Keskustelujen arkisto

Ensimmäistä kertaa tämän trilogian aikana en ole tyytyväinen kirjoittamaani lukuun. Tämä neljäs luku on hyvin tärkeä tarinan kannalta, mutta koska tämä on jälleen tällainen keskustelu- ja selityspainotteinen luku, tämän kirjoittaminen oli oikeasti hankalaa. Kuvailua, kunnon kerrontaa tai mitään vastaavaa en saanut lukuun mahdutettua, vaan tämä on käytännössä lähes pelkkää vuoropuhelua. Omasta mielestäni selkeästi kirjoitusasultaan huonoin luku koko trilogiassa tähän mennessä. Haukkujanne odotellessa - ja kaikki sitten kommentoimaan.

Neljäs luku - Khorodien salaisuudet

Kaikki huoneessa olleet haukkoivat henkeään nähdessään tulijan, jonka tuntomerkit täsmäsivät täydellisesti Boulderin miehiin: täysin mustat vaatteet, kuten Vincentillä ja Malcolmilla aina, keltainen huivi kiedottuna käsivarren ympärille... mutta mitä Boulderin mies, joka kaiken lisäksi ulkonäkönsä perusteella ei ollut Vincent tai Malcolm - tämä mies oli selkeästi heitä nuorempi, arviolta vain hiukan yli kahdenkymmenen. Hänen kasvonsa eivät olleet niin kärsineet ja arpiset kuin Vincentin tai Malcolmin, vaan komeat nuoren miehen kasvot. Kuka tämä mies oikein oli..?

"Sinä!" Douglas huudahti raivoissaan. "Olen nähnyt sinut! Sinä olet Boulderin miehiä! Olet tullut tänne sieppaamaan Akun, aiot laverrella olinpaikkamme Boulderille!" Douglas ryntäsi nyrkit ojossa tulijaa päin, mutta kun hän valmistautui hyökkäämään tämän kimppuun, Ronald otti hänen paidastaan kiinni ja veti hänet taaksepäin.
"Rauhoitu, hyvä mies! Et voi suin päin käydä hänen kimppuunsa, kun hän ei ole vielä edes ehtinyt tehdä sinulle mitään!"
"Hän on Boulderin miehiä!" Douglas huusi. "Hän kielii Boulderille, missä piileskelemme ja sitten olemme pulassa!"
"Rauhoitu, Douglas" Kuhopro sanoi tiukasti. "Meidän on keskusteltava tulijan kanssa, oli hän Boulderin miehiä tai ei"
Hän lähti kävelemään ovelle päin ja pysähtyi ovensuussa seisovan miehen eteen. Hetken hän tuijotti miestä ja sitten kysyi:
"Kuka sinä olet ja mitä ihmettä teet täällä?"
"Anna minun istua, niin kerron." mies sanoi. Kuhopro siirtyi pois oven edestä ja mies istahti lähimmälle vapaalle tuolille. Hän riisui märän takkinsa ja laittoi sen tuolin selkänojalle. Koko kaarti tuijotti häntä, lukuunottamatta Ronald, joka yritti edelleen sivummalla pitää Douglasia aisoissa, jottei tämä hyökkäisi miehen kimppuun.

