Keskustelujen arkisto

Alkusanat tai mitkä-nyt-ikinä-ovatkaan:

Tämä tarina on kirjoittamani medaljonkitrilogian kolmas ja viimeinen osa. Trilogian ensimmäinen osa kantoi nimeä ''Khortytsyan medaljonki'' ja toinen osa nimeä ''Khorodien pauloissa''. Trilogian toista osaa lukemaan pääset tästä. Tässä kolmannessa osassa jännittävä tarina saa päätöksensä, mutta sitä ennen on luvassa vielä paljon seikkailua. Yritän kaikin tavoin tehdä tästä päätösosasta hillitymmän kuin edellisestä, joka meni paikoin pahastikin yli ja alkoi toistaa itseään hyvin samankaltaisilla juonikuvioillaan, mutta yritän myös silti pitää sen tutun jännityksen mukana läpi tarinan. Tämä tarina tulee todennäköisesti olemaan kirjoitusasultaankin erilainen kahteen edelliseen osaan verrattuna ja tämä tulee olemaan selkeästi kahta edellistä osaa pitempi. Tässä kolmannessa osassa tullaan näkemään myös useita lukuja, joissa kerrotaan joistain hahmoista ja tapahtumista jotka eivät ainakaan aluksi näytä liittyvän pääjuoneen juuri mitenkään, mutta tosi asiassa kaikki liittyvät siihen tavalla tai toisella, eikä turhia lukuja ole olemassakaan.

Tarina alkaa kahden ensimmäisen osan tapaan luvulla jossa ei ankkoja tai ylipäänsä koko Kuhopron kaartia nähdä. Luvussa ei ole juurikaan sitä toimintaa, vaan kyseessä on rauhallisempi luku. Siinä tuodaan hyvin esiin Ankkalinnan kaupungin senhetkistä tilannetta. Kerrottakoon vielä että luku sijoittuu kakkososan päätösluvun tapahtumien jälkeiseen päivään.

Pitemmittä puheitta (kaikki kommentoimaan ja) aloittakaamme tarina!

Ametistisydän

Ensimmäinen luku - Ankkalinnan uudet tuulet

Ankkalinna heräsi uuteen aamuun lähes tavalliseen tapaansa. Ainoa poikkeus oli se, että lähellä kaupungin keskustaa edellispäivänä sattunut voimakas maanjäristys oli ajanut ankkalinnalaiset pakosalle. Kun kaupungin johdon suunnalta ei ollut kuulunut minkäänlaista apua tämän katastrofin korjaamiseksi, olivat vihaiset kaupunkilaiset kerääntyneet kaupungintalon edustalle mielenosoitukseen. Tuhansia kaupunkilaisia seisoi valtavassa rykelmässä kaupungintalon edessä heti aamutuimaan ja useilla heistä oli kädessään kyltti jossa luki jotain joka viittasi siihen että he halusivat pormestarin vaihtoon. Heille ei ollut merkitystä kenestä tulisi uusi pormestari, tärkeintä oli se että hän olisi pätevä työhönsä ja tajuaisi katastrofin laajuuden ja ryhtyisi auttamaan tuhojen korjaamisessa.

Samaan aikaan Ankkalinnan pormestari Albert Greenlake, joka oli valittu virkaan vuosi sitten pormestari Pösön jäätyä eläkkeelle, istui kaupungintalon ylimmässä kerroksessa omassa työhuoneessaan. Hänen huoneensa oli melko pieni; seinät olivat täynnä hyllyjä joissa oli kirjoja ja kansioita ja huoneen perällä oli pormestarin itsensä työpöytä, joka oli täynnä laatikoita, jotka pursusivat erilaisia papereita. Työpöydän päällä oli toimistotarvikkeita ja papereita erittäin huonossa järjestyksessä, ihan missä sattuun. Useimmat pöydällä olevat paperit olivat kaupunkilaisilta saatuja valituskirjeitä, joissa käskettiin pormestaria luopumaan virastaan tai tekemään asioille jotain. Kirjeiden mukaan vuoden virassaan ollut pormestari ei ollut koko uransa aikana saanut aikaiseksi mitään muuta kuin lakiuudistuksen joka vaati kaupunkilaisia maksamaan ylimääräisiä veroja jos he omistaisivat enemmän kuin kaksi autoa.

