Keskustelujen arkisto

Mielenkiintoista. Roopekin tietää näemmä jotain, jota ei ole vielä paljastettu... Hyvä osa, mielenkiintoiseen kohtaan se ainakin jäi! ;)

Seuraava osa, Menneisyyden saloja, nähdään Ankkiksessa ensi viikolla! Nyt viidennen osan pariin.

5.osa: Kuin lahja

Rakennuksen seinät olivat hieman murentuneet vuosien saatossa. Ankkalinnan vankila kohosi aukealla paikalla isolle alalle lähellä kaupungin keskustaa. Vuosien saatossa vankilasta oli karannut yhä useampi vanki, joista suurin osa oli kuitenkin palannut takaisin nopeasti. Onnistuneista paoista ja epäonnistuneista paoista johtuen vankila oli joutunut sulkemaan yhden osan kokonaan jo kymmenen vuotta aiemmin. Nyt vankila oli kuitenkin melko tyhjillään. Musta Pekka ja Mustakaapu rehvastelivat teillä tietämättömillä vapaana. Oikeastaan vain yksi kunnolla tunnetuista rikollisista majaili vankilassa.

Tohtori Xuir oli hyvin tyytymätön kaikkeen, mitä oli tapahtunut viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana. Vain viikoittaiset kirjastokäynnit pitivät hänen sisimmässään elämänhalua. Kaikki muu olikin mennyt melkein kokonaan pieleen. Yhä uudelleen hän toivoi, ettei koskaan olisi edes yrittänyt tehdä mitään sillä pohatta ankalle tai yrittänyt suorittaa kokeitaan Aku Ankan luona. Mutta mistä hän olisi voinut tietää, että ankka olisi pohatan sukulainen ja edes talossa? Hän oli kiinnittänyt median huomion tähän tappamalla ne nuuskijat, mutta mitä se oli auttanut? Ei mitään.
Nyt kaikki oli kuitenkin toisin ja Xuir tiesi sen. Vihdoin, viikkojen lukemisen jälkeen hän oli selvittänyt, missä Kennethin suvun viimeistä asetta pidettiin.
Xuir hymyili itsekseen nostaessaan sänkynsä alta tuon kimmeltävän esineen: Timanttikruunun. Enää ei ollut syytä pitää sitä piilossa. Hän oli vihdoin saanut koko poliisivoimien mielet hallintaan. Pian hän pääsisi vapaaksi, mutta sitä ei pitänyt tehdä nähtävästi. Niinpä Xuir oli viime viikot yrittänyt saada poliisimestari Kaasin luokseen, ja viimein, juuri edellisenä iltapäivänä tämä oli saapunut ja lähtiessään ollut jo täysin Xuirin hallinnassa.
Seuraavaksi olisi saatava vain Kaasi päästämään hänet valvotulle lomalle ja sitten hän voisi kadota taskussaan olevan hätäteleportin avulla, jota hän oli säästänyt hätätilanteisiin.

Xuir laittoi kruunun päähänsä ja nauroi. Silloin sellin ovi kuitenkin aukesi ja vartija astui sisään.
”Oletteko valmiina?” vartija kysyi kunnioittavaan sävyyn. Xuir nauroi entistä kovempaa. Hän pääsisi vihdoin lomalle. Xuir nyökkäsi, nousi ylös, kaivoi sänkynsä alta matkalaukun ja lähti vartijan johdattamana sellistään. Se oli kuin jonkinlainen lahja kaikesta vaivasta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Xuir oli todellisesti iloinen. Ainoa asia, mikä hänen mieltään kalvoi, oli se yhden yön outo tapahtuma. Hän oli ollut täysin varma, että oli nähnyt Spitaalin ja jonkun tutun näköisen miehen päässään, kunnes oli hätkähtänyt hereille. Hän oli kuitenkin kuitannut tapahtuman uneksi, sillä eihän Spitaali enää voinut olla hengissä. Hän oli omin silmin nähnyt tämän kuoleman.

