Keskustelujen arkisto

Ja nyt, hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, kissat ja koirat, ankat ja hanhet - grande finale. Tai ei, ei sentään. Tämähän on vasta ensimmäisen osan päätös. Tähän lukuun kuitenkin päättyy trilogian ensimmäinen osa ''Khortytsyan medaljonki''. Luku on pitkä, sitä en voi kiistää, joten tämän lukemiseen menee hetki. Olen yrittänyt ottaa neuvoistanne vaarin ja lisätä muun muassa Akun ja muiden tärkeiden henkilöiden ajatuksia ja toivottavasti tämä luku on kelvollinen. Loppupuolella saattaa hiukan sekavaksi mennä, mutta toivon mukaan ymmärrätte, mistä on kyse.

Ja nyt, JOKAINEN joka on tätä tarinaa lukenut, niin kommentoikaa. Koska tarina päättyy tähän, haluan kaikilta lukijoilta mielipiteen, miten onnistuin viimeisessä luvussa ja ylipäänsä tässä tarinassa.

Kuudestoista luku - Valo

Koko kaarti tuijotti samaan paikkaan. Stanley Boulder seisoi ankanpoikien edessä ja osoitti aseellaan suoraan keskimmäisenä olevaa Hupua. Koko kaarti perääntyi muutaman askeleen irrottamatta katsettaan Boulderista. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vain katsoivat tilannetta ja odottivat, että Boulder tekisi jotain. Monia kaartilaisia pelotti, mitä se jotain voisi olla. Tupu ja Lupu olivat kaikkein eniten peloissaan, olihan kyseessä heidän veljensä. Mitä jos Boulder tappaisi hänet? Mitä he sitten tekisivät? He voisivat estää tämän, mutta silloin heidän täytyisi luovuttaa setänsä Boulderille ja sitä he eivät tekisi. He halusivat pelastaa molemmat - pelastaa sekä Hupun että Akun, mutta se ei ollut mahdollista. He eivät voineet pelastaa molempia, eivät niin kauan kuin heillä ei ollut khorodeja. Vaikka koko kaarti oli aseistautunut, ei heillä olisi mahdollisuuksia medaljonkia vastaan, Tupu ja Lupu tiesivät sen, samoin tiesti Hupu, joka tuijotti asetta, joka oli suunnattu häntä kohden. Hupu oli jo varma kuolemastaan - hän tiesi etteivät muut luovuttaisi Akua, vaikka mitä tapahtuisi. Eivätkä he pystyisi häntä pelastamaan. Joten jos Boulder tappaisi hänet, hän saisi varmasti käsiinsä myös Akun, jolloin menetys olisi kaksinkertainen.
Minä en halua kuolla, Hupu sanoi itselleen, en tällä tavalla.

"Kuten sanoin, luovuttakaa minulle Aku Ankka tai tämä pikkuankka pääsee hengestään." Boulder toisti uhkauksensa. "Luovuttakaa hänet ja ketään teistä ei vahingoiteta. Luovuttakaa hänet ja minä takaan, että saatte elää loppuelämänne onnellisina."
"Miten me muka voisimme elää onnellisina tietäen koko ajan, että sen hintana on ollut ystävän luovuttaminen suuruudenhullulle sekopäälle, joka aikoo hänen avulla valloittaa maailman?" Douglas kysyi. "Miten me voimme elää, kun mieltämme painaa koko ajan se hirvittävä teko, jonka olemme tehneet?"
"Idiootti" Boulder sanoi, "en minä häntä tapa, tarvitsen häntä vain saavuttaakseni tavoitteeni. Palautan hänet kyllä takaisin sitten."
"Minä kyllä vähän epäilen." Ronald sanoi. "Et sinä meitä säästä. Jos luovutamme Akun sinulle, sinä tapat meidät kaikki, jottemme varmastikaan yritä pilata suunnitelmiasi enempää."
"Pakko myöntää, että se kävi mielessäni." Boulder sanoi. "Mutta koska nämä tomppelit" hän osoitti taaempana edelleen maassa pöllämystyneinä makaavia apureitaan "eivät onnistuneet ankan nappaamisessa, vaikka heillä oli kaksi erinomaista mahdollisuutta, minun täytyy nyt hoitaa asia itse. En voi luottaa heihin enää tällaisessa asiassa. Sen takia voin luvata teille, että säästän henkenne, jos luovutatte ankan minulle."
"Tiedät varsin hyvin, ettemme me luovuta häntä ilman taistelua." Ronald sanoi.

