Keskustelujen arkisto

Ja neljättä lukua pukkaa. Taisi tulla taas melko pitkä. Toivottavasti ketään ei pituus haittaa.

Lainaus:Hyvin innolla odottelen seuraavia lukuja ja haluan tietää miten Akulle nyt käykään, kun hänet siepattiin...
Risti, missä vaiheessa tarinaa sanottiin, että Aku olisi jo siepattu..? :)

Neljäs luku - Piilopaikka

Tämä ei voi olla totta, Aku sanoi itselleen tuijottaessaan yhä samoja kasvoja. Tämä ei ole mahdollista, enneunet eivät toteudu. Hetken aikaa hän luuli, että hänet oli siepattu ja viety johonkin roistojen piilopaikkaan, mutta pian hän huomasi kalenterin ja siinä tutun päivämäärän ja tajusi makaavansa edelleen omassa sängyssään.

Sitten yhtäkkiä, aivan yllättäen mies tarttui Akun käsivarteen ja riuhtaisi hänet kovakouraisesti ylös sängystä. Saatuaan Akun ylös, mies otti taskustaan köyden pätkän ja sitoi Akun kädet yhteen selän taakse, jottei hän voisi ryhtyä vastarintaan. Sitten hän huusi alhaalla paikkoja tutkivalle toverilleen:
”Vincent, tule tänne, löysin ankan!”
Kuului nopeita askelia kun Vincent ampaisi portaat yläkertaan. Aku odotti näkevänsä ovella pian toisen suunnilleen samannäköisen miehen. Kun Vincent astui huoneeseen, Aku näki kauhukseen – juuri kuten arvelikin – melko lailla hänet köyttänyttä miestä muistuttavan miehen, joka kuitenkin oli toista miestä selkeästi pitempi ja lihaksikkaampi ja hänen seurassaan yhteen köytettyinä kolme yöasuista ankanpoikaa.
”Löysin nämä penskat alhaalta, Malcom” Vincent sanoi matalalla äänellään, ”olivat keittiössä lukemassa tätä kirjaa” Hän heilutti vasemmassa kädessään sudenpentujen käsikirjaa.
”Hienoa” Malcom sanoi. ”Ota pikkuankat mukaan, etteivät he lavertele sinivuokoille. Lähdemme kohti Hanhivaaraa jossa pomo pitää päämajaa tällä hetkellä.”

Aku oli juuri avannut suunsa kysyäkseen, mihin he olivat häntä viemässä, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun yhtäkkiä kuului valtava räjähdysmäinen rysähdys ja puolet makuuhuoneen seinästä sortui ja valtava lentoalus tunkeutui puoliksi sisälle taloon. Miehet säikähtivät aluksen äkkinäistä ilmestymistä ja Aku sekä ankanpojat katsoivat tapahtumaa myös ihmeissään. Oliko lentoalus kenties eksynyt reitiltään, vai oliko sillä jokin pätevä syy rysäyttää läpi makuuhuoneen seinän? Aku ei ehtinyt sitä sen kauempaa miettiä, kun aluksen talon sisäpuolella oleva ovi avautui ja kaksi aseistautunutta miestä hyppäsi ulos aluksesta ja osoittivat aseillaan Malcomia ja Vincentiä, jotka lähtivät välittömästi pötkimään pakoon. Mitä mahdollisuuksia heillä muka olisi kahta aseistautunutta miestä vastaan kun ei heillä itsellä ollut aseita laisinkaan?

Miesten paettua talosta, aseistautuneet miehet laskivat aseensa ja lähestyivät varovaisesti ankkoja. Toinen miehistä otti taskustaan veitsen ja Aku oli jo varma loppunsa koittaneen, kun mies käveli hänen taakseen. Hän näki lattialle muodostuneesta miehen varjosta tämän kohottavan veitsensä ja sitten iskevän. Aku ei kuitenkaan tuntenut kipua, eikä nähnyt verta missään. Sen sijaan hän tunsi pystyvänsä liikuttamaan taas käsiään, tunsi köysien katkenneen. Tuntematon mies oli vapauttanut hänet köysistä ja seuraavaksi tämä mies suuntasi ankanpoikien luokse ja katkaisi myös heidän köytensä.

