Keskustelujen arkisto

Tämähän on jo hyvä tarina. Juoni alkaa muuttua mielenkiintoisemmaksi ja kuvailuakin olet tajunnut lisätä. Hieman häiritsee lukujen lyhyys, ehkä vähän pidempiä voisi olla. Lisäksi aika hankala pysyä tarinan perässä, kun lukuja tulee kaksi päivässä. Kävin itse Ankkiksessa viimeksi eilen aamulla ja nyt vuorokauden päästä tarinaan on ilmestynyt kaksi lukua. Mutta parempaan päin menee.

No niin, nyt on sitten 5 luku valmis. Tähän en välttämättä ihan parasta mahdollista juonta ole saanut, mutta voi se kenties jonkun mielestä ihan siedettävä ollakin. Vähän tönkköä tarinan kerrontaa tässä luvussa. Tässä kuitenkin, toivottavasti pidätte. ;D

Osa 5: Saarella

Pojat ihmettelivät outoa laskeutumispaikkaa. Kone pysähtyi. Miehet keskustelivat jotain, ja lähtivät ulos koneesta. Koneessa oli pieni lastiruuma, josta miehet hakivat tavaransa. Pojat jo miettivät pääsevänsä ulos koneesta, mutta ei vielä. Miehet keskustelivat koneen edessä aika kauan, mutta sitten he lähtivät kohti saaren keskiosaa.
”Huhhuh! Ihmeen kaupalla he eivät huomanneet meitä!” Tupu huudahti. ”Häivytään äkkiä pois tästä koneesta, ties, vaikka joku miehistä tulisi takaisin…”
Pojat ottivat matkalaukkunsa, ja katsoivat varmistukseksi ensin ulos. Miehet näkyivät vieläkin, kaukana. Saari oli puuton, ainakin suurimmalta osalta. Pojat juoksivat ulos koneesta, ja menivät kalliojyrkänteen taakse, josta miehet eivät voineet nähdä heitä. Pojat näkivät, että vaikka kalliojyrkänne oli aivan meren vieressä, sieltä kuitenkin pääsi kiertämään. Siellä oli kuin pieni polku juuri poikia varten. He kävelivät polkua pitkin ja kun olivat jonkin aikaa kävelleet, Lupu teki löydön: ”Katsokaa! Tuolla on jokin pieni aukko kalliossa…”
Pojat menivät lähemmäksi ja totesivat, että aukosta lähti jonkinmoinen tunneli vuoren sisään. Pojat jättivät laukkunsa luolan eteen, sillä ne eivät mahtuneet aukosta. Hupu yritti mennä aukosta sisään, ja onnistui juuri ja juuri, sillä aukko oli todella kapea. Muuta tulivat perässä, vaikka myös hankaluuksien kautta. Tunnelissa oli täysin kuivaa, mikä oli ihme, sillä ulkona oli selvästikin satanut rankasti vielä lähitunteina. Nyt sää oli kuitenkin poutaantumassa. Pojat alkoivat kävellä pitkin tunnelia syvemmälle maan sisään, ja he todella kävelivät, sillä tunneli oli kasvanut melkein luolaksi. Kun he kävelivät vielä vähän eteenpäin, he tulivat haaraumaan. Tunneli jakautui kahtia. He lähtivät vasemmanpuoleiseen tunneliin. Maa alkoi muuttua kovaksi kiviaineeksi, kun se ennen oli ollut pehmeätä hiekkaa. Tunneli myös nousi hiljalleen koko ajan.
”Olikohan tämä oikea valinta lähteä tähän vasempaan tunneliin? Ei tällaisessa maassa pysty ainakaan nukkumaan”, Tupu ajatteli.
