Uuden foorumipohjan vuoksi laitan nyt pari tarinaani tänne. Eli "Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi" ("myvyav") ja "Perintö", Myvyavin lyhkäinen kakkososa. Olen myös tehnyt pienehköjä muutoksia mm. lukujen suhteen ("vanha" 3 luku kirjoitettu täysin uudelleen, eli nykyinen 1/3 ensimmäisestä luvusta).
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi
Ensimmäinen luku - Kalhaman aarre
Varsin myöhään työpöytänsä äärestä vanha ankka herra nousi, ja lähti kohti lähintä ovea. Oli pilkkopimeää, koska ankka ei suvainnut valoja edes yöllä. Ankka oli nimeltään Roope. Hän oli vainunnut todella fantastisen aarteen. Kalhaman rubiini, timantti ja smaragdi kaivokset odottivat tuolla jossain.
Roope meni kirjastoon hakemaan tietoa kyseisestä aarteesta. Hän luki:
Kalhaman aarre on todellinen myytti, mutta jotkut uskovat sen olevan todella olemassa. Mutta mistä on nimi Kalhama? Tiedemies Krinofudgus Xorlionio on päätellyt, että nimi tulee kahdesta kaupungista, jossa aarre olisi. Eli Kalkutta ja Jokohama. Ilmeisesti aarteen piilottajat ovat päätelleet, että jos aarre olisi kahdessa eri paikassa, ei voitaisi arvoitusta ikinä kokonaan ratkaista. Kalkutta nimestä on siis peräisin Kal -alkuosa ja Jokohamasta - hama, eli Kalhama.
Tiedemies professori Xorlionio on kuitenkin tutkinut molemmat paikat läpikotaisin; Kalkuttahan sijaitsee Intiassa, Jokohama Japanissa, mutta mitään löytämättä.
Roope hieroi käsiään yhteen. "Lähdemme heti huomenna Kalkuttaan. Se on päätetty", hän sanoi ja suutasi katseensa läheiseen taloon, jossa pahaa arvaamattomat ankat nukkuivat sikeässä unessa.
***
Roope, Aku ja pojat olivat siis matkalla kohti Kalkuttaa ja toivottavasti Kalhaman aarretta. Roope oli suunnitellut, että hän keräisi paikallisilta tietoa, ovatko he kuulleet jotain Kalhaman aarteesta, mutta joutui pettymään.
Lentokone laskeutui kovalla tömähdyksellä lentokentälle. Partio nousi koneesta kolmet matkakassit mukanaan (Akulle yksi, pojille kaksi, Roope ei kuulemmat tarvinnut omaa) ja lähtivät kohti Kalkutan pääkylää, johon olisi parin tunnin matka. He kävelivät erittäin monttuisella ja kiemuraisella tiellä jo toista tuntia, kun ensimmäinen paikallinen tuli vastaan punainen sulka vinosti päässään ja mustavihreä t-paita ja shortsit yllään. Roope kysyi tältä:
"Et sattuisi tietämään mitään Kalhaman aarteesta?"
"En tiedä siitä mitään muuta, kuin että eräs professori on jo monesti täällä käynyt sitä etsimässä", vastasi Kalkuttalainen, "mutta kyläläiset uskovat sen olevan tarua. Niin minäkin."
"Tiedätkö missä professori asuu?" Roope kysyi miettelijäänä.
"Kyllä, hän puhui viimeksi täällä ollessaan Shanghaista, joten olen melko varma että hän on siellä."
"Kiitos!" Roope sanoi "mennään takaisin lentokentälle!"
"Kaksi tuntia takaisin päin, kun juuri olimme pääsemässä kylään! No hyvä on", Aku lopulta myöntyi.
Partio kävely jatkui tunnin kunnes sanaharkka alkoi:
"Ei tässä ole päätä eikä häntää", Aku vinkui jo neljännen kerran sillä matkalla.
"Miten jaksat aina nurista?" sanoi Roope ja heilutteli keppiään. "Mennäänkö hölkällä loppumatka?"
"Siis mitä..."
(Loppu keskustelu on valitettavasti sensuroitu)
Roope sai kuitenkin tuntea ilkeän pettymyksen. Nimittäin Shanghaihin ei kulkenut lentokoneita viikkoon, ja Roope ei todellakaan jäänyt odottelemaan viikkoa Kalkuttaan, vaan seurue suuntasi hevoskärryjä myyvän miehen luo.
"Hjey!" huudahti mies.
"Mitä saishi olla?" mies kysyi epäselvästi. Mies näytti melko vanhalta: parta, tuuheat viikset ja sotkuinen tukka näkyivät päällimmäisenä miehen kasvoilta.
"Hevonen ja kärryt" Roope sanoi selvästi hieman tavaten.
"Ja teitä on viisi?" mies kysyi tällä kertaa selvemmin.
"Aivan."
"No shitten teidän kannattaa oshtaa vähintään kaksi konia", myyjä sanoi ja katsahti ankkoihin tuimasti.
"Pah", Roope puuskahti. "No, mites paljon kaksi pollea sitten maksaa?"
"Kakshi hirnua tekee 100 Kalkuttan rahaa", myyjä sanoi ja hymyili.
"Älä selitä. Maksan hepoista 50 Kalkuttan rahaa", Roope puolustautui.
"MAKSA NYT "/%"%&"! EI OLE KOKO PÄIVÄÄ AIKAA!" Aku huudahti ja niin mies ja Roope hypähtivät ilmaan.
Roope siis maksoi, sillä aikaa ei tosiaan ollut hukattavaksi.
Mies, eli myyjä katsoi, kun ankat ottivat kaksi hevosta ja kärryt ja istuivat kyytiin ja alkoivat mennä Shanghain vuoristoihin. Miehen elkeet kuitenkin muuttuivat. Tämä otti parran ja viikset pois ja naamarin, joka oli tuonut ryppyjä miehen iholle. Nyt myyjästä oli tullut karsean näköinen korsto. Mies otti taskustaan peilin näköisen esineen ja alkoi puhua siihen:
"Viittä vartijaa ei naruteta. Ankat eivät Shanghaihin selviä."
Sivuja:
1
2
Kirjoittaja
Aihe: Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
(28 viestiä)
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 1 -
15.03.2009 klo 10:01:05
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 2 -
15.03.2009 klo 10:03:14
Toinen luku - Ihmissusi
Alaskan hirveissä olosuhteissa, keskellä jää kylmää luolaa kokoontuu viisikko. Kaikilla on huppu päässään, kenenkään silmiä tai edes suuta ole näkyvillä. He tuntuvat odottavan jotain, jotain melko pelottavaa, sillä suurin osa tärisi pelosta – tai sitten kylmästä. Jääpuikkoja oli kiinni luolan katossa ja jäätyneessä maassa. Viiden hengen edessa oli lamppu, jonka liekki valaisi vain vähän. Luola ei ollut suunnattoman suuri, mutta se oli pelottava, vähän niinkuin vanhan linnan tyrmä.
Yhtäkkiä pari henkilöä säpsähti ja sen jälkeen muutkin. Jokin oli ilmestynyt luolan suulle. Se oli valtavan kokoinen, mutta se ei näyttänyt ihmiseltä. Tai ehkä puoliksi. Kun otus astui valoon, kaikki näkivät, että se oli ihmissusi. Puoliksi ihminen – puoliksi susi. Täysikuun aikaan jotkut todella hirveitä tehneet ihmiset voivvat muuttua tälläiseksi olennoksi. Ihmissusi ei osannut puhua, vaan se irvisteli kaikille ihmisille luolassa. He kaikki pelkäsivät ihmissutta, mutta kukaan ei oikein osannut tehdä muuta, kuin laittaa huppunsa vain tiukempaan. Yksi kuitenkin astui varovasti eteenpäin, kohti sutta.
”Arvon herra, sinun juomasi”, mies puhutteli sutta kuin maailman keisaria. Hän kaatoi suden verisille hampaille keltaista lientä, jonka susi joi. Se alkoi muuttua takaisin ihmiseksi. Sen huomasi siitä, että kuono kapeni, turkki lähti lähtemistään ja yksistä jaloista muodostui kädet ja vain toiset jäivät jaloiksi. Sudesta oli tullut mies. Mies näyttä todella hirvittävältä, naama oli viillelty ja rösöinen. Selkeästi hän oli joutunut moniin tappeluihin – joko sutena tai ihmisenä. Veriset hampaat olivat yhä, muttei yhtä terävinä. Miehellä oli musta viitta, muttei huppua. Hiukset olivat ruskea, mutta hyvin epäsiistit. Mies kääntyi kohti juomaa antanutta huppupäistä miestä.
”Lurts, kiitoksia paljon”, entinen ihmissusi sanoi huppupäiselle miehelle. Hän otti Lurtsiksi puhutulta mieheltä kädestä lasin ja heitti sen kovaa päin luolan seinään, niin että se särkyi. Lurts perääntyi hätääntyneenä.
”Slyf on antanut minulle tärkeää, mutta julmaa tietoa”, entinen ihmissusi sanoi osoittaen yhtä viidestä miehestä. Tämä katsoi ylöspäin, kohti entistä ihmissutta. Siinä erottuivat hänen kasvot. Slyf oli siis vanha kärryjä myynyt mies Kalkuttassa. Vaikka hän ei näyttänyt enää vanhalta, hänessä oli silti samoja piirteitä, kuin valepuvussa ollessaan. Sudesta ihmiseksi muuttunut mies puhui taas:
”Roope Ankka – maailman paras aarteenetsijä on vainunnut Kalhaman aarteen.” Pari miestä yskähteli. ”Meidän on syytä olla varuillamme, siitä on huolehtinut osittain jo Slyf. Hän järjesti Roope Ankalle ja hänen matkaseuruelleen kärryt, jotka eivät olleet parhaimmassa kunnossa. Ne kuulemma menevät rikki kesken vuoristoista matkaa Kalkutasta Shangaihin”, jatkoi entinen ihmissusi. ”Mutta meidän on pidettävä varamme, ettei hän oikeasti pääse oikean aarteen jäljille. Hän ilmeisesti luuleet, että lyhenteen Kal ja hama tulevat Kalkutasta ja Jokohamasta, mutta asiahan ei ole näin. Oikea aarteen nimihän on Kalman Hama.”
Lukijat saavat tällä kertaa pientä extraa, sillä Hama on arabiaa ja tarkoittaa linnoitusta. Eli Kalman hama on suoraan käännettynä Kuoleman linnoitus. Mutta mistä koko jutussa on oikein kyse?
