seinistä saattoi melkein nähdä oman peilikuvansa.

Katsoessaan, kuinka palvelijat hoitivat töitään ympäri kartanoa ja kuinka Pii jakeli heille käskyjä, Milla tunsi olevansa tunkeilija talossa. Hänestä olisi ollut mukavampi tehdä jotakin suunnitelman eteen kuin roikkua miljardööriankan kartanossa tyhjänpanttina. Vaan pian minäkin pääsen tekemään osuuteni, Milla muistutti itseään. Piihän ymmärtää taikuudesta yhtä vähän kuin minä hänen liiketoimistaan.

*

Kulta-Into laski puhelimen luurin paikoilleen ja kokosi pöydällään lojuvat paperit yhteen pinkkaan. Hän oli paiskinut töitä aamusta asti täydellä teholla voidakseen lähteä kotiin hieman aikaisemmin.

Kuinkahan monta päivää ehdin odotuttaa neiti Magiaa? hän mietti pistäessään paperit laatikkoon. No, ei sillä väliä. Majoituksesta ei voi olla valittamista, ja minun oli kerta kaikkiaan pakko hoitaa tämä autotehdasjupakka pois alta. Kehtaavatkin väittää, että minun tehtaani myisivät käytettyjä autoja uusina! No, niinhän ne tietenkin tekevät, mutta kuka toivoton taulapää antoi juonen paljastua?

Kulta-Into otti hattunsa ja keppinsä ja harppoi ulos. Taivas oli pilviä vailla ja kevyt tuulenvire lipui ohitse silloin tällöin. Astuessaan limusiiniin Kulta-Into tuumi, että voisi illastaa neiti Magian kanssa verannalla. Sen naisen kanssa ei voinut olla samoissa sisätiloissa kovin kauan, ennen kuin tämän hajuveden tuoksu alkoi käydä ahdistavaksi. Mitä lie noitien myrkkyjä!

Kotiin päästyään Kulta-Into käski ensitöikseen yhtä palkollistaan järjestämään päivällisen ulos. Sitten hän marssi suureen kirjastohuoneeseen, mistä arveli löytävänsä neiti Magian.

Hän arveli oikein. Velhotar istui yhdessä kirjastohuoneen tummanpunaisista nojatuoleista sylissään valtavankokoinen kirja ja pino samanmoisia pöydällä vieressään. Naisen huomio oli niin kiinnittynyt yhteen pitelemänsä kirjan sivuista, että Kulta-Into katsoi parhaaksi ilmoittaa läsnäolostaan koputtamalla kepillään ovenpieleen.

”Hei”, neiti Magia tervehti huomattuaan Piin.
”Hei”, tämä vastasi ja asteli keskemmälle huonetta. ”Löytyykö mitään mielenkiintoista?” Hän vilkuili pöydällä olevaa kirjapinoa ja näki, että ne olivat kaikki historian kadonneista aarteista kertovia opuksia – kuten tietysti suurin osa hänen kirjastonsa sisällöstä.

”Mielenkiintoista kyllä, muttei mitään, mikä auttaisi meitä eteenpäin Roopen voittamisessa”, Milla sanoi ja sulki kirjan niin, että suuri pölypilvi lehahti ilmaan. ”Täytynee tyytyä tutuiksi käyneisiin taikoihin.”

”Hah hah!” Kulta-Into naurahti tahtomattaankin. ”Mitä noitakonsteja muka kuvittelit löytäväsi täältä? Olen bisnesmies, en mikään taikuri!”

Milla pani kirjan pöydälle ja nousi ylös. ”Tiedoksesi vain, että näissä teoksissa mainitaan kasakaupalla sellaisia paikkoja, joista olen vuosien varrella käynyt keräämässä varsin hyödylliseksi osoittautunutta taikuutta. Historialliset tarut voivat muuttua yllättävän tosiksi, kun osaa etsiä oikealla tavalla.”

Kulta-Into yritti hetken aikaa päättää silmien pyöräytyksen ja halveksivan tuhahduksen välillä, mutta sanoikin sitten: ”Oli miten oli, meidän ei tarvitse lähteä toiselle puolelle maapalloa metsästämään taikuutta löytääksemme keinon päihittää Roope.”