He kuitenkin aikoivat jatkaa matkaansa tunnelin päähän, sillä aikaa heillä ainakin oli. Pojat eivät ajatelleetkaan pääsevänsä pois saarelta kovin nopeasti. Tunneli oli todella pitkä, ja pojat alkoivat jo ihmetellä, kunnes tunnelin päässä näkyi valoa. Tai oikeastaan joitain paksulehtisiä kasveja, joidenka läpi valoa tuli tunneliin. Lupu raotti lehtiä ja huomasi, että niitä olikin siinä kunnon kerros, niin paljon, että ulkoa ei nähnyt luolaa.
Siinä samassa he huomasivat luolan suulta ränsistyneen mökin, ja miehet, jotka juuri tulivat mökistä ulos, ja alkoivat kävellä noin kilometrin päässä olevaa pienehköä lentokonettansa kohti.
”Oho! Nyt muistin, meidän kannattaisi saada tavaramme turvaan, siellä ovat meidän ainoat vaatteet niiden lisäksi, mitä meillä on päällä.” Lupu muistutti hätääntyneenä.
Muut katsoivat Lupua ja totesivat hänen olevan oikeassa. Sillä hetkellä pojat alkoivat juosta pitkin kovaa, rosoista, mutta onneksi kuivaa tunnelia tulosuuntaan.
Tunneli tuntui paljon pitemmältä, mitä menomatkalla. Mutta, niin juostessa, kovalla alustalla, saattoi tuntuakin. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen he olivat rannanpuoleisella suuaukolla ja menivät niin nopeasti ulos, kun vain pystyivät. Pojat juoksivat koneelle, ja ottivat sieltä vielä viimeiset tavaransa, Portugalin sanakirjan ja taskulampun. Kun pojat tulivat ulos koneesta, miehiä ei näkynyt missään. Mutta, juuri, kun he pääsivät taas suojaavan kalliojyrkänteen taakse, miehet tulivat näkyviin. Ei hetkeäkään liian aikaisin – onneksi. Pojat menivät sisään luolaan ja pistivät samalla laukkunsa kivenlohkareiden taakse.
”Jos haluamme saada laukut sisään luolaan, meidän kannattaisi käyttää miesten koneessa olo hyväksi ja viedä nämä siitä toisesta sisäänkäynnistä luolaan”.
Miehet olivat koneessa ja pojat menivät ulos luolasta. He ottivat laukut taas mukaansa ja menivät mahdollisimman matalana ja huomaamattomina eteenpäin, kunnes olivat pois miesten näkyvistä.
He kävelivät pitkän aikaa, ja tulivat sitten toiselle suulle, ja miesten mökille.
”Huhhuh!” Tupu sanoi, ja pisti laukut sisään aukosta. ”No niin, on meillä toisiakin pulmia. Ruoka ja nukkumapaikka, katsos”.
Pojat menivät tunneliin sisälle, ja kävelivät eteenpäin. He löysivät kuitenkin, ihme kyllä, mukavan nukkumapaikan lähellä miesten mökin puoleista päätyä. Pojat pistivät matkalaukkunsa johonkin kuopan tapaiseen, joka oli poikien nukkumapaikan vieressä. Sitten he miettivät, että heidän on parasta katsoa saarta, toki varovasti, että miehet eivät löytäisi heitä. Pojat menivät kalliojyrkänteen puoleisesta päädystä ulos, ja lähtivät ”polkua” pitkin eteenpäin. Kun he jonkin matkaa olivat kävelleet, he saapuivat paikkaan, jossa polku vain meni mereen, eikä siitä enää voinut jatkaa eteenpäin. Pojat kuitenkin katsoivat, että kalliojyrkänne oli enää vain noin kolmen metrin korkuinen, ja helposti kiivettävä.