Kaikki alkoi vuonna 1512, kun muuan maatalosta kotoisin ollut poika, nimeltään Calbatro, löysi vanhan kirstun talonsa liepeiltä haudattuna. Kirstussa oli kolme eri pulloa. Calbatro katseli juomia, joista kaksi oli punaisen värisiä, mutta yksi harmaa. Poika ei tiennyt, että pullot olivat 1000 vuotta vanhoja. Calbatron perhe oli köyhä, eikä hän tiennyt pullojen arvokkuutta. Yksi niistä sisälsi juomaa, joka muuttaisi ihmisen sudeksi joka täysikuu. Yksi puolestaan piti sisällään punaista litkua, joka saisi suden muuttumaan takaisin ihmiseksi. Mutta sitten arvokkain juoma. Juoma joka pitää hengissä, juoma, jonka juoja elää yhdellä tipalla 400 vuotta. Poika katseli pulloja, ja joi yhdestä ihan vähän – pullo oli sudeksi muuttavaa juomaa, mutta kun nyt ei ollut täysikuu, poika muuttuisi vasta seuraavana täysikuuna sudeksi. Calbatro, poika, ei pystynyt juomaan karvaan makuista juomaa sen enempää. Hän maistoi varovasti toista, otti siitä tipan ja tietämättään eläisi seuraavat 400 vuotta.
Seuraavan täysikuun aikaan poika ihmetteli, miksi oli yhtäkkiä muuttunut sudeksi ja surmannut ystävänsä suden vaistolla. Hän ymmärsi helposti juomat ja teki niistä kokeita. Hän tajusi niiden salaisuuden ja nautti aina tipan lientä, joka muuttaisi hänet takaisin ihmiseksi, kun täysikuu ilmestyisi. Kylässä kahden pojan yllättävästä kuolemasta ei kukaan tiennyt mitään, kaikki luulivat vain tavallisen suden tulleen ja Calbatron päässen ainoana sitä karkuun.
Calbatro tajusi, mitä valtaa hän juomilla saisi. Vuonna 1530 hän pääsi kylän johtajaksi ja rakensi vahvan linnoituksen sen ympärille, ettei viereiset heimot kävisi ryöstöretkillä. Kaikki ihmettelivät, miten Calbatro oli säilynyt monta vuotta niin vetreänä ja nuorena. Calbatro sai kuitenkin selville juomista yllättävän paljon. Esimerkiksi sen, että jos juomaa, jota elättää 400 vuotta, joisi kaksi tippaa, ennen kuin ensimmäisestä on kulunut 400 vuotta, kuolisi siinä silmänräpäyksessä. Calbatro oli onnellinen, ettei ottanut silloin nuorena kuin yhden tipan.
Calbatro jäi 100 vuoden päästä yksin linnoitukseensa, jonka oli nimennyt Kalman hamaksi, eli Kuoleman linnoitukseksi. Calbatron oli ollut liian kauan yksin. Hänestä tuli pelottavan ja nuhjuisen näköinen ja ilkeä. Hänen päässään eivät liikkuneet muut ajatukset kuin maailman valloitus. Hän oli edennyt siinä ja hallitsi vuonna 1800 koko Alaskaa. Alaska oli ennen ollut vehreä ja hieno maa, mutta nyt Calbatron takia siitä oli tullut kylmä ja hirveä. Kukaan ei muuttanut sinne. Vuonna 1900 Calbatro hallitsi koko Amerikkaa. Hänestä tuli sen kuningas.
Palataanpa nykyaikaan, eli tässä kertomuksessa 1911 vuodelle. Calbatro siis elää yhä ja näimme hänet edellisessä luvussa ihmissutena. Ankat olivat todellakin sotkeutuneet tietämättään maailman vanhimpaan arvoitukseen. Mutta he olivat aivan väärässä suunnassa, heidän pitäisi estää Calbatroa, ettei hän saisi vajaan kuukauden kuluttua elämän juomaa, jotta hän ei pystyisi elämään seuraavaa 400 vuotta ja näin ei valloittaisi koko maailmaa ja kuolisi heti, koska olisi oikeasti ollut jo 400 vuotta vanha. Mutta Roope kumppaneineen oli Kiinan vuoristoissa, kun hänen pitäisi kiiruhtaa Alaskaan, kohti Kalman hamaa. Calbatrolla oli myös kätyreitä, viisi vartijaa, jotka tekisivät mitä vain, jos valtiaan salaisuus ei paljastuisi.
Miten Ankkojen käy, selviävätkö he edes Shanghaihin asti, professori Xorlionion talolle?
Alaskan hirveissä olosuhteissa, keskellä jää kylmää luolaa kokoontuu viisikko. Kaikilla on huppu päässään, kenenkään silmiä tai edes suuta ole näkyvillä. He tuntuvat odottavan jotain, jotain melko pelottavaa, sillä suurin osa tärisi pelosta – tai sitten kylmästä. Jääpuikkoja oli kiinni luolan katossa ja jäätyneessä maassa. Viiden hengen edessa oli lamppu, jonka liekki valaisi vain vähän. Luola ei ollut suunnattoman suuri, mutta se oli pelottava, vähän niinkuin vanhan linnan tyrmä.
Yhtäkkiä pari henkilöä säpsähti ja sen jälkeen muutkin. Jokin oli ilmestynyt luolan suulle. Se oli valtavan kokoinen, mutta se ei näyttänyt ihmiseltä. Tai ehkä puoliksi. Kun otus astui valoon, kaikki näkivät, että se oli ihmissusi. Puoliksi ihminen – puoliksi susi. Täysikuun aikaan jotkut todella hirveitä tehneet ihmiset voivvat muuttua tälläiseksi olennoksi. Ihmissusi ei osannut puhua, vaan se irvisteli kaikille ihmisille luolassa. He kaikki pelkäsivät ihmissutta, mutta kukaan ei oikein osannut tehdä muuta, kuin laittaa huppunsa vain tiukempaan. Yksi kuitenkin astui varovasti eteenpäin, kohti sutta.
”Arvon herra, sinun juomasi”, mies puhutteli sutta kuin maailman keisaria. Hän kaatoi suden verisille hampaille keltaista lientä, jonka susi joi. Se alkoi muuttua takaisin ihmiseksi. Sen huomasi siitä, että kuono kapeni, turkki lähti lähtemistään ja yksistä jaloista muodostui kädet ja vain toiset jäivät jaloiksi. Sudesta oli tullut mies. Mies näyttä todella hirvittävältä, naama oli viillelty ja rösöinen. Selkeästi hän oli joutunut moniin tappeluihin – joko sutena tai ihmisenä. Veriset hampaat olivat yhä, muttei yhtä terävinä. Miehellä oli musta viitta, muttei huppua. Hiukset olivat ruskea, mutta hyvin epäsiistit. Mies kääntyi kohti juomaa antanutta huppupäistä miestä.
”Lurts, kiitoksia paljon”, entinen ihmissusi sanoi huppupäiselle miehelle. Hän otti Lurtsiksi puhutulta mieheltä kädestä lasin ja heitti sen kovaa päin luolan seinään, niin että se särkyi. Lurts perääntyi hätääntyneenä.
”Slyf on antanut minulle tärkeää, mutta julmaa tietoa”, entinen ihmissusi sanoi osoittaen yhtä viidestä miehestä. Tämä katsoi ylöspäin, kohti entistä ihmissutta. Siinä erottuivat hänen kasvot. Slyf oli siis vanha kärryjä myynyt mies Kalkuttassa. Vaikka hän ei näyttänyt enää vanhalta, hänessä oli silti samoja piirteitä, kuin valepuvussa ollessaan. Sudesta ihmiseksi muuttunut mies puhui taas:
”Roope Ankka – maailman paras aarteenetsijä on vainunnut Kalhaman aarteen.” Pari miestä yskähteli. ”Meidän on syytä olla varuillamme, siitä on huolehtinut osittain jo Slyf. Hän järjesti Roope Ankalle ja hänen matkaseuruelleen kärryt, jotka eivät olleet parhaimmassa kunnossa. Ne kuulemma menevät rikki kesken vuoristoista matkaa Kalkutasta Shangaihin”, jatkoi entinen ihmissusi. ”Mutta meidän on pidettävä varamme, ettei hän oikeasti pääse oikean aarteen jäljille. Hän ilmeisesti luuleet, että lyhenteen Kal ja hama tulevat Kalkutasta ja Jokohamasta, mutta asiahan ei ole näin. Oikea aarteen nimihän on Kalman Hama.”
Lukijat saavat tällä kertaa pientä extraa, sillä Hama on arabiaa ja tarkoittaa linnoitusta. Eli Kalman hama on suoraan käännettynä Kuoleman linnoitus. Mutta mistä koko jutussa on oikein kyse?
Kaikki alkoi vuonna 1512, kun muuan maatalosta kotoisin ollut poika, nimeltään Calbatro, löysi vanhan kirstun talonsa liepeiltä haudattuna. Kirstussa oli kolme eri pulloa. Calbatro katseli juomia, joista kaksi oli punaisen värisiä, mutta yksi harmaa. Poika ei tiennyt, että pullot olivat 1000 vuotta vanhoja. Calbatron perhe oli köyhä, eikä hän tiennyt pullojen arvokkuutta. Yksi niistä sisälsi juomaa, joka muuttaisi ihmisen sudeksi joka täysikuu. Yksi puolestaan piti sisällään punaista litkua, joka saisi suden muuttumaan takaisin ihmiseksi. Mutta sitten arvokkain juoma. Juoma joka pitää hengissä, juoma, jonka juoja elää yhdellä tipalla 400 vuotta. Poika katseli pulloja, ja joi yhdestä ihan vähän – pullo oli sudeksi muuttavaa juomaa, mutta kun nyt ei ollut täysikuu, poika muuttuisi vasta seuraavana täysikuuna sudeksi. Calbatro, poika, ei pystynyt juomaan karvaan makuista juomaa sen enempää. Hän maistoi varovasti toista, otti siitä tipan ja tietämättään eläisi seuraavat 400 vuotta.
Seuraavan täysikuun aikaan poika ihmetteli, miksi oli yhtäkkiä muuttunut sudeksi ja surmannut ystävänsä suden vaistolla. Hän ymmärsi helposti juomat ja teki niistä kokeita. Hän tajusi niiden salaisuuden ja nautti aina tipan lientä, joka muuttaisi hänet takaisin ihmiseksi, kun täysikuu ilmestyisi. Kylässä kahden pojan yllättävästä kuolemasta ei kukaan tiennyt mitään, kaikki luulivat vain tavallisen suden tulleen ja Calbatron päässen ainoana sitä karkuun.
Calbatro tajusi, mitä valtaa hän juomilla saisi. Vuonna 1530 hän pääsi kylän johtajaksi ja rakensi vahvan linnoituksen sen ympärille, ettei viereiset heimot kävisi ryöstöretkillä. Kaikki ihmettelivät, miten Calbatro oli säilynyt monta vuotta niin vetreänä ja nuorena. Calbatro sai kuitenkin selville juomista yllättävän paljon. Esimerkiksi sen, että jos juomaa, jota elättää 400 vuotta, joisi kaksi tippaa, ennen kuin ensimmäisestä on kulunut 400 vuotta, kuolisi siinä silmänräpäyksessä. Calbatro oli onnellinen, ettei ottanut silloin nuorena kuin yhden tipan.
Calbatro jäi 100 vuoden päästä yksin linnoitukseensa, jonka oli nimennyt Kalman hamaksi, eli Kuoleman linnoitukseksi. Calbatron oli ollut liian kauan yksin. Hänestä tuli pelottavan ja nuhjuisen näköinen ja ilkeä. Hänen päässään eivät liikkuneet muut ajatukset kuin maailman valloitus. Hän oli edennyt siinä ja hallitsi vuonna 1800 koko Alaskaa. Alaska oli ennen ollut vehreä ja hieno maa, mutta nyt Calbatron takia siitä oli tullut kylmä ja hirveä. Kukaan ei muuttanut sinne. Vuonna 1900 Calbatro hallitsi koko Amerikkaa. Hänestä tuli sen kuningas.
