Keskustelujen arkisto

Varsin mielenkiintoista - Spitaali siis loi Lähteenmäen? Mielenkiintoista, pakko myöntää. Tässä tarinassa (tai oikeastaan koko Xuir-sarjassa) hyvä puoli on se, että juonenkäänteet eivät koskaan lopu. Lisäksi niissä juonenkäänteissä hyvä puoli on se, etteivät ne missään tapauksessa ole ennalta-arvattavia. Jatkoa siis.

Ja Karhis muistaa kommentoida Vankan tarinaa, johon ilmestyi juuri uusi luku.

Ajattelin nyt tehdä tämän osan valmiiksi tänään, kun huomenna on synttärit. :-P Toivoisin kommentteja.

19.osa: Truster

Tohtori Xuir tuijotti vain eteenpäin. Taakse olisi enää turha katsoa, ei siellä ketään voinut olla. Hänen oli katsottava vain eteenpäin ja yritettävä löytää Oswald, jolla uskoi Truster-aseen olevan. Hänen olisi saatava se, tai taistelu ankkoja ja muita vastaan ei päättyisi koskaan. Kuinka hänen olisikaan tehnyt mieli iloita Spitaalin tuhoutumisesta, mutta se ei ollut mahdollista. Ensin hänen olisi saatava Truster käsiinsä ja sen jälkeen kaikki etenisi suunnitelman mukaan.

Xuir katseli ympärilleen. Hän oli Ankkalinnan pohjoispuolella, sillä oli varma, että Oswald olisi siellä. Kun Xuir oli ollut vielä lapsi, siellä oli ollut hänen kotinsa, jossa veljien ja vanhempien lisäksi oli asunut Masgard-setä. Henkilö, jota hän nyt etsi – tohtori Oswald.
Puita oli yhä enemmän ja tiheämpään ja rakennuksia yhä vähemmän, sitä mukaa, kun hän matkasi kohti pohjoista. Teleportit eivät toimineet siellä, koska hän oli teleportteja rakentaessaan tehnyt niin, että siellä, minne halusi päästä, pitäisi myös olla teleportti. Niinpä Xuir oli kätkenyt niitä ympäriinsä jo vuoden ajan. Ankkalinnan pohjoisella alueella niitä ei kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut arvannut palaavansa sinne enää koskaan. Hän halusi unohtaa nuoruutensa ja lapsuutensa, jotka eivät olleet menneet putkeen.
Vaikka hän olikin ollut se perheen suosituin, ei hänelle oltu kerrottu tarpeeksi Kennethin suvusta. Vasta pari kuukautta sitten hän oli kunnolla saanut tietää viimeisestä aseesta. Ja aseen nimen hän oli löytänyt vasta viikkoa aiemmin lukiessaan sukukirjoja, joita hänellä oli olemassa täydet kaksi hyllyä.
Kun Xuirin äiti oli murhattu Xuirin ollessa vain 16-vuotias, hän oli vannonut kostoa. Kahta vuotta myöhemmin hän olikin saanut tilaisuuden, kun monien etsintöjen jälkeen hän oli löytänyt miehen, joka oli suorittanut murhan. Mitä tämä oli selittänyt? Kuinka hänet oli muka vain palkattu tappamaan, eikä hän muka voinut sanoa nimeä? Siitä ei Xuir ollut välittänyt mitään. Hän oli nostanut revolverinsa ja ampunut uudestaan ja uudestaan. Se oli totisesti muuttanut kaiken. Hän oli lähtenyt kotoa pois lähes heti tapahtuneen jälkeen ja muuttanut eteläisempään Ankkalinnaan. Elämä oli hiljalleen alkanut hymyilemään, kunnes poliisit olivat saapuneet Xuirin ollessa vasta 19-vuotias. Hänen sormenjälkiä oli löydetty palkkamurhaajan läheltä ja niin hän oli ansainnut ensimmäisen vankilalippunsa kauas Dursleybaniin.
Vasta nyt Xuir kunnolla muisti palkkamurhaajan ja hänen mielensä olisi tehnyt mieli parin vuosikymmenen jälkeen lähteä etsimään murhaajan palkkaajaa, jonka nimi ei vieläkään ollut selvinnyt Xuirille.

Xuir ärähti itsekseen. Hän oli saapunut vihdoinkin saapunut siihen metsään, jonka perällä tiesi kotitalonsa olevan. Sieltä hän löytäisi Oswaldin. Siitä hän oli varma.
Kuusenneulaset pistelivät Xuiria, mutta hän ei välittänyt. Hän oli tottunut niihin puihin jo lapsuudessaan.