Vartijan johdattaessa Xuiria kohti vankilan pääovea, useat muut vangit buuasivat ja hakkasivat ovia. Xuir ei pitänyt siitä, joten hän hyökkäsi jälleen vartijan mieleen.
”Ystävät!” Xuir huudahti. ”Minä en unohda teitä!”
Ja jo seuraavaksi vartija käveli kuin hypnoosissa ympäri vankilaa ja päästi koko konnajoukon vapaaksi. Xuir hymyili. Hän oli tyytyväinen itseensä, mutta muiden vankien auttaminen vapaaksi oli vienyt häneltä aikaa.
Xuir käski vartijan häipyä paikalta ja heti seuraavassa hetkessä tämä oli kadonnut. Xuir kaivoi pienen neliönmuotoisen palikan taskustaan ja tiputti sen maahan. Kuului pieni poksaus ja sitten hänen eteensä kohosi peilin muotoinen portti, johon hän astui.
Viimeisten vankien kadotessa vankilan ulkopuolelle Xuir oli kokonaan kadonnut portin syövereihin.
”Adios”; Xuirin kuiskaus kuului portista, vaikkei kukaan enää ollutkaan sitä kuulemassa.
Kuului jälleen poksaus ja teleportit katosi jälleen pieneksi neliönmuotoiseksi palikaksi.

Kiitos kommentistasi, akkaridekkari! ;)
Tuosta Putous-jutusta en mene mitään sanomaan. ;D Mutta joo. Ainakin viimeistään seitsemännessä osassa tapahtuu jotain...

Vai että Xuir on paennut? Noh, pitihän senkin joskus tapahtua.

Luku oli jälleen varsin mallikkaasti kirjoitettu, enkä minä ainakaan nähnyt tässä mitään sekavaa. Tapahtumien ympäristökin oli helppo kuvitella, kun olen lukenut RAEjT'in kymmenennen luvun, jossa Roope, Matilda ja Hortensia päätyvät tuonne samaiselle paikalle.

En vain vieläkään ymmärrä, miten Roope liittyy tähän sen kummemmin. Miten hän tunsi Kennethit ja mistä syystä hän hankkiutui heistä eroon? T'ämä odotettavasti selviää myöhemmin.

7.osa: Aavikko

Xuir läähätti. Hiki virtasi hänen kasvoillaan. Auringon paistaessa suoraan häneen naaman vanhat arvet näyttivät punertavan tavallista enemmän. Vankilan jälkeen aavikko oli kamalampi, mutta hänen oli löydettävä se. Hänen oli löydettävä viimeinen esine, jota hän tarvitsisi. Hänellä oli jo Timanttikruunu ja hänen itse keksimänsä erikoisteleportit. Tämä ase oli kuitenkin vielä uskomattomampi kuin edelliset. Sen avulla hän saattaisi tuhota kaupungit yhdellä napinpainalluksella, eikä aseen löytääkseen tarvinnut tehdä muuta kuin etsiä sen aavikolta.

Xuir tiesi, että hän oli jo lähellä. Vaikka hiekkaa näytti jatkuvan vielä silmänkantamattomiin, hän oli varma, että oli lähellä. Hänen vielä miettiessään asiaa hän törmäsi johonkin. Aivan kuin jonkinlainen näkymätön seinä olisi ilmestynyt hänen eteensä. Hän tunnusteli sitä, mutta sai aikaan vain jonkinlaisia väreilyjä. Hikipisarat valuivat Xuirin naamalta ja tippuivat virtana kohti maata. Sinne ne eivät kuitenkaan koskaan päässeet, sillä jo puolessa matkassa ne haihtuivat.
Xuir sylkäisi tympääntyneenä. Kuului kumea tömähdys ja hänen eteensä ilmestyi kuusikulmainen pyramidi. Xuir kähähti.
”Aivan”; hän kuiskasi. Hän alkoi nauraa mielipuolisesti, kun ymmärrys levisi häneen. Hän muisti toisen ulottuvuuden, jonne vaatekaappi oli vienyt hänet. Sylky oli syövyttänyt maan alta, joten siinä oli se hänen etsimä yhteytensä asioiden välillä.