Palataanpa nykyaikaan, eli tässä kertomuksessa 1911 vuodelle. Calbatro siis elää yhä ja näimme hänet edellisessä luvussa ihmissutena. Ankat olivat todellakin sotkeutuneet tietämättään maailman vanhimpaan arvoitukseen. Mutta he olivat aivan väärässä suunnassa, heidän pitäisi estää Calbatroa, ettei hän saisi vajaan kuukauden kuluttua elämän juomaa, jotta hän ei pystyisi elämään seuraavaa 400 vuotta ja näin ei valloittaisi koko maailmaa ja kuolisi heti, koska olisi oikeasti ollut jo 400 vuotta vanha. Mutta Roope kumppaneineen oli Kiinan vuoristoissa, kun hänen pitäisi kiiruhtaa Alaskaan, kohti Kalman hamaa. Calbatrolla oli myös kätyreitä, viisi vartijaa, jotka tekisivät mitä vain, jos valtiaan salaisuus ei paljastuisi.
Miten Ankkojen käy, selviävätkö he edes Shanghaihin asti, professori Xorlionion talolle?
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 3 -
15.03.2009 klo 10:05:36
Kolmas luku - Professorin viimeinen viesti
Ankat matkasivat kärryillä Kiinan sumuisissa ja koleissa vuoristoissa. Heidän päämääränään oli professori Xorlionionin talo, joka sijaitsi hieman ennen Shanghaita, yhden melko korkean vuoren rinteellä. Hevoset vetivät vaunuja hiljakseen eteenpäin, Tupu, Hupu ja Lupu nukkuivat, Aku ohjasti hevosia ja Roope-setä katseli taivaaseen ja mietti, mitä rikkauksia hän tälläkertaa saisi. Ilma oli todellakin purevan kylmä, ankoilla oli kaulahuivit ja Aku oli yhden ylimääräisen antanut hevosille vuoroteltavaksi.
Yhtäkkiä vaunun vasen pyörä alkoi hirveästi rämisemään. Sen jälkeen alkoi suunnaton tärinä ja vaunut luiskahtivat pieneen rotkoon. Rotko ei ollut hirveän syvä, mutta toiselta hevoseltä vääntyi jalka hieman. Ankat selvisivät kaikki hyvin, paitsi poikia ärsytti äänekäs herätys. Roope havahtui katsomaan irronnutta vasenta pyörää.
”Se on sahattu melkein poikki”, Roope tuumasi. ”Ilmeisesti myyjällä ei ollut aivan puhtaat jauhot pussissaan.”
”Ei todellakaan”, sanoi Hupu, joka oli noussut itsekin katsomaan irronnutta pyörää. Aku, Tupu ja Lupu miettivät, miten päästä takaisin ylös ja reitille.Ylös ei pystynyt kiipeämään, mutta Roope sitoi käyden kallioon ja hivuttautui näin ylös. Pian koko konkkaronkka oli taas reitillä.
”Taitaa tulla patikkareissu”, Hupu aprikoi.
”Eikös tästä ollut sellaiset viisikymmentä kilometriä matkaa professorin talolle?” Lupu kysyi Roopelta.
”Vajaat viisikymmentä. Veikkaisin neljääkymmentäviittä, mutta ihan sama, nyt mentiin ja äkkiä, ruokaa ei ole enempää, kuin kolmeksi päiväksi, joten on päästävä Shangaihin.”
”Mutta entäs hevoset?” Aku puuttui puheeseen.
”Ne ovat ketteriä, pääsevät rotkosta ylös kyllä”, Roope sanoi. ”Matkaan!”
Ankat taivalsivat ja taivalsivat kaksi päivää, kunnen pääsivät professori Xorlionin mökille. Se oli ulkoapäin nuhruinen ja hyvin likainen. Tuntui, kuin siinä ei oltaisiin asuttu kuukausiin. Roope koputti puuoveen lujasti. Kukaan ei tullut avaamaan.
”Tässä on nyt jotain mätää”, Tupu sanoi. ”Täällä ei olla asuttu ainakaan kuukauteen.”
”Mutta kyltissähän lukee professori Xorlionin maja”, Aku sanoi. ”Ei kai hän ole muuttanut?”
”Tuskin”, Hupu puuttui keskusteluun. ”Ulkona on nimittäin paljon tavaroita, kuten tuo puuvaja tai pöytä, missä olisi ihana syödä aamuauringon nousua katsellessa.”
Roope avasi varovasti oven. Nuhjuinen haju pöllähti heti, kun ovi avattiin ja pölypilvi sai kaikki yskimään. Ovi oli nyt selällään. Mökissä oli pilkkopimeätä, mutta näki, ettei huoneita ollut kuin yksi, melko iso huone. Karttoja ja muuta roinaa oli lattioilla. Lattialla oli myös jotain muuta.
”Miten tämä voi olla mahdollista?” Aku kysyi ja katsoi selvästi jotain lattialla olevaa möykkyä.
Kaikki haukkoivat henkeä ja katsoivat lattialla olevaa asiaa.
Lattialla makasi luuranko. Kaikki ihmettelivät näkemäänsä, mutta Tupu hoksasi ensimmäisenä rautapallon luurangon jalassa.
”Pahoin pelkään, että siinä makaa professori Xorlionio”, Tupu sanoi osoittaen rautapalloa.
”Minä pelkään, että olemme sotkeutuneet johonkin hyvin vakavaan”, Aku sanoi ja alkoi hiipparoida kohti mökin ovea.
”Eipäs mennä minnekään”, Roope sanoi, otti Akua niskasta kiinni ja osoitti lappusta professorin työpöydällä. Siinä oli paperilappunen, jossa oli kirjoitus. Se oli ruttuinen ja kirjoitettu nopeasti. Roope ei saanut siitä huonoilla silmillään selvää, joten Lupu otti lappusen ja alkoi lukea:
”En tiedä, löytääkö kukaan tätä viestiä, mutta jos löytää, niin lukekaa tämä loppuun. Minut napattiin, koska olin päässyt Kalhaman aarteen oikeille jäljille. En pysty kirjoittamaan rautapallon, mikä minun jalkaani on siduttu, takia enää kauan, joten selitän nopeasti. Kuulin roistojen puhuvan Alaskasta, jossa linnoitukseen olisi piillotettu kolme juomaa, kuulin vain puheen yhdestä juomasta: sellaisesta, joka tekee kuolemattomaksi. Jos juo lientä yhden tipan, elää 400 vuotta. Yksi pahamainen roisto, ”Valtiaaksi” he häntä puhuttelivat, oli maistanut joskus lientä, ja on jo 399 vuotta vanha, kuuden kuukauden päästä, jos hän juo lientä, hän elää jälleen 400 vuotta ja valloittaa maailman. Pelastakaa maailma, koska minä en siihen pystynyt.
Professori Xorlionio 14.5.1911"
”No, puolivuotta on pitkä aika, jos nyt ensimmäiseksi mennään kotiin löhöämää”, Aku aloitti, mutta Hupu keskeytti.
”Mutta tajuatko, Aku-setä? Professori on kirjoittanut viestin 14.5. ja nyt on 14.10. Eli siis viisi kuukautta on kulunut siitä, kun professori kirjoitti viestin. Eli meillä on tasan kuukausi aikaa löytää tämä Alaskan linnoitus.”
Akun suu loksahti auki.
”Mutta mitä me voimme tehdä?” Aku kysyi katsoen Roopeen. Roope tuumasi hetken ja vastasi:
”Meidän täytyy lähteä heti pois täältä. Olen varma, että joku seurasi meitä koko matkan, pahoin pelkään, että-”
”Kädet ylös heti, ja älkää yrittäkö mitään temppuja.”
Mökin suulta käveli Ankkoja kohti mies. Roope tunnisti hänet heti – kärryjä myynyt kauppias.
”Saatatte ehkä muistaa minut?” Slyf sanoi ja astui muutaman askeleen eteenpäin ase vakaana kohti ankkoja. Slyf oli pukeutunut vihreään viittaan, ilmeisesti siksi, että sopisi maastoon hyvin vakoillessaan ankkoja.
”Oli muuten hyvä, että jätitte hevosenne kuiluun, pääsin niillä ripeästi ennen teitä tänne”, Slyf sanoi hymyillen. ”Mutten tiennyt, että typerä professori”, Slyf potkaisi luurankoa ”olisi raapustanut jonkun viestin. Seuratkaa minua ulos.” Ankoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, heidän oli pakko seurata aseistautunutta Slyfiä ulos.
Kun ankat astuivat mökistä, ihana auringon paiste tulvi heidän kehojen läpi. Slyf katseli hetken kiikareilla kaukaiselle polulle ja Tupu kysyikin närkästyneenä, että mikä siellä niin kiinnostavaa oli.
”Sinulle se ei kuulu”, Slyf vastasi vihaisesti.
Odoteltiin tovi jos toinenkin. Slyf katseli aina vähän väliä kiikareilla ja vaihtoi taas katseensa ankkoihin, jotka istuivat mökin edessä. Kului ainakin kolme tuntia, ennen kuin kukkulalle ilmestyi hevoskärryt. Hevoskärryjä ohjasti pitkä keski-ikäinen mies.
”Tulit juuri sopivaan aikaan”, Slyf sanoi miehelle. Ankat ihmettelivät tätä, sillä kolmen tunnin odotus ei ollut mitenkään hirveän sopiva aika näin paahteisessa helteessä.
”Tuossa on rautalaatikko”, osoitti kärryjen kuljettaja lavalle.
”Aivan, aivan”, Slyf sanoi ja tutkaili laatikkoa, latasi yhtäkkiä aseensa ja ampui siihen. Luoti kimposi laatikosta johonkin päin ja ankat hätkähtivät pamausta.
”Kestää hyvin”, Slyf sanoi miehelle ja käänsi katseensa ankkoihin ja hymyili ilkikurisesti.
Slyf tarkkaili ankkoja, kun hevoskärryn kuljettaja teki jotain laatikolle. Mies avasi laatikon reunan, ja ankat aavistelivat pahinta: Laatikko oli sen kokoinen, että sinnä mahtuisi juuri sopivasti viisi ankkaa.
”No niin, kipin kapin laatikkoon”, Slyf sanoi aseella uhaten. Ankat nousivat vuorotellen laatikkoon ja viimeisenä sinne kipunut Roope tiuskaisi Slyfille: ”Tästä ette selviä.”
Slyf pamautti rautalaatikon kiinni niin, että pamahti.
Ankat olivat nukkuneen laatikossa jo Akun rannekellon mukaan kymmenen tuntia. Edelleenkin tuntui siltä, että heitä viestiin hevoskärryillä jonnekin. Kaikki heräsivät kuitenkin, kun laatikkoa nostettiin ja kuului Slyfin ääni:
”Kyllä me varmasti olemme tarpeeksi kaukana, jos ne nyt jotenkin laatikon pystyvät avaamaan. Pudota vain.”