"Olen Hector" mies aloitti, "ja asustani päätellen luulette varmasti kaikki minua Boulderin apulaiseksi. Siinä olette oikeassa, Boulderin miehiä olen -"
"Minä tiesin sen, minä tiesin!" Douglas huusi huoneen perältä.
"- tai oikeastaan olin. Olen viime aikoina alkanut vastustamaan Boulderia ja tämän menetelmiä. Hän on päästään sekaisin, haluaa valloittaa maailman ja tekee mitä tahansa onnistuakseen siinä. Kun muutamia kuukausia sitten tapasin Boulderin, hän ehdotti minulle, että liittyisin hänen joukkoihinsa ja auttaisin häntä maailmanvalloituksessa. 'Sinä olisit aina ykkösapurini' hän sanoi. 'Sinä saisit myös rutkasti valtaa, kun suunnitelma olisi toteutettu'. Ja minä suostuin. Vallanhimoisena ja tyhmänä menin suostumaan tähän ja liityin Boulderin joukkoihin. Hän antoi minulle keltaisen huivin, ja käski kietoa sen käsivarteni ympärille, jotta hän pystyisi tunnistamaan minut apulaisekseen ja esitteli minut kahdelle muulle apurilleen, Vincentille ja Malcolmille. No, sitten hän alkoi selostamaan suunnitelmaa, jota Vincent ja Malcolmkaan eivät olleet kuulleet. Hän kertoi aikeistaan hankkia itselleen Khortytsyan medaljonki, jonka hän tiesi olevan muuan Anthony Greenlakella. Hän myös kertoi Aku Ankasta, joka tiesi medaljongista jotain, jonka Boulderkin halusi tietää pystyäkseen valloittamaan maailman. Hän lähetti Vincentin ja Malcolmin sieppaamaan ankkaa ja otti minut mukaansa, kun hän lähti Itäsaarelle hakemaan mustaa onyksikiveä itselleen. Me saimme kiven ja Boulder oli jo varma voitostaan. Hän oli varma, että saisi ankan, koska omisti ainoan esineen, joka pystyisi vastustamaan medaljonkia. Ainoan hänen mielestään. Minä nimittäin tiesin khorodeista. Minä tiesin, koska olen kaukaista sukua Khortytsyoille, joiden suku on edelleen hengissä, tosin täysin uuden sukupolven voimin. Tiesin, että onyksikivi oli khorodi ja tiesin myös muiden khorodien olinpaikat. Siksi seurasin teitä Kuolemanlaaksoon ja pelastin teidät onyksikiven avulla."
"Sinäkö siis lähetit sen violetin valon?" Aku kysyi.
"Minäpä minä" Hector vastasi.
"Ja sinäkö siis tiedät khorodien olinpaikat?" Dave kysyi innoissaan. Hector nyökkäsi.

"Suvussani on jo pitkään kerrottu lapsille tarinoita voimakkaasta medaljongista, jonka kukistamiseen tarvittiin neljä taikaesinettä, khorodia. Tarina oli itsensä Genava Khortytsyan keksimä ja sen kautta hän halusi levittää jälkeläisilleen tietoa khorodeista ja niiden olinpaikoista, jotta he voisivat hänen kuoltuaan suojella niitä, jottei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan niille. Tarinassa mainittiin Itäsaarelle suureen torniin jätetty musta onyksikivi, luoteisen Grönlannin jäätiköille, lähelle Siorapalukin kylää piilotettu maaginen kristallipallo, Nubian aavikolle piilotettu jaderannekoru, sekä Challengerin syvänteeseen piilotettu 'salainen khorodi'. Genava ei koskaan halunnut paljastaa, mikä viimeinen khorodi oli, sillä hänen mielestään oli turvallisinta, ettei kukaan tiennyt sitä. Jokainen khorodi on tarinan mukaan piilotettu äärimmäiseen paikkaan: Itäsaaren paholaisen torni on täynnä ansoja, jotka on vaikea ohittaa. Siorapaluk on ainoa kylä luoteis-Grönlannissa, eivätkä sen asukkaat tunnetusti osaa mitään muita kieliä kuin omia eskimokieliään, joten heiltä on turha mitään apua pyytää - lisäksi Grönlannissa on talvisin tunnetusti yli viidenkymmenen asteen pakkasia. Nubian aavikko sen sijaan on erittäin kuiva, sillä siellä ei sada käytännössä koskaan, eikä siellä ole lainkaan keitaita, tai muitakaan paikkoja, joissa olisi vettä. Challengerin syvänteen kaikki varmaankin tietävät."
"Maankuoren pinnan syvin kohta" Tupu sanoi. "Sijaitsee Mariaanien haudan eteläisessä osassa."
"Aivan" Hector sanoi. "Jokainen khorodeista on piilotettu sellaiseen paikkaan, josta niitä on mahdollisimman hankalaa hakea."
"Meidän täytyy lähteä hakemaan khorodeja niin pian kuin mahdollista" Kuhopro sanoi. "Mutta kuinka voimme varmasti luottaa sinuun?"
Hector työnsi kätensä taskuunsa ja kaivoi sieltä pienen, kiiltelevän mustan kiven ja ojensi sen Kuhoprolle.
"Jos olisin Boulderin miehiä, en ikinä antaisi tätä teille" Hector sanoi. "Ottakaa se. Te tarvitsette sitä enemmän kuin minä."
"Minä en edelleenkään luota häneen" Douglas jupisi.