Xuir astui rakennuksen sisään ruosteisesta ovesta, joka narisi kuuluvasti hänen avatessaan ja sulkiessaan sen. Tuntui uskomattomalta, että jonkinlainen rakennus oli seissyt vuosikausia keskellä aavikkoa kenenkään huomaamatta. Oli kuitenkin mahdollista, että vaikka joku joskus olisikin sylkäissyt siihen, ei tämä olisi ollut Kennethin sukua. Tämä oli viimeinen niistä asioista, joiden ansioista Xuir tiesi, että hänen sukunsa oli kaikista suvuista mahtavin. Ja ehkä jo viikon kuluttua hän olisi ainakin Ankkalinnan pormestari ja kuukauden kuluessa koko maailman hallitsija!
Se ei kuitenkaan riittänyt Xuirille. Hän halusi kostaa ankoille. Vaikka kosto olikin hänen mielessään koko ajan, se ei ollut ainoa asia, mitä hän halusi. Hän halusi ankkojen muistavan kaiken tapahtuneen, kunnes olisivat niin täynnä häntä, että kuolisivat siihen! Ajatus toi hymyn Xuirin suulle.

Huone oli täysin pimeä, mutta jo Xuirin astuessa huoneeseen, valo syttyi. Huone vaikutti hyvin ankealta. Seinät olivat tyhjillään eikä Xuir aluksi huomannut huoneessa mitään. Vasta hänen katsottuaan kunnolla hän havaitsi nurkassa pienen arkun. Xuir suorastaan harppoi hymysuin arkulle ja ajatuksissaan vain yritti avata sen. Silloin hän kuitenkin huomasi huolitellun munalukon arkussa. Xuir huokaisi syvään, otti revolverinsa esiin ja ampui lukon hajalla. Laukauksen voimasta arkku oli keikahtaa nurin, mutta niin ei sittenkään käynyt.
Hän polvistui arkun eteen ja avasi kannen. Hymynkare nousi jälleen Xuirin kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen kaikki näytti onnistuvan. Hän tuijotti pientä neliönmuotoista laitetta, jonka oikeassa laidassa näkyi kaksi eri nappia: punainen alhaalla ja vihreä ylhäällä. Olisi vain näppäiltävä tuhottavan kaupungin nimi ja painaa vihreätä nappia ja kaupunkia ei enää olisi. Jäljellä olisi vain monttu.

Xuir pälyili ympärilleen ja tarkisti, ettei kukaan vain olisi seurannut häntä jotenkin, mutta ketään ei näkynyt. Hän laittoi arkun kiinni, nosti sen kädellään ja oli jo kääntymässä poispäin, kun revolveri painautui hänen niskaansa.
”Mukava nähdä pitkästä aikaa – Rodolf”, tohtori Oswald sanoi hieman naurahtaen. ”Spitaali onkin jo odottanut hetken aikaa tuloasi.”

Oswaldin kasvot olivat selvästi hyvin valkoiset ja saattoi huomata, ettei hän ollut matkannut matkaa auringossa. Käsi tärisi hieman, aivan kuin se olisi odottanut, että Xuir jotenkin keplottelisi aseen itselleen ja ampuisi tätä.

”Älä yritä, Masgard”, Xuir tuhahti. ”Tiedän kyllä, että olet aikamoinen vakooja, mutta ei sinusta tappamaan ole.”
”Sinä et tiedä mitään, Rodolf”, Oswald sanoi hiljaa. Hän vaikutti hyvin epävarmalta ja käsi tärisi yhä enemmän. ”Minun ansiostani Diaflo saa kostonsa.”
”Diaflo on kuollut. Tohtori Spitaalia ei enää ole. Olen vain minä, tohtori Xuir”, Xuir sanoi omahyväisesti. Yllättäen Oswaldin pitelemä revolveri työntyi yhä kovempaa Xuirin niskaan.
”Sinulla ei ole hajuakaan mistään”, Oswald kuiskasi. ”Sinä et kuitenkaan kuole. Et tänään.”
”Annat vain arkun minulle kiltisti, niin saat elää vielä pari viikkoa”, Oswald sanoi ivallisesti. ”Vai haluatko menettää toisenkin kätesi?”
Ne sanat olivat kuin taikasanat. Xuirin ote arkusta heltyi ja se kaatui kolahtaen kovalle lattialle. Xuirin ilme oli hyvin kalpea. Juuri kun kaikki oli mennyt niin hyvin, olikin vuorossa takaisku.
”Oli ilo asioida kanssasi”, Oswald sanoi rauhallisesti. Hän otti arkun käsiinsä, kääntyi poispäin Xuirista ja astui ulos huoneesta. Vielä kerran hän katsahti taakseen kuin varmistaakseen, ettei Xuir yrittäisi mitään. Sitten hän katosi auringonpaisteeseen ja Xuir oli jälleen yksin.

