Keskustelujen arkisto

Hmm.. Nyt tämä viimeinen osa tulee vihdoin. Anteeksi, kun aiemmin sanoin jo, että se tulee kesäkuussa, jotenkin vain oli hidasta keksiä tätä viimeistä osaa, eikä aikaakaan ollut liiaksi. Mutta sainpahan kunnialla päätökseen tämän, ensimmäisen tarinani Ankkiksessa.

Muistinvirkistykseksi: Tätä edeltäneessä osassa Roistot olivat saaneet Hupun ja Lupun, sekä Paulin vangiksi, ja kuljettaneet Galapagokselta Andeille, ja vieneet jonnekin korkealle vuoristoon, suuren oven, jossa on koodilukko, eteen.

Viimeinen luku: Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Lupu heräsi, ja tajusi, että heidät oli viety sisään, ja he olivat nukahtaneet. Oli jo aamu. Hupu ja Paul katsoivat häntä taskulampun valossa, ja käskivät häntä käsimerkkien avulla, ääneti, olemaan hiljaa. Paul sammutti taskulampun, ja siirtyi lähemmäksi Lupua. Hän kuiskasi Lupulle: ”Kaksi roistoista lähtivät jo aikaisin aamulla jonnekin täältä, siihen heräsin, kolmannen piti vahtia meitä, mutta hän on nukahtanut”. Paul kertoi nähneensä, kun toinen ulos lähteneistä roistoista oli kääntänyt erästä vipua, mikä oli ollut sisältä katottuna, oven oikealla puolella, pienessä kolossa, ja ovi oli avautunut. Lupu, jolla oli todella kipeä selkä, kun oli nukkunut kovalla kivialustalla, samassa asennossa koko yön, piteli selkäänsä, mutta näytti samalla iloiselta kuullessaan äskeisen. He päättivät yrittää karkausta, oli sentään kerrankin otollinen mahdollisuus, ja kuka nyt haluausi vangiksi jäädä. He lähtivät sipsuttamaan kohti ovea, luolan vastakkaisesta päästä, ja pääsivät vahdinkin ohi, ilman että tämä heräsi. Paul meni vivulle ja käski ankkoja menevään valmiiksi oven eteen. Paul nykäisi vivusta, ovi avautui, ja ankat lähtivät juoksemaan ulos Paul perässään. Vahti nukkui sikeätä unta eikä herännyt, vaikka ankat lähtivätkin melko kovaäänisesti juoksemaan. He yllättyivät, kun ulkona paistoi aurinko, ja tuntui aika lämpimältäkin verrattuna edelliseen päivään, plussan puolella lämpötila ainakin oli. He päättivät kerralla juosta tarpeeksi kauas, ja varmistua, etteivät roistot löytäisi heitä.

Vähän kauempana, noin kilometrin päässä luolasta, minne heidät oli edellisenä iltana raahattu, he pysähtyivät. ”Taisimme onnistua, Lupu sanoi”. Paul vastasi myönteisesti. Yksi pikku asia heiltä kuitenkin unohtui, lähin asutus oli pitkän matkan päässä, minne he nyt menisivät. He olivat nukkuneet huonosti edellisenä yönä, ja nyt kun aamu oli jo vähän pitemmällä, kello oli jo noin kymmenen, he päättivät pysähtyä, ja ottaa pikku tirsat. ”Roistot eivät saisi enää meitä kiinni”, Hupu mietti onnellisena nukkumaan mennessään. Kun he olivat jonkin aikaa nukkuneet, he kuitenkin alkoivat kuulla ääniä, ja sitä myötä heräsivät. Paul katsoi kauhistuneena kallionseinämän taakse, josta he olivat tulleet. Sieltä oli tulossa kaksi isokokoista miestä, joilla oli käsissään aseet. ”Roistot, he tulevat!” Paul sanoi kiihkeästi, mutta kohtalaisen hiljaa Ankoille. Ankat ja Paul lähtivät juoksemaan äkkiä eteenpäin, ja siinä he tajusivatkin, että heidän jalanjälkensä olivat jääneet pehmeään maahan, ja niitä myöten roistot olivat tulleet huomattuaan heidän karanneen. Kun Ankat olivat juosseet jonkun aikaa, he päättivät pysähtyä. Kuitenkin roistot saisivat seuratta heitä jalanjälkiä pitkin, sillä lumetonta aluetta ei näkynyt lähimaillakaan. Ankat jäivät siihen maahan lepäilemään. Samaan aikaan he huomasivat, että heidän päälleen oli tullut paljon mustia pilviä. Samassa alkoi sataa lunta. Sade vain yltyi, ja ankat päättivät lähteä etsimään suojapaikkaa, lämpötilakin oli jo laskenut pakkasen puolelle. He kävelivät todella pitkään, todella, todella pitkään.