Nuo kaksi viimeistä sanaa saivat ankkojen ilmeet vakaviksi. Yhtäkkiä laatikko selvästi putosi johonkin ja se tuntui kestävän kauan, kunnes kuului molskahdus, mutta laatikko jatkoi edelleen putoamista, kunnes hirveä kopsahdus kuului ja laatikko oli mennyt jonkin pohjalle – ankat sisällään. Enää ei kuulunut mitään ääniä, ei hevoskärryjen, ei ihmisten. Ankat alkoivat hätääntyä.
”Minulla on hirveä nälkä”, Tupu valitti.
”Se ei taida olla ainoa huolesi”, Hupu sanoi ja osoitti rautalaatikon reunoja. Niistä pulpahteli vettä laatikkoon pieninä tippoina, niin, että ankkojen räpylät olivat jo melko märät.
”Vettä!” Aku huudahti. ”Mitä ihmettä on tapahtunut?”
”Eikös se ole jo aivan selvää?” Roope huokaisi, ”he ovat tiputtaneet meidät mereen.”
Veden pinta senkuin nousi, se ulottui jo ankkoja kaulaan ja he saivat vain hädin tuskin henkeä. He olivat puskeneet laatikkoa jo vaikka kuinka kauan, eikä mikään auttanut. Yhtäkkiä jokin nykäisi laatikkoa ja se tuntui lähtevän ylöspäin.
”Mitä nyt?” Aku kysyi jälleen hädissään. Vesi alkoi tippua laatikon reunoista takaisin mereen ja ankat huokaisivat.
”Annan sata euroa sille, joka meidät nyt pelasti!” Roope sanoi.
”Jos minulla olisi, antaisin miljoonan”, Aku huokaisi.
”Ei nyt sentään hulluiksi ruveta, Aku hyvä”, Roope sanoi ja iski silmää.
Vettä ei ollut enää laatikossa yhtään, se oli kaikki valunut pois. Nyt laatikko iskeytyi johonkin ja kuului askelia ja ääniä:
”Mitä ihmettä?”
”Mikä tuo on?”
”Tuosta sen saa auki.”
Yhtäkkiä ankat näkivät päivänvaloa ja nousivat ylös rautalaatikosta. He silmäilivät paikkaa missä olivat.
”Tämä on mahdollisimman kaukana Alaskasta”, Hupu sanoi. Ankat olivat isolla laivalla, jonka kalastusverkkoon oli laatikko takertunut ja se oli nostettu ylös.
”Missä päin maailmaa olemme?” kysyi Lupu yhdeltä parrakkaalta merimieheltä, joka yhä ihmetteli ankkojen erikoista matkustustapaa.
”Olemme Bengalin lahdella, nostimme juuri verkot ja lähdemme kohti Australian rannikkoa. Saanen vain kysyä, keitä te olette?”
Ankat esittelivät itsensä kukin vuorollaan.
”Voinko tavata laivan kapteenin?” Roope kysyi.
”Toki”, parrakkaan miehen toveri sanoi. ”Seuratkaa vain minua.”
Komppanja käveli laivan keulasta kohti koppia, ohi ohjauspaikan, josta johti portaat alas kapteenin hyttiin.
”Kapteeni Jibi?” mies huudahti huoneeseen ja kopautti viisi kertaa oveen.
”Niin Merciber?” kuului kapteenin ääni. ”Olen edelleenkin kipeä”, kapteeni köhähti.
”Aivan, mutta teille on vieraita!” huudahti Merciber ja avasi oven. Kapteeni makasi sängyllä selvästi nuhaisena ja yskäisi muutaman kerran. Kapteeni Jibi oli hyvin pullea, selvästi herkkujen ystävä. Hänellä oli hieman partaa ja aidot merikarhun pitkät viikset. Nyt hänellä oli päällään täysin samanlaiset – joskin isommat – vaatteet kuin Akulla.
”Siis mitä ihmettä?” kapteeni hämmästeli. ”Keitä he ovat?”
Merciber kertoi koko tarinan rautalaatikosta ja ankoista sen sisällä ja ankat esittelivät itsensä nyt kapteenille. Roope otti hatun päästään ja alkoi puhua kapteeni Jibille:
”Kapteeni, olisi elin tärkeää, että veisitte meidän Alaskaan, muuten koko maailma tuhoutuu.”
Kapteenin suu loksahti auki ja hän nousi istumaan sängystään.
”Anteeksi, mutta olemme menossa Australiaan.”
Roope kertoi pitkän kertomuksen Kalhaman aarteesta. Jibi kuunteli tarkkaavaisena.
”Olemme jo liian kaukana satamasta”, kapteeni sanoi ja yskähti.
”Miten niin?” Tupu kysyi. ”Mitä me satamasta tarvitsemme?”
”Polttoainetta! Luuletko, että pääsemme tällä Alaskaan? Meidän täytyy mennä Australiaan nostamaan polttoainetta.”
”Ei ole aikaa”, Hupu kismitti.
Jibi mietti hetken, sitten hän nousi sängystään, tarttui megafooniin ja kuulutti koko laivaan: ”Lähdemme kohti Alaskaa! Nopeasti!”
Kohta kapteenin hyttiin juoksi mies, jolla oli päällään vihertävä viitta. Hänellä oli myös erittäin vaaleat melko pitkät hiukset.
”Mitä ihmettä! Miksi menemme Alaskaan?” hän kysyi. Yhtäkkiä hänen katseensa osui ankkoihin ja hän perääntyi ja katosi takaisin käytävään. Mies meni käytävän kulman taakse, katsoi peilin näköiseen kapistukseen ja mutisi: ”Ankat ovat laivassa.”
Ankat matkasivat kärryillä Kiinan sumuisissa ja koleissa vuoristoissa. Heidän päämääränään oli professori Xorlionionin talo, joka sijaitsi hieman ennen Shanghaita, yhden melko korkean vuoren rinteellä. Hevoset vetivät vaunuja hiljakseen eteenpäin, Tupu, Hupu ja Lupu nukkuivat, Aku ohjasti hevosia ja Roope-setä katseli taivaaseen ja mietti, mitä rikkauksia hän tälläkertaa saisi. Ilma oli todellakin purevan kylmä, ankoilla oli kaulahuivit ja Aku oli yhden ylimääräisen antanut hevosille vuoroteltavaksi.
Yhtäkkiä vaunun vasen pyörä alkoi hirveästi rämisemään. Sen jälkeen alkoi suunnaton tärinä ja vaunut luiskahtivat pieneen rotkoon. Rotko ei ollut hirveän syvä, mutta toiselta hevoseltä vääntyi jalka hieman. Ankat selvisivät kaikki hyvin, paitsi poikia ärsytti äänekäs herätys. Roope havahtui katsomaan irronnutta vasenta pyörää.
”Se on sahattu melkein poikki”, Roope tuumasi. ”Ilmeisesti myyjällä ei ollut aivan puhtaat jauhot pussissaan.”
”Ei todellakaan”, sanoi Hupu, joka oli noussut itsekin katsomaan irronnutta pyörää. Aku, Tupu ja Lupu miettivät, miten päästä takaisin ylös ja reitille.Ylös ei pystynyt kiipeämään, mutta Roope sitoi käyden kallioon ja hivuttautui näin ylös. Pian koko konkkaronkka oli taas reitillä.
”Taitaa tulla patikkareissu”, Hupu aprikoi.
”Eikös tästä ollut sellaiset viisikymmentä kilometriä matkaa professorin talolle?” Lupu kysyi Roopelta.
”Vajaat viisikymmentä. Veikkaisin neljääkymmentäviittä, mutta ihan sama, nyt mentiin ja äkkiä, ruokaa ei ole enempää, kuin kolmeksi päiväksi, joten on päästävä Shangaihin.”
”Mutta entäs hevoset?” Aku puuttui puheeseen.
”Ne ovat ketteriä, pääsevät rotkosta ylös kyllä”, Roope sanoi. ”Matkaan!”
Ankat taivalsivat ja taivalsivat kaksi päivää, kunnen pääsivät professori Xorlionin mökille. Se oli ulkoapäin nuhruinen ja hyvin likainen. Tuntui, kuin siinä ei oltaisiin asuttu kuukausiin. Roope koputti puuoveen lujasti. Kukaan ei tullut avaamaan.
”Tässä on nyt jotain mätää”, Tupu sanoi. ”Täällä ei olla asuttu ainakaan kuukauteen.”
”Mutta kyltissähän lukee professori Xorlionin maja”, Aku sanoi. ”Ei kai hän ole muuttanut?”
”Tuskin”, Hupu puuttui keskusteluun. ”Ulkona on nimittäin paljon tavaroita, kuten tuo puuvaja tai pöytä, missä olisi ihana syödä aamuauringon nousua katsellessa.”
Roope avasi varovasti oven. Nuhjuinen haju pöllähti heti, kun ovi avattiin ja pölypilvi sai kaikki yskimään. Ovi oli nyt selällään. Mökissä oli pilkkopimeätä, mutta näki, ettei huoneita ollut kuin yksi, melko iso huone. Karttoja ja muuta roinaa oli lattioilla. Lattialla oli myös jotain muuta.
”Miten tämä voi olla mahdollista?” Aku kysyi ja katsoi selvästi jotain lattialla olevaa möykkyä.
Kaikki haukkoivat henkeä ja katsoivat lattialla olevaa asiaa.
Lattialla makasi luuranko. Kaikki ihmettelivät näkemäänsä, mutta Tupu hoksasi ensimmäisenä rautapallon luurangon jalassa.
”Pahoin pelkään, että siinä makaa professori Xorlionio”, Tupu sanoi osoittaen rautapalloa.
”Minä pelkään, että olemme sotkeutuneet johonkin hyvin vakavaan”, Aku sanoi ja alkoi hiipparoida kohti mökin ovea.
”Eipäs mennä minnekään”, Roope sanoi, otti Akua niskasta kiinni ja osoitti lappusta professorin työpöydällä. Siinä oli paperilappunen, jossa oli kirjoitus. Se oli ruttuinen ja kirjoitettu nopeasti. Roope ei saanut siitä huonoilla silmillään selvää, joten Lupu otti lappusen ja alkoi lukea:
”En tiedä, löytääkö kukaan tätä viestiä, mutta jos löytää, niin lukekaa tämä loppuun. Minut napattiin, koska olin päässyt Kalhaman aarteen oikeille jäljille. En pysty kirjoittamaan rautapallon, mikä minun jalkaani on siduttu, takia enää kauan, joten selitän nopeasti. Kuulin roistojen puhuvan Alaskasta, jossa linnoitukseen olisi piillotettu kolme juomaa, kuulin vain puheen yhdestä juomasta: sellaisesta, joka tekee kuolemattomaksi. Jos juo lientä yhden tipan, elää 400 vuotta. Yksi pahamainen roisto, ”Valtiaaksi” he häntä puhuttelivat, oli maistanut joskus lientä, ja on jo 399 vuotta vanha, kuuden kuukauden päästä, jos hän juo lientä, hän elää jälleen 400 vuotta ja valloittaa maailman. Pelastakaa maailma, koska minä en siihen pystynyt.