”Käykö, että katson ensiksi edeltä, näkyykö miehiä?” Tupu kysyi. ”Sanon, että tulette, jos reitti on selvä.”
Miehiä ei näkynyt, he olivat ilmeisesti mökissä sisällä. Hupu ja Lupukin kiipesi jyrkänteen ylös, ja sitten he menivät kohti miesten mökkiä, ikkunatonta seinää kohti. Silloin miehet eivät voineet nähdä heitä. He olivat miesten mökillä vain siksi, että heillä oli suuri pulma: Ei ollut yhtään ruokaa..
Pojat kuulivat seinän lävitse miesten äänet, taas he puhuivat portugalia.
Sitten miehet lähtivät mökistä ulos, ja tulivat poikia kohti, mutta pojilla ei ollut vaaraa, he olivat hyvin piilossa pusikossa. Miehet alkoivat kävellä mökistä vielä enemmän saaren keskiosiin.
Saarella oli hyvin kivikkoinen ja vaikeakulkuinen maasto; paljon kitukasvuisia piikkipensaita ja kaktuksia. Ainoa muunlainen alue oli ranta, jonne he olivat laskeutuneet. Saaren keskiosa oli hiukan korkeammalla, kuin ranta, mutta sinne ei kuitenkaan näkynyt kovin hyvin, saari oli isompi, kuin miltä oli lentokoneesta näyttänyt.
Pojat olivat kahden vaiheilla. Lähteäkö seuraaman miehiä, vai yrittääkö päästä miesten mökkiin sisään, ja saada sieltä ruokaa. He päätyivät kokeilemaan, että saisivatko mökistä jotain henkensä pitimiksi. Mökissä oli 1 suuri ikkuna, ja 1 pieni, mistä ei todellakaan voinut mahtua.
”No niin, mitä, jos yritettäisiin saada tuo suuri ikkuna avatuksi, taitaa olla ainoa mahdollisuutemme päästä sisään”, Lupu ehdotti.
Ja niin alkoi loputtoman pitkä yritys saada ikkunaa auki, joka 10 minuutin päästä oli todettu toivottomaksi. Ääh… Pojat eivät tienneet, kauanko miehet olivat poissa. Eivätkä he halunneet riskeerata.
”Mahdotonta.” Tupu sanoi. ”Miten saamme ruokaa, todella mainioita, eikö vaan”, hän jatkoi, ja nojautui oveen.
Yllättäen ovi antoikin periksi. Pojat menivät riemuissaan, mutta kuitenkin varovasti sisään.
Heidän kasvoilleen levisi hämmästynyt virne. Mökin takaosa oli täynnä kaikenlaista ruokaa. Siellä oli hedelmäsäilykkeitä, kuivattua lihaa ja kalaa, suklaata, ja kaiken maailman juomaa. Pojat katsoivat vielä jääkaappiin. Siellä oli varmaan 15 pakastettua lihakimpaletta.
”Mainiota”, Lupu sanoi, ja kaikki olivat samaa mieltä.
He ottivat mukaansa noin 10 hedelmäsäilykettä, liha- ja kalasäilykkeitä, yhden pakastelihan, sekä paljon mehu- ja vesipulloja.
Pojat olivat todella tyytyväisiä, ja kaiken lisäksi huomattavaa eroa ruoan määrässä ei voinut nähdä. Mutta sitten, ruokaa sylit täynnä, pojat lähtivät takaisin piilopaikkaansa, ja mukaan he sattuivat nappaamaan vielä pannun, jolla voisivat lämmittää lihan. Huolet olivat tältä erää hoidettu ja hyvä niin.