Hupu katsoi ympärilleen. Hän näki pyörtyneen, tai ehkä nukahtaneen Paulin ja Lupun. Ja myöskin räsyisissä vaatteissa olevan miehen. Muutkin heräsivät. Mies alkoi puhua sujuvaa englantia: ”Minä olen Josè Urdia. Löysin teidät pyörtyneenä ja kylmissään tuolta lumisateesta, noin 30 metrin päästä tästä minun kotiluolastani.”. Ankat ja Paul olivat todella ihmeissään, ja myöskin kiitollisia hänelle. Hän oli nimittäin pelastanut heidän henkensä. Josè kertoi, että haluaa asua luolassa, koska ei pidä nykyaikaisista kaupungeista ja asumistyylistä. Kun kaikki olivat tarpeeksi virkeitä ja heränneitä, he päättivät lähteä pois luolasta. He olivat todella iloisia, sillä edeltänyt lumisade oli vielä peittänyt heidän kaikki jälkensä. He sanoivat kiitokset Josèlle, joka vielä näytti suunnan lähimpään kylään. Ankat lähtivät tarpomaan sinne päin, heidän pitäisi noin tunnissa olla perillä. He kävelivät, ja kävelivät. Sitten Hupu katsoi jo kummeksuen kelloaan, ja sanoi huolestuneena muille: ”Nyt on kulunut jo lähemmäs kahta tuntia lähtemisestä, eikä kylää ollut näkynyt, eikä näy missään.

He keskustelivat asiasta, ja päätyivät siihen tulokseen, että mies oli kertonut kylän suunnan vahingossa väärin, niinpä he päättivät lähteä takaisin tänän José Urdia-nimisen miehen luolalle. Ja taas kävelyä. Siellä, mistä he olivat lähteneet tulemaan takaisin, oli ollut koko ajan hyvä sää, ja he pystyivät jonkin aikaa seuraamaan omia jalanjälkiään tullessaan takaisin, mutta sitten he näkivätkin, että edessä oli satanut lunta, ja jalanjäljet olivat peittyneet. He kuitenkin päättäväisinä jatkoivat matkaa, parempi edes yrittää. Noin puolentoista tunnin päästä he kääntyvät erään vuorenseinämän takaa, ja Lupu törmää suoraan erääseen roistoon, joka kaverinsa kanssa oli etsimässä heitä. Toinen roistokin tulee paikalle, ja he ottavat ankat ja Paulin mukaansa, kun nämä eivät kävelystä uupuneina jaksa juosta pakoon. Roistoilla ei paljoa sanottavaa ole – he raahaavat kolmikkoa mukanaan. Jonkin ajan päästä he ovatkin jo ovella, jossa on koodilukko, eli siellä missä roistot olivat pitäneet heitä vankinaan. Mutta sitten tulee pelastus. Yht´äkkiä kummaltakin puolelta koodilukko-ovea, kallion takaa, ryntää poliiseja, Roope, ja Tupu.
”Teidät on piiritetty, älkää puhuko, tai ammumme!” Roope huutaa yhteen ääneen poliisien kanssa.
Kaksi roistoa eivät voi poliisi-armeijalle mitään, ja näin he köyttivät roistot siihen luolan suun eteen, ja pääsivät etenemään luolaan, pyydettyään kahdelta roistolta lukon koodin selville.