”Ke-keitä te olette?” Aku sai suustaan.
”Nyt ei ole aikaa esittelyille, meidän on lähdettävä heti. Selitämme kaiken kun pääsemme Piilopaikkaan” toinen miehistä vastasi ja viittoi ankkoja tulemaan heidän perässään alukseen. Ankat seurasivat heitä, vaikka tiesivät, että oli mahdollista että he olivat kävelemässä suoraan ansaan. He istuutuivat aluksen ohjaamoon, jossa oli paikat yhteensä kahdeksalle. Toinen miehistä meni ohjaajan paikalle ja alkoi painella eri värisiä nappeja ja vedellä kummallisia vipuja edes takaisin. Lopulta alus käynnistyi ja lähti kiitämään hurjaa vauhtia kohti Piilopaikkaa.

Matka kesti huiman nopeuden ansiosta vain pari minuuttia. Kun Aku ja pojat astuivat ulos aluksesta, he näkivät edessään ainoastaan melko ison kiven ja sen takana siintävän metsän. Aku käänsi katseensa päinvastaiseen suuntaan ja näki kaukana horisontissa kaupungin, jonka arveli olevan Ankkalinna. Sitten hän kääntyi taas kiveen päin ja kysyi:
”Missä tämä Piilopaikka siis on?” Molemmat miehet osoittivat kiveä. Kun Aku ei näyttänyt ymmärtävän, toinen miehistä siirsi kiveä ja sen alta paljastui pimeä kolo jonka pohjalle johtivat puiset tikkaat. Miehet viittoivat ankkoja kapuamaan tikkaat alas koloon. Ankat tekivät työtä käskettyä ja miehet tulivat heidän jälkeensä ja sulkivat sisäänkäynnin perässään.

Kun Aku saapui tikapuiden päähän, hän huomasi olevansa valtavassa maanalaisessa luolassa. Joka paikassa oli mitä erikoisempia koneita ja vimpaimia ja kymmeniä valkoiseen takkiin pukeutunutta tiedemiestä puuhailemassa niiden kimpussa.
”Tämä on Kuhopron kaartin Piilopaikka” toinen miehistä sanoi. ”Minä olen Douglas, yksi kaartin jäsenistä ja tämä tässä” hän sanoi osoittaen toista miestä joka oli ollut mukana hakemassa ankkoja ”on Ronald, myöskin yksi kaartin jäseniä.”
”Teidän kannattaisi käydä tapaamassa kaartin päämiehiä, he kertovat teille kaiken: miksi olette täällä, keitä ne taloon murtautuneet miehet ovat, ja niin edelleen.” Ronald sanoi. ”Vasemmanpuoleinen käytävä, kolmas ovi oikealta.”

Aku lähti ankanpojat vanavedessään talsimaan aulasta vasemmalle vievää käytävää pitkin, kunnes saapui kolmannelle ovelle. Hän koputti oveen kolmesti, avasi sen ja kuuli tutun äänen sanovan:
”Tervehdys, Aku, ja tervetuloa Kuhopron kaartin Piilopaikkaan!”

Alushan oli melkoisen suuri, mutta koska ankat istuivat koko matkan ohjaamossa, eivät he päässeet kurkistamaan aluksen muita osia, eikä ohjaamosta oikein paljoa kuvailtavaa keksi. Myönnetään, että aluksen ulkopuolta olisi voinut kuvailla vähän enemmän, mutta tuskin tuokaan nyt paha miinus on? :D

Mainioita juonenkäänteitä, jännitystä - mutta kuvailua voisi olla hieman lisää. Lisäksi luulisi ankkojen jäävän sortuvan talon alle, jos kerran isolla lentokoneella töräytetään seinästä läpi?
Mutta muuten hyvää kirjoitusta. Tuo lentokonekohta meni aika nopeasti, siinä olisi voitu ankkojen tuntemuksia yms. hieman selitellä, mutta muuten tarinan tempokin oli jälleen ihan hyvää, vaikka kuvausta olisi toki voinut vielä vähän enemmänkin olla.
But loistava tarina tulossa, jatkoa jatkoa... :)

Noniin, sain tämänkin nyt sitten valmiiksi. Toivottavasti dekkari ja kumppanit (jotka tätä tarinaa seuraavat) ovat lukeneet neljännen luvun, ettei sitten joudu kahta pitkää lukua kerralla lukemaan. Eli tämä luku on siis ns. väliluku, jossa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Tässä kuitenkin selviää paljon tarinan jatkon kannalta tärkeitä asioita, joten siksi luku on välttämätön. Ja uskokaa pois, tätä oli hankalaa kirjoittaa, en ole koskaan ollut hyvä tällaisten lukujen kirjoittamisessa.