”Mistä niin päättelet?” tivasi Milla kädet puuskassa. ”Tietääkseni minä olen tämän juonittelijakaksikon taikuudenasiantuntija.”
”Ja minä olen rahoittaja”, muistutti Kulta-Into. ”Epäonnistunut suunnitelmamme Karhuveljesten kanssa nieli minulta kokonaisen omaisuuden. En aio tuhlata enää kolikkoakaan turhaan.”

Milla vaikeni. Pii oli oikeassa, rahojensa vuoksi hänellä olisi suurin päätösvalta. Mutta minne katosi porhon kaikki tai ei mitään -asenne? Pelkäsikö hän luottaa Millaan nyt, kun tämä jo kerran oli pettänyt hänet?

”Nautimme pian päivällistä verannalla”, Kulta-Into sanoi ja kääntyi lähteäkseen. ”Sen jälkeen voimme viimeinkin aloittaa suunnitelmamme Roopen lyömiseksi.”

Milla nyökkäsi Piin selälle ja uppoutui taas kirjojen pariin. Tietenkään heidän ei tarvitsisi etsiä taikuutta ympäri maailmaa, mutta se olisi varmasti tuonut vaihtelua iänikuiseen kolikkojahtiin. Toisaalta olihan yhteistyö Piin kanssa ja kartanossa asuminenkin jo aikamoinen muutos tavalliseen arkeen.

Milla huokaisi. Elämä tällä hetkellä olisi ollut juuri sellaista, josta hän oli aina unelmoinut, jollei Pii olisi asunut kartanossa, omistanut kartanoa ja kaiken lisäksi ollut paikalla muistuttamassa asiasta.

*

Jätettyään kirjaston ja Millan taakseen Kulta-Into päätti etsiä käsiinsä sisäkkönsä neiti Puhdon, jonka oli pistänyt tekemään pientä vakoilutyötä. Milla oli ollut oikeassa aavistellessaan, ettei Kulta-Into vieläkään luottanut häneen täysin!

Neiti Puhto, kikkaratukkainen ankkanainen uskollisine pölyhuiskuineen löytyi takkahuoneesta putsaamasta takanreunuksella hohtelevia kultakehyksisiä valokuvia – kuvia Piin timanttikokoelmista, rahasäiliöstä, ensimmäisestä kolikosta… Kulta-Into asteli naisen luokse ja risti kätensä puuskaan. ”No?”

”Olen pitänyt häntä silmällä koko päivän”, kertoi neiti Puhto. ”Ei merkkiäkään siitä, että hän juonisi jotakin teitä vastaan, herra Pii.”
”Hmm, oletteko aivan varma? Ettehän tarkkaile häntä nytkään”, Kulta-Into huomautti, mutta kuulosti kuitenkin jossain määrin helpottuneelta.

Neiti Puhto kääntyi vasta nyt katsomaan pomoaan ja sen tehdessään hänen katseensa oli tuima. ”Kuulkaahan, herra Pii. Minusta on halpamaista epäillä yhteistyökumppaneitaan ja vieläpä panna sisäkkö ottamaan asioista selvää vakoilemalla! Neiti Magiahan on mitä vilpittömin nainen!”

”Mitä?” Kulta-Into oli vähällä pudottaa kakkulat päästään. ”Vilpitön nainen, joka jo kerran yritti varastaa omaisuuteni?” hän karjaisi. ”Sitä paitsi teillä, joka kiskotte minulta puolen punnan tuntipalkkaa, ei pitäisi olla sanomista minun moraaliini!”

Kulta-Into lähti takkahuoneesta kiukusta kihisten. Neiti Puhto oli oikea toisten asioihin puuttuva maanvaiva, mutta Kulta-Into tiesi, ettei uhkauksistaan huolimatta voisi erottaa häntä, sillä niinkin pienellä palkalla toimivia sisäkköjä oli harvassa.

Kunhan ohitan Roopen rikkaudessa, voin alkaa ottaa rennommin ja pääsen viimein eroon tuostakin vanhasta harpusta! Tämä ajatus nosti ilkeän virneen Kulta-Innon kasvoille, ja hän alkoi odottaa suunnitelman laatimista entistäkin innokkaammin – huolimatta siitä, että siihen sisältyisi monia tunteja työtä myrkynkatkuisen noitaneidin kanssa.

*

”Karhukoplan konnat?” kuului voimakkaalla afrikkalaisaksentilla jostain kaltereiden takaa. 176–176 kääntyi kitisevällä pedillään.
”Mitä nyt?”