Se oli totta, pormestari Greenlake ajatteli. Se, mitä kaupunkilaiset kirjeissään sanoivat, oli kaikki täyttä totta. Koko hänen pormestarikautensa aikana hän oli saanut aikaiseksi vain yhden typerän lakiuudistuksen. Hän ei ollut tehnyt kaupungin hyvinvoinnin eteen juuri mitään ja se näkyi muutenkin kuin kansalaisten tyytymättömyydessä: Ankkalinna oli syrjäytetty Calisotan osavaltion pääkaupungin paikalta ja uudeksi pääkaupungiksi oli valittu naapurikaupunki Hanhivaara. Se oli kova isku Ankkalinnalle, joka oli koko historiansa ajan ollut osavaltion pääkaupunki ja jota oli aina kehuttu todelliseksi hyvinvointikaupungiksi, josta muiden kaupunkien pitäisi ottaa mallia. Mutta se oli Pösön ja aikaisempien pormestarien aikana se.

Totuus oli se, että viimeisen vuoden aikana Ankkalinna oli mennyt kaikelta osin vain ja ainoastaan huonompaan suuntaan. Kaupunki oli velkaantunut huolestuttavan paljon, eikä kaupungin rahakirstusta löytynyt enää muuta kuin kasallinen velkakirjoja, joiden eräpäivä olisi pian. Asukkaita muutti pois jatkuvasti huonojen elinolojen takia ja turismi oli vähentynyt huomattavasti, kun Roope Ankka oli ilmoittanut sulkevansa kaikki omistamansa hotellit kaupungissa. Koko miestä ei ollut näkynyt kaupungissa koko kesänä, eikä pormestari ihmetellyt vaikka hänkin olisi päättänyt muuttaa Hanhivaaraan, joka puolestaan oli kehittynyt kaikella tapaa paremmaksi paikaksi. Ankkalinna ei myöskään ollut enää mikään siisti paikka. Siivoojat olivat maaliskuussa ryhtyneet suurlakkoon, joka kesti kuukauden ajan. Tänä aikana kaupunki ehti rapistua niin pahasti, ettei kesälläkään sen voinut sanoa olevan mikään kaunis paikka - syksyllä varsinkaan.

Rikollisuus oli myös lisääntynyt huomattavasti: edellisen kesän aikana varsinkin asuntomurtoja ja murhia oli tehty valitettavan paljon. Kaupungin länsiosissa useita asuntoja oli pengottu loppukesästä valtavana murtoaaltona, mutta kertaakaan mitään ei oltu viety - paikat oli vain pistetty kirjaimellisesti palasiksi, aivan kuin murtoveikot olisivat etsineet jotain ja hajottaneet tavaroita suutuspäissään kun eivät olleet löytäneet etsimäänsä. Ja sama toistui jokaisessa asunnossa johon oli murtauduttu. Eikä pormestari voinut unohtaa poikaansa Anthonya, joka oli kesäkuussa löytynyt kuolleena Ankallispankin läheltä. Hänen murhaansa tutkittiin kahden kuukauden ajan kymmenien poliisien toimesta, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville. Oli ainoastaan selvää, että häntä oli puukotettu käsivarteen useita kertoja ja jätetty makaamaan kujalle kuolleena. Kaiken lisäksi pahinta oli se, ettei kukaan ollut nähnyt tapausta, vaikka se tapahtui keskellä kaupungin vilkkainta aukiota. Mutta silloin olivatkin ne useita viikkoja kestäneet rankkasateet, joiden takia kukaan ei vaivautunut nokkaansa ulos työntämään.

Ne rankkasateet todellakin olivat historiallisia: kolme viikkoa taukoamatonta sadetta. Onneksi kaupungin viemärit sentään olivat hyvässä kunnossa eikä mitään pahempia tulvia syntynyt. Mutta muutakin outoa on menneen kesän aikana tapahtunut, pormestari ajatteli. Useita mustiin pukeutuneita miehiä hiippaili päivittäin kaupungissa. He eivät tehneet kenellekään mitään pahaa, eivätkä muutenkaan hankaloittaneet kaupunkilaisten jo valmiiksi tympeää elämää, mutta jotain hämärää heissä oli, sen pormestari tiesi. He eivät olleet kaupungissa sattumalta. Oli varmasti jokin syy, miksi he olivat tulleet juuri Ankkalinnaan ja hän aikoi selvittää, mikä se syy oli. Jos nämä hiipparit toisivat jatkossa kaupungille lisää hankaluuksia, asialle olisi tehtävä jotain. Mikään ei saisi mennä enää pieleen, jos hän haluaisi jatkaa kaupungin pormestarina ja tehdä kaupungista jälleen kunnollisen.