Viides luku - Kuhopron kaarti

”Pelle, Roope-setä, mitä te täällä teette?”
Aku seisoi avoimen oven suussa ja katseli suunnilleen oman olohuoneensa kokoista tilaa, joka aulan tavoin kuhisi kaiken maailman vimpaimia ja laitteita. Huoneen peräseinällä oli iso valtava masiina, jossa oli ainakin sata erilaista nappia, kymmeniä vipuja ja keskellä viiden laajakuvatelevision kokoinen ruutu. Masiinan ääressä istui Pelle Peloton, joka oli kääntynyt tuolillaan ovelle päin ja joka oli juuri toivottanut Akun tervetulleeksi kaartin tiloihin. Hänen oikealla puolellaan lasisen pöydän ääressä istui Roope Ankka, joka oli myös irrottanut katseensa jostain esineestä ja sujauttanut Akun ilmestyttyä ovelle tämän esineen nopeasti taskuunsa aivan kuin se olisi ollut salainen tai jotain.

”Mitä -”
”Vielä kerran, tervetuloa Kuhopron kaartin Piilopaikkaan” Pelle sanoi.
”Te-tekö olette tämän kaiken takana? Tekö tämän kaartin perustitte?” Aku sanoi ihmeissään sulkiessaan oven Roopen äänettömästä pyynnöstä.
”Ehei, me olemme vain kuulumme kaartin johtokuntaan - varsinainen johtaja löytyy tuolta” Pelle sanoi ja osoitti hänen vasemmalla puolella tuolilla istuvaa parrakasta ja melko iäkästä miestä, jota Aku ei ollut vielä ollenkaan huomannut. Mies nousi hitaasti seisomaan aivan kuin se olisi ollut jotenkin hankalaa ja sanoi:
”Minä olen Kornelius Kuhopro, tämän kaartin perustaja ja pääasiallinen johtaja.” Hän piti pienen tauon ja jatkoi sitten: ”Veikkaanpa, että mielessäsi pyörii jotain, mitä haluaisit tietää, Aku.” Aku nyökkäsi ja istuutui Roopea vastapäätä lasipöydän ääreen. Kuhopro siirsi tuolinsa keskemmälle huonetta ja istui siihen.
”Noh..” Aku aloitti, ”Miksi ihmeessä minä olen täällä? Keitä ne talooni murtautuneet miehet ovat ja mitä he minusta haluavat?”
”No, aloitetaan vaikkapa siitä, että tämä kaarti on perustettu suojelemaan sinua. Kaartin pääasiallisena tehtävänä on pitää sinut turvassa niiltä miehiltä ja monilta muilta jotka sinua jahtaavat. Sen lisäksi me tutkimme täällä erilaisia tähän liittyviä asioita, kuten keinoja, joilla voisimme saada sinun lisäksesi koko maailman turvaan.”

”Koko maailman?” Aku kysyi hölmistyneenä.
”Aivan. Vaikeat ajat ovat edessä. Taloosi murtautuneet miehet ovat viimeisimpien tietojemme perusteella saman miehen, joka murhasi Anthony Greenlaken, puolella. Greenlake oli kaartimme jäsen ja kantoi mukanaan voimakasta taikaesinettä, medaljonkia, jonka kaartimme arkeologit olivat vastikään löytäneet Intiasta, Khortytsyan temppelin raunioista. Greenlake murhattiin samana päivänä kun hän oli tallettanut medaljongin Ankallispankkiin. Pian saimme tietää, että medaljonki oli varastettu pankista hetkeä myöhemmin, eikä siinä vaiheessa ollut enää pienintäkään epäilystä, kuka varas oli ollut. Varkautta todistanut pankkivirkailija kertoi varkaan ilmoittaneen nimekseen Stanley Boulder, mutta sen enempää emme hänestä tiedä.”