”Teidät siirretään huomenna takaisin Ankkalinnaan. Paras varustautua matkaan.”
”Ankkalinnaan?” 176–761 innostui. ”Loistavaa, pääsemme -!”
”Shh!” sihahti 176–167. Hän odotti, kunnes vartija oli mennyt ja huokaisi sitten helpotuksesta. 176–761 jatkoi lauseensa loppuun.
”…kotoisaan selliin syömään luumuja näiden kamalien mangojen sijaan!”

”Idiootti!” pärskähti 176–167. ”Viis luumuista, kun pääsemme taas lähemmäs Ankan rahasäiliötä!”

”Luuletteko, että olisi helpompi karata jo matkalla?” pohti 176–176.
”Ehkä, mutta jos epäonnistumme, vartiointi on tarkempaa perillä”, sanoi 176–167. ”Kannatan, että menemme kiltisti selliin ja pakenemme vasta myöhemmin. Siten ankanrahjuskaan ei osaa odottaa meitä.”

”Ja saamme viimein luumuja”, täydensi 176–761 hymyillen.

*

Hämärä teki tuloaan ja takassa leiskui tuli Kulta-Innon ja Millan istuessa sohvalla sen edessä paperilappujen piirittämänä. Monta suunnitelmaa oli käyty läpi, mutta aina vain niistä löytyi jokin aukko.

”Ei onnistu”, Milla sanoi parhaillaan ja runttasi jälleen yhden Kulta-Innon raapustaman konseptin. ”Tuollaista taikaa ei ole olemassakaan.”
”Hmph”, tyytyi Kulta-Into sanomaan. ”Se oli jo kolmas suunnitelma, joka kaatui siihen. Minkälaisia taikoja ylipäätään on olemassa?”

”Hmm, mietitäänpä…” Milla mutisi ja katseli muistiinpanojaan. ”Näkymättömyysliemi tulisi kysymykseen kameroiden välttelemisessä, mutta se ei auta meitä ansojen läpi. Ruumiinvaihdosloitsu on niin ikään hyödytön, jollemme saa käsiimme karttaa säiliön puolustusjärjestelmästä.”

”Hyvä on, keksi sitten loitsu, jolla saamme sen käsiimme”, sanoi Kulta-Into kärsimättömään sävyyn. Milla kiristeli hampaitaan. Mikä loitsumasiina hän muka oli!

”Varros hetkinen”, Milla sanoi äkkiä ja alkoi penkoa hylättyjen suunnitelmien pinoa. Kulta-Into joutui hyppäämään lattialle, jottei olisi jäänyt innostuneen noidan alle tämän myllätessä sohvaa.

”Siinä! Ensimmäinen ehdotelmamme”, sanoi Milla löydettyään kaipaamansa paperin.
”Siis minun ehdotelmani”, Kulta-Into korjasi. ”Mitä siitä?”

Milla otti kynän ja ryhtyi rustaamaan paperiin omia lisäyksiään samalla, kun selitti ideaansa. ”Ehdotit, että kidnappaamme yhden Roopen työntekijöistä ja vaadimme häneltä säiliön turvatoimien kartan. Se olisi kuitenkin ollut epäkäytännöllistä, koska katoaminen olisi huomattu pian ja yksikään henkilökunnan jäsen tuskin kanniskelee moisia karttoja mukanaan. Eikä meillä ole takeita siitä, että Roopen henkilöstö on lahjottavissa, joten ei kannata yrittää.”

”Voisimmeko siirtyä minun suunnitelmani aukoista sinun suunnitelmasi pointtiin?” kysäisi Kulta-Into kädet puuskassa. Milla nosti kynän paperista ja lätkäisi paperin sohvapöydälle miehen nähtäväksi.

”Katso”, hän sanoi. ”Tämä suunnitelma ei voi pettää – joskin yksityiskohdissa on vielä hiomista.”

Kulta-Into kumartui katsomaan paperia. Hetken päästä hän sanoi: ”Ymmärrän. Entä mitä nämä lukuisat taikakalut mahtavat maksaa?”

Milla hyökkäsi taas paperin kimppuun kynän kanssa. ”Katsotaanpa… tuosta kiskotaan vähintään tonni… kun taas tämän voin valmistaa vaikka itse…” Lopulta hän tyrkkäsi paperin Kulta-Innon nokan alle ja tämä luki siitä loppusumman: noin 10000£.