Ja siinä se vihdoin oli. Hänen lapsuudenkotinsa. Kun Xuir oli viimeksi astunut ovesta sisään, talo oli ollut keltaiseksi maalattu, nyt sen maalipinta oli vaalea ja hapertunut. Katto näytti vetävän viimeisiään. Yhtäkkiä ajatus pompahti Xuirin mieleen kuin kirkkaalta taivaalta: voisiko isä asua yhä talossa?
Xuir astui sisään kovan narinan seurauksena. Kaikkialla näytti olevan täysin pimeää, eikä missään palanut lamppu tai edes kynttilä.
”Olet siis palannut”, karhea ääni pimeydestä sanoi. Xuir hätkähti rajusti ja kääntyi ääntä kohti. Kuului hieman natinaa ja sitten hitaita askelia. Pimeyden keskeltä hänen eteensä asteli täysin kalju ja rupinaamainen mies – hänen isänsä.
”Olet kuulemma pitänyt sukusi kunniaa yllä, olen ylpeä sinusta!” mies kähisi. ”Mutta silti minun on myönnettävä, että olen odotellut jo vuoden, että kuulisin viestin ankkojen kuolemasta. He ovat viimeinen uhka suvullemme!”
Xuir kumarsi hieman. Hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Niinpä hän vain mumisi hiljaa. Hän tiesi, että Oswald oli siellä.
”Mutta mitä olenkaan kuullut? Sinä olet kuulemma tappanut Diaflon ja jahtaat nyt Masgardia?” mies murahti hiljaa. Kuului hieman natinaa, kun Xuirin isä kääntyi poikaansa selin.
”Spitaali oli liian tyhmä tekemään enää mitään ja Masgard pitää halussaan Trusteria!” Xuir ärähti. Isä oli aina ollut sukunsa perään, mutta tämä oli jo liikaa.
Mies kääntyi takaisin Xuiriin päin. ”Mitä sinä Trusterista tiedät?” tämä kysyi hieman hölmistyneenä.
”Aivan tarpeeksi”, Xuir mutisi. Nyt hän oli varma, ettei hänen isänsä kertoisi Oswaldista mitään. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Xuir nosti huomaamattomasti revolverin ja painoi liipaisinta.
Hän astui isänsä elottoman ruumiin ylitse ja käveli seuraavaan huoneeseen.

Ovi oli hieman raollaan ja Xuir oli näkevinään varjon oven raossa. Oswald oli vihdoin kiikissä. Pian hänellä olisi Truster. Xuir pamautti oven auki ja tajusi heti seuraavaksi tuijottavansa suoraan Oswaldia. Hän nosti revolverin uudestaan osoittamaan tällä kertaa setäänsä.
”Missä Truster on?” Xuir karjui.
Oswald ei vastannut. Tämä vain tuijotti sukulaistaan. Pelko paistoi miehen silmistä ja Xuirkin huomasi sen.
”Missä se on?” Xuir kysyi vielä kuuluvammin ja valmistautui painamaan liipaisinta.
Oswald nielaisi kuuluvasti ja avasi sitten suunsa: ”Vanhalla poliisiasemalla.”
”Missä siellä?” Xuir kysyi jälleen.
”Et sitten löytänyt sitä vai?” Oswald kysyi ja alkoi nauraa. Huomatessaan Xuirin ilmeen hän kuitenkin lopetti.
”Laitoin sen ruumiin takin alle”, Oswald naurahti hieman.
Xuir kuunteli hiljaa. ”Minkä ruumiin?” hän kysyi vielä.
”No sen Valtteri Lintusen tietenkin!”

Kiitokset kommentista, Vankka! Pituutta ja pituutta... nojaa. Tarinasta saattaa tulla jopa pidempi kuin 37.osainen, joten tuosta "tarinan puolimatkassa"-jutusta en nyt niin tiedä...

En voi valitettavasti kertoa, montako juonenkäännettä on tulossa. :) Kiitos kommentistasi, wierii. Kiva, että pidit Xuirin menneisyydestä. :)

Seuraava osa saapuu... no... ainakin tämän viikon aikana. :)

Kiintoisaa. Ankanpojat ja Ridolf siis joutuivat jälleen uuteen ulottuvuuteen, tässä tapauksessa tulevaisuuteen. Saa nähdä, jääkö tämä ainoaksi kerraksi, vai joutuvatko he vielä useamminkin jonnekin uuteen ulottuvuuteen, tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Vähän lyhyempi luku tällä kertaa, mutta se ei niinkään haitannut, sillä luku oli muuten varsin hyvin kirjoitettu. Tämä tarina mutkistuu koko ajan (ja sehän tietenkin on hyvä asia). Kohta en ole enää perillä, mitä on meneillään :D

Tässä on oikeasti toosi paljon hahmoja. Huh, kun hirvittää, mitenhän mahdan pysyä kaikesta perillä, kun hahmojen paljouden vuoksi kaikki on aika sekavaa... No, kuitenkin hyvä osa, hyvin kirjoitettu. :) Upea tarina tämä kyllä on, mahtaakohan tämä loppua edes tänä vuonna? :D

Ja seuraava osa ilmestyy...?