Kuhopro piti jälleen pienen tauon ja jatkoi sitten:
”Nämä miehet, jotka murtautuivat taloosi, ovat siis Boulderin puolella, he ovat vähän kuin hänen palvelijoitaan. Kun Boulderilla on medaljonki, hän saa heidät tekemään mitä tahansa, koska he pelkäävät medaljonkia ja sen valtaisia voimia.”
”Mutta miksi juuri minä? Mitä Boulder minusta tahtoo?” Aku kysyi.
”Sitä me emme tarkalleen tiedä. Tiedämme kuitenkin sen, että he haluavat sinulta jotain tietoja, joista sinä itsekään et ole perillä. Tiedämme myös sen, että mikäli Boulder saa nämä tiedot haltuunsa, koko maailma on välittömässä vaarassa. Uskomme, että tiedot liittyvät jotenkin siihen medaljonkiin ja sen voimiin. Tästä syystä siis toimme sinut tänne – jotta olisit turvassa Boulderin miehiltä.”

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Aku kuitenkin pian rikkoi:
”Kauanko minä siis joudun täällä olemaan?”
”Niin kauan kuin on tarvetta.” Kuhopro vastasi. ”Niin kauan kuin Boulderista on sinulle ja maailmalle vaaraa.”
”Mutta siihenhän voi mennä vaikka vuosia! En usko että mies, joka haluaa maailmanherruutta tai jotain sellaista, luovuttaisi näin helpolla,”
”Emme mekään usko.” Kuhopro sanoi. ”Mutta se ei meitä haittaa.”
”Miksei?”
”Koska olemme onnistuneet löytämään esineen, josta on sinulle erittäin suurta apua. Roope, näytä se hänelle”
Roope otti taskustaan pienen pahvisen paketin ja avasi sen. Sieltä paljastui pieni, aivan tavallisen näköinen veitsi, jonka kahvassa oli pieni pyöreä kolo.
”Tuo veitsi tuossa suojaa kantajaansa medaljongin voimilta. Kun sinulla on veitsi mukanasi, Boulder tai hänen miehensä eivät voi vahingoittaa sinua, tai nyhtää sinulta tietoja. Ainoa ongelma on se, että veitsi on aivan tavallinen veitsi ilman mustaa onyksikiveä, jota meillä ei ikävä kyllä ole. Tutkijamme ovat kuitenkin saaneet selville kiven olinpaikan ja aiomme koko porukka lähteä huomisaamuna hakemaan sitä. Mutta nyt olet kuullut kaiken tarpeellisen ja ehdotankin että siirrymme kaikki kaartin keittiöön nauttimaan lounasta.”
”Hetkinen, herra Kuhopro, minulla olisi vielä yksi kysymys.” Aku sanoi kun Kuhopro, sekä Pelle ja Roope olivat nousseet ylös valmiina menemään lounaalle. ”Mitä Pelle ja Roope tekevät kaartissa?”
”Noh, he ovat kaartimme tärkeimmät jäsenet – Pelle rakentaa kaartillemme varusteita ja Roope rahoittaa toimintaamme.”
”Roopeko rahoittaja?”
”Pitäähän minun turvata oma selustani – mieti miten afäärieni kävisi jos joku sekopää valloittaisi maailman!”
Sitten he kävelivät kaikki ulos huoneesta Kuhopron johdolla.

Hyödyllinen ja tärkeä todellakin, mutta mainiosta en sitten tiedä.

Tällä hetkellä tarina olen tarinan juonen suunnitellut valmiiksi 11. lukuun saakka, mutten sitten tiedä, montako lukua tähän tarinaan loppujen lopuksi tulee. Veikkaisin että ehkäpä 12-13, maksimissaan 15.

Kuudes luku on puoliksi kirjoitettu ja se ilmaantuu tänne joskus alkuviikosta. Ainakin tämä tuleva kuudes luku tulee tarinan viidestä ensimmäisestä luvusta poiketen olemaan varsin lyhyt, eikä siinäkään hirveästi tapahdu (tai tapahtuu, mutta... noh, käsitätte sitten kun olette luvun lukeneet) mitään. Joku tietenkin varmasti ajattelee, että olisin voinut lyhyen luvun yhdistää tähän edelliseen tai vaikkapa seuraavaan lukuun, mutta se ei kuitenkaan onnistu kahdesta syystä: luvuista tulisi silloin hieman kummallisia ja aivan liian pitkiä.