Kulta-Into repäisi paperin hänen kädestään ja katsoi sitä tarkemmin. ”Hetkinen nyt”, hän sanoi. ”Aiot siis hävittää Roopen rahat tällä millä-lienee hukkapölyllä. Entä hänen ensikolikkonsa? Et saa siitä haluamaasi hyötyä Roopen ollessa köyhä.” Hän katsoi neiti Magiaa epäileväisenä. Tässä oli jotain hämärää!

Milla nielaisi. Kulta-Into osasi ottaa huomioon enemmän kuin hän arvasikaan. Mutta olisihan hänen joka tapauksessa paljastettava suunnitelmansa viimeinen osa jossain vaiheessa.

”Ajattelin toistaiseksi luopua Roopen lantista”, Milla sanoi, ”sillä hänen menetettyään omaisuutensa sinusta tulee maailman rikkain ankka. Ja silloin…”
”Olet taas minun lanttini kimpussa?” Kulta-Into parkaisi ja melkein pomppasi metrin ilmaan sohvalta. ”Oletko kajahtanut, noidanketale? Miksi antaisin lanttini sinun hyppysiisi?”

”No”, Milla sanoi ja puki kasvoilleen kieron hymynsä, ”eikö osuus loputtomasta kultamäärästä kuulostaisi joltain? Midaan kosketus… kuvittele mitä mahdollisuuksia… rikkauksia…”

Hän madalsi ääntään ja jatkoi: ”Etkä menetä muuta kuin ensimmäisen kolikkosi… ei väliä, vaikka kaikki liiketoimesi romahtaisivat, kun voisit muuttaa kullaksi mitä ikinä haluat! Ja Roope… hän ei enää koskaan saisi sinua kiinni rikkaudessa!”

Kulta-Into tuijotti takkaa valkoista partaansa sivellen. Siinä, missä räiskyvät liekit tanssivat hilpeästi, hän näki kokonaisen kultavuoren kohoavan ylös, ylös, loputtomasti… Kullan hehku Kulta-Innon silmissä väistyi hetkeksi ilkeän pilkkeen tieltä, sitten hän kohotti katseensa Millaan.

”Kiinni veti”, hän sanoi.

Heidän kädenpuristuksensa varjo heijastui takkatulen valaisemille seinille.

*

Seuraavina päivinä Milla ja Kulta-Into miettivät suunnitelman yksityiskohtia aina kun ehtivät – mikä ei tuottanut juurikaan tuloksia. Kulta-Innon ajatukset olivat hänen liiketoimissaan silloinkin, kun hän ei tehnyt töitä, ja Millan aivot alkoivat jo lyödä tyhjää kolkon kartanon seinien sisällä.

Eräänä päivänä Kulta-Into tuli kotiin kiukkua kihisten. ”Pahainen harrastelijamiljardööri vei minulta elämäni kaupat”, hän kertoi Millalle, jonka tapasi eteisaulassa. ”Aivan nokkani edestä!”
”Öh, ikävä kuulla”, sanoi Milla ja pysytteli turvallisen välimatkan päässä Kulta-Innosta, jonka korvista näytti tulevan savua.

”Ei tästä tule mitään”, manaili Kulta-Into. ”Taidan lähteä kävelylle, tarvitsen raitista ilmaa. Tahdotko tulla mukaan? Olisi korkea aika viedä suunnitelmaamme eteenpäin.”

Milla nyökkäsi. Hänkin oli todella ulkoilman tarpeessa.

*

Tuuli heitteli roskia silmään. Milla sulki hetkeksi katseensa oranssinkirjavalta auringonlaskulta, joka siinsi kaukana edessäpäin. Kukkulalla, jossa hän ja Kulta-Into istuivat maisemia katsellen, oli mukavan viileää Afrikan tavalliseen kuumaan ilmastoon verrattuna.

”Mitä pidät?” kysyi Kulta-Into viitaten laiskasti edessään avautuvaan näköalaan.
”Fantastista”, Milla sanoi ensimmäisen päähänsä tulleen ajatuksen. Kulta-Into tuhahti.
”Et ole vielä nähnyt leijonia, vesipuhveleita, sarvikuonoja tai muurahaisia. Afrikka ei ole mikään turistien ystävä.”