"Noh, jos meinaamme Challengerin syvänteeseen lähteä, tarvitsemme erittäin hyvän sukellusveneen -" Pelle aloitti.
"Ei, ei vielä sinne." Hector sanoi. "Ehdotan, että me jakaudumme kahdeksi ryhmäksi: toinen ryhmä lähtee Grönlantiin ja toinen Nubian aavikolle. Minä lähden toisen ryhmistä mukaan."
"Me tarvitsemme joka tapauksessa paljon varusteita, jos meinaamme yhteenkään noista paikoista lähteä." Kuhopro sanoi.
"Aivan, mutta etunamme on se, ettei Boulder tiedä muista khorodeista, joten hänestä ei pitäisi olla harmia." Ronald sanoi.
Samassa alkoi kuulumaan musiikkia.
"Se on minun kännykkäni" Dave sanoi. "Suokaa anteeksi, täytyy vastata."

Dave nousi tuoliltaan ja lähti ulos huoneesta. Hän käveli ripeästi pitkän käytävän poikki ja astui ovesta ulos sateeseen. Kun hän oli varmistanut, ettei kukaan ollut lähettyvillä, hän vastasi:
"Niin, herra Boulder? Kyllä, kyllä minulla on kaikki tiedot jotka pyysit ja vielä enemmänkin. Odotas vain, niin kerron kaiken ja takaan että tulet olemaan mielissäsi."

Jotenkin arvasin, että jotain tällaista. Dave on ollut koko ajan vähän sellainen kuuntelevampi tyyppi ja näkymätönkin. Siinä sitten nähdään tulos. Hectorkin saattaa olla vain loistava sulautuja yms. Lisäätköhän tulevissa luvuissa kenties hieman hahmoja, joita sitten tapatat tarinan kuluessa... kenties...

Jatkoa vaan.

Kutkuttava, jännittävä lämpö oli koko tarinan aikana ja se voimistui Daven puhelun aikana. Hectoria en muistanutkaan, mutta kun luin nimen, tajusin että "Ai niin hän!".

Hrr, lisää odotellessa. Vähän turhan putkeen pistit kyllä Hectorin puheen, välissä olisi voinut tulla vaikka muiden reaktioita yms. Mutta ei ole suuri virhe.

Taas jännittävä luku. Kuultiin vähän uusiakin nimiä ja Dave taas livertelee kaiken Boulderille. Hyvin olit keksinyt Smaragdivaltikan ja Rubiinilautasen tähän tarinan viittauksiksi.

Noniin, nyt se khorodien etsintä sitten vihdoin alkaa. Mitään kauheata toimintaa en vielä tässäkään luvussa lupaa, mutta takaan että tämä on varmasti mielenkiintoisempaa luettavaa kuin pari edellistä lukua.

Kuudes luku - Kultakolikoita lippaassa

Noin kymmenelle hengelle tarkoitettu lentokone, jonka kyljessä luki punaisin kirjaimin 'RA' lensi Afrikan yllä. Sen kyydissä istui kuusi henkilöä: konetta ohjaava Roope, hänen vieressään istui Pelle, sekä ohjaamon takana istuvat Douglas, Hector, James ja Oliver. Kaksi viimeksi mainittua olivat nuoria, ehkä noin kaksikymmentävuotiaita, kuten Hectorkin. Heillä molemmilla oli yönmustat lyhyet hiukset ja mustasankaiset silmälasit päässään.
Kaikilla kaartilaisilla oli arkiset vaatteet päällään ja kaikki kummalliset vempeleet, mukaanlukien aseet, piilossa katseilta, jotteivät he herättäisi huomiota kylässä, jonka liepeille heidän oli määrä laskeutua. Hector oli ottanut kätensä ympärillä olevan keltaisen huivin pois ja heittänyt sen lentokoneen ikkunasta ulos - tällä tavalla hän yritti vakuuttaa, ettei ollut Boulderin puolella. Douglas ei kuitenkaan edelleenkään uskonut Hectoriin, vaan pysyi mahdollisimman kaukana hänestä, eikä ollut vapaaehtoisesti missään tekemisissä hänen kanssaan. Nytkin hän istui yksin lentokoneen perällä, kun Hector, James ja Oliver tutkivat karttaa edempänä.