Boulder tuijotti kaartia hetken. Sitten hän tyrkkäsi Hupun kumoon kovakouraisesti ja kohotti aseensa kohti kaartia. Kaartilaiset vastasivat samalla mitalla ja jokainen heistä kohotti aseensa kohti Boulderia. Kukaan heistä ei kuitenkaan ampunut, koska Kuhopro ei ollut vielä antanut lupaa sille. He odottivat hänen merkkiään. Tämä olisi kohtalon hetki - nyt ratkaistaisiin, pärjäävätkö he Boulderia vastaan. Myös Aku oli ottanut aseensa esille. Hän oli ehdottoman valmis taisteluun, oman henkensä puolesta nimittäin. Hän ei halunnut olla osa Boulderin maailmanvalloitusta, hän ei halunnut olla se, joka tämän pelin tulisi ratkaisemaan. Miksi hänen, tavallisen Kattivaaran margariinitehtaalla työskentelevän ankan täytyi olla ratkaiseva tekijä? Miksi juuri minä?

Sitten Aku havahtui ajatuksistaan - hän katsoi Boulderin asetta ja luuli hetken aikaa nähneensä pienen salaman välkähtävän Boulderin käden ja aseen välillä. Naurettavaa, Aku ajatteli, olemme aavikolle, alat nähd jo harhoja. Mutta salama ei ollut harhaa, vaan sellainen todellakin oli välähtänyt Boulderin käden ja aseen välillä. Pian muutkin näkivät sen: Boulderin kädestä lähtevät salamat nuolivat asetta, joka näytti saavan koko ajan lisää ja lisää energiaa. Sitten Boulder tähtäsi aseensa kohti tuntematonta vasemmalla seisovaa kaartilaista, painoi liipaisinsa ja ase laukesi. Luoti kiiti uskomattomalla nopeudella, aivan käsittämättömällä voimalla kohti kaartilaista, osui rintaan ja lävisti koko ruumiin. Mies kaatui kasvot edellä hiekkaan, eikä enää liikkunut.

"Barbaarista!" Kuhopro huusi raivoisalla äänellä. "Miten kukaan voi tehdä jotain tuollaista? Tappaa nyt keskellä kirkasta päivänvaloa ja vielä pienten poikien ja useiden muiden ihmisten silmien alla! Antakaa mennä, Kuhopron kaarti, näyttäkää tuolle miehelle taivaan merkit!"

Kaksikymmentä asetta laukesi, suurin osa useamman kerran peräjälkeen ja Boulderia kohti ampaisi valtava luotisade. Salamannopeasti Boulder puristi vasemman kätensä medaljongin ympärille ja räjäytti siitä eteenpäin valtaisan paineaallon, joka murensi jokaisen siihen osuneen luodin tomuksi. Yksikään luodeista ei päässyt perille asti.
"Jatkakaa, me emme voi näin nopeasti luovuttaa!"
Kaartilaiset lähtivät liikkumaan aseensa kanssa. He yrittivät saartaa Boulderia joka suunnasta ja ampuivat samaan aikaan ja lopulta Boulderilla alkoi olla jo melko hankalaa tuhota jokaisesta suunnasta samaan aikaan tulevia luoteja. Muutamat luodit melkein osuivat häneen ja joidenkin kaartilaisten suusta pääsi pieniä riemunkiljahduksia, kun he luulivat osuneensa Boulderiin. Kiljahdukset kuitenkin vaimenivat, kun he näkivät, ettei Boulder kaatunut kuolleena maahan, tai ylipäänsä ollut mitenkään vahingoittunut. Hankalaa hänellä joka tapauksessa oli, sitä ei kukaan voinut kieltää, ei edes Boulder itse - kaksikymmentä vastaan yksi, ei ihme että hänellä oli vaikeuksia tuhota luoteja.

