Keskustelujen arkisto

Okei. Anteeksi, kun kesti näin kauan, eikä teksti ja juoni ole enää kovinkaan hyvälkaatuista. :)

Hienoa, että sait jatkoa aikaan. Todellakin, teksti ei ole enää niin hyvänlaatuista, kuin ensimmäisissä luvuissa, mutta silti erittäin hyvää. Viimeisimmät luvut ovat tulleet suunnilleen kuukauden välein. Mitäpä jos seuraava luku tulisikin ennen kesälomaa? Onnistuisiko? ;)

Teksti on edelleen loistavaa. Juoni kulkee hyvin, ja jännitys säilyy. Hyvä vain! Mitenhän tässä Käy? :-P

Jos ennen kesälomaa tulee, se tarkoittaa että ensi viikolla.

Tulee varmaankin tänä viikonloppuna? Lupasit nimittäin saada sen valmiiksi tällä viikolla :)

Kuinkas monta lukua on muuten vielä tulossa?

Noniin, tässä se luvattu luku on, vieläpä toukokuun puolella.. :) :-P

Luku 11: Andit

Tupu, Roope ja poliisipartio tutkivat rantaa ja näkivät sen olevan melkoisen tyhjä. Siellä oli vain heidän lentokoneet, ja rosvojen lentokoneen jäljet. Tupu huomasi piikkipensaspusikon vieressä jonkun paperin. Hän kiirehti sen luokse ja tajusi sen olevan kartta. Etelä-amerikan kartta. Tarkistellessaan sitä hän huomasi, että Andien yksi osa oli ympyröity punaisella. Roopen tullessa paikalle he tajusivat sen olevan johtolanka, jonka avulla heillä olisi mahdolisuuksia löytää kadonneet ankat ja Paul. Katsellessaan sitä lisää, he olivat varmoja, että Lupu, Hupu ja Paul olisivat Andeilla, jossain.
”No, lähdetään Andeille päin”, Roope sanoi. ”Emme ole paljoa roistoja perässä.”
Niin he menivät takaisin lentokoneisiin, ja lähtivät meren ylle, kohti kaukana siintävää, Andien lumihuippuista vuoristoa.

Sillä välin Lupu, Hupu ja Paul lentokoneessa katselivat ikkunasta ulos. He lensivät vuoristossa tähyillen mahdollista laskeutumispaikkaa. Sitten kone alkoi laskeutua, ja he alkoivat kaartua vasemmalle päin. Katsoessaan taakse päin, pojat eivät sielläkään nähneet muuta kuin vuoristoa, he näjöjään olivat menneet jo pitkän matkaa sisämaahan. Roistot huusivat taakse, jossa pojat ja Paul olivat, että he alkaisivat laskeutua. Kone tosiaan alkoi laskeutua, ja he näkivät edessä siintävän solan, jonne roistot luultavasti olivat laskeutumassa. Pojat arvasivat oikein, ja kone tömähti lumiseen maahan. Yksi roistoista tuli koneen takaosaan tämän laskeuduttua. Hän huusi kovaan ääneen Paulille, Hupulle ja Lupulle: ”Nyt saavuimme likelle määränpäätämme. Seuratkaa meitä niin teille ei käy kuinkaan. Ja muistutukseksi, kyllä meillä on aseet jokaisella, jos huvittaa pelleillä!”
He sanoivat tottelevansa ja lähtivät roistojen perässä koneesta ulos, hyiseen ilmaan. Lupu valitti, että ei tarkenisi niin kylmässä, oli hänellä kuitenkin vain t-paita. Hänhän oli luullut, että he olisivat menneet Rio De Janeiroon. Mutta hän sai vastauksen Paulilta: ”Ei nyt kannata valitella, olemme auttamatta alakynnessä!”
He kuuntelivat kun roistot puhuivat keskenään. ”Hmph.. Miksei se paikallinen voisi jo tulla?” yksi rosvoista sanoi. ”Emme muuten pääse määränpäähämme”. Ilmeisimmin joku paikallinen asukas opastaisi heidät sinne jonnekin, minne lie he olivat menossakaan.
Rosvot siirtyivät hiukan kauemmaksi puhumaan huomattuaan poikien kuuntelevan.
Paul tajusi, että nyt olisi aikaa antaa merkkiä itsestään. Hän alkoi hakea kiviä noin viiden metrin päästä, jossa niitä riitti. Hän alkoi pistää niitä kuvioon, tarkemmin sanottuna S.O.S-tekstiksi. Jonkun ajan kuluttua teksti oli valmis, ja se oli ihan onnistunut, joskin hiukan pieni. Mutta kyllä tuonkin saattaisi joku tarkkasilmäinen nähdä, lentokoneestakin käsin.
Paulin ja ankkojen odotettua puoli tuntia, yksi alkuasukas tuli paikalle, ratsastaen itse laamalla, ja vetäen viiden laaman jonoa perässään. Yksi roistoista puhui jotain espanjaksi alkuasukkaalle. Sitten kaksi muuta ristoa tulivat Paulin ja ankkojen luokse, ohjasi heidät laamojen luokse, ja käski hypää laaman selkään. Hupu ja Lupu hyppäsivät yhden selkään ja Paul yhden selkään myös. Sillä välin kaksi toistoista kävi pistämässä valkoisen pressun värillisen lentokoneensa päälle, jottei se näkyisi niin selvästi ilmasta yhden vahtiessa Paulia ja Ankkoja. Sitten he jo lähtivätkin kai sisämaahan päin, niin ainakin Lupu epäili, siihen suuntaan josta Perulainen laama-mies oli tullut.
”Hop, hop, hop”, perulainen mies huusi laamoille, että ne lähtisivät eteenpäin, ja niin ne sitten lähtivät.