Professori Xorlionio 14.5.1911"
”No, puolivuotta on pitkä aika, jos nyt ensimmäiseksi mennään kotiin löhöämää”, Aku aloitti, mutta Hupu keskeytti.
”Mutta tajuatko, Aku-setä? Professori on kirjoittanut viestin 14.5. ja nyt on 14.10. Eli siis viisi kuukautta on kulunut siitä, kun professori kirjoitti viestin. Eli meillä on tasan kuukausi aikaa löytää tämä Alaskan linnoitus.”
Akun suu loksahti auki.
”Mutta mitä me voimme tehdä?” Aku kysyi katsoen Roopeen. Roope tuumasi hetken ja vastasi:
”Meidän täytyy lähteä heti pois täältä. Olen varma, että joku seurasi meitä koko matkan, pahoin pelkään, että-”
”Kädet ylös heti, ja älkää yrittäkö mitään temppuja.”
Mökin suulta käveli Ankkoja kohti mies. Roope tunnisti hänet heti – kärryjä myynyt kauppias.
”Saatatte ehkä muistaa minut?” Slyf sanoi ja astui muutaman askeleen eteenpäin ase vakaana kohti ankkoja. Slyf oli pukeutunut vihreään viittaan, ilmeisesti siksi, että sopisi maastoon hyvin vakoillessaan ankkoja.
”Oli muuten hyvä, että jätitte hevosenne kuiluun, pääsin niillä ripeästi ennen teitä tänne”, Slyf sanoi hymyillen. ”Mutten tiennyt, että typerä professori”, Slyf potkaisi luurankoa ”olisi raapustanut jonkun viestin. Seuratkaa minua ulos.” Ankoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, heidän oli pakko seurata aseistautunutta Slyfiä ulos.
Kun ankat astuivat mökistä, ihana auringon paiste tulvi heidän kehojen läpi. Slyf katseli hetken kiikareilla kaukaiselle polulle ja Tupu kysyikin närkästyneenä, että mikä siellä niin kiinnostavaa oli.
”Sinulle se ei kuulu”, Slyf vastasi vihaisesti.
Odoteltiin tovi jos toinenkin. Slyf katseli aina vähän väliä kiikareilla ja vaihtoi taas katseensa ankkoihin, jotka istuivat mökin edessä. Kului ainakin kolme tuntia, ennen kuin kukkulalle ilmestyi hevoskärryt. Hevoskärryjä ohjasti pitkä keski-ikäinen mies.
”Tulit juuri sopivaan aikaan”, Slyf sanoi miehelle. Ankat ihmettelivät tätä, sillä kolmen tunnin odotus ei ollut mitenkään hirveän sopiva aika näin paahteisessa helteessä.
”Tuossa on rautalaatikko”, osoitti kärryjen kuljettaja lavalle.
”Aivan, aivan”, Slyf sanoi ja tutkaili laatikkoa, latasi yhtäkkiä aseensa ja ampui siihen. Luoti kimposi laatikosta johonkin päin ja ankat hätkähtivät pamausta.
”Kestää hyvin”, Slyf sanoi miehelle ja käänsi katseensa ankkoihin ja hymyili ilkikurisesti.
Slyf tarkkaili ankkoja, kun hevoskärryn kuljettaja teki jotain laatikolle. Mies avasi laatikon reunan, ja ankat aavistelivat pahinta: Laatikko oli sen kokoinen, että sinnä mahtuisi juuri sopivasti viisi ankkaa.
”No niin, kipin kapin laatikkoon”, Slyf sanoi aseella uhaten. Ankat nousivat vuorotellen laatikkoon ja viimeisenä sinne kipunut Roope tiuskaisi Slyfille: ”Tästä ette selviä.”
Slyf pamautti rautalaatikon kiinni niin, että pamahti.
Ankat olivat nukkuneen laatikossa jo Akun rannekellon mukaan kymmenen tuntia. Edelleenkin tuntui siltä, että heitä viestiin hevoskärryillä jonnekin. Kaikki heräsivät kuitenkin, kun laatikkoa nostettiin ja kuului Slyfin ääni:
”Kyllä me varmasti olemme tarpeeksi kaukana, jos ne nyt jotenkin laatikon pystyvät avaamaan. Pudota vain.”
Nuo kaksi viimeistä sanaa saivat ankkojen ilmeet vakaviksi. Yhtäkkiä laatikko selvästi putosi johonkin ja se tuntui kestävän kauan, kunnes kuului molskahdus, mutta laatikko jatkoi edelleen putoamista, kunnes hirveä kopsahdus kuului ja laatikko oli mennyt jonkin pohjalle – ankat sisällään. Enää ei kuulunut mitään ääniä, ei hevoskärryjen, ei ihmisten. Ankat alkoivat hätääntyä.
”Minulla on hirveä nälkä”, Tupu valitti.
”Se ei taida olla ainoa huolesi”, Hupu sanoi ja osoitti rautalaatikon reunoja. Niistä pulpahteli vettä laatikkoon pieninä tippoina, niin, että ankkojen räpylät olivat jo melko märät.
”Vettä!” Aku huudahti. ”Mitä ihmettä on tapahtunut?”
”Eikös se ole jo aivan selvää?” Roope huokaisi, ”he ovat tiputtaneet meidät mereen.”
Veden pinta senkuin nousi, se ulottui jo ankkoja kaulaan ja he saivat vain hädin tuskin henkeä. He olivat puskeneet laatikkoa jo vaikka kuinka kauan, eikä mikään auttanut. Yhtäkkiä jokin nykäisi laatikkoa ja se tuntui lähtevän ylöspäin.
”Mitä nyt?” Aku kysyi jälleen hädissään. Vesi alkoi tippua laatikon reunoista takaisin mereen ja ankat huokaisivat.
”Annan sata euroa sille, joka meidät nyt pelasti!” Roope sanoi.
”Jos minulla olisi, antaisin miljoonan”, Aku huokaisi.
”Ei nyt sentään hulluiksi ruveta, Aku hyvä”, Roope sanoi ja iski silmää.
Vettä ei ollut enää laatikossa yhtään, se oli kaikki valunut pois. Nyt laatikko iskeytyi johonkin ja kuului askelia ja ääniä:
”Mitä ihmettä?”
”Mikä tuo on?”
”Tuosta sen saa auki.”
Yhtäkkiä ankat näkivät päivänvaloa ja nousivat ylös rautalaatikosta. He silmäilivät paikkaa missä olivat.
”Tämä on mahdollisimman kaukana Alaskasta”, Hupu sanoi. Ankat olivat isolla laivalla, jonka kalastusverkkoon oli laatikko takertunut ja se oli nostettu ylös.
”Missä päin maailmaa olemme?” kysyi Lupu yhdeltä parrakkaalta merimieheltä, joka yhä ihmetteli ankkojen erikoista matkustustapaa.
”Olemme Bengalin lahdella, nostimme juuri verkot ja lähdemme kohti Australian rannikkoa. Saanen vain kysyä, keitä te olette?”
Ankat esittelivät itsensä kukin vuorollaan.
”Voinko tavata laivan kapteenin?” Roope kysyi.
”Toki”, parrakkaan miehen toveri sanoi. ”Seuratkaa vain minua.”
Komppanja käveli laivan keulasta kohti koppia, ohi ohjauspaikan, josta johti portaat alas kapteenin hyttiin.
”Kapteeni Jibi?” mies huudahti huoneeseen ja kopautti viisi kertaa oveen.
”Niin Merciber?” kuului kapteenin ääni. ”Olen edelleenkin kipeä”, kapteeni köhähti.
”Aivan, mutta teille on vieraita!” huudahti Merciber ja avasi oven. Kapteeni makasi sängyllä selvästi nuhaisena ja yskäisi muutaman kerran. Kapteeni Jibi oli hyvin pullea, selvästi herkkujen ystävä. Hänellä oli hieman partaa ja aidot merikarhun pitkät viikset. Nyt hänellä oli päällään täysin samanlaiset – joskin isommat – vaatteet kuin Akulla.
”Siis mitä ihmettä?” kapteeni hämmästeli. ”Keitä he ovat?”
Merciber kertoi koko tarinan rautalaatikosta ja ankoista sen sisällä ja ankat esittelivät itsensä nyt kapteenille. Roope otti hatun päästään ja alkoi puhua kapteeni Jibille:
”Kapteeni, olisi elin tärkeää, että veisitte meidän Alaskaan, muuten koko maailma tuhoutuu.”
Kapteenin suu loksahti auki ja hän nousi istumaan sängystään.
”Anteeksi, mutta olemme menossa Australiaan.”
Roope kertoi pitkän kertomuksen Kalhaman aarteesta. Jibi kuunteli tarkkaavaisena.
”Olemme jo liian kaukana satamasta”, kapteeni sanoi ja yskähti.
”Miten niin?” Tupu kysyi. ”Mitä me satamasta tarvitsemme?”
”Polttoainetta! Luuletko, että pääsemme tällä Alaskaan? Meidän täytyy mennä Australiaan nostamaan polttoainetta.”
”Ei ole aikaa”, Hupu kismitti.
Jibi mietti hetken, sitten hän nousi sängystään, tarttui megafooniin ja kuulutti koko laivaan: ”Lähdemme kohti Alaskaa! Nopeasti!”
Kohta kapteenin hyttiin juoksi mies, jolla oli päällään vihertävä viitta. Hänellä oli myös erittäin vaaleat melko pitkät hiukset.
”Mitä ihmettä! Miksi menemme Alaskaan?” hän kysyi. Yhtäkkiä hänen katseensa osui ankkoihin ja hän perääntyi ja katosi takaisin käytävään. Mies meni käytävän kulman taakse, katsoi peilin näköiseen kapistukseen ja mutisi: ”Ankat ovat laivassa.”
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 4 -
15.03.2009 klo 10:07:50
Neljäs luku - Pölyä vain
Ankat olivat siis kapteeni Jibin laivassa, joka oli viemässä heitä kohti Alaskaa, niin pitkälle, kuin polttoaine kantaa. He olivat yöpyneet siellä jo kaksi yötä.
”Laskelmieni mukaan voimme päästä juuri ja juuri Alaskaan asti tällä hiilikuormalla”, Jibi sanoi ja katseli ankkoja hieman peläten. ”Mutta hukumme, jos hiili loppuu.”
”Krhm”, Aku sanoi katsellen Roopea oudosti.
”Ei ole mitään pelättävää, Aku”, Roope sanoi ja rauhoitteli Akua.
”En minä pelkää. Tarkoitan vain, että olet satasen velkaa kapteenille, koska hän pelasti meidät”, Aku sanoi, virnisti Roope-sedälle ja iski silmää Tupulle, Hupulle ja Lupulle. Roope näytti halolla päähän lyödyltä ja huokaisi:
”Niin, taidan todella olla velkaa.” Roopella ei ollut rahaa mukana, heidän reppunsa olivat jääneet professori Xorlionion luurangon seuraksi mökkiin. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan Roopella ei ollut rahaa hänen ulottuvillaan.
”Ei se mitään”, Jibi sanoi, mutta näytti edelleen huolestuneelta.