Toivottavasti haluatte kommentoida tähän. On hyvä tietää, mitä on parannettavaa, ja ihan muutenkin. Eli, valittakaa jos on valitettavaa, kommentit ovat rakentavaa palautetta! ;)

Lainaus käyttäjältä: TribeNoniin. Edistystä tulee kokoajan lisää. Tarina alkaa olla jo todella hyvä. Jos joku saisi tämän tarinan piirrettyä, niin siitä tulisi parempi kuin 5/6 Akkarissa julkaistuista tarinoista. Kuvailua olet lisännyt paljon, mikä on erittäin hyvä juttu. Mitään moittimista minulla ei tästä luvusta ole, ja luvun arvosanaksi annan 9:n. Koko tähän mennessä ilmestyneen tarinan keskiarvoksi annan 8+:n.
Kiitos Tribe, kun jaksat kommentoida tähän, mitä muut eivät tee. :) Ja jos joku tämän piirtäisi, ei siitä nyt niin hyvä tulisi, kun sanoit. Mutta, olen todella kiitollinen myöntävästä kommentista, ja ylipäätään kommenteista. Ja 9 tästä luvusta on liikaa mielestäni, hyvä ettei sinun mielestä. Kiitos vielä kommenteista tähän, Tribe.

Tarinan alussa Karhulakin kommentoi tähän, hyvä niin, ja mielellään saisit vieläkin. ;)
Olisi kyllä kiva, jos muutkin kommetoisi, ettei Triben yksinään sitä tarvitsisi tehdä. ;D

Lainaus käyttäjältä: KarhulaJoo, hiukan tämän osan alku tökki, mutta sitten alkoi jo kulkemaan hiukan paremmin.
Ensimmäisistä osista olet parannellut koko ajan
paremmaksi tätä tarinaa. Hieman tuntuu kuitenkin
juoni joissain kohdissa luistava hiukan (vain hiukan!) pois raiteiltaan
ja huomasin, että uusimmassa osassa esiintyi melko monta kertaa sana 'mainiota'. ;D
Ei tuo kutenkaan haitannut. Toivottavasti jatkoa seuraa pian... :)
Kiitos Karhula, arvasin, että kommentoit sinäkin, kun vähän muistutan... ;)
Ei siis sinunkaan mielestä ihan parasta mahdollista tarinan kerrontaa, mutta paras luku kuitenkin. Ja onneksi se vain "hiukan" suistui pois raiteiltaan. Ja tuota "mainiota!"-juttua en huomannut, ikävä juttu... :o Jos tarkoitat oikeasti ;) tuota, että toivottavasti jatkoa seuraa pian, niin kiitoksia sinullekin. Ja ensi osa tulee varmaan sunnuntaina, maantaina tai tiistaina. :P Katsotaan.

Vaikka kappalejakoa kaivattaisiin ja kirjoistusasu onkin välillä vähän tönkköä... tässä on silti selvä juoni ja hyvä sellainen! Jotenkin mielenkiintoinen ja salaperäinen juoni, itse ainakin pidän tästä tarinasta. Vielä kun hieman pidennät yhtä osaa ja harkitset sitä kappalejakoa, voi arvosana nousta aika korkealle.

Nyt pitkän ajan kuluttua, uusi osa on valmis. Ei ole ollut oikein aikaa, eikä inspiraatio riittänyt, mutta tuon Aku Vankan huomautuksen jälkeen tuli pakottava tarve saada osa loppuun. ;)

                               
Osa 7: Tutkimuksia

Pojat heräsivät jossakin vaiheessa yöllä, kun alkoi kuulua ääntä. He miettivät, että mistä ääni tulee, mutta helpottuivat, kun tajusivat sen olevan vain lintujen kirkumista merellä, ne olivat kai jo alkaneet pyydystämään kalaa, heti auringon alettua sarastaa. Kuitenkin pojat jatkoivat nukkumista Tupun tarkistettua kellonajan ja heidän todettua sen olevan vasta kahtakymmentäviittä yli neljä. Siitä asti he nukkuivat taas melkein kahdeksaan asti, kunnes heräsivät taas, tällä kertaa kuitenkin virkeinä, ja nälkäisinä. Hupu alkoi laittaa ruokaa, he söisivät jonkun näköistä säilykettä. Hetken päästä Tupu löysikin säilyketonnikalaa, ja he pistivät sitä pannulle kypsymään. Lupu meni heti uteliaana katsomaan luolan mökinpuoleiselta suuaukolta, mitä miehet tekivät. Mutta, hän ei nähnyt miehiä. Sitten hän varovasti meni miesten mökkiä kohti tarkastamaan tilannetta, ja tuli hetken päästä takaisin Tupun ja Hupun luokse. Lupu oli pelästyneen näköinen, ja alkoi selittää:

”Miehet eivät olleet mökissä! Ja, konekin oli poissa! Mitäs nyt teemme?”
”Eivät he ole voineet poiskaan lähteä! Älä kuule höpise…”, Tupu vastasi tyynenä. ”Mennään vaikka katsomaan.”
He menivät, kaikki tyyninä, paitsi Lupu, joka näytti enemmänkin hermostuneelta. He kävelivät luolan suuaukosta ulos ja katsoivat sinne, missä miesten kone pitäisi olla. Mutta sitten he kaikki järkytyksekseen saivat todeta; kone oli oikeasti poissa.