Wierii sanoi jo kaiken oleellisen :P Mainio luku ja hienoa että tapahtua alkaa - samaa siis kuin wiäriillä.

Ja hyvänen aika, kommentoikaas ihmeessä myös Vankan tarinaa, uusimpaan lukuun ei ole tullut vielä yhtään kommenttia.

9.osa: Portti

Mies ei ollut tyytyväinen itseensä. Hän oli mokannut täysin. Niin lähellä hän oli ollut kostoa, mutta silti niin kaukana. Ankat olivat kadonneet ja hän oli myöhästynyt, todennäköisesti ainoan viimeisen kerran. Viimeisen kuukauden hän oli yrittänyt rakentaa jonkinlaista porttia, joka veisi hänet ankkojen luo, mutta vielä hän ei ollut onnistunut, vaikka hänen aikansa teknologia olikin hyvin kehittynyttä. Epäonnistumisen jälkeen kaikki oli mennyt päin mäntyä. Hän ei ollut enää voinut keskittyä kunnolla ja kaupungin asukkaat olivat alkaneet kapinoida.

Raimo Lähteenmäki huokaisi hiljaa ja tuijotti ulos talonsa ikkunasta vain nähdäkseen joukon ihmisiä, jotka olivat saapuneet osoittamaan mieltään. Kaupunki vaikutti likaiselta ja Lähteenmäki tiesi sen. Hän oli nähnyt kuinka nopeasti talojen pinta oli muuttunut mustaksi. Hän ei vain voinut itselleen mitään: hän halusi päästä ankkojen luo eikä huolehtia kaupungista.
Hiljainen koputus herätti Lähteenmäen ajatuksista.

”Sisään”; Lähteenmäki kehotti.
Mustaan pukuun pukeutunut nuori mies astui sisään hieman epäröiden. Hän katseli hieman ympärilleen, kunnes asteli Lähteenmäen luokse.
”Sir, olemme ehkä löytäneet jotain, joka saattaa olla avuksi”, mies sanoi hiljaa. ”Olisi parempi, jos tulette itse katsomaan.”
”Onko se todella tarpeen?” Lähteenmäki huokaisi.
”Uskon, että on. Olemme löytäneet portin menneeseen”, mies sanoi tietäväisen oloisena.
Lähteenmäki nousi salamannopeasti ylös tuolistaan ja lähti kävelemään miehen perässä kohti talon ylintä kerrosta, jossa hänen omat tiedemiehensä ratkoivat teknisiä ongelmia.
”Isäsi olisi sinusta ylpeä, jos eläisi, Lintunen”, Lähteenmäki mörähti ja taputti Lintusta olkapäälle. Mies hätkähti itsekseen, kunnes pysähtyi ja avasi hissin oven. Matka jatkui hissillä vain hetken.