Mutta kiitos joka tapauksessa Karhulalle kommentista ja muutkin rohkeasti kömmentöimään :)

Ja sitten Kreatsin tarinaa lukemaan --->

Kumpikaan teistä ei ole näemmä huomannut erästä todella pahaa mokaa, jonka tein tässä viidennessä luvussa... en paljasta sitä vielä, katsotaan jos joku muu löytäisi :)

Mutta sen voin sanoa, että tässä tarinassa tapahtuu kyllä muutakin, kuin etsitään sitä onyksikiveä, se on vain yksi tarinan pääasioista :)

Mutta Kreatsillekin kiitukset kömmenteistä.

Tjoo, myönnettäköön, että käsitykseni illasta on melko mielenkiintoinen. Toukokuun puolellehan tämä sitten kuitenkin meni. Nyt olen kuitenkin suunnitellut tarinaa jo hyvin pitkälle eteenpäin ja pyrin saamaan seuraavan luvun valmiiksi vielä tämän viikon aikana, viimeistään maanantaina.

Toivottavasti lukijat eivät ole unohtaneet tätä vielä ja toivoisin sitten kommentteja muiltakin lukijoilta, kuin Kreachilta ja Karhulalta, jotka olivat ainoat jotka kommentoivat edellistä lukua :)

Kuudes luku - Soluttautuja

Aku heräsi seuraavana aamuna myöhään. Hän oli sänkyyn mennessään miettinyt päänsä puhki Kuhopron kertomia asioita Stanley Boulderista, medaljongista, mysteerisestä veitsestä, onyksikivestä… hän muisti kuinka oli saanut tietää näistä asioista Kuhoprolta... muisti sen kummallisen veitsen, jonka Roope oli hänelle näyttänyt... muisti kuinka Kuhopro oli maininnut että he lähtisivät hakemaan onyksikiveä seuraavana aamuna...

Siinä vaiheessa Aku pomppasi sängystä ylös ja tajusi kellon olevan jo yhdeksän. Hän muisti, että oli lähtöpäivän aamu ja että Kuhopro oli maininnut heidän lähtevän matkaan varhain aamulla. Olisivatko he lähteneet ilman häntä? Olisivatko he lähteneet matkaan ilman Akua, jota varten koko matka tehtäisiin? Aku vaihtoi nopeasti vaatteet ja kiiruhti itäisestä siivestä, jossa makuuhuoneet olivat, aulaan, jossa iso retkikunta valmistautui jo matkaan.

”Ei, seis, älkää unohtako minua!” Aku huusi juostessaan kohti suurta joukkoa, joka pakkasi juuri mukaan tarvittavia varusteita. Hän pysähtyi huohottaen Kuhopron, joka oli pukeutunut jo ulkovaatteisiin ja kantoi isoa reppua selässään, eteen.
”Ette kai te tosissanne olleet lähdössä ilman minua?” Aku kysyi Kuhoprolta.
”Itse asiassa olimme” Kuhopro vastasi ja nähdessään Akun tyrmistyneen ilmeen, hän jatkoi: ”ja itse asiassa olemme edelleen. Me emme voi ottaa sinua mukaamme, Aku, se olisi aivan liian vaarallista. Me teemme tämän todennäköisesti melko vaarallisen reissun juuri suojataksemme sinua. Koska meidän jokaisen mukaan lähtevän henki on vaarassa matkan aikana, haluamme pitää sinut parhaassa mahdollisessa turvassa sen aikaa, kunnes saamme onyksikiven ja veitsestä tulee sinulle suoja medaljonkia vastaan. Siksi sinä jäät tänne.”
”Ihan yksinkö? Mutta eikö se ole vielä vaarallisempaa jättää minut yksin tänne, kuin ottaa mukaan matkalle?”
”Ei, et jää tänne yksin. Douglas ja Ronald jäävät tänne kanssasi, samoin kaartimme uusin jäsen” hän sanoi ja osoitti sormellaan aulan perällä olevan tietokoneen kimpussa ahertavaa tummatukkaista miestä, ”Tom, joka liittyi kaartiimme pari päivää sitten.”