”Eih! Ehkä se ”lintujen kirkuminen” oli sittenkin koneen ääni!” Lupu alkoi änkyttää.
”Eiköhän miehet palaa takaisin… Ja jos eivät palaa, koetetaan omin avuin päästä täältä pois. Ei se niin vaikeaa ole…”, Tupu sanoi, yrittäen selventää asiaa.
He söivät ateriansa loppuun, ja menivät miesten mökille, katsoivat ikkunasta sisään. Siellä oli tyhjän näköistä, muutama hämähäkki kulki ikkunaruutua pitkin vielä kankeana kylmyydestä. Paksu harmaa sumu peitti osaa saaresta, kuin muodostaen muutaman metrin paksuisen verhon eteen. Yleensä sumu oli lähtenyt vähän aikaisemmin, mutta nyt se oli vieläkin ilmassa, vaikka kello oli jo 10 aamulla. Pojat alkoivat mennä kohti saaren toista puolta, jossa he eilisenä päivänä olivat nähneet miesten kai salakuljettamat aseet, jotain, jota heidän ei olisi pitänyt nähdä.
Kun he olivat muutaman kymmenen minuuttia kävelleet, tosin aika verkkaista tahtia, he saapuivat montulle, missä olivat nähneet laatikoissa aseita. Nyt laatikoita oli hiukan enemmän kuin edellisenä päivänä oli ollut.
”Miksihän… Tai siis oikeastaan miten noita voi olla nyt enemmän?” Lupu ihmetteli.
Enempää he eivät sitä jääneet miettimään, vaan lähtivät kohti saaren lähempänä olevaa, eli lännenpuoleista rantaa.

Pojat kävelivät pitkin kapeata polkua rantaan, miehiä ei näkynyt. Sumu alkoi hiljalleen häipyä hienosta maisemasta, joka vielä kylpi aamuauringossa. Kello alkoi lähestyä yhtätoista. Kun he olivat rannassa, he näkivät toisen saaren. Saari oli hieman tätä heidän saartaan suurempi, ja sijaitsi siis muutaman kilometrin päässä lännessä.
”Hmm… Tuolla olisi kiva käydä…” Tupu sanoi.
Muut olivat samaa mieltä, mutta kyllä ymmärsivät, ettei siitä tullut mitään – Kulkupeli puuttui. He olivat nyt siis saaren toisella puolella, ei sillä, minne he olivat lentokoneella aikoinaan laskeutuneet. Tupu vilkuili ympärilleen rannalla, ja löysi hiekasta jotakin.
”Avain!? Mitä avain täällä rantahiekassa tekee?”
Muut tulivat katsomaan. Kyseessä oli tavallinen avain. Se näytti jonkun oven avaimelta, tavalliselta, hieman ruostuneelta sellaiselta.
Alkoi kuulua jyrinää.
”Ukkonenko kyseessä?”, ajatteli Lupu.
”Hei, menkää vähän piiloon, se taitaa olla kone – ja miehet samalla” Tupu vastasi.
Tupu oli oikeassa, kone kaarsi juuri heidän yläpuoleltaan, kun he olivat menneet piiloon pensaaseen. Samassa Lupu huudahti kivusta. Hän oli satuttanut itsensä juostessaan kuin pahkasika pensaaseen, mutta vähän sen jälkeen riemunhuuto täytti koko rannan. Muut, siis Hupu ja Tupu juoksivat Lupun luokse, joka esitteli innoissaan kumivenettä, missä oli moottori ja airot...