Milla kohautti olkiaan. Eipä Vesuviuskaan mikään maailman turvallisin paikka ollut, mutta silti hän tunsi olonsa kotoisaksi siellä. Ehkä Kulta-Intokin tosiasiassa viihtyi villin luonnon helmassa. Olihan hänen rahasäiliönsäkin keskellä ei-mitään.

Kulta-Into nojasi takanaan olevaa puuta vasten ja leikki kävelykepillään. Milla kävi pitkäkseen nurmikolle ja katseli värikästä taivasta. Hän huokaisi.

”On varmasti mahtavaa olla rikas”, Milla totesi tuskin ajatellen mitä sanoi.
”Niin onkin.” Kulta-Into hymyili itsekseen, mutta hymy hyytyi hänen jatkaessaan: ”Ja vielä hienompaa se olisi ilman sitä kirottua Roope Ankkaa!”

Milla huokaisi uudestaan. ”Kuulostat ihan minulta. En voi olla viittä sekuntia ajattelematta Roopea, vaikka häntä kaikkein vähiten haluaisin ajatella.”
”Niinkö?” Kulta-Into loi katseensa horisonttiin ja mietti. Niin, Millan sanoma sopi häneen oikein hyvin. Pahuksen Ankka! Kääk, siinä se taas tuli.

”Todella turhauttavaa”, Milla jatkoi. ”Miksi kaikista maailman ankoista viholliseni on oltava juuri Roope Ankka?”
”Veit sanat suustani”, sanoi Kulta-Into ja paiskasi hattunsa maahan. ”Se omahyväinen nuija luulee olevansa jotakin, vaikka on vain täpärästi minua rikkaampi. Ensimmäisessä omaisuusmittelössämme hän päihitti minut omistamalla muutaman tuuman enemmän vanhaa purjelankaa kuin minä!”

”Purjelankaa?” Milla nielaisi. Roope ja Kulta-Into olivat siis kisanneet siitäkin, kumpi omistaa enemmän arvotonta lankaa? Tulisikohan hänestä yhtä hullu, jos hän jonain päivänä onnistuisi rikastumaan?

”Niin. Purjelankaa.” Kulta-Into tuhahti jälleen, pisti kädet päänsä taakse ja katseli ylleen kaartuvia puun lehtiä, jotka kylpivät auringon viimeisten säteiden valossa. ”Vieritimme lankakeriämme auki läpi Afrikan sydämen, ja Roope voitti sillä kirotulla pätkällä, jossa hänen ensilanttinsa on kiinni.”

”Ensilantti…” Milla kurtisti kulmiaan. ”Oikeastaan ymmärrän sinua, Kulta-Into. Roope on selvinnyt myös minun yrityksistäni varastaa ykköskolikko erittäin kiperästi… Paras yritykseni oli varmaankin loitsu, jolla aiheutin Roopelle muistinmenetyksen. Hän ei muistanut enää nimeäni eikä voinut jahdata minua Vesuviukselle.”

Kulta-Into kohotti päätään ja kysyi: ”Mikä sitten meni pieleen?” Milla huokaisi raskaasti.
”Loitsu kääntyi minua vastaan.”

Kulta-Innon teki mieli nauraa, muttei häntä oikeastaan naurattanut. Hänhän oli itse kokenut Roopelle aivan samankaltaisia täpäriä tappioita.

”Ainakaan en ole ainoa, joka on hävinnyt Roopelle useamman kerran”, sanoi Kulta-Into melkein tyytyväisenä. Milla nyökkäsi.
”Samat sanat.”

Hämärä oli melkein laskeutunut. Kulta-Into nousi ylös ja puisteli takkiaan. ”Mennään”, hän sanoi Millalle. ”Aurinko laskee täällä nopeasti ja haluamme ehtiä kotiin ennen pimeää.”
”Vi-villieläinten takiako?” Milla nielaisi.
”Niin juuri.” Kulta-Into virnisti. ”Parasta panna räpylää toisen eteen.”

Milla pinkaisi Kulta-Innon kintereille, vaikkei ollutkaan varma, yrittikö tämä vain pelotella.

He eivät olleet muistaneet viedä juontaan yhtään pidemmälle, mutta kummankin ajatukset olivat nyt paljon selkeämmät. Kuin viileä iltatuuli olisi vienyt mennessään kaiken stressin ja murheet.