Pormestari havahtui mietteistään kun hänen työhuoneensa ovelle koputettiin. Hän oli unohtanut täysin, että oli kutsunut kaupungin johtokunnan tärkeimmät henkilöt hätäkokoukseen mielenosoituksen takia. Hän kuuli takanansa avoinna olevasta ikkunasta vihaisten kaupunkilaisten huutoja ja tiesi että siellä oltiin tosissaan. Hän kehotti koputtajia astumaan sisään ja pian puinen ovi aukesi ja kolme pukuihin sonnustautunutta miestä astui sisään huoneeseen. Miehet jättivät oven auki ja pian käytävästä alkoi virrata lisää samanlaisiin pukuisin pukeutuneita miehiä huoneeseen. Pormestari oli hiukan ihmeissään tulijoiden määrästä, eihän hän ollut kutsunut kuin muutaman henkilön. Miehet astelivat pormestarin työpöydän eteen ja jäivät siihen seisomaan.

"Muistaakseni en kutsunut kuin johtokunnan kolme tärkeintä henkilöä tänne", pormestari totesi tuijottaessaan neljäätoista edessään seisovaa pukumiestä. "En sitä paitsi edes tiennyt, että teitä on noin monta."
"Miksi pyysit meidät tänne, herra pormestari?" kysyi lähimpänä työpöytää seisova noin neljäkymmentävuotias mies, jolla oli lyhyt harmaa parta ja mustasankaiset silmälasit.
"Kokoukseen, Benfield, kokoukseen." pormestari sanoi. "Meidän on keskusteltava Ankkalinnan tulevaisuudesta, siitä kuinka saamme tehtyä kaupungista paremman asuinsijan sen asukkaille. Mutta koska kutsuin paikalle vain johtokunnan kolme tärkeintä miestä, niin tulkaahan te kolme tähän etummaisiksi ja siirtykää te loput hiukan taaemmaksi."

Kaksi taaempana seissyttä miestä astuivat pari askelta eteenpäin ja asettuivat Benfieldin viereen. Pormestari oli juuri avannut suunsa aloittaakseen kokousta, kun kuului useita laukauksia ja Benfield ja hänen vieressään seisseet miehet kaatuivat kuolleina pormestarin työpöydän eteen. Pormestari oli kauhuissaan ja vilkaisi ensin ikkunasta ulos luullen että laukaukset olivat tulleet sieltä, mutta kun hän käänsi katseensa takaisin työhuoneeseensa, hän tajusi miten asiat oikeasti olivat. Kymmenellä yhdestätoista pukumiehestä oli käsiaseet esillä ja jokainen heistä oli selvästikin ampunut yhden laukauksen johonkin näistä kolmesta kuolleesta johtokunnan jäsenestä. Nyt he suuntasivat aseensa uudestaan ja tähtäsivät kaikki joukolla pormestaria, joka nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. Ainoastaan yhdellä miehistä ei ollut asetta esillä.

Ainoa toistaiseksi aseeton mies astui muutaman askeleen eteenpäin niin että hän oli vain puolen metrin päässä pormestarin työpöydästä. Kauhistunut pormestari perääntyi kohti seinää, mutta tajusi pian ettei pakotietä ollut. Hän oli ansassa. Pian mies riisui päällänsä olevan puvun ja alta paljastuivat rääsyiset kokomustat vaatteet, jotka muistuttivat yhdessä jonkin sortin kaapua. Miehellä oli musta sotkuinen tukka ja karskit ja julmannäköiset kasvot. Pormestari tunnisti hänet heti yhdeksi kaupungilla liikkuneista hiippareista, vaatteet ainakin olivat täsmälleen samanlaiset. Mutta jotain eroa hän huomasi muihin hiippareihin verrattuna: tällä miehellä oli kaulassaan kultainen medaljonkin, vieläpä täsmälleen samanlainen jollainen hänen murhatulla pojallaan oli ollut ennen kuin hän oli kuollut. Pormestarin pahimmat painajaiset ja aavistukset toteutuivat hetkessä.Tätä hän oli pelännyt, tätä hän oli odottanut siitä asti kun hänen poikansa oli tapettu ja medaljonki oli viety häneltä. Tämä oli loppu.