Luolassa oli sen verran pimeää, että he joutuivat ottamaan taskulampun esille. Taas he etenivät, kunnes he saapuivat paikkaan, jossa Paul sanoi heidän olleen vankina. Siellä oli yksi vartija, joka tosin nukkui, taas. Eräs poliiseista suihkutti roistoon vielä hiukan unettavaa kaasua, ettei tämä heräisi. Kun he olivat kävelleet jonkin aikaa vielä eteenpäin, Tupu kuuli ääntä: ”Shh!” He kuuntelivat, ja tosiaan kuului puhetta jostain edestä päin. He kääntyivät käytävän mutkan taakse, ja näkivät edessään rautaisen oven, joka oli raollaan. Roope meni katsomaan, että mitä siellä on, ja hän tuli takaisin melko pelokkaan näköisenä. He kaikki katsoivat sinne, ja näkivät siellä salin, jonka edessä oli lava. Lavalla seisoi ankaran näköinen mies, puhuvan jostain – olisiko toimintasuunnitelmasta. Häntä kuunteli noin kaksikymmentä melko vihaisen näköistä ihmistä, ilmeisesti kaikki jonkun liigan jäseniä. Roistoilla ei kuitenkaan ollut aseita, ja näin he alkoivat miettiä tilannetta. He päättivät, että poliisit tekevät rynnäkön sinne, kyllähän viitisentoista aseistettua poliisia voittaa noin kahdenkymmenen miehen joukon, joilla ei ole aseita. Paulkin ilmoitti halunsa tulla mukaan, olihan hän sentään FBI:n agentti, jolla oli kyllä kokemusta vähän kaikesta. Näin he päättivät ryhtyä toimeen, ankat perääntyivät ja poliisit ja Paul kävivät toimeen.

Kun he ryntäsivät sisään, kaikki roistot käänsivät katseensa heihin päin. Kaikki hiljenivät. Poliisit saivat roistot kiinni, ja patistettua heidät aseisiinsa vedoten seinää vasten. Samaan aikaan, huoneen toiselta puolelta lähti kohti ovea pinkomaan kaksi roistoa, joita ei poliisit olleet nähnyt luolan pimeästä kolkasta. Yksi poliisi lähtee perään, mutta roistot pääsevät huoneesta itse luolaan, ja paiskaavat huoneen oven kiinni, niin että poliisi jää sisäpuolelle. Juuri kun roistot olivat aukinaisella ”koodilukko-ovella”, niin Tupu työntää jalkansa eteen. Kummatkin konnat kompastuvat hänen jalkaansa ja lyövät päänsä. He yrittävät lähteä hoippumaan ulos päin, mutta ovat iskusta niin sekaisin, että juuri huoneen oven auki saanut poliisi saa heidät melkein heti kiinni. Paikalle tulee vähän aikaa sitten hälytyetyt kaksi poliisihelikopteria. Kaikki roistot olivat nyt kiikissä, ja monta helikoptereissa ollutta aseistettua vartijaa tuli noutamaan heitä yksi kerrallaan helikopteriin.