"Idiootit, tehkää kerrankin jotain hyödyllistä ja siepatkaa ankka!" Boulder huusi Vincentille ja Malcolmille. He nousivat nopeasti ylös hiekasta ja lähtivät juoksemaan kohti Akua, joka ei huomannut heitä lainkaan, vaan keskittyi Boulderin tulittamiseen. Pian Aku tunsi iskun vasemmalla puolellaan ja kaatui pian hiekkaan saaden Vincentin päälleen. Pian myös Malcolm ilmestyi näkyviin köysi kädessään, valmiina sitomaan Akun. Nyt tuli loppu, Aku ajatteli. Vaikka nämä kaksi ovatkin täysin lahoja aivoistaan, ei minulla yksin ole mahdollista heitä molempia vastaan, etenkään kun toinen heistä on päälläni. Kukaan kaartilaisista tuskin huomaisikaan mitään, sillä he olivat edelleen Boulderin kimpussa. Aikamoiset luotivarastot heillä, Kuhopro on todellakin ennakoinut pitkää taistelua, Aku ajatteli. Yhtäkkiä Aku kuuli kovan kolauksen ja Vincent kierähti pois hänen päältään ja jäi makaamaan maahan. Toinen kolaus ja Malcolm kaatui hänen viereensä. Aku kohotti katseensa ja näki Roopen, jolla oli kävelykeppi edelleen lyöntivalmiina siltä varalta että toinen miehistä yrittäisi hyökätä uudelleen.
"Kukaan ei vahingoita minun sukulaisiani!"

Roope auttoi Akun ylös ja he liittyivät nopeasti taas Boulderin tulittamiseen. Kahden ampujan ollessa samaan aikaan poissa, Boulder oli jo päässyt hiukan niskan päälle, mutta puuttuvien miesten liittyessä joukkoon, alkoi homma taas sujua. Boulder ei enää kestä kauaa, Aku sanoi mielessään. Hän ei pysty ikuisesti pysäyttämään luotejamme, meillä on niitä taskut täynnä ja meitä on sentään kaksikymmentä. Hän ei jaksa enää kauaa, me voitamme... me voitamme...

Ja sitten räjähti. Räjähti hyvin kuuluvasti. Hetken kuluttua tuntui valtaisaa kipua ja pian Aku huomasi makaavansa hiekassa ainakin kahdenkymmenen metrin päässä siitä missä oli äsken ollut. Muille kaartilaisille oli käynyt samalla tavalla. Kaiken lisäksi jokainen heistä oli tajuttomana. Kukaan ei liikkunut - Aku oli ainut tajuissaan oleva, mutta hänkään ei mitään pystynyt tekemään. Joka paikkaa särki hirvittävästi, aivan kuin olisi jäänyt katujyrän alle ja jäänyt siitä henkiin. Aku kiersi katseellaan aavikkoa, yrittäen löytää jotakuta kaartilaista, joka olisi vielä tajuissaan, mutta sen sijaan, että hän olisi löytänyt tajuissaan olevan kaartilaisen, hän näki kauhukseen, että heidän lentokoneensa oli tuhoutunut, tuhoutunut täysin. Koko koneesta oli jäljellä vain musta tomukasa. Millä he nyt pääsisivät pois? Aku ajatteli kauhuissaan. Ilman lentokonetta he olisivat loukussa aavikolla. Aku ei ajatellut itseään. Hän tiesi mikä häntä itseään odottaisi. Mutta hän pelkäsi kaikkien muiden puolesta - he eivät pääsisi aavikolta pois, he kaikki kuolisivat sinne. Ties vaikka osa heistä olisi kuollut jo...

Sitten Aku kohotti katseensa lentokoneen jäänteiden suunnalle ja näki Stanley Boulderin kävelevän kohti häntä. Kädessään hänellä oli jokin musta, aivan kuin pieni musta kivi.
"Musta onyksikivi" Boulder sanoi Akulle kävellessään koko ajan lähemmäs. "Tämän pikkuisen kiven avulla olisit voinut pelastua. Mutta minä olin nopeampi. Minä tajusin teitä nopeammin, missä kivi oli ja kävin sen hakemassa. Nyt kun se on minulla, sinun on turha pyristellä vastaan. Minä otan sinulta sen, minkä haluan ja jätän sitten sinutkin kuolemaan tänne."

Boulder oli enää noin viiden metrin päässä Akusta, valmiina tekemään sen, minkä koko kaarti oli halunnut estää jo pitkään. Sen, minkä puolesta koko kaarti oli nyt jäänyt kuolemaan aavikolle. Ei, Aku ajatteli, näin tässä ei voi käydä - jos he ovat kuolleet, he eivät saaneet kuolla turhaan!