"Sinäkö se olet?" pormestari kysyi varovaisesti. "Sinä aiheutit sen rankkasateen... ja maanjäristyksen myös, eikö niin? Ja sinun miehesi ovat vastuussa kaupungissa riehuneesta asuntomurtoaallosta!"
"Olet fiksu mies, Greenlake" Stanley Boulder totesi hiljaisella äänellä.. "Mutta valitettavasti et voi tässä tilanteessa enää tehdä asialle mitään. Minä olen saattanut Ankkalinnan sekasortoon ja aion myös korjata tekemäni tuhot."
"Ikävä kyllä" hän jatkoi lyhyen tauon jälkeen, "sinä tiedät todelliset aikeeni. Pidän kyllä lupaukseni ja teen Ankkalinnasta paremman kaupungin kuin mitä se on koskaan ollut, mutta se ei ole todellinen tarkoitukseni ja sinä tiedät sen. Sinä tiedät paljon asioita, Greenlake ja siksi minun on valitettavasti varmistettava että nämä asiat eivät tule kenenkään muun tietoon."

Sen sanottuaan Boulder veti taskustaan aseen ja ampui kolme laukausta kohti pormestaria. Kaikki kolme luotia osuivat kohteeseensa ja pormestari valui kuolleena alas tuoliltaan ja hänen ruumiinsa jäi makaamaan työpöydän taakse.

Sitten Boulder viittoi miehiään odottamaan ja asteli itse ikkunan vieressä olevasta ovesta kaupungintalon pienelle parvekkeelle. Alhaalla tuhannet ja taas tuhannet ankkalinnalaiset osoittivat kovaäänisesti mieltään pormestarin viraltapanon suhteen. He eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota Boulderin esille tuloon, koska huomasivat pian ettei tämä ollut pormestari Greenlake, jonka he halusivat tulevan puhumaan. Boulder puristi vasemmalla kädellään medaljonkiaan ja väkijoukko hiljeni välittömästi. Sitten hän rykäisi kerran ja julisti ylpeällä äänellä koko porukalle:

"Kaupungin on aika uudistua. Liian kauan rikollisuus on ollut sen riesana, liian kauan törkeät ihmiset ovat sotkeneet sen ulkoasua, liian kauan teidän kaupunkilaistenne elämää on hankaloitettu epäpätevän pormestarin johdosta. Täten minä, Stanley Boulder julistan itseni Ankkalinnan uudeksi pormestariksi."

Kiitos kommentista ^^ Kuten aikaisemmin sanoin, yritän tehdä Boulderista paremman hahmon kuin millainen se oli kakkososassa. Tästä se siis lähtee.

Milloinkas se Viimeinen suunnitelma sitten oikein jatkuu? :D

Alkusanat olivat nyt niin ja näin hieman liioiteltuja ja kehuja täynnä, mutta itse luku oli erinomainen mielestäni. Koko tarinasarjan parhaimmistoa itseasiassa, jos tarkkoja ollaan :). Toivottavasti pystyt pitämään Boulderin tuollaisena sillä, pidän vihollisista, jotka oikeasti ajattelevat ilkeästi, eivätkä vain, että "Oijjoijijoi! Tuolla on pormestari ja hänen kaverinsa ja minun pitää päästä pormestariksi. Minäpä tainnutan heidät ja laitan komeroon piiloon ja toivon, että kukaan ei saa ikinä tietää". :D.

Hieno aloitus, toivottavasti jatko näyttää yhtä hyvältä...

Risti, alkusanat sisältävät pelkkää faktaa (lukuunottamatta sitä pikkukohtaa jossa kehtasin väittää tarinaa jännittäväksi) :) Totesin niissä että yritän tehdä tästä hillitymmän ja että tarinasta tulee pitempi ja selitin minkälaisia lukuja ainakin on tulossa :D

Olen itsekin erityisen tyytyväinen tähän lukuun ja yritän pitää koko kolmannen osan samankaltaisena. Tokihan toimitaankin on melko paljon tulossa, sitä ei voi estää koska ilman sitä tarinasta tulisi tylsä, mutta yritän siitäkin tehdä hillintympää, eikä mitään totaalista räiskintää mitä kakkososa oli täynnä. Hillitympää ja ennen kaikkea jännittävämpää toimintaa yritän saada mukaan.