”Mihinkähän miehet tuota käyttävät?” Lupu kysyi.
”Johonkin hämäräpuuhiin” Vastaus tuli Hupulta.
Kone oli nyt laskeutunut, ja miehet palasivat mökilleen. Sitä eivät pojat tienneet, sillä olivat vastakkaisella rannalla, mutta aavistivat kuitenkin.
”Voisimmekohan käydä tuolla viereisellä saarella nyt, kun meillä on venekin? – Ja meitähän kiinnosti juuri tuo saari!” Lupu kysyi viitaten juuri siihen saareen, mistä he olivat ajatelleet, että ”Tuolla olisi kiva käydä”.
Muut nyökkäsivät nopeasti ja myöntävästi. Kaikkia kiinnosti hieman tutkia lähisaaria, jos vaikka keksittäisiin keino päästä saarelta pois.
Pojat lähtivät soutamaan, moottoria ei uskaltanut käyttää, niin kova ääni siitä olisi lähtenyt. Miehet olisivat varmasti kuulleet sen. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun he lähtivät matkaan. Soutaminen oli aika helppoa. He vaihtoivat vuoroja vähän ajan välein, ja muutenkin sää oli otollinen, pilvetön taivas, eikä tuulta nimeksikään. Lopulta, noin puolen tunnin päästä, he saapuivat toiselle saarelle. Poikien yllätykseksi rannasta lähti polku metsään. He vilkaisivat toisiaan, ja lähtivät polkua pitkin metsään. Polku nousi todella paljon. Tällä saarella oli jopa metsää, pientä, aika kitukasvuista, mutta metsää kuitenkin, toisin kuin heidän ”kotisaarellaan”. Polku nousi ja nousi, kunnes he saapuivat pienelle aukealle, mitä oli mahdoton nähdä, paitsi ilmasta käsin. Sitten pojat vasta hämmästyivät. Kallion vieressä, hyvin piilossa, metsäaukean reunalla, oli pieni mökki.

”Mikähän tuo sitten on?” Tupu mietti hiljaa.
He kävelivät mökkiä kohti. Sitten he jäykistyivät. Mökistä huudettiin:
”Kuka siellä?!”. Ääni oli hieman heikko. Kuka ihme mökissä oli? Olivatko pojat ansassa?

Nyt tuli sitten vielä kappalejako, Aku Vankan pyynnöstä, ja muutenkin. ;)

Tässä uusi luku nyt taas pidemmän taon jälkeen.

Luku 8: Paul, ja hänen kertomuksensa

”Kuka siellä?!” Mökistä kuului taas.
”Kuka itse olet?” Lupu kiirehti sanomaan.
He katsoivat ikkunasta sisään, ja näkivät noin viisikymppisen miehen köytettynä tuoliin. Hänellä oli lyhyt parransänki, lenkkarit, farkut, college-paita ja lippis. Pojat kysyivät ikkunan lävitse mieheltä, tiesikö hän, miten pojat pääsisivät sisään. Mies vastasi, että ehkä roistot olivat jättäneet ovimaton alle avaimet. Mutta, ajatus todettiin turhaksi, ovimattoa kun ei ollut. He pähkäilivät jonkin aikaa tuota pulmaa, ja tulivat siihen tulokseen, että heidän oli pakko murtaa ikkuna tai ovi.
”Hmm… Lukko on todella ruostunut” Lupu mietti.
”Niin on, mutta ei sitä rikki käsivoimin saa, ja ei se edes kovin ruostunut ole, se avainkin, minkä löysimme, oli ruostuneempi.” Tupu vastasi.
”Avain! Kävisikö juuri se avain ehkä tähän oveen?” Lupu keksi.
He koettivat avainta. Kyllä se meni lukkoon sisään, mutta ovi ei meinannut avautua. He koettivat monta kertaa avata ovea, mutta eivät onnistuneet. Lopulta avain meni niin syvälle, että ovi aukesi. Pojat avasivat oven ja katsoivat miestä, joka siis oli köytettynä tuolissa. He kysyivät mieheltä, että kuka hän oli.
”Niin. Uskon voivani luottaa teihin, pojat, kertoessani tämän tarinan.”, mies aloitti.
”Sudenpentujen kunniasanalla!”, pojat vakuuttivat.
”Aloitetaanpa ihan alusta. Olen siis töissä FBI:ssä, sain työtehtävän viraston päämajalta Washington D.C.:stä. Minun piti seurata noita hämärämiehiä, he ovat epäiltyjä aseiden ja kokaiinin salakuljetuksesta. Nuo roistot hakevat usein aseita ja kokaiinia Brasiliasta, kuljettavat tänne Galapagokselle turvaan…”
Pojat ihmettyivät, he eivät olleet arvanneet olevansa Galapagoksella. Mies pyysi jatkaa.
”Niin, he kuljettavat siis tänne aseita ja kokaiinia turvaan, ja vievät niitä pimeille markkinoille Aasiaan, Tyynen Valtameren yli. Sain seurattua heitä tänne saarelle, he toivat jotain tänne. Tulin tuolta saaren toiselta puolelta, veneeni on kai vieläkin siellä. Sitten, tällä majalla joku kolkkasi minut takaapäin, ja tässä heräsin.”, hän jatkoi samalla, kun pojat irrottivat hänen köysiään.