Nubian aavikko, se oli heidän kohteensa. Hectorin kertoman tarinan mukaan sinne oli piilotettu yksi khorodi, jaderannekoru joka muuttaa kantajansa väliaikaisesti näkymättömäksi. Koska khorodin tarkkaa piilopaikkaa ei tiedetty, he olivat ottaneet mukaansa smaragdivaltikan, joka oli Hectorin mukaan tarpeeksi voimakas taikaesine khodorin esiin houkuttelemiseen. Khorodin olinpaikan selvittäminen oli helpointa uhkaamalla sitä jollain toisella taikaesineellä. Hectorin tekemien tutkimusten ansiosta heillä oli selvillä koordinaatit, joissa khorodi suurella todennäköisyydellä olisi. Se oli lähellä pientä Salalahin kylää, jonne heidän oli määrä laskeutua pian.

Jo reilun viiden tunnin matkan jälkeen lentokone alkoi vähitellen hidastaa vauhtiaan. Jokainen kaartilaisista heitti repun selkäänsä ja valmistautui astumaan koneesta ulos, kun se laskeutui Sudanin polttavalle hiekalle. Kun kone oli kunnolla maassa ja moottorit sammutettu, kaartilaiset astuivat ulos kuumaan auringonpaisteeseen. Ulkona oli selkeästi kuumempaa kuin sisällä, sillä aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta. Noin puolen kilometrin päässä näkyi muutamia rakennuksia, jotka kuuluivat Salalahin kylään. Kaikki seitsemän kipusivat suurehkoon avoautoon, jonka Pelle oli kehittänyt hiekalla kulkemiseen. Hän itse astui ohjaajan puikkoihin ja näin alkoi matka kohti kylää, jonka halki heidän oli määrä kulkea, jotta pääsisivät mahdollisimman nopeasti haluamiinsa koordinaatteihin. Matka sujui sukkelasti ja viimeisen sadan metrin matkan he lensivät noin viiden metrin korkeudessa.

Kylä oli hyvin tyypillinen afrikkalainen kylä: siellä oli parikymmentä pientä taloa, joista suurimmassa osassa oli olkikatot. Ihmisiä oli ehkä noin sata ja suurin
osa heistä oli ulkona kylän keskusaukiolla, jossa oli selkeästi jonkinlainen tori. He hiljensivät vauhtiaan aavikkoautolla kulkiessaan kylän halki ja mitä lähemmäksi toria he menivät, sitä selkeämmin he kuulivat iloista musiikkia, joka oli peräisin torilla olevista rummuista ja erilaisista puhallinsoittimista, joita soittivat paikalliset sekä miehet että naiset. Torilla oli useita kojuja, joissa myytiin niin jalokiviä kuin korujakin. Yhdessä kojussa oli myynnissä puolestaan vähän kaikkea: puisia lasten leluja, erikoisia kiviä, arkkuja, lippaita, kaikkea mahdollista, mitä sellaisilta seuduilta löytyi. Nähdessään tämän kojun, Oliver iski silmänsä pieneen mustaan lippaaseen ja pyysi Pelleä pysäyttämään auton. Oliver hyppäsi ulos autosta ja käveli kojun luo.

"Paljonko tuo musta lipas maksaa?" hän kysyi kojun takana seisovalta tummaihoiselta mieheltä.
"Viisi dollaria, hyvä herra. Minä keräilen ulkomaisia rahoja ja dollareita en omista vielä kovinkaan paljoa." Oliver kaivoi taskustaan viiden dollarin setelin ja ojensi sen miehelle.
"Tämä lipas on hyvin arvokas" mies sanoi. "Kilinästä päätellen sen sisällä on kultakolikoita. Ikävä kyllä lipas on lukossa, enkä ole koskaan saanut sitä auki, koska en omista sen avainta - siksi halpa hinta siis."

Oliver käveli takaisin auton luokse ja istuutui takapenkille Hectorin ja Jamesin väliin.
"Sinä tiedät kaiken rahoista, Roope" Oliver sanoi kun auto lähti taas liikkeelle. "Kerro minulle, mitä kolikoita täällä lippaassa on."
Hän ojensi lippaan Roopelle, joka heilutteli sitä kuullakseen kilinän mahdollisimman tarkasti. Hänen mielessään pyöri paljon vaihtoehtoja... escudot, dinaarit, rialit...
"Kyllä, ei epäilystäkään. Arkku on täynnä Sudanin dinaareita, jotka eivät enää ole käytössä maassa. Ne ovat melko harvinaisia. Lisäksi arkussa on jotain muutakin, koska dinaareitten kilinä ei ole täysin puhdasta. Veikkaisin sieltä löytyvän myös muutama Madagaskarin ariary."
Hän ojensi lippaan takaisin Oliverille, joka yritti avata sitä, mutta turhaan - lipas oli lukossa aivan kuten sen myynyt mies oli sanonut. Pahinta oli, ettei avaimesta ollut tietoakaan, jos sellaista edes oli olemassa.