Pidän myös paljon Khortytsyan medaljonki -tarinan ensimmäisistä luvuista, jolloin se tunnelma oli sellainen jollaiseksi sen halusinkin ja silloin kaikki oli vielä hyvin. Koko ykkösosa oli mielestäni hyvin onnistunut, mutta kakkonen vain yksinkertaisesti meni yli, ihan ensimmäisestän luvusta lähtien. Tässä kolmosessa yritän päästä takaisin samalle tasolle, luultavasti vieläkin paremmalle, jotta trilogia saisi hyvän lopetuksen.

Ja jos joku kysyy että milloin seuraava luku ilmestyy, niin tällä viikolla. Näin syyslomalla on hyvin aikaa kirjoittaa, vaikka VM viekin osan siitä.

Vankka varmaan tylsistynyt kirjoittamaan tätä tarinaa, kuten monet muutkin... Taitaapi tarinoiden kulta-aika Ankkiksessa nyt olla ohi... No, omakin kirjoittamiseni on lopahtanut, joten miksei muidenkin...

Toivon hartaasti etteivät kaikki lukijat ole vielä kadonneet kokonaan, sillä tarina jatkuu pitkän tauon jälkeen tässä ja nyt. Tämä toinen luku voi olla hiukan, mitensennytsanoisi, ei-niin-kauhean-hyvä, sillä yhdeksänkymmentä prosenttia siitä on kirjoitettu lokakuussa keskellä yötä ja ainoastaan kaksi viimeistä kappaletta kirjoitin äsken. Se voi olla sekava, se voi olla tylsä tai mitään sanomaton, mutta se kuitenkin jatkaa tarinaa törkeän pitkän tauon jälkeen ja vie tarinaa eteenpäin. Kuhopron kaartia ei vielä tässäkään luvussa nähdä. Ja nyt sitten, kaikki te jotka tätä vielä luette, niin kommentteja jotta jaksan tätä alkaa taas hyvässä tahdissa rustailemaan :)

Toinen luku - Hyvät, pahat ja Dave

Talvi oli tuloillaan maailman suurimmalla saarella. Vaikka suuressa osaa pohjoista pallonpuoliskoa olikin vielä kesä täydessä vauhdissaan, Grönlannissa ilmat alkoivat jo selkeästi kylmenemään ja jopa kesäisin sulilla etelä- ja länsirannikoilla lämpötilat painuivat vähitellen pakkaselle ja ensimmäiset lumet saapuivat elokuun alussa. Rannikkokaupunkien asukkaat olivat tottuneet aikaisin tulevaan ja pitkään talveen, mutta heidänkin mielestään jo elokuun alussa alkava talvi oli luonnotonta. Elokuun toisella viikolla pakkaset ja lumisateet pahenivat entisestään ja varsinkin saaren pohjoisilla jäätiköillä olosuhteet alkoivat olla jo hyvin ankaria ja ainoastaan niillä alueilla asuvat eskimot pystyivät siellä elämään - rannikolla asuville ne olosuhteet olivat liian vaarallisia.

Mitä pohjoisempaan mentiin, sitä vähemmän asutusta oli. Pieniä eskimokyliä oli siellä sun täällä, mutta pohjoisimmilla jäätiköillä niidenkin määrä väheni huomattavasti. Noin sadan kilometrin päässä eskimokylä Siorapalukista oli maahan repeytynyt valtava rotko. Rotko oli todennäköisesti hyvin syvä, sillä kun sen reunalta katsoi alas sen syvyyksiin, ei pohjaa näkynyt lainkaan. Rotko ei ollut aina ollut siinä, vaan se oli tullut ihan vastikään. Sitä ei ollut aiheuttanut maanjäristys, eikä minkään sortin luonnonkatastrofi. Se oli erään äärimmäisen voimakkaan taikaesineen tekosia. Esineen, jonka voima oli tähän mennessä kasvanut jo niin suureksi että sillä voisi tuhota koko maailman yhtä helposti kuin tappaa kärpäsen viime torstain sanomalehdellä.