”Heille tulee kyllä todella pitkä vankeusrangaistus, sillä he ovat jo pitkään etsitty rikollisliiga, joka salakuljettaa muille rikollisille aseita, ja huumeita myytäväksi”, eräs poliiseista sanoo yhteen kerääntyneille Roopelle ja Ankanpojille. Tupulla välkähti mieleen eräs asia. ”Ai niin, roistoilla on muuten eräällä Galapagos-saarten asumattomalla saarella, paljon aseita. Jos heitä hiukan kiristää, niin he saattavat paikan kertoa, itse kun emme kyllä enää noiden lukuisien saarien joukosta paikkaa löytäisi.”, Tupu sanoi. Hetken päästä poliisit tulevat takaisin, ja kertoivat ankoille iloisen uutisen: ”Rikollisliigasta oli pyydetty tuntuva löytöpalkkio, ja päätimme antaa sen teille. Saatte 100.000 Yhdysvaltain dollaria. Ja lisäksi, Roope kun jo kertoi, että teidän olisi alun perin pitänyt mennä Rio De Janeiroon, niin viemme teidät sinne pienlentokoneellamme, jos haluatte.”. Eivät ankat, varsinkaan Roope, ilmaisesta kuljetuksesta kieltäytyisi, sillä Roopen lentokone, jolla Tupukin oli tullut, oli mennyt rikki epäonnistuneessa laskussa läheiselle tasanteelle. Ankat päätyivät lentokoneeseen. ”Huhhuh, mikä seikkailu. Miten ihmeessä te löysitte meidät? Lupu kysyi Tupulta ja Roopelta. ”Tupu sattui sattumalta kiikaroimaan tuonne ovelle päin, niin päätimme laskeutua lähelle, ja tulla tutkimaan asiaa. Sitä ennenkin näimme kivistä tehdyn S.O.S-tekstin tuossa maassa, jonka Paul oli tainnut tehdä. Sitten kun varmistuimme, kutsuimme lisää poliiseja apuun.”.

Kun he tulivat Rio De Janeiroon perille, Hupulla ja Lupulla oli ensimmäistä kertaa kuuma pitkään aikaan, sillä heillä ei ollut kylmässä vuoristossa liiaksi vaatteita mukanaan. He tulivat lentokoneesta pois, sanoivat kiitokset poliiseille, ja lähtivät kohti läheistä hotellia, joka sijaitsi aivan rannalla. Roope kertoi, että tämän seikkailun jälkeen kyllä saa levätä, ja sanoi, että nyt he voivat kyllä viikoksi jäädä tänne Brasilian rannoille lomailemaan. He menivät hotelliin sisään, ja lähtivät kohti ylintä kerrosta. Siellä oli heidän huoneensa. Kun he olivat juuri menossa ovesta sisään, Roope sanoi pojille, että ”Minulla on teille yllätys!”. Roope avasi oven. ”Aku-setä!!” Ankanpojat huusivat yhteen ääneen ja juoksivat hänen luokseen. Roope kertoi, että Aku oli saanut myöhästyneenä syntymäpäivälahjana Hannulta matkan Brasiliaan viikoksi kaikkine mukavuuksineen, ja kun Roope oli kertonut hänelle pojilta piilossa kaikki tapahtumat, niin Aku oli suorinta päätä lähtenyt kohti Rio De Janeiroa. Paulista oli tullut heidän hyvä kaverinsa, ja kaikki olivat nyt iloisia. ”Tällaisen hullunmyllyn jälkeen kyllä kelpaa tosiaan nauttia lomasta, eikös vain.”, Tupu sanoi. ”Jos tekisimme seikkailustamme kirjan, sen nimeksi tulisi kyllä varmaan ”Seikkailu Etelä-Amerikassa””, Tupu jatkoi ja kaikki olivat yhtä mieltä.

Nyt saa kommenttia antaa tästä luvusta, ja koko tarinasta yhteensäkin! Toivottavasti vakilukijat kommentoisivat, ja mielellään jotkut muutkin.

//Lainaus käyttäjältä: Aku VankkaHyvä viimeinen luku ja kaikenkaikkiaan erittäin loistava ja onnistunut tarina, vaikka kevyesti yli puoli vuotta kestikin. Oletkos Akuhullu, jossain vaiheessa aikeissa kirjoittaa uutta tarinaa (jossa toivon mukaan ei näin kauan kestäisi) vai jääkö tämä ensimmäiseksesi ja samalla viimeiseksesi? Kiitoksia kommentista. :) Vähään aikaan ei ole tulossa uutta tarinaa luultavasti, mutta viimeiseksi tämä ei jää.

Juu, oikein kiva viimeinen luku. Vaikka tarina kesti kauan, niin silti sitä jaksoi hyvin seurata. ;) Onmnistunut ja vaiheikas tarina, mutta hieman se jäi harmittamaan, kun roistot saatiin niin helposti kiinni. Tai no, helposti ja helposti... Mutta, upea tarina kuitenkin!