Tunnin ajomatkan jälkeen matkalaiset saapuivat koordinaatteihin, joissa Hector epäili khorodin olevan. Pelle pysäytti auton ja he kaikki astuivat ulos hiekalle. Joka puolella näkyi vain lisää hiekkaa, ei mitään tietoakaan mistään khorodista. Totta kai kaikki tiesivät, että se on piilotettu, mutta missään ei näkynyt edes mitään paikkaa, missä khorodi voisi olla piilossa. Hector otti auton takakontista smaragdivaltikan ja käveli se kädessään hiukan etäämmäs muista.

"Pysykää kauempana, en tiedä mitä tämä valtikka tekee" hän sanoi muille. Kaikki perääntyivät muutaman askeleen taaksepäin. Sitten Hector ajatteli khorodia, keskitti kaikki ajatuksensa khorodiin, jota hänen täytyi uhata, jonka kanssa hänen tuli taistella. Sitten hän puristi valtikkaa tiukasti kaksin käsin ja sen päässä oleva terävä smaragdi alkoi hohtamaan. Samassa Oliver tunsi kuumaa poltetta käsissään. Hänen pitelemänsä musta lipas alkoi kuumentua nopeasti, pian se oli aivan polttava, niin polttava, että Oliver huudahti kivusta ja pudotti lippaan hiekalle. Valtikan kärjestä purkautui tummansininen valojuova, joka osui lippaaseen. Niin voimakkaan taikaesineen luulisi tuhoavan tuollaisen lippaan hetkessä, mutta sille ei tapahtunut mitään. Sen sijaan lipas tuntui pistävän vastaan: siitä lähti violetti valo, joka pakotti valtikan valojuovan perääntymään. Tummansininen valojuova perääntyi entisestään, se lähestyi jo valtikan kärkeä. Hector puristi valtikkaa entistä lujempaa, sai violetin valon hetkeksi perääntymään, mutta kauaksi aikaa se ei auttanut. Pian valtikan valojuova palasi smaragdikärkeen ja paiskasi Hectorin kymmenen metrin päähän. Muut katsoivat kauhuissaan, kuinka Hector lensi ilmojen halki ja iskeytyi maahan kauempana. Hän jäi maahan makaamaan, eikä noussut enää.

Roope, James ja Oliver lähtivät juoksujalkaa hänen luokseen tarkistaakseen, oliko hän hengissä. Kun he saapuivat hänen luokseen, he huomasivat jotain varsin erikoista: smaragdivaltikan kärki oli muuttunut mustaksi. Kukaan ei tiennyt, miten se oli mahdollista.
"Epäilen, että se johtuu siitä violetista valosta, joka siitä lippaasta lähti." Roope sanoi. Pian Pelle ja Douglaskin tulivat paikalle ja siinä samassa Hector nousi istumaan. Hänen molemmissa käsissään oli avohaavoja ja palovammoja, mutta hän onneksi oli sentään hengissä.
"Tiedättekö mitä.." hän mutisi hiljaa. "Minusta tuntuu, että jaderannekoru on tuon lippaan sisällä"

Roopehan sanoi, että lippaassa on lisäksi jotain muutakin, koska kolikoiden kilinä ei ollut puhdasta ja hän arveli, että siellä on muutama muu kolikko, mutta ehkä hänkin erehtyy joskus :) Ja kyllä, hyvä tuuri heillä kyllä kävi, mutta ei sekään ikuisesti jatku - kuten varmaankin huomasit, heillä on khorodi, mutta ei avainta lippaaseen jossa se on.

Mutta selityshän on tärkeää, ilman sitä tarinat eivät etene. Ja jos puhutaan ihan sellaisesta kunnon toiminnasta, kuten ne ensimmäisen osan viimeiset luvut (sekä muutama muu luku tarinan varrella, kuten luku 11), niin sellaista saadaan vielä ainakin yhden luvun ajan odottaa. Mutta kerrottakoon nyt, että seuraavat aikasten monta lukua tulevat olemaan varmasti mielenkiintoisempaa luettavaa, kuin nuo aikaisemmat selitysluvut.

Ja kiitokset tosiaan kommentista.