Huolimatta ankarista olosuhteista, rotko ei ollut tyhjillään: siellä oli asutusta. Ei mitään taloja tai muuta vastaavaa, mutta asutusta kuitenkin - olihan siellä eräs henkilö majaillut jo useammankin päivän ajan. Syvällä rotkossa, sen jäisellä pohjalla kuumana roihuavan nuotion ääressä istui tummahiuksinen nuori mies. Mies oli kaikin puolin kärsineen näköinen: hänen kämmeniensä ympärille oli kiedottu siteet, jotka olivat värjäytyneet punaisiksi verestä. Hänen mustat vaatteensa olivat repeytyneet useista kohdista ja repeämäkohtien alta näkyvässä paljaassa ihossa näkyi lukuisia pahannäköisiä haavoja ja arpia. Hänen vasemmasta poskestaan näytti kuin olisi irronnut iso palanen: siinä vain ammotti valtava verenpunainen aukko. Tuollaisten vammojen perusteella olisi jo voinut luulla, että mies oli kuollut, mutta näin ei ollut. Hän oli elossa ja suhteellisen hyvässä kunnossa ottaen huomioon miltä hän ulkoisesti näytti.

Jo kaksi viikkoa Dave oli oleskellut rotkossa, jonne hänen entinen herransa Stanley Boulder oli hänet niin ystävällisesti pudottanut. Dave tiesi, ettei olisi jaksanut kiivetä rotkon reunalta enää ylös, hän tiesi että olisi joka tapauksessa pudonnut, mutta ei vieläkään voinut uskoa että hänen entinen herransa, mies jota hän suuresti ihaili ja arvosti, oli pudottanut hänet. Ikinä hän ei tulisi sitä antamaan anteeksi. Hän oli luullut, että Boulder luottaisi häneen, pitäisi häntä ykkösmiehenään sen jälkeen kun Hector oli vaihtanut leiriä, mutta kiitokseksi kaikesta avustaan hän putosi satojen metrien matkan alas hyiseen rotkoon.

Pudotus oli aiheuttanut Davelle nuo kaikki vammat ja ruhjeet. Hän oli pudotessaankin jatkuvasti yrittänyt saada rotkon seinämästä tukevaa otetta jottei putoaisi alas asti, mutta hänen putoamisvauhtinsa oli niin hurja, että röpelöiset rotkonseinämät repivät hänen kämmenensa niin pahasti rikki, että hänen alas tullessaan ne näyttivät kuin niissä ei olisi ollut nahkaa jäljelläkään. Loppumatkasta hän putosi ainakin kymmenen metriä saamatta vauhtia hidastettua mitenkään ja hänen itsensäkin mielestä oli täysin luonnotonta että hän oli edes hengissä. Toki vammat olivat niin pahoja, ettei hän ihmetellyt lainkaan vaikka kuolo korjaisi hänet joku kaunis päivä jonkun haavan tulehduksen tai vastaavan takia, mutta hän kuitenkin selvisi pudotuksesta ja oli sen jälkeen selviytynyt rotkon pohjalla kahden viikon ajan.

Tullessaan tajuihinsa Dave oli tajunnut nopeasti, missä hän oli. Hän oli rotkossa ja siellä pysyisi, sillä minkäänlaista pakotietä ei ollut. Hän tutki koko paikan ja löysi onnekseen muutamia puun palasia, joista saisi tehtyä nuotion, jos vain olisi tulta. Myös siinä hänellä oli nopeasti käynyt onni: rotkon itäreunalta hän löysi repun, joka oli todennäköisesti pudonnut joltakulta kaartilaiselta taistelun tuoksinnassa. Repusta hän löysi paketin lenkkimakkaraa, tulitikkuja, makuupussin, termospullon täynnä kahvia ja mikä parasta, köyden - siis kaiken jota hän tarvitsi selviytymiseen. Köyden löytymisen myötä Dave oli luullut pääsevänsä nopeasti pois rotkosta, mutta yritettyään muutaman kerran heittää sitä ylös, hän tajusi ettei se millään riittäisi tarpeeksi ylös.

Ymmärrettyään ettei hänellä ollut mahdollisuutta päästä pois, Dave oli tehnyt tulen ja paistanut itselleen yhden neljästä lenkkimakkasrasta. Jos syön yhden makkaran kolmessa päivässä, nämä riittävät minulle noin kahdeksi viikoksi, Dave ajatteli. Sen pitemmälle en uskalla miettiäkään. Repusta löytynyt termospullo oli ollut aluksi täynnä kahvia, mutta päivä päivältä se oli vähentynyt, kunnes kolmantenatoista päivänä loppunut kokonaan. Vaikka tuskallinen nälkä piinasi häntä päivittäin, hän pitäytyi suunnitelmissaan syödä yksi makkara kolmessa päivässä - ja kahdentenatoista päivänä nekin sitten loppuivat.