Ja siinä samassa Aku näki jotain varsin merkillistä: jostain kaukaa kohti Boulderia singahti violetti valonsäde. Valo häikäisi Akun silmät, eikä hän hetkeen pystynyt näkemään mitään. Heti kun hän sai silmänsä auki, hän näki Boulderin puristavan tiukasti medaljonkiaan ja räjäyttävän valtaisan paineaallon kohti valoa. Aku ei nähnyt, mistä valo tuli, mutta näki kun valonsäde voimistui ja kävi medaljongin paineaaltoa vastaan. Valo ja aalto kohtasivat, Boulder apureineen katosi salaperäisesti ja suunnaton paineaalto paiskasi Akun vielä entistä kauemmas ja sanoinkuvaamaton kipu valtasi hänet. Hän ei pystynyt tekemään mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Kaikki toivo oli menetetty. Nyt hän kuolisi. Hän tiesi sen. Koko kaarti oli uhrannut henkensä hänen puolestaan. Se violetti valo oli kuitenkin päihittänyt Boulderin, ainakin osittain. Boulder oli kadonnut johonkin, ei kuollut, mutta paennut. Boulder tulisi takaisin, mutta silloin Aku olisi jo mennyttä, eikä Boulder voisi enää hyötyä hänestä, eikä hänen maailmanvalloituksensa onnistuisi... he olivat voittaneet...

Sitten Aku katsoi viimeisen kerran sinistä, täysin pilvetöntä taivasta ja sulki silmänsä.

Hienoo lopetus!
Todellakin odotan seuraavaa tarinaa... Kai se alkaa pian?
Viimeinen lause todella oli hyvä, kuten Karhula sanoi. Muutenkin luku oli aika hyvä ja mielenkiintoinen! Mainio lopetus todella, seuraavaa tarinaa jää odottamaan todella innoissaan, kun kaikki on nyt niin epäselvää. Mikä valo, kuka sen teki, kuka pölli onyksin jne.

Kaikki oli kuvattu mainiosti, muuta ihmeempää kommenttia ei sitten oikein olekaan, niin loistava tää tarina oli, vaikka jäikin aivan kesken.

Pahoitteluni tuplapostauksesta, mutta uuden viestin lähettämällä asiani tulee selkeämmin esille.

Eli siis, kerrottakoon että trilogian kakkososan ensimmäinen luku on jo kirjoitettu (hullua, kaksi lukua samana päivänä) mutta koska tänään on julkaistu jo yksi luku, en aloita kakkososaa vielä tänään, mutta todennäköisesti huomenna. Aluksi ideana oli pitää viikon tauko tarinoiden välissä, mutta eihän siitä tule mitään, kun on näin kova kirjoitusvimma päällä ja joka päivä tuntuu tulevan ainakin yksi luku valmiiksi. Ja koska nyt sattuu olemaan se ah-niin-odotettu kesäloma, ajastakaan ei ole puutetta lainkaan. Varautukaa siis melkoiseen julkaisutahtiin, todennäköisesti tulee niitä yksi-luku-päivässä -jaksojakin, mutta yritän niitä muutaman päivän julkaisutaukojakin välillä pitää, ettei sentään ihan joka päivä ilmesty uutta lukua.

Wierii, Ankkaristi ja kumppanit - kommenttia viimeisestä luvusta tulemaan :) Ja vaikka se uusi topic uudelle tarinalle ilmaantuukin luultavasti jo huomenna, niin kaikki kommentit liittyen tämän tarinan viimeiseen lukuun laitetaan edelleen tänne ja pidetään uusi topic keskustelupaikkana kakkososaan liittyen.

Kiitokset wieriillekin kommentista. Vielä Ankkaristiä tässä venaillaan, hän taitaa olla ainoa lukija, joka ei ole vielä loppuhuipennusta kommentoinut.

Wieriille tiedoksi, että jos koko ensi viikon olet poissa, niin saat luettavaksesi... 4 lukua maybe? Tajusin nimittäin äsken itsekin, että minähän olen reissussa 19.-23.6. Tokihan silloin on tietokone mukana, mutta tuskin siellä juurikaan ehdin kirjoitella. Silloin tulee siis luultavasti noin neljän päivän tauko. Tulevalla viikolla tullaan kuitenkin muutamia osa julkaisemaan ja kuten lupasin, ensimmäinen osa ilmestyy jo huomenna.