Ja tarina jatkuu. Melko pitkä luku tulossa, aluksi ehkä hieman tylsempi, mutta loppupuolella sentään tapahtuu jotain. Joten niitä kommentteja sitten myös :)

Seitsemäs luku - Luola

"Tuon arkun sisällä? Khorodi?"
Kaikki tuijottivat nyt kauempana maassa olevaa mustaa lipasta. Se savusi, kuin olisi juuri ollut liekeissä. Mitään näkyviä vaurioita siihen ei kuitenkaan ollut tullut, vaan lipas oli kuin uusi - paitsi että se siis savusi. Oliver meni lippaan luokse, kosketti sitä varovasti sormellaan ja huomasi sen olevan taas normaali, ei enää kuuma ollenkaan. Hän otti lippaan käteensä ja tutkaili sitä joka puolelta. Mitään ei todellakaan näkynyt. Oliko lippaan sisässä todellakin khorodi? Oliko se lippaan läpi taistellut valtikkaa vastaan? Siltä ainakin vaikutti. Kaikista kummallisinta kuitenkin oli se, että miten khorodi olisi päätynyt torikauppiaan myyntipöydälle.
"Mikään muu ei voi käyttäytyä tuolla tavalla, kuin khorodi" Hector sanoi. "Jaderannekoru on tuon lippaan sisässä, mutta meillä ei ole lippaan avainta."
"Annas kun minä näytän" Douglas sanoi ja riuhtaisi mustakärkisen smaragdivaltikan Hectorin kädestä. Hän osoitti Oliverin käsissä olevaa lipasta valtikalla ja valtikan kärjestä purkautui musta valosuihku, joka osui lippaaseen ja kimposi takaisin valtikkaan. Douglas lensi taaksepäin aivan kuin Hector oli lentänyt ja smaragdivaltikka kirposi hänen otteestaan ja musta smaragdikärki pirstoutui pieniksi mustiksi kiviksi. Valtikan kultainen varsi putosi hiekkaan ja jäi siihen pystyyn.

"Sinä typerys, miksi ihmeessä menit noin tekemään?" Hector ärähti Douglasille. "Etkö tajua, ettei lipasta voi tuhota?"
"Kaikkea kannattaa yrittää.." Douglas sanoi kylmästi ja nousi seisomaan.
"Sinä yritit tuhota lippaan, mutta tuhosit sen sijaan smaragdivaltikan! Nyt meillä ei ole enää mitään esinettä, millä houkuttelisimme khorodin esille!"
"Mihin ihmeeseen me sellaista tarvitsemme, jos khorodi kerran on tuossa lippaassa?!"
"Mutta entä sitten kun haemme -"
"Lakatkaa kinastelemasta ja katsokaa tuota!" James huudahti.

Oliverin käsissä oleva lipas oli yhtäkkiä alkanut hohtamaan. Se hohti violettia valoa, eikä siinä valossa näyttänyt enää lainkaan mustalta. Oliver katsoi ihmeissään lipasta ja odotti sen taas muuttuvan polttavan kuumaksi, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan että khorodi olisi polttanut hänen käsiään, siitä lähti violetti valonsäde, joka piteni ja piteni aina parinkymmenen metrin päässä olevan hiekkadyynin luokse ja katosi pian sen taakse.
"Tulkaa, khorodi havaitsee jotain!" Hector sanoi ja lähti seuraamaan valonsädettä saaden pian muut seuraansa. Kun he saapuivat hiekkadyynin luokse, he kiipesivät sen huipulle ja huomasivat säteen jatkuvan yhä pitemmälle ja pitemmälle, aina kaukana siintävälle jättidyynille saakka. He lähtivät kohti valonsäteen päätä ja saapuessaan sen luokse, lipas lakkasi hohtamasta ja viimeinenkin pätkä sädettä katosi ilmaan.
He seisoivat nyt jättimäisen hiekkadyynin edessä. Kukaan ei ymmärtänyt, miksi säde oli johdattanut heidät sinne, mutta sekin selvisi pian: ihan yllättäen, maa alkoi täristä. Se ei ollut kovaa tärinää, mutta epänormaalia silti. Samalla hetkellä hiekkadyyni alkoi pienentyä, kun hiekka sen päältä valui pois ja paljasti pian noin kaksi metriä korkean luolan sisäänkäynnin. Kun sisäänkäynti oli kokonaan näkyvissä, tärinäkin loppui. Kaikki katsoivat ihmeissään luolaa, joka oli koko ajan ollut piilossa hiekkadyynin alla ja paljastunut nyt heille.