*

Oli kuulas keskipäivä. Roope Ankan rahasäiliön pihassa käytiin kiivasta vuoropuhelua merimiesasuisen ankan ja ovea vartioivan harteikkaan miehen välillä. Jälkimmäinen näytti ennemminkin uupuneelta kuin riidanhaluiselta, muttei silti antanut periksi matruusiasuisen vaatimukselle.

”Tämä on törkeää, skandaali! Setä päästäisi minut sisään koska tahansa! Mahdoitteko nyt varmasti kuulla nimeni oikein? A-K-U A-N-K-K-A, pomonne läheisin sukulainen! Eikö tosiaan kuulosta tutulta?”
”Ehkäpä, mutta minulle on annettu tiukat määräykset – ”

”Ettekö usko minua, vai? Voin luetella vaikka koko sukupuumme juurista latvuksiin asti! Kertoa setäni seikkailut etu- tai takaperin! Paljastaa – ”

”Nokka soukemmalle, tai en kysy lupaa sisään päästämiseenne laisinkaan! Herra Ankka teki hyvin selväksi, että etenkin hänen sukulaisikseen itseään väittäviin henkilöihin tulisi suhtautua varauksella. Nyt, jos sallitte, soitan pankkiiri Ankalle.”

Aku tunsi itsensä verisesti loukatuksi. Roope-sedän luokse ei ollut koskaan helppoa päästä sen jälkeen, kun joku oli yrittänyt ryöstää hänen ensilanttinsa tai koko omaisuutensa, mutta yleensä hän selvisi sisään pienen vakuuttelun jälkeen.

Kenties kolme voimansa yhdistänyttä vihollista aiheuttivat sedälle tämän ylivarovaisuusvimman, Aku tuumi katsoessaan, kuinka vartija höpötti isoon radiopuhelimeen pitäen samalla Akua tiukasti silmällä. Mutta johan siitäkin on kulunut viikko!

”Selvä on”, sanoi vartiomies lopulta ja avasi Akulle oven samalla, kun tunki radiopuhelimensa takaisin taskuun.
”Mitä minä sanoin!” Aku puhisi ja pui nyrkkiä miehen suuntaan. Hän kyllä mainitsisi Roope-sedälle tästä!

Aku marssi portaat ylös ja tervehti sihteerinpöydän takana istuvaa neiti Näpsää. ”Huomenta!” vastasi nutturapäinen nainen tuskin katsoen Akuun päin. Hänellä näytti olevan kiire – Roopen liiketoiminnat ilmeisesti kukoistivat jälleen.

Aku käveli sisään toimistoon koputtamatta. Häneltä kesti hetken aikaa huomata Roope, jonka pöydällä keikkuvat paperipinot ylsivät melkein kattoon asti peittäen hänet näkyvistä.

”Öh, hei, setä rakas”, Aku tervehti ja hieman hapuilevalla otteella riisui merimieslakkinsa päästään. ”Miten bisnekset sujuvat?”

Roopen yrmeään ilmeeseen kaartunut nokka ilmestyi puoliksi näkyviin paperipinojen välistä. ”Mitä haluat? Lainaako? Ei tipu!”

”Ei suinkaan, setä!” sanoi Aku, mutta hänen hermostunut virneensä kertoi enemmän kuin tuhat tekosyytä. ”Ajattelin vain, tuota, että voisin viedä yhden viisikymppisesi kävelylle ja tuoda sen takaisin ensi viikolla – ehkä vaihtuneen numerokoodin kera – ”

”Lainaa ei tipu, johan minä sen sanoin!” ärjyi Roope paperivuoren takaa niin, että pari ruskeaa kirjekuorta lähti lentoon. ”Omaisuuteni on muutenkin uhattuna nyt, kun Karhukopla siirrettiin takaisin Ankkalinnan niin kutsuttuun vankilaan! Se laitos pidättelee rikollisia yhtä varmasti kuin paperiaita!”

Aku poimi pudonneet kirjekuoret lattialta ja laski ne puhisevan pankkiirin pöydälle. ”Setä, minä pyydän! Rahat, joilla minun oli tarkoitus kustantaa illallinen Iineksen kanssa, hupenivat, kun – ”
”En lainaa sinulle ropoakaan, ja jollet tällä sekunnilla lakkaa ruinaamasta, testaan uutta konnankarkottajaani sinuun!”

Aku huokaisi alistuneena. ”Hyvä on. Ilmoitan Iinekselle, että olen tyhjätasku.”
”Hrmph”, oli ainoa vastaus, joka paperipinojen takaa kuului.