Yöt olivat kaikista pahimpia. Vaikka Davella oli lämmin makuupussi jossa hän nukkui, hänen haavojaan särki kaikista pahiten juuri öisin kun arktinen viima ujelsi hänen yläpuolellaan. Tuuli tunkeutui makuupussin läpi hänen ihollensa, hänen haavojen ja ruhjeiden täyttämälle ihollensa ja sai koko ruumiin tuntumaan sen olevan tulessa. Vaikka hän yritti kääntää kylkeään ja vaihtaa asentoaan, se ei auttanut, vaan viima pääsi yhä uudelleen ja uudelleen tunkeutumaan ylhäältä alas rotkoon ja pitämään häntä tuskissaan ja hereillä koko elinkautisen pituisen yön ajan. Lopulta kolmantena yönä Dave oli päättänyt, ettei yöllä kannattaisi edes yrittää nukkua, vaan hän valvoisi yön ja kävisi nukkumaan auringon noustessa aamulla - tai niin kauan kuin se enää ylipäätänsä nousisi. Talvi alkoi tehdä tuloaan nopeasti ja olisi enää päivistä kiinni, milloin kaamos alkaisi, eikä lämmittävä aurinko enää nousisi horisontin ympärille. Siinä vaiheessa Daven loru olisi lopussa, eikä mitään olisi enää tehtävissä.

Ja juuri sitä Dave mietti istuessaan valveilla makuupussiinsa käpertyneenä - mitä hän tekisi, kun kaamos alkaisi ja Grönlantiin saapuisi loputon yö? Se oli hyvä kysymys ja sitä sietikin miettiä.
Hän ei ollut saanut mieleensä mitään fiksua keinoa päästä pois rotkosta, eikä liioin mitään tapaa, jolla pitäisi itsensä hengissä sitten kun auringon valo ei häntä enää päivisin lämmittäisi. Yöt hän vielä kesti juuri ja juuri, mutta jos päivisin ei olisi ollut aurinkoista, hän olisi luultavasti kuollut jo aika päiviä sitten. Lisäksi hänen haavansa ja ruhjeensa olivat vähitellen alkaneet tulehtua ja tulla kipeämmiksi myös päivisin. Hänen oli päästävä pois rotkosta ja pian, jos hän haluaisi vielä jatkaa elämäänsä.

Mietittyään pitkään keinoja poispääsyyn, Daven ajatukset alkoivat harhailla jo muualle. Hänelle tuli jälleen mieleen Stanley Boulder, mies, joka niin ystävällisesti oli päättänyt päättää hänen päivänsä, siinä kuitenkaan toistaiseksi onnistumatta. Mitä hän tekisi, jos jollain keinoin pääsisi pois rotkosta? Boulderin joukkoihin hän ei enää ikinä liittyisi, se oli jo pitkään ollut selvää - Dave oli tajunnut rotkoon pudottuaan, että Boulder oli pelkkä kiero diktaattori, joka halusi yksin hallita koko maailmaa ja käytti muita vain hyväksensä onnistuakseen siinä. Hänelle kaikki hänen palvelijansa ja kätyrinsä olivat vain pelinappuloita, joita hän siirsi haluamaansa paikkaan tekemään juuri sitä mitä hän halusi ja mikä olisi hänelle hyödyksi, uhkaamalla samalla käyttävänsä medaljonkia, jos he epäonnistuisivat tehtävässään. Pelinappuloita, jotka hän tarpeen vaatiessa raivasi pois tieltään, aivan kuten Davelle oli tehty. Mutta ei hän myöskään Kuhopron kaartiin voinut liittyä uudelleen. He pitivät häntä Boulderin kätyrinä loppuun saakka ja kaiken lisäksi hän oli pettänyt kaartin, yrittänyt varastaa kristallipallon heiltä, yrittänyt jopa tappaa osan heistä. Hän oli laverrellut kaartin salaisia tietoja Boulderille ja saattanut tälle tiedon khorodeista, esineistä joiden avulla medaljonkin supermahti voitaisiin kukistaa. Jos Boulder onnistuisi suunnitelmassaan, se olisi hänen, yksin hänen syytään! Jos hän ei olisi koskaan pettänyt kaartia, ei hän olisi koskaan pudonnut rotkoon, eikä Boulderilla edelleenkään olisi aavistustakaan khorodeista, joita hän varmaankin parhaillaan oli etsimässä. Jos hän ei olisi pettänyt kaartia, kaikki olisi toisin.