"Minusta vähän tuntuu" Oliver aloitti. "että meidän täytyy mennä tuonne. En tiedä miksi, mutta siltä minusta nyt tuntuu."
"Olen samaa mieltä." Hector sanoi. "Tuolla luolassa saattaa olla jotain, mitä me tarvitsemme."
"Mutta hei, ajatelkaa järjellä" Roope sanoi. "Kuinka todennäköistä on, että khorodi johdattaa meidät jonkin tällaisen luokse? Tämä on ansa, uskokaa pois. Se Khortytsya halusi varmistaa, että khorodi on turvassa ja laittoi sen ohjaamaan löytäjänsä suoraan kuolemaan."
"Roope, meidän on yritettävä" Hector sanoi. "Meillä on khorodi, mutta emme mitenkään pääse siihen käsiksi ilman avainta. Ties vaikka löytäisimme avaimen luolasta."

Vastahakoisesti Roope suostui tähän ja kaikki kuusi astuivat Hectorin johdolla pimeään luolaan. Se vietti heti sisäänkäynnin jälkeen jyrkästi alaspäin ja kaikkien oli hyvin vaikeaa pysyä pystyssä ja päästä turvallisesti alas asti. Kun jokainen oli päässyt tasaiselle maalle, he miettivät, mihin suuntaan heidän piti mennä. Kukaan ei nähnyt mitään, sillä luolassa ei ollut minkäänlaista valoa. Siinä samassa lipas, jota Oliver edelleen piti kädessään, alkoi hohtaa himmeästi, mutta silti tarpeeksi kirkkaasti, sillä nyt he saattoivat selkeästi erottaa luolan seinät ja suunnan, mihin heidän tulisi kävellä. Luolan seinämät olivat kiveä, eikä kahden seinämän välillä ollut kuin noin viiden metrin tila, joten mistään kamalan suuresta luolasta ei ollut kyse. Luola jatkui pitkälle eteenpäin, vähän kuin jonkinlainen tunneli. Himmeän valon varassa retkikunta lähti kävelemään ainoaan mahdolliseen suuntaansa, eteenpäin.

Luola jatkui todellakin pitkälle, se tuntui jatkuvan loputtomiin. Koko ajan he vilkuilivat taaksepäin varmistaakseen, ettei kukaan tai mikään seurannut heitä. He odottivat myös yhtenään, että katosta heilahtaisi kirves, tai seinistä alkaisi sinkoilemaan nuolia - ne kun olivat varsin yleisiä ansoja khorodien luomisen ja piilottamisen aikaan. Mitään sellaista ei kuitenkaan tullut. Matka sujui täysin ongelmitta ja koko aikana ainoa asia, jonka he näkivät luolan seinien, lattian ja katon lisäksi, oli kuollut rotta noin puolen kilometrin päässä sisäänkäynnistä. Kaikki todellakin sujui hyvin, kunnes -
"Umpikuja" Oliver sanoi. He seisoivat nyt koko kulkutien peittävän seinän edessä. Seinämässä oli pieni tasanne, jonka päällä oli muutamia kepinpätkiä, sekä sen yläpuolella messinkinen kyltti, jossa luki jotain. Hector astui eteenpäin ja alkoi silmäilemään kylttiä. Hän selkeästi yritti tulkita sitä.

"Siinä sanotaan vapaasti käännettynä: 'Eteenpäin päästäksesi, laita kätesi tasanteelle siihen piirretyn kuvan lailla.''' hän sanoi. Kaikki tuijottivat nyt pientä tasannetta seinämässä. Se oli juuri sen kokoinen, että siihen mahtui yhden ihmisen käsi. Tasanteeseen oli piirretty ääriviivat kädestä, tosin ne näkyivät enää heikosti, olihan niiden piirtämisestä varmasti jo kauan aikaa.
"No, kuka meistä tekee sen?" Roope kysyi.
"Minä voin" Hector vastasi. Hän kohotti vasemman kätensä ja oli valmistautui asettamaan sen tasanteelle, kun joku työnsi hänen kätensä syrjään. James oli nyt kohottanut vasemman kätensä ja sanoi Hectorille:
''Minä teen sen, äläkä uskalla väittää vastaan.'' Jamesin käsi lähestyi tasannetta. Kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuisi, kun se koskettaisi tasannetta. Avautuisiko ovi, vai joutuisivatko he kaikki ansaan? Sitä kukaan ei tiennyt. Ja sitten James kosketti tasannetta etusormellaan. Mitään ei tapahtunut. Hän pyyhkäisi kepinpalat pois ja turvallisin mielin asetti koko kätensä tasanteelle piirroksen mukaan ja sillä samalla hetkellä kun hän sen teki, luolan katosta putosi pienikokoinen giljotiinin terä ja katkaisi Jamesilta kolme keskimmäistä sormea keskeltä poikki.