Ankat ja Jibi painelivat ravintolahyttiin, jossa he söivät maukkaan aterian: savustettua kalaa, porsaankyljyksiä, mahtavaa hedelmäsalattia ja jälkiruuaksi kukin viipaleen suklaakakkua.
”Miten täällä on näin paljon ruokaa?” Roopekin päivitteli.
Ankkojen ilo haihtui lyhyeen. Ravintolahyttiin ryntäsi sisään lyhyt mies ja hän huusi kovaa:
”Kaikki hiili on kaadettu mereen! Polttoaine on loppu! Meidän on pakko mennä läheiseen Jokohaman satamaan!”
”Miten tämä voi olla mahdollista?” kapteeni päivitteli. Samassa ikkunan vieressä syönyt Hupu hoksasi jonkun laskevan pelastusveneen veteen ja lähtevän pois laivasta. Hän ei erottanut muuta kuin melko pitkät vaalea hiukset.
”Tuolla taitaa olla petturimme”, Hupu sanoi ja osoitti ikkunasta ulos.
”Eipä sille enää mitään voi, kurssi kohti Jokohamaa”, Jibi sanoi pienelle merimiehelle, joka vastasi:
”Selvä kapteeni, sanon miehistölle.”
Pieni mies lähti kipittäen pois ravintovaunusta. Ankat olivat nyt matkalla Jokohamaan – minne heidän piti aluksi mennäkin, mutta nyt he eivät toivoneet, että sinne täytyi pysähtyä.
”Olemme viiden minuutin kuluttua Jokohamassa”, Jibi tiedotti ankoille. Laiva oli selvästi polttoaineen puutteessa hidastanut matkaansa, mutta vihdoin laiva pysäköitiin Jokohaman vilkkaalle satamalle.
”Voitte mennä kiertelemään Japania”, Jibi sanoi ankoille. ”Hiilien viemisessä laivaan vierähtää koko päivä, lähdemme huomenna, aamulla.”
”Ei hätää!” Lupu huudahti. ”Neljä päivää on siihen mennessä kulunut, vielä on runsaasti aikaa ehtiä Alaskaan.”
Ankat lähtivät kiertelemaan Japania. He pistivät aluksensa ”Don” nimen muistiisa, jotta tietäisivät palata oikealle alukselle. Ilma oli leuto, linnun sirkuttelivat, torilla oli paljon väkeä. Siellä myytiin pasteijoita, leijoja, muuta pikku purtavaa, kuten hedelmiä ja kaiken maailman kakkuja. Talot olivat upeita maalauksiltaan ja torille oli pystyttänyt kojun myös muuan maalari, jonka taulut olivat erittäin hienoja. Vähän kauempana niityllä pojat pelasivat jalkapalloa ja Tupu, Hupu ja Lupu menivät peliin mukaan. Ankoilla ei ollut yhtään rahaa, joten oli hieman vaikeata ostaa herkullisia leivoksia.
”Roope-setä! Olet maailman rikkain ankka, etkä voi ostaa edes leivosta!” Aku päivitteli, mutta Roope vain puuskahti ja katsoi merelle. Roope ja Aku istuivatkin penkillä pitkän tovin ja Aku luki Japanilaista ”Pötyä pöytään” -lehteä, kun taas Roope selaili ”Pörssihaiden sanomia.” Roope lukaisi lehden nopeasti ja puhui Akulle:
”Luulen, että hiilet varastanut mies toimii sille Valtiaalle.”
”Voi hyvin olla”, Aku vastasi. ”Meidän pitäisi varmasti palata laivalle, ettei meitä enää siepata.”
Roope katsoi kauhistuneena Akua. Poikia ei edes tunniksi olisi saanut jättää yksin. Aku katseli sinnepäin, mihin pojat jalkapalloa olivat menneet pelaamaan, mutta se oli liian kaukana, että näkisi, olisiko siellä ketään.
”Hae pojat”, Roope sanoi huolestuneella äänellä. ”Vauhdilla.”
Mutta kun Aku pääsi niitylle, mihin pojat olivat jalkapalloa menneet pelaamaan, ei siellä ollutkaan ketään. Tätä Aku oli vähän arvellutkin ja potkaisi maata. Siinä samassa hän kuitenkin huomasi valkoisen paparilappusen, jossa oli viesti. Viestissä luki sotkuisesti:
”Pojat yritettiin siepata. Jos olet jonkun heistä huoltaja, tule taloon numero 224 Junkkurintie.”
Aku kiiruhti Roopen luo.
”Äkkiä Roope, mennään tuohon taloon noutamaan pojat”, Aku henkäisi.
”Tässä on nyt jotain mätää”, Roope sanoi ja tutkaili paperilappusta ja istahti penkille. ”Se on ansa meille. Pojat ovat todella tuolla, mutta he kaappaisivat meidät myös.”
”Ne ”Valtiaan” porukat vai?” Aku sanoi kauhistuneena.
Roope veti syvään henkeä ja nyökkäsi.
”Luojan kiitos, ajattelin jo yksin mennä noutamaan pojat”, Aku huokaisi ja istahti Roopen viereen.
”Mitä me teemme?” Aku kysyi.
Roope katsoi Akuun ja huokaisi: ”Pelastamme pojat – yöllä.”
Roope ja Aku eivät menneet muun miehistön mukana nukkumaan, vaan lähtivät kohti Jokohaman keskustaa. Yö oli pimeä, pilvet olivat sitoneet itsensä kuun ympäri.
”Junkkurintie 224! Tuolla se on”, Aku huudahti, kun he olivat kierrelleet jo muutaman tunnin Jokohaman keskustaa.
Roope ja Aku menivät tumman mustaksi värjätyn vanhan talon ikkunan alle ja kurkistivat sisään. Sisällä oli pilkkopimeää, mutta olivatko pojat edes siellä?
Tupu, Hupu ja Lupu potkivat keskenään rauhallisesti palloa niityllä, kunnes mustatakkinen mies pyyhälsi paikalle. Muut pojat oli juuri ennen miehen tuloa kutsuttu kotiin syömään, mutta ankat olivat päättäneet vielä hetken potkia palloa. Mies oli aseella uhaten saanut pojat isoon säkkiin ja pojille oli tullut tunne, että mitä jos heidät heitetään jälleen mereen? Säkissä heitä kuljetettiin kuitenkin johonkin taloon, mutta pojat eivät tienneet minne. Vihdoin säkki avattiin ja valkohiuksinen tummaan pukuun sonnustautunut mies puhui pojille:
”Älkää yrittäkö mitään temppuja.” Tupu, Hupu ja Lupu oli viety vanhaan ränsistyneeseen taloon, ilmeisesti Jokohaman keskustan peränurkkaan. Talossa haisi mädäntyneelle. Pojat kuulivat, kuinka heidät kaapannut mies puhui peilin näköiseen kapistukseen ja kertoi suunnitelmastaan tuoda Aku ja Roope ansaan. Pojat olivat aivan varmoja, että sokeasti kumpikin setä kävelisi hakemaan heitä tästä merkillisestä talosta. Mutta sedät eivät tulleet. Mies tuli poikien luokse ja telkesi heidät pimeään huoneeseen, jossa oli sentään yksi ikkuna kadulle.
”Nukkukaa yön yli, sen jälkeen katsotaan mitä teille tehdään”, mies toi mukanaan kolme leivän palasta. ”Syökää nuo ja tuossa kannullinen vettä.”
Kun mies oli lähtenyt Tupu sylkäisi osittain syömänsä leivän pois:
”Homeista leipää ja pahaa vettä”, hän sanoi.
”Ei voi mitään, veli”, Hupu rauhoitteli.
Ankanpojat nukkuivat sikeästi, kunnes kuului ihmeellinen ääni ikkunan luolta. Kaikki hätähtivät.Yöllä salamoi ja satoi rankasti.
”M-mikä s-se o-oli?” Tupu kysyi hampaat kalisten.
”Minä kurkkaan ikkunasta ulos”, sanoi Lupu. Hän hivuittautui ikkunan eteen ja kurkkasi siitä varovasti. Ensin ei näkynyt mitään, mutta yhtäkkiä salama iski ulkona ja se valaisi ikkunan pariksi sekunniksi niin, että Lupu näki aivan valoisasti ulos. Lupu hätkähti ja perääntyi ikkunan luolta.
”Kaksi pientä miestä seisoskeli ikkunan takana”, Lupu kommentoi näkemänsä Hupulle ja Tupulle, jotka ensin hätkähtivät, mutta sitten rauhoittuivat.
”Mielikuvitus teki tepposet sinulle, veli”, Hupu sanoi ja kurkisti nyt itse ikkunasta. Tälläkertaa salama ei iskenyt, mutta Hupu erotti kaksi mollottavaa silmää aivan ikkunan ulkopuolella ja pelästyi suunnattomasti.
”Tupu, Lupu ja Hupu!” kuului ääni ikkunan takaa. ”Oletteko siellä?”
”Se on Aku-setä!” Lupu hihkaisi, mutta veljet tukkivat Lupun suun ja kuiskasivat yhtäaikaa:
”Hiljempaa.”
Ikkunan pystyi avaamaan vain ulkopuolelta. Roope näppärine sormineen avasi sen ja näin ankanpojat pääsivat setien avustuksella pois talosta.
”Luojan kiitos, onneksi pelastuitte”, Aku sanoi, mutta jatkoi: ”Menemmekö yöksi laivaan?”
”Kyllä, käsken kapteenin laittamaan laivan tiukasti lukkoon, ettei sinne millään pääse. Nostamme ankkurit heti aamulla”, Roope sanoi. ”Täksi yöksi on ollut aivan liian paljon toimintaa.”
Niin viisi ankkaa tallusteli Jokohaman kuraisella ja märällä tiellä kohti satamaa.
Laiva typrytti sakeaa höyryä kokoajan. Keulan yli näkyi melko isot saaret, nimittäin Hawaijit. Seurueen teki kovasti mieli poiketa juhlimaan ja tanssimaan keskellä yötä, sillä selvästikin huilujen ja kitaroiden soitto kuului ja tulen kajo hehkui, kun laiva purjehti Necker saaren ohi.
”Eikö meidän pitäisi mennä paljon ylemmäs Hawaiji-saarista, jos aijomme menna Alaskaan”, Roope kysyi Jibiltä. Tämä näytti hieman pettyneeltä, mietiskeli hetken ja katsoi kohti Hawaijia.
”Laiva ei pääse mihinkään Alaskaan, pohjoisin paikka mihin tämä kykenee on Tijuana. En halua sen pohjoisemmaksi, koska teillä ei ole rahaakaan, enkä oikein pysty tuhansia luottamaan sinulle, koska voit olla rutiköyhä.”
Roope katsoi töykeästi kapteeniin, ja sai äänensä takaisin.
”Tijuana!” Roope ihmetteli. ”Emmekö edes San Franciscoon?”
”No hyvä on”, kapteeni vastasi. ”Siitä jatkatte junalla läpi preerioiden.”