Lähteenmäen astuttua sisään huoneeseen kaikki tiedemiehet kääntyivät häneen päin ja kumarsivat. Selvästi tiedemiesten johtaja saapui ensimmäisenä Lähteenmäen luokse. Mies oli valkopartainen, silmälasipäinen mies. Nenä näytti hieman vinolta ja silmät kaartuivat hieman kummallekin sivulle. Hänellä oli päällään valkoinen takki ja valkoiset hanskat.
”Mukava nähdä teitä, Sir”, mies sanoi Lähteenmäelle ja kätteli tätä lujasti. Sitten hän kääntyi Lintusen puoleen ja sanoi: ”Palaa takaisin töihisi.”
Lintusen mentyä mies lähti johdattamaan Lähteenmäkeä kohti suurta pöytää, jolla oli useita kaavoja.
”Kuten Lintunen jo varmaan kertoikin, olemme löytäneet jotain, jonka avulla voi todennäköisesti matkata menneeseen”, mies sanoi.
”Toimiiko se varmasti?” Lähteenmäki kysyi kärkkäästi. Ensimmäinen toivon pilkahdus kuukauteen.
”Uskomme niin”, mies sanoi ja kun Lähteenmäen ilme näytti kysyvältä, hän jatkoi: ”Lähetimme yhden kokelaan matkaan, ja hän sanoi, että oli saapunut jonkinlaiseen paikkaan, joka oli täynnä roskia.”
”Roskia?” Lähteenmäki kysyi ihmeissään.
”Niin. Roskia”, mies vastasi.
Lähteenmäki tuijotti miestä hetken, kunnes tajusi, ettei hän halunnut tuhlata enää aikaansa.
”Milloin voin lähteä?” hän kysyi.
”Vaikka heti, uskoisin”; mies sanoi ja lähti astelemaan kohti jotain, jonka ympärille suuri joukko tiedemiehiä oli kokoontunut. ”On varmaan parempi, että otatte Lintusen mukaan.”
Lähteenmäki nyökkäsi hyväksyvästi. Hänen saapuessaan aivan tiedemiesten taakse, nämä siirtyivät syrjään ja Lähteenmäki näki vihdoin, mitä nämä tuijottivat.

Hänen edessään makasi jonkinlainen tynnyri kyljellään.
”Mitä ihmettä?” Lähteenmäki kähähti.
”Se on portti, jonka avulla kuljette”, mies sanoi. Hän ojensi Lähteenmäelle aseen ja huokaisi.
”Lintunen!” mies karjui ja vain pari sekuntia myöhemmin Lintunen jo seisoi tämän edessä.
”Sinä lähdet hänen kanssaan heti”, mies sanoi päättäväisesti. ”Muistakin käyttäytyä.”
”Kyllä, Sir”, Lintunen sanoi ja käveli Lähteenmäen luokse.
Hiljaisuus saapui huoneeseen. Lähteenmäki ja Lintunen vain seisoivat paikallaan. Mies näytti odottavan jotain.
”Menkää nyt”, mies huusi niin, että Lähteenmäki ja Lintunen suorastaan ryntäsivät eteenpäin ja loikkasivat tynnyriin.

Lähteenmäen odottamaa pohjaa ei tullutkaan, vaan hän tunsi tippuvansa yhä alemmas ja alemmas. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä äsken oli tapahtunut, mutta tynnyrissä ei näemmä ollutkaan pohjaa.

***
Ankkalinnan kaupungin laitamilla sijaitseva kaatopaikka kohosi ohikulkijoiden nähtäville suurine jätekinoksineen. Hieman erilleen kinoksista jääneenä makasi vanha vaatekaappi – tai pikemminkin sen jäännökset. Hajonneet ja lahonneet laudat makasivat ympäriinsä pienessä tilassa. Ainoastaan vaatekaapin pohjan päällykset olivat yhä ehjänä. Kuului pieni kohahdus ja valkoinen valo ilmestyi keskelle vaatekaapin jäännöksiä. Se hohti hetken himmeämmin, mutta pian näytti kuin tuo hohto olisi räjähtänyt ilmoille. Kaiken valon keskeltä Raimo Lähteenmäki ja Valtteri Lintunen astuivat ihmisten ilmoille.

Kiitos kommentistasi, wierii! Seuraava osa huomenna.

Nyt kyllä alkaa ärsyttää, kun ei ne ylläpitäjät näemmä kato edes viestejä. Eivät saa otettua tosta otsikosta tota "alkaa huomenna!" tekstiä pois. :)