Matkavalmisteluita jatkettiin vielä hetken aikaa. Kymmenen minuutin kuluttua Kuhopro käski kaikkien matkalle lähtevien asettua jonoon länsisiivessä sijaitsevan salaisen uloskäynnin suulle. Jonoon asteli Pellen ja Roopen lisäksi kymmenen muuta kaartin jäsentä, joista suurin osa oli tiedemiehiä. Kun Kuhopro antoi retkikunnalle merkin, että oli turvallista lähteä, koko porukka lähti Pellen ja Roopen johdolla kapuamaan yksi kerrallaan metallisia tikapuita ylös ja pienestä aukosta ulos. Vielä ennen lähtöään, Kuhopro meni selvästi pettyneen Akun luokse ja kuiskasi tälle:
”Koko Piilopaikan ylle on langetettu vahvat murtosuojat. Pelle kehitti koko tämän alueen ylle voimakentän, jonka lävitse ei pääse kun kenttä on päällä. Siksi joudumme käyttämään salaista uloskäyntiä, sillä sen ulostulo ei ole voimakentän sisäpuolella.”
Kuhopro piti hetken tauon ja jatkoi sitten: ”Varoitan silti, että Boulderin miehet vahtivat tätä aluetta tarkasti. Kukaan heistä ei tiedä, missä kaartin Piilopaikka on, mutta he tietävät kyllä että jossain näillä main. Annan sinullekin aseen, ihan vain varmuuden vuoksi.” Sen sanottuaan Kuhopro ojensi Akulle aseen ja kapusi viimeisenä tikkaat ylös sulkien uloskäynnin mennessään.

Aku, Douglas, Ronald ja uusi kaartilainen Tom jäivät suojaavan voimakentän sisään useiksi päiviksi. Matkalaisista ei koko aikana kuulunut yhtään mitään, mutta he epäilivät, ettei heillä yksinkertaisesti olisi aikaa ottaa yhteyttä. Douglas kävi päivittäin salaisen uloskäynnin kautta Ankkalinnassa ostamassa heille ruokaa ja muuta tärkeää. Kolmantena päivänä retkikunnan lähdöstä heidän olinpaikkansa oli paljastua Boulderin miehille, kun he olivat bonganneet ruokaostoksilta tulleen Douglasin sisäänkäynnin läheltä. Onneksi kukaan heistä ei kuitenkaan tajunnut, miten maanalaiseen Piilopaikkaan pääsi, koska Ronaldin mukaan he tiesivät ainoastaan pääsisäänkäynnin (ja senkin vain sen ansiosta että kaksi kaartin jäsentä oli aikaisemmin kaupungilla jutellessaan vahingossa maininnut sen Boulderin miesten kuullen), eivätkä sen kautta pysyneet tunkeutumaan Piilopaikkaan, koska voimakenttä esti sen.

Viides päivä retkikunnan lähdöstä kääntyi iltaan. Vaikka oli kesä, ulkona oli varsin synkkää, sillä oli jälleen alkanut satamaan. Aku ja Douglas istuivat aulan pöydän ääressä pelaamassa korttipelejä. Aku oli osoittautunut melkoiseksi pokerihaiksi ja oli bluffaamalla voittanut ties kuinka monta peliä.
Oli Akun vuoro jakaa kortit. Hän sekoitti ensin pakan hyvin ja alkoi sitten jakamaan kortteja heille kahdelle. Yhtäkkiä kesken jaon kuului omituinen ääni ja yllättäen valot sammuivat.
”Mitä tämä on?” Aku kysyi ihmeissään, mutta Douglas ei osannut vastata. Hetken kuluttua Ronald juoksi jostain päin Piilopaikkaa heidän luokseen.
”Joku on kytkenyt voimakentän ja muut turvalaitteet pois päältä! Meidän joukossamme on petturi, Boulderin soluttautuja!”
”Mitä?!” Aku ja Douglas huudahtivat yhteen ääneen. Siinä samassa heidän yläpuoleltaan alkoi kuulua askelia. Ei vain yhden henkilön, vaan useammankin. Askeleiden äänet kuuluivat läheltä pääsisäänkäyntiä.
”Ottakaa aseenne esille” Ronald sanoi kohottaessaan omansa ja tähdätessään kohti pääsisäänkäyntiä.
”Ne tulevat”