”Meillä on kaksi viikkoa aikaa, kun saavumme San Franciscoon, jos laskin oikein”, Roope pohti. ”Junamatka kestää ehkä viikon, eli meille jää vain viikko aikaa etsiä Kalhaman linna, keskeltä Alaskaa.”
”Niinhän se taitaa olla”, Jibi sanoi edelleen tuijotellen Hawaijille.
”Mikä siellä niin kiinnostavaa on?” Roope sanoi tähyillen hänkin saarelle.
”Ei mitään”, kapteeni vastasi virnistäen.
Pian viisikko ja Jibi istuivat pyöressä pöydässä ja tarjoilija tuli kysymäät heiltä tilauksia. Koko konkkaronkka otti salamipitsaa ja Aku, kapteeni ja Roope pienet lasilliset viiniä, pojat taas limsaa. Sen jälkeen he menivät kannelle, katsomaan auringon laskua. Vaikka Hawaiji-saaret olivat jo kaukana, kapteeni katseli edelleen sinnepäin.
”Mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Roope kysyi jo hieman huolestuneena.
”Onneksi ne ovat poissa”, kapteeni huokaisi.
”Mitkä?”
”Heijastukset”, kapteeni sanoi salaperäisesti. ”Siltä edelliseltä saarelta heijastui aina silloin tällöin valoa, kun aurinko osui yhden puun juureen.”
”No mitä sitten?”
”Sitä vaan, että joku tarkaili meitä kiikareilla, enkä usko, että kukaan hyvä ihminen sitä kahta tuntia tekisi.”
Koko seurue veti kovaan henkeä ja ankat katsoivat toisiaan.
”Aivan, näit heijastukset, kun aurinko osui kiikareiden linssiin”, Lupu sanoi, ”Ja pahoin pelkään, että siellä piileskeli Slyf tai joku sen kaveri”, Hupu jatkoi. ”Täytyy olla varuillaan, kun pääsemme huomen aamulla San Franciscoon.”
San Francisco lahti loisti sadoittain laivoja, kun perille tuli myös Don. Aurinko oli juuri nousemassa mereltäpäin ja ankat katselivat sitä kannelta. Laiva jätettiin vähän kauemmaksi ja soutuveneillä ankat ja Jibi seilasivat rantaan. San Francisco oli melko tavallinen Pohjois-Amerikan kaupunki: siellä asui paljon ihmisiä, mutta tunnelma oli erittäin hieno. Hevosilla ratsastettiin paljon, mutta silti kävelijöitä riitti. Seurue ei keskustellut, kaikki katsoivat vaan ympärilleen ihmeissään, kunnes saavuttiin eräänlaiselle ilmoitustaululle.
”Tässä”, kapteeni Jibi sanoi ja osoitti taululla olevaa juna-aikatauluilmoitusta.
Centic-juna: San Francisco – Alaska(nraja) huomenna klo 10.00.
”Siihen me siis menemme”, Lupu sanoi.
”Krhm. Olemme hieman miettineet”, Aku sanoi katsoen poikiin.
”Mitä?” pojat hämmästyivät, mutta tajusivat pian mistä olisi kyse.
”Palaatte Ankkalinnaan Donilla. Jibi huolehtii teistä”, Aku sanoi.
”Mitä! Te tarvitsette meitä!” pojat sanoivat yhtä-ääneen itku kurkussa.
”Pojat!” Aku sanoi. ”Tämä on liian vaarallista teille.”
Pojat tiesivät tilanteen: vastaväitteet eivät auttaneet.
”Saatte rahaa, pääsette näillä kyllä kotiin”, Aku sanoi ja kaivoi viimeiset rahat lompakostaan.
”Ja tuhannesti kiitos sinulle, Jibi”, Aku sanoi ja Donin kapteeni ja Aku puristivat käsiä, samoin Roope.
”Niin, kiitoksia kapteeni. En tosiaan arvannut, että tästä matkasta tulee maailmanpelastusreissu.”
Neljä lähti, kaksi jäi. Pojat toivottivat onnea, ja katsoivat setiinsä ehkä viimeisen kerran. Roope ja Aku jäivät tuijottelemaan kadulle.
”Miksi tämä tapahtui juuri meille?” Aku sanoi ja kyyneleet vierivät hänen silmistään.
”Ryhdistäydy, Aku”, Roope sanoi, mutta itsekin jo kaipasi oman rahasäiliön konttorituolia, rakkaita rahojaan ja tavallista arkea.
”Niin, meidän on pakko tehdä tämä!” Aku sanoi topakasti ja asteli hotelli E'hra'havidiin. Roope ja Aku aikoivat olla yötä siellä. Aulassa oli paljon porukkaa syömässä ja juomassa – Roope ja Aku pelkäsivät jo, ettei vapaita huoneita ollut. He astelivat tiskille, pieni mies tervehti heitä siellä.
”Ruokaa vai huonetta?” mies kysyi muka vitsikkäästi.
”Voisi maistua kumpikin”, Roope sanoi. ”Mutta ensin huone, levähdämme hetken.”
”Okei, muutama vapaa huone on. Laitetaan teille toiseksi ylimmän, eli kolmannen kerroksen huone 413.”
Ankat ottivat vanhan näköisen ja kuluneen avaimet miehen kädestä ja astelivat muutamat rappuset, ennenkuin ennättivät huoneeseen 413.
Sängyt olivat pedatut ja öljylampussa paloi valo. Aku sängähti sänkyyn jo sekunnissa.
”Ai miten ihanaa levätä tasaisesti, laivassa keinui aina”, hän huoahti ja Roopekin päätti mennä maaksi.
”Eihän meillä ole enää rahaa, annoin kaikki pojille!” Aku voivotteli.
”Täällä on pankkiautomaatti, nostin jo rahaa”, Roope sanoi ja veti setelitukon taskustaan.
Molemmat ankat tuijottivat kattoa.
”En tosiaan arvannut, että joudumme tähän”, Roope sanoi ja tuijotti vakaasti yhä kattoa. ”Miksi minä tutkin sitä kirjaa? En haluaisi tätä taakkaa, Aku”, hän jatkoi ja pyyhkäisi silmiään. ”Tämän olisi voinut tehdä joku muukin.” Molemmat tuijottelivat edelleenkin pölyiseen kattoon ja Aku vilkaisi Roopea, joka hieroi silmiään.
”Mikä sinulla silmässä on?” Aku kysyi, mutta Roope kääntyi selin häneen ja pukahti: ”Ääh.. Pölyä vain.”
Ankat olivat siis kapteeni Jibin laivassa, joka oli viemässä heitä kohti Alaskaa, niin pitkälle, kuin polttoaine kantaa. He olivat yöpyneet siellä jo kaksi yötä.
”Laskelmieni mukaan voimme päästä juuri ja juuri Alaskaan asti tällä hiilikuormalla”, Jibi sanoi ja katseli ankkoja hieman peläten. ”Mutta hukumme, jos hiili loppuu.”
”Krhm”, Aku sanoi katsellen Roopea oudosti.
”Ei ole mitään pelättävää, Aku”, Roope sanoi ja rauhoitteli Akua.
”En minä pelkää. Tarkoitan vain, että olet satasen velkaa kapteenille, koska hän pelasti meidät”, Aku sanoi, virnisti Roope-sedälle ja iski silmää Tupulle, Hupulle ja Lupulle. Roope näytti halolla päähän lyödyltä ja huokaisi:
”Niin, taidan todella olla velkaa.” Roopella ei ollut rahaa mukana, heidän reppunsa olivat jääneet professori Xorlionion luurangon seuraksi mökkiin. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan Roopella ei ollut rahaa hänen ulottuvillaan.
”Ei se mitään”, Jibi sanoi, mutta näytti edelleen huolestuneelta.
Ankat ja Jibi painelivat ravintolahyttiin, jossa he söivät maukkaan aterian: savustettua kalaa, porsaankyljyksiä, mahtavaa hedelmäsalattia ja jälkiruuaksi kukin viipaleen suklaakakkua.
”Miten täällä on näin paljon ruokaa?” Roopekin päivitteli.
Ankkojen ilo haihtui lyhyeen. Ravintolahyttiin ryntäsi sisään lyhyt mies ja hän huusi kovaa:
”Kaikki hiili on kaadettu mereen! Polttoaine on loppu! Meidän on pakko mennä läheiseen Jokohaman satamaan!”
”Miten tämä voi olla mahdollista?” kapteeni päivitteli. Samassa ikkunan vieressä syönyt Hupu hoksasi jonkun laskevan pelastusveneen veteen ja lähtevän pois laivasta. Hän ei erottanut muuta kuin melko pitkät vaalea hiukset.
”Tuolla taitaa olla petturimme”, Hupu sanoi ja osoitti ikkunasta ulos.
”Eipä sille enää mitään voi, kurssi kohti Jokohamaa”, Jibi sanoi pienelle merimiehelle, joka vastasi:
”Selvä kapteeni, sanon miehistölle.”
Pieni mies lähti kipittäen pois ravintovaunusta. Ankat olivat nyt matkalla Jokohamaan – minne heidän piti aluksi mennäkin, mutta nyt he eivät toivoneet, että sinne täytyi pysähtyä.
”Olemme viiden minuutin kuluttua Jokohamassa”, Jibi tiedotti ankoille. Laiva oli selvästi polttoaineen puutteessa hidastanut matkaansa, mutta vihdoin laiva pysäköitiin Jokohaman vilkkaalle satamalle.
”Voitte mennä kiertelemään Japania”, Jibi sanoi ankoille. ”Hiilien viemisessä laivaan vierähtää koko päivä, lähdemme huomenna, aamulla.”
”Ei hätää!” Lupu huudahti. ”Neljä päivää on siihen mennessä kulunut, vielä on runsaasti aikaa ehtiä Alaskaan.”
Ankat lähtivät kiertelemaan Japania. He pistivät aluksensa ”Don” nimen muistiisa, jotta tietäisivät palata oikealle alukselle. Ilma oli leuto, linnun sirkuttelivat, torilla oli paljon väkeä. Siellä myytiin pasteijoita, leijoja, muuta pikku purtavaa, kuten hedelmiä ja kaiken maailman kakkuja. Talot olivat upeita maalauksiltaan ja torille oli pystyttänyt kojun myös muuan maalari, jonka taulut olivat erittäin hienoja. Vähän kauempana niityllä pojat pelasivat jalkapalloa ja Tupu, Hupu ja Lupu menivät peliin mukaan. Ankoilla ei ollut yhtään rahaa, joten oli hieman vaikeata ostaa herkullisia leivoksia.
”Roope-setä! Olet maailman rikkain ankka, etkä voi ostaa edes leivosta!” Aku päivitteli, mutta Roope vain puuskahti ja katsoi merelle. Roope ja Aku istuivatkin penkillä pitkän tovin ja Aku luki Japanilaista ”Pötyä pöytään” -lehteä, kun taas Roope selaili ”Pörssihaiden sanomia.” Roope lukaisi lehden nopeasti ja puhui Akulle:
”Luulen, että hiilet varastanut mies toimii sille Valtiaalle.”
”Voi hyvin olla”, Aku vastasi. ”Meidän pitäisi varmasti palata laivalle, ettei meitä enää siepata.”