Tätä Dave mietti joka yö. Olisiko hän hyvä vai paha, taistelisiko hän Boulderin puolella vai häntä vastaan. Molemmat vaihtoehdot kuulostivat epäsoveliailta - toki hän halusi taistella Boulderia vastaan, halusi hänen lopettavan suuruudenhullut ideansa, mutta ei kuitenkaan halunnut liittyä Kuhopron kaartiin. Päivien kuluessa, hänen tajunsaansa alkoi muodostua synkkiä ja kieroutuneita ajatuksia. Hän alkoi vähitellen ymmärtää, miksi hänen tulisi kukistaa Stanley Boulder - jotta hän voisi ottaa itse hänen paikkansa. Hän yritti sysätä nämä ajatukset pois ja ajatella kukistavansa Boulderin palauttaakseen rauhan maailmaan, mutta joka päivä maailmanvalloitusaikeet syvenivät ja syvenivät, kunnes lopulta Dave ei enää tiennyt, mitä hän tekisi, kuka hän olisi. Samalla hänen toivonsa poispääsystä alkoi hiipua yhä enemmän ja enemmän. Hän tiesi, ettei poispääsymahdollisuuksia ollut, mutta silti hän suunnitteli joka päivä tarkkaan sitä mitä tekisi päästyään pois, vaikka ei edelleenkään tiennyt varmasti, kenen puolella hän oli ja ketä vastaan hän taistelisi.

Ja sitten neljäntenätoista päivänä aurinko ei enää noussut lainkaan, vaan yön arktisen pureva viima ujelsi jatkuvasti ja ahdistava pimeys pysyi rotkossa ja maan yllä niin pitkään, että Dave tiesi kaamoksen alkaneen ja tiesi hänen päiviensä olevan luetut. Juotava ja syötäväkin oli loppunut ja haavat kipeytyivät ja tulehtuivat entistäkin pahemmin ja Daven kunto heikkeni hyvin nopeasti päivän kuluessa. Oli kyse enää tunneista.

Ja sitten se tapahtui - ihme. Kun Dave päätti viimeisillä voimillaan käydä vielä viimeisen kerran rotkon toisessa päässä tarkistamassa, ettei siellä varmastikaan ollut mitään hänelle hyödyllistä, hän huomasi maassa jotain kimmeltävää. Soraisen maan uumenista hohti himmeästi violettia valoa ja Dave kyykistyi katsomaan lähemmin sitä. Hän kaivoi kipeällä kädellään varovasti maata valonsäikeen kohdalta ja pian esiin paljastui kultainen sormus, johon oli kiinnitetty hohtava ametisti. Sormuksen ametisti alkoi hohtamaan kirkkaasti, kun Dave poimi sen käteensä ja sormukseen kaiverrettu kuvio, viisi rengasta päällekkäin kuin olympiarenkaan väärin päin, tuli selkeämmin näkyville. Siinä vaiheessa Dave tajusi mikä sormus oli. Hän tunsi kaikkien voimiensa palaavan silmänräpäyksessä, tunsi mielipuolisten ajatustensa ryöppyävän hänen tajuntaansa ja täyttävän hänen mielensä. Vaikka hän ei tiennytkään, mitä sormus tarkkaan ottaen tekisi, hän tiesi että oli vain yksi keino testata sitä. Hän pujotti sormuksen vasemman kätensä etusormeen ja katosi.

Jos itse asiassa tarkkoja ollaan, niin tämän oli tarkoitus olla juuri se luku, mutta eipä siitä kuitenkaan sitten sitä tullut, sillä siinä luvussa tullaan tutustumaan siihen ko. henkilöön ihan kunnolla, tämä oli vain pieni kuvaus selviytymistarinasta. Mutta kyllä se luku on vielä tulossa, tässä on hyvin aikaa kun vasta kaksi lukua on ilmestynyt.

Yritän ehdottomasti pitää luvut jatkossakin saman tasoisina, mutta se onkin sitten eri asia, että miten onnistun siinä sitten kun tulee aika toiminnalle. Meinaan vain, että edellisessä osassa kaikki toimintakohtaukset menivät hieman yli, enkä sellaisia halua tähän hyvin alkaneeseen tarinaan sotkea.

Jotenkin tiesin, että tavataan Dave taas. Ihan mielenkiintoinen lisä juttuun, saa nyt nähä mitä tästä kehkeytyy. Uskon kyllä, että saadaan kokea vielä jotain huimaa. :)