”Entä koska suunnittelet matkaa Brutopiaan?” kysäisi Aku ennen lähtöään.
”Brutopiaan? Mistä sinä höpiset?” Roope kysyi ärsyyntyneenä. Aku räpäytti silmiään.
”Etkö ole seurannut uutisia? Brutopian syrjäseuduilta on löytynyt valtaisa öljylähde, joka vain odottaa ostajaansa!”

”Ai, se…” Roope painoi katseensa taas papereihinsa. ”Olen kyllä kuullut siitä. Mutta juuri nyt minulla ei ole mahdollisuutta lähteä katsastamaan paikkaa. Minun on pysyteltävä täällä suojelemassa rahojani kunnes pahin vaara on ohitse.”

”E-ettäkö jättäisit moisen tilaisuuden väliin vain siksi, että muutama hullu yritti jälleen kerran viedä rahasi ja maineesi? Etkö pelkää, että vaikkapa Kulta-Into Pii ryöstää lähteen nokkasi edestä?”

Roope virnisti äkkiä häijysti. ”Hah! Sillä sekundamiljardöörillä lienee tarpeeksi tekemistä Milla Magian karttelussa. Vakoojani Vesuviuksella raportoivat, ettei noita ole vieläkään palannut kotiinsa.”

Akun silmät laajenivat aavistuksen verran. ”Huh! Näin kauan hän ei ole yrittänyt ryöstää edes sinun lanttiasi yhteen menoon! Minun käy melkein sääliksi Piitä.”

”Niin minunkin, Aku”, sanoi Roope ja uppoutui taas paperikasoihinsa tyytyväinen ilme kasvoillaan. ”Mutta vain melkein.”

Jos Roope vain olisi tiennyt, mitä oli meneillään Kulta-Into Piin kartanossa samaisena iltana!

Tuli leiskui jälleen takassa luoden kummallisia varjoja seinille. Liekkien rätinän lisäksi takkahuoneessa kuului vaimeaa keskustelua. Milla ja Kulta-Into olivat viimein päässeet jatkamaan suunnitelmansa laatimista.

”Tämä vaihe on aivan liian riskialtis. Sitä on hienosäädettävä vielä”, Kulta-Into totesi. Hänen kädessään oli paperi, jolle Milla oli luonnostellut kaavion heidän juonestaan.
”Mitä riskialtista siinä muka on?” Milla tuhahti nähdessään, mitä kohtaa Kulta-Into tarkasteli. ”Ei kellään voi olla niin huono tuuri, että – ”

”Äh, sinä et ymmärrä!” Kulta-Into sanoi ja pani paperin sivuun. ”Vain vuosien kilpailu Roope Ankan kanssa voi opettaa, mitä merkitsevät sanat huono tuuri ja varovaisuus. Kerta toisensa jälkeen olen ollut varma voitostani ja yhtä monta kertaa ukonrahjus on todistanut minun unohtaneen jonkin harmittoman pikkuseikan, joka on loppupeleissä koitunut kohtalokseni. Ankan nokkeluutta ei pidä aliarvioida.”

Milla oli hetken hiljaa ja mietti. Hänen yrityksensä ryöstää Roopen ensikolikko… ne eivät useinkaan olleet päättyneet hänen virheisiinsä, vaan ankkojen onneen tai kekseliäisyyteen. Vai oliko hän väärässä? Olisiko hän voinut saada ykköslantin haltuunsa suunnittelemalla edes yhden ryöstöretkistään huolellisemmin?

Joka tapauksessa fakta oli, että onnetar toimi Ankan laskuun ja sitä oli vaikea uhmata. Oli vain oltava varovainen ja minimoitava riskit – ja juuri sitähän Kulta-Into yritti tehdä.

”Olet oikeassa”, Milla myönsi. ”Muokataan suunnitelman tätä osaa.” Hän kumartui kohti tuoreinta luonnospaperia ja teki siihen pari lisäystä.

Kulta-Into huokaisi. ”Tämän suunnitelman on parasta toimia. Olen hävinnyt vanhalle ankalle niin monta kertaa, ettei hän pian enää ota yrityksiäni vakavasti.”

”Älä huoli”, sanoi Milla pureskellen kynää. ”Olemme ajatelleet kaikkea. Ja tällä kertaa toimimme hissukseen kuin oikeat varkaat konsanaan. Viimeksi järjestimme turhan suuren show’n.”