Hänen olisi tehnyt mieli huutaa, suorastaan kiljua, mutta hän ei voinut. Kipu oli sokaissut hänet ja hän tunsi polviensa pettävän. Kaikki oli oli, nyt hän kuolisi. Mitään ei ollut tehtävissä, tämä oli lopullista. Mutta miksi kuolema tuli näin tuskaisesti? Miksi hän kärsi näin suunnattomasti? Miksei se voinut olla ohi niin nopeasti, ettei sitä olisi ehtinyt huomatakaan? Miksi kipu ei jo loppunut...

Viidentoista minuutin kuluttua James avasi silmänsä ja näki viisi muuta retkikuntalaista kumartuneena hänen yllensä. Hän makasi kylmällä kivilattialla ja huomasi edelleen olevansa luolassa. Kipu oli hellittänyt jo jonkin verran, mutta katkenneita sormia kirveli edelleen. Sormentynkien ympärille oli kiedottu side, eivätkä ne enää juurikaan vuotaneet verta. Muut olivat valmiita odottamaan siinä, kunnes Jamesin sormet olisivat kunnossa, mutta James itse vakuutti olevansa kunnossa ja vaati, että he jatkaisivat matkaa saman tien. Lopulta hän sai tahtonsa läpi ja muut suostuivat jatkamaan. James nousi ylös ja huomasi, että seinään oli nyt ilmestynyt rautainen ovenkahva, jonka avulla seinän saisi avautumaan.

Oliver otti kiinni ovenkahvasta ja nykäisi lujasti ja sai oven avautumaan: luola jatkui edelleen. He jatkoivat kävelemistä ja huomioivat myös sen, että luola vietti koko ajan hiukan alaspäin. Pelle arvioi heidän olevan jo satojen metrien syvyydessä ja kaukana sisäänkäynnistä. Nyt matka ei kuitenkaan kestänyt läheskään niin kauaa, sillä jo noin kolmensadan metrin matkan jälkeen eteen tuli jälleen uusi seinämä, uusi umpikuja. Tällä kertaa seinämässä olevan kivitasanteen päällä oli pullo, joka oli lähes täynnä jotain, himmeässä valossa vihreältä näyttävää nestettä. Seinämän yläpuolella oli messinkinen kyltti, jossa luki jälleen jotain, jota Hector yritti tulkita.

"Siinä lukee 'Päästäksesi eteenpäin, juo kulaus pullosta.''' Hector sanoi.
"Ties mitä tapahtuu, kun sen tekee" Oliver sanoi ja osoitti maassa olevaa lammikkoa, joka himmeässä valossa näytti verilammikolta.
"Jonkun se on joka tapauksessa tehtävä" Hector sanoi "ja se joku olen minä."
Ennen kuin kukaan ehti esittää minkäänlaisia vastaväitteitä Hector sieppasi pullon tasanteelta ja joi reilun kulauksen siinä olevaa nestettä. Neste poltti sisuksia, tuntui kuin olisi liekkejä nielaissut. Hetken kuluttua polte kuitenkin lakkasi ja Hector laski pullon takaisin tasanteelle ja näytti hyvinvoivalta.
"Se taitaa olla vanhentunutta, koska olen edelleen hengissä ja voimissani." hän sanoi.
"Katsokaa, seinään ilmestyi taas ovenkahva!" James huomasi. Se piti paikkaansa: seinään oli jälleen ilmestynyt rautainen ovenkahva, josta pääsisi eteenpäin.

Hector tarttui ovenkahvaan, nykäisi rajusti ja seinä avautui hitaasti. Kun seinä oli täysin auki, he näkivät ison kivisen salin, mutta myös jotain muuta, joka sai heidät kauhistumaan. Salin perällä ei ollut avainta, ei khorodia, ei uutta ansaa eikä estettä - siellä oli Stanley Boulder.