Pahoittelen pientä taukoa, mutta on ollut kiireitä varsinkin viimeisimmän viikon. En ole aivan tyytyväinen tähän osaan/lukuun, mutta tässä nyt kuitenkin:

21.osa: Kävelymatka

Roope nousi hitaasti ja vaivalloisesti istumaan sängylleen. Kaikki tuntui niin vaivalloiselta. Tuntui siltä kuin se olisi tapahtunut vasta aivan hetkeä aiemmin. Uni, joka oli käynyt toteen. Uni, jonka painajaisesta oli tullut totta. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Kaikki yritykset olivat laittaneet lapun luukulle. Kuluttajien rahat eivät enää saaneet rahaa pysymään plussan puolella. Hän oli konkurssissa. Ensilanttikin oli poissa. Kaikki oli menetetty.
Roope nousi seisomaan, otti kävelykeppinsä ja lähti etsimään Juusoa, jos tämä ei ollut jo lähtenyt ja jättänyt häntä yksin.

”Juuso?” Roope huhuili hiljaa. Hänen suureksi hämmästyksekseen, Juuso ilmestyi vain paria sekuntia myöhemmin hänen eteensä.
”Voit ottaa loppupäivän vapaata”, Roope huokaisi. ”Taidan lähteä kävelylle. Siihen minulla ainakin on vielä varaa.”
Juuso nyökkäsi nopeasti ja katosi sitten kulman taakse.

Roope huokaisi hiljaa, otti silinterin päähänsä ja lähti portaita alas kohti ulko-ovea. Saattoi olla, että hän kävelisi niistä viimeisiä kertoja ulos. Hänen olisi pian myytävä rahasäiliö pilkkahintaan ja vetäytyä kauas pois liike-elämästä, jos vielä ehtisi. Hän tiesi, että jos huonosti kävisi, pian säiliö tuhottaisiin ja kukkula vaihtaisi omistajaa.

Roope asteli hitaasti eteenpäin ja mietiskeli asioita. Uni oli muistuttanut häntä tohtori Xuirista ja hän aavisteli miehen liittyvän juttuun jotenkin. Pian olisi aika tutkia. Nyt ei ollut aika luovuttaa, hän voisi vielä pelastua. Mitään menetettävää ei enää oikeastaan ollut. Hänelle oli nyt sama, kuolisiko hän vai löytäisikö hän rahansa ja jatkaisi tavallista elämäänsä. Millään ei ollut väliä.

Se ei kuitenkaan ollut täysin totta. Roope mietti, miten Akulle oli käynyt: olisiko tämä kuollut vai elossa? Sitä ei Roope voinut tietää, koska hän ei tiennyt tarkemmin tapahtumista. Juuso oli ainoastaan kertonut edellisenä päivänä, että tämä oli joutunut sairaalaan. Jostain ihmeen syystä Roopesta tuntui siltä kuin nämä kaikki olisivat sillä hetkellä olleet pahassa pulassa.

Linnut visersivät ja aurinko paistoi Roopen kävellessä puistoon. Heti ensimmäiseksi hän löysi eilisen päivän lehden jalkojensa juuresta. Silloin Roope oli varma, että tänään olisi hänen onnenpäivänsä. Ehkä hän jopa löytäisi vielä rahansa. Niin, ehkä.

Aika tuntui kuluvan niin hitaasti. Niinpä Roope otti vielä uudelleen lehden käsiinsä ja lähti selaamaan sitä läpi uudestaan. Yllättäen hänen katseensa jäi kiinni pieneen kirjoitukseen yhden sivun alakulmassa:

Murhaaja liikkeellä?

Viime iltana Ankkalinnan pohjoisosista löydettiin kuolleena mies, Gerrold Kenneth. Poliisi tutkii tapausta henkirikoksena ja on jo löytänyt poliisimestari Kaasin mukaan joitakin johtolankoja.
”Eilen puolenpäivän kohdilla poliisi sai nimettömän soiton”, konstaapeli Murske kertoo. ”Soittaja oli käskenyt poliisien käydä eräässä vanhassa talossa kaupungin pohjoisosassa. Me tietysti lähdimme tarkistamaan asiaa ja löysimme miehen ruumiin.”
Konstaapeli Murske tai poliisimestari Kaasi eivät paljasta jutusta vielä enempää, mutta monet muut poliisit kertovat, että uskovat tohtori Xuirin liittyvän juttuun.

Roope sulki lehden. Gerrold Kenneth. Mistä ihmeestä hän muistikaan tuon nimen?
Sitten hän vihdoin muisti. Gerrold Kenneth oli ollut se mies Kennethien suvusta, josta Kaino-Vieno oli kertonut hänelle viimeisimpänä. Eikä tämä edes ollut kertonut mitään, vaan maininnut nimen eräässä keskustelussa.

Roope nousi seisomaan ja päätti jatkaa matkaansa eteenpäin. Hänellä ei ollut mihinkään kiire. Kuinka raikas ilma pystyikään olemaan. Kaikessa liike-elämän stressissä hän ei ollutkaan huomannut sitä enää vuosiin.
Roope jäi katselemaan puistoa erään puskan edestä. Roope huokaisi hiljaa. Vaikka hän rahansa olikin menettänyt hän ei sillä hetkellä ollut aivan onneton.

Miehen rotevat kädet lähestyivät Roopea puskan takaa, ja seuraavassa hetkessä paikalla oli enää kulunut silkkipytty ja kävelykeppi.