”Hmh, niin kai.” Kulta-Into katsoi, kuinka Milla syynäsi suunnitelmaa läpi vielä kerran. Maagikolla oli selvästi kokemusta taistelusuunnitelmien tekemisestä, mutta ei hän silti yltänyt vielä Kulta-Innon tasolle, joka oli sentään tuntenut Roopen jo ties kuinka monen vuoden ajan.

”Siinä! Se on täydellinen!” Milla sanoi ja kohotti mustetahraisen paperiarkin ylös. Kulta-Innon nokka kaartui virneeseen.
”Hyvä. Pian Ankka on köyhä kuin kulkuri, ja me taas rikastumme entisestämme! Odotamme noin viikon ennen iskuamme.”

”Miksi niin kauan?” Milla ihmetteli.
”Koska silloin Roope todennäköisesti vähentää varotoimiaan, ja pääsemme helpommin käsiksi säiliöön.”

Kulta-Into nousi ylös ja venytteli vähän. ”Minun on painuttava nukkumaan. Aamulla on liikeneuvottelu Kurulezan hallitsijan kanssa.”

”Hyvä on. Öitä”, Milla sanoi ja tutkiskeli vielä paperia, jolle hän ja Kulta-Into olivat raapustaneet suunnitelmansa.

”Öitä”, mutisi Kulta-Into ja sulki oven takanaan.

Lainaus käyttäjältä: HirmuHän on ihmeen vaatimaton, vaikka on vaikuttanut tarinan kehitykseen paaaljon.
Älä liioittele. :D Sinun tekstiäsi tuo kaikki on.

Lainaus käyttäjältä: akkaridekkariOletko harkinnut kirjailijan uraa?
Samaa olen minäkin ehdottanut. Lisäksi tarinan piirtämistä ja lähettämistä Akkariin ("huonot piirustustaidot"), tarinan käsikirjoittamista ja lähettämistä toimitukselle ja vaikka mitä. Teksti on paljon parempi kuin mitä Hirmu luulee.

Teksti on aivan loistavaa (vaikka olen jo kehunut sitä kaikilla mahdollisilla sanoilla). Ei minkäänlaista moitteen sanaa. Juoni on mahtava, se ei etene liian nopeasti eikä hitaasti ja idea on uskomaton. Tästä ei ole minkäänlaista negatiivista sanottavaa.

Kyllä sinä vielä joskus motivaation löydät, kun kolmoslukukin (ja idea) on jo niin pitkällä. Tulosta vaikka kommentit ja lue niitä iltasatuina. ;) Kun joskus löydät motivaatiosi, niin anna mennä. Silloin täytyy kirjoittaa!

Kaikki, jotka lukivat luvun, kertokaa, kuinka paljon siitä piditte. Haluammehan lukea lisää? :)

~kirja

Luku oli jälleen erittäin hyvin kirjoitettu, ja hahmojen puhe oli sukkelaa. Kuvailu on hyvää, ja voin kuvitella hahmot tekemässä näitä asioita. Kappalejoko on selkeää, mutta etenkin lopussa kappaleita tuntuu olevan liiankin tiuhaan. Luku oli mielenkiintoinen, eikä kiinostus lopu, mutta huonona puolena on lukujen ilmestyminen niin harvoin. Mutta ei kai sitten muuta, tsemppiä ja toivottavasti jatkat kirjoittamista :)

Todella hyviä lukuja! Tykkään varsinkin noista Barks- ja Rosa-viittauksista. Olen melkein kade, mutten halua, kun kirjoitat samassa sarjassa minun kanssani, kirjallisesti siis. Kuvailet ihan hyvin, ja koko ajan näen nämä sanat muutettuina Don Rosan piirtämiksi ruuduiksi.
Harkitsisit kirjailijaksi ryhtymistä, siinä olisi sinulle loistava työ. Voisit päästä melko pitkälle kirjoittamalla jotain muutakin kuin Ankka-stooreja. Ei kannata olla liian vaatimaton, kannattaa kysyä lähisukulaisilta/kavereilta/opettajilta mielipiteitä teksteistäsi, jos niitä on. Se tosin edellyttää sitä, että haluaisit kovasti jollekin kirjalliselle uralle. Sitä tosin suosittelen syvästi.