Mies kertoi olleensa noin viikon köytettynä, ja oli saanut vain vähän syötävää. Pojat antoivat miehelle leipää, mitä heillä oli mukana. Mies oli tyytyväinen saadessaan pitkästä aikaa kunnollista syötävää. Sitten he lähtivät kohti saaren toista reunaa, minne mies oli veneensä noin viikko sitten jättänyt. He kävelivät aika kivikkoista saarta, missä kuitenkin oli jonkun verran metsääkin. Kun pojat ja mies saapuivat toiseen rantaan, niin mies näytti, missä hänen veneensä olisi pitänyt olla. Se ei ollut siinä, missä mies näytti, vaan se oli ajelehtinut kaislikkoon, vaikka se olikin puussa köydellä kiinni. Kaislikko oli kuitenkin rannan vieressä, joten he pääsivät veneeseen. Vene oli aika iso moottorivene, ehkä noin 4 m pitkä.
”Meidän kannattaa aika nopeasti mennä pois tällä veneellä, sillä kohta olisi ruoka-aika ja miehet toisivat minulle hiukan leipää.”, mies sanoi.
”Mutta, meidän tavaramme ovat tuolla toisella saarella!” Tupu valitti.
”Ei sillä väliä, voimme hakea ne myöhemmin”, mies jatkoi.
Niin he menivät veneeseen, ja alkoivat valmistella lähtöä. Hetken kuluttua he lähtivät veneellä sinne, minne mies, joka kertoi nimekseen Paul, sanoi, että he menisivät. Pojat ja Paul lähtivät avomerelle päin, ja Paul sanoi, että he menisivät Isabela Islandille päin, ainakin sinne hän oli suunnittelemassa. Pojat ihmettelivät, että miten näin pieni vene pystyisi mennä tuollaisessa aallokossa, joka merellä vallitsi. Mutta, vene oli vakaa, ja kesti hyvin tuollaiset aallot, hirveästi suurempia ne eivät kuitenkaan saaneet olla.

Kun he pari tuntia olivat matkanneet, Paul näytti hermostuneelta. Hän sanoi pojille, että katsoisivat eteenpäin. He katsoivat, ja näkivät paksuja ja mustia pilviä edessä, vain muutaman kilometrin päässä.
”Joudumme myrskyyn”, Paul totesi ja näytti hyvin hermostuneelta. ”Emme pääse minnekkään, kun saaria ei näy... Koetetaan jotenkin päästä myrskynsilmän lävitse.”
Mutta, myrskyn lähestyessä pojat ja Paul tajusivat, että venettä oli todella vaikea ohjata tuollaisessa myrskyssä. Sitten alkoivatkin jo isommat aallot. Aallokossa vene alkoi heittelehtiä puolelta toiselle.
”Poooooojaaat! Veneen keulaan tuli reikä! Uppoamme!” Paul huusi.
Silloin iso aalto tuli eteen, ja heitti veneen nurin.

Kommentteja, kiitos! ;D

Lainaus käyttäjältä: Aku VankkaIhmettelen vain sitä, että miksi koko luku on kirjoitettu kursivoidulla tekstillä. Onko siihen jotain erityistä syytä? Kuten sanoin, koneeni ikävä kyllä temppuilee. Edelliset luvut ovatt kirjoitettu eri koneella. Tämä kone on näköjään vaihtanut sen kursivoiduksi, tai sitten en vain jotenkin tuota huomannut. Pahoitteluni.