Roope ja Tupu sen sijaan, poliisilentokonesaattue perässään, lähestyivät Andien rannikkoa.
”Rannikko näkyvissä” Tupu sanoi Roopelle, tähyillen kaukoputken kanssa.
”Se on hyvä, se” Roope vastasi. He olivat toki huolestuneita muiden Ankanpoikien ja Paulinkin kohtalosta, heillehän olisi voinut sattua ihan mitä vaan. Ilta alkoi pimentyä. Kello alkoi lähestyä kuutta, ja vielä kun sää oli pilvinen, niin pimeys alkoi laskeutua Andeille. Roope pisti lentokoneen ”etävalot” päälle, jotta he näkisivät mahdolliset merkit pojista ja paulista, ja roistoistakin. He siirtyivät lentämään hiukan matalammalle, jotta valot näkyisivät paremmin maassa. Mutta kovin matalalle he eivät uskaltaneet siirtyä lentämään, jos maa kohoisi äkisti, saattaisi olla törmäys tosiasia. Jonkun ajan kuluttua he olivat jo maan päällä, mutta alkoivat miettiä laskeutumispaikkaa, sillä kauaa he eivät viitsisi enää lentää, koska alkoi olla lähes pilkkopimeää. He kaartoivat vasemmalle hiukan, koska siihen suuntaan oli solat, parhaat laskeutumispaikat.
Tupu näytti Roopelle edessä siintävän solan. Se oli sopivan näköinen laskeutumispaikaksi, ja sinne he laskeutuivatkin, poliisipartio perässä. Siinä toivossa, että pojat ja Paul, sekä roistotkin löytyisivät, he kävivät nukkumaan lentokoneen takapenkeillensä.

Sillä välin Lupu, Hupu, Paul, roistot ja perulainen mies jatkoivat matkaansa laamojen kyydissä. Nyt heillä jokaisella oli mukanaan lyhdyt, että he näkisivät jotain edes eteensä. He siirtyivät solasta ulos, ja lähtivät nousemaan ylämäkeä pitkin. Kuljettuaan jonkin aikaa, Lupu katsoi kauhuissaan eteensä: edessä oli alle metrin paksuinen kinttupolku, jonka toisella puolella oli pystysuora vuorenseinämä, ja toisella puolella monen sadan metrin pudotus! Myös Paul ja Hupu olivat kauhistuneen näköisiä, mutta sitten Hupu katsoi Sudenpentujen Käsikirjasta, että laamat olivat aikojen alusta asti oleskelleet Andeilla, ja ne osasivat kyllä mennä jos jonkinlaista tietä. Paul katsoi kellostaan, että kello oli 11 illalla. Heitä kaikkia todella väsytti, mutta ei olisi kovinkaan suositeltavaa nukahtaa tuossa tilanteessa.
Vielä puoli tuntia he ratsastivat kamalantuntuista kinttupolkua, jonka jälkeen he vihdoin painuivat uuteen solaan. Laama-mies, perulainen alkuasukas, huikkasi edessä ratsastavalle roistolle, että he olisivat melkein perillä. Roisto huikkasi takaisin, ja he jatkoivat matkaa. Kopoti-kopoti-kopoti.. Laamojen jaloista kuului melko pistävä ääni, muuten äänettömässä pimeydessä. Sitten laamat pysähtyivät, ja roistot tulivat poikien ja Paulin luokse, ja käskivät heidät alas laamojen selästä. He lähtivät kävelemään melkoisen nopeaa vauhtia, koska joku aika sitten alkanut lumipyry oli sakeutunut entisestään, eikä se helpottanut näkemistä jo muutenkin kylmässä, pimeässä ilmassa. He kävelivät yhdestä solasta, jonka jälkeen Hupu, Lupu ja Paul saivat nähdä omituisen, pelottavanoloinsen ja massiivisen vuorenseinämän edessään. Muuten se olisi voinut olla ihan tavallinen vuorenseinämä, mutta siinä oli suuri rautainen ovi. Ovi, jossa oli koodilukko. Siihen he jäivätkin sitten odottamaan, pimeään, lumipyryyn. Odottamaan.

Ja, rakentavaa palautettahan saa antaa, vaikka tarina lähestyykin loppuaan. :) Kommentteja, pyydän! ;)