Roope katsoi kauhistuneena Akua. Poikia ei edes tunniksi olisi saanut jättää yksin. Aku katseli sinnepäin, mihin pojat jalkapalloa olivat menneet pelaamaan, mutta se oli liian kaukana, että näkisi, olisiko siellä ketään.
”Hae pojat”, Roope sanoi huolestuneella äänellä. ”Vauhdilla.”
Mutta kun Aku pääsi niitylle, mihin pojat olivat jalkapalloa menneet pelaamaan, ei siellä ollutkaan ketään. Tätä Aku oli vähän arvellutkin ja potkaisi maata. Siinä samassa hän kuitenkin huomasi valkoisen paparilappusen, jossa oli viesti. Viestissä luki sotkuisesti:
”Pojat yritettiin siepata. Jos olet jonkun heistä huoltaja, tule taloon numero 224 Junkkurintie.”
Aku kiiruhti Roopen luo.
”Äkkiä Roope, mennään tuohon taloon noutamaan pojat”, Aku henkäisi.
”Tässä on nyt jotain mätää”, Roope sanoi ja tutkaili paperilappusta ja istahti penkille. ”Se on ansa meille. Pojat ovat todella tuolla, mutta he kaappaisivat meidät myös.”
”Ne ”Valtiaan” porukat vai?” Aku sanoi kauhistuneena.
Roope veti syvään henkeä ja nyökkäsi.
”Luojan kiitos, ajattelin jo yksin mennä noutamaan pojat”, Aku huokaisi ja istahti Roopen viereen.
”Mitä me teemme?” Aku kysyi.
Roope katsoi Akuun ja huokaisi: ”Pelastamme pojat – yöllä.”
Roope ja Aku eivät menneet muun miehistön mukana nukkumaan, vaan lähtivät kohti Jokohaman keskustaa. Yö oli pimeä, pilvet olivat sitoneet itsensä kuun ympäri.
”Junkkurintie 224! Tuolla se on”, Aku huudahti, kun he olivat kierrelleet jo muutaman tunnin Jokohaman keskustaa.
Roope ja Aku menivät tumman mustaksi värjätyn vanhan talon ikkunan alle ja kurkistivat sisään. Sisällä oli pilkkopimeää, mutta olivatko pojat edes siellä?
Tupu, Hupu ja Lupu potkivat keskenään rauhallisesti palloa niityllä, kunnes mustatakkinen mies pyyhälsi paikalle. Muut pojat oli juuri ennen miehen tuloa kutsuttu kotiin syömään, mutta ankat olivat päättäneet vielä hetken potkia palloa. Mies oli aseella uhaten saanut pojat isoon säkkiin ja pojille oli tullut tunne, että mitä jos heidät heitetään jälleen mereen? Säkissä heitä kuljetettiin kuitenkin johonkin taloon, mutta pojat eivät tienneet minne. Vihdoin säkki avattiin ja valkohiuksinen tummaan pukuun sonnustautunut mies puhui pojille:
”Älkää yrittäkö mitään temppuja.” Tupu, Hupu ja Lupu oli viety vanhaan ränsistyneeseen taloon, ilmeisesti Jokohaman keskustan peränurkkaan. Talossa haisi mädäntyneelle. Pojat kuulivat, kuinka heidät kaapannut mies puhui peilin näköiseen kapistukseen ja kertoi suunnitelmastaan tuoda Aku ja Roope ansaan. Pojat olivat aivan varmoja, että sokeasti kumpikin setä kävelisi hakemaan heitä tästä merkillisestä talosta. Mutta sedät eivät tulleet. Mies tuli poikien luokse ja telkesi heidät pimeään huoneeseen, jossa oli sentään yksi ikkuna kadulle.
”Nukkukaa yön yli, sen jälkeen katsotaan mitä teille tehdään”, mies toi mukanaan kolme leivän palasta. ”Syökää nuo ja tuossa kannullinen vettä.”
Kun mies oli lähtenyt Tupu sylkäisi osittain syömänsä leivän pois:
”Homeista leipää ja pahaa vettä”, hän sanoi.
”Ei voi mitään, veli”, Hupu rauhoitteli.
Ankanpojat nukkuivat sikeästi, kunnes kuului ihmeellinen ääni ikkunan luolta. Kaikki hätähtivät.Yöllä salamoi ja satoi rankasti.
”M-mikä s-se o-oli?” Tupu kysyi hampaat kalisten.
”Minä kurkkaan ikkunasta ulos”, sanoi Lupu. Hän hivuittautui ikkunan eteen ja kurkkasi siitä varovasti. Ensin ei näkynyt mitään, mutta yhtäkkiä salama iski ulkona ja se valaisi ikkunan pariksi sekunniksi niin, että Lupu näki aivan valoisasti ulos. Lupu hätkähti ja perääntyi ikkunan luolta.
”Kaksi pientä miestä seisoskeli ikkunan takana”, Lupu kommentoi näkemänsä Hupulle ja Tupulle, jotka ensin hätkähtivät, mutta sitten rauhoittuivat.
”Mielikuvitus teki tepposet sinulle, veli”, Hupu sanoi ja kurkisti nyt itse ikkunasta. Tälläkertaa salama ei iskenyt, mutta Hupu erotti kaksi mollottavaa silmää aivan ikkunan ulkopuolella ja pelästyi suunnattomasti.
”Tupu, Lupu ja Hupu!” kuului ääni ikkunan takaa. ”Oletteko siellä?”
”Se on Aku-setä!” Lupu hihkaisi, mutta veljet tukkivat Lupun suun ja kuiskasivat yhtäaikaa:
”Hiljempaa.”
Ikkunan pystyi avaamaan vain ulkopuolelta. Roope näppärine sormineen avasi sen ja näin ankanpojat pääsivat setien avustuksella pois talosta.
”Luojan kiitos, onneksi pelastuitte”, Aku sanoi, mutta jatkoi: ”Menemmekö yöksi laivaan?”
”Kyllä, käsken kapteenin laittamaan laivan tiukasti lukkoon, ettei sinne millään pääse. Nostamme ankkurit heti aamulla”, Roope sanoi. ”Täksi yöksi on ollut aivan liian paljon toimintaa.”
Niin viisi ankkaa tallusteli Jokohaman kuraisella ja märällä tiellä kohti satamaa.
Laiva typrytti sakeaa höyryä kokoajan. Keulan yli näkyi melko isot saaret, nimittäin Hawaijit. Seurueen teki kovasti mieli poiketa juhlimaan ja tanssimaan keskellä yötä, sillä selvästikin huilujen ja kitaroiden soitto kuului ja tulen kajo hehkui, kun laiva purjehti Necker saaren ohi.
”Eikö meidän pitäisi mennä paljon ylemmäs Hawaiji-saarista, jos aijomme menna Alaskaan”, Roope kysyi Jibiltä. Tämä näytti hieman pettyneeltä, mietiskeli hetken ja katsoi kohti Hawaijia.
”Laiva ei pääse mihinkään Alaskaan, pohjoisin paikka mihin tämä kykenee on Tijuana. En halua sen pohjoisemmaksi, koska teillä ei ole rahaakaan, enkä oikein pysty tuhansia luottamaan sinulle, koska voit olla rutiköyhä.”
Roope katsoi töykeästi kapteeniin, ja sai äänensä takaisin.
”Tijuana!” Roope ihmetteli. ”Emmekö edes San Franciscoon?”
”No hyvä on”, kapteeni vastasi. ”Siitä jatkatte junalla läpi preerioiden.”
”Meillä on kaksi viikkoa aikaa, kun saavumme San Franciscoon, jos laskin oikein”, Roope pohti. ”Junamatka kestää ehkä viikon, eli meille jää vain viikko aikaa etsiä Kalhaman linna, keskeltä Alaskaa.”
”Niinhän se taitaa olla”, Jibi sanoi edelleen tuijotellen Hawaijille.
”Mikä siellä niin kiinnostavaa on?” Roope sanoi tähyillen hänkin saarelle.
”Ei mitään”, kapteeni vastasi virnistäen.
Pian viisikko ja Jibi istuivat pyöressä pöydässä ja tarjoilija tuli kysymäät heiltä tilauksia. Koko konkkaronkka otti salamipitsaa ja Aku, kapteeni ja Roope pienet lasilliset viiniä, pojat taas limsaa. Sen jälkeen he menivät kannelle, katsomaan auringon laskua. Vaikka Hawaiji-saaret olivat jo kaukana, kapteeni katseli edelleen sinnepäin.
”Mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Roope kysyi jo hieman huolestuneena.
”Onneksi ne ovat poissa”, kapteeni huokaisi.
”Mitkä?”
”Heijastukset”, kapteeni sanoi salaperäisesti. ”Siltä edelliseltä saarelta heijastui aina silloin tällöin valoa, kun aurinko osui yhden puun juureen.”
”No mitä sitten?”
”Sitä vaan, että joku tarkaili meitä kiikareilla, enkä usko, että kukaan hyvä ihminen sitä kahta tuntia tekisi.”
Koko seurue veti kovaan henkeä ja ankat katsoivat toisiaan.
”Aivan, näit heijastukset, kun aurinko osui kiikareiden linssiin”, Lupu sanoi, ”Ja pahoin pelkään, että siellä piileskeli Slyf tai joku sen kaveri”, Hupu jatkoi. ”Täytyy olla varuillaan, kun pääsemme huomen aamulla San Franciscoon.”
San Francisco lahti loisti sadoittain laivoja, kun perille tuli myös Don. Aurinko oli juuri nousemassa mereltäpäin ja ankat katselivat sitä kannelta. Laiva jätettiin vähän kauemmaksi ja soutuveneillä ankat ja Jibi seilasivat rantaan. San Francisco oli melko tavallinen Pohjois-Amerikan kaupunki: siellä asui paljon ihmisiä, mutta tunnelma oli erittäin hieno. Hevosilla ratsastettiin paljon, mutta silti kävelijöitä riitti. Seurue ei keskustellut, kaikki katsoivat vaan ympärilleen ihmeissään, kunnes saavuttiin eräänlaiselle ilmoitustaululle.
”Tässä”, kapteeni Jibi sanoi ja osoitti taululla olevaa juna-aikatauluilmoitusta.
Centic-juna: San Francisco – Alaska(nraja) huomenna klo 10.00.
”Siihen me siis menemme”, Lupu sanoi.
”Krhm. Olemme hieman miettineet”, Aku sanoi katsoen poikiin.
”Mitä?” pojat hämmästyivät, mutta tajusivat pian mistä olisi kyse.
”Palaatte Ankkalinnaan Donilla. Jibi huolehtii teistä”, Aku sanoi.
”Mitä! Te tarvitsette meitä!” pojat sanoivat yhtä-ääneen itku kurkussa.
”Pojat!” Aku sanoi. ”Tämä on liian vaarallista teille.”
Pojat tiesivät tilanteen: vastaväitteet eivät auttaneet.
”Saatte rahaa, pääsette näillä kyllä kotiin”, Aku sanoi ja kaivoi viimeiset rahat lompakostaan.
”Ja tuhannesti kiitos sinulle, Jibi”, Aku sanoi ja Donin kapteeni ja Aku puristivat käsiä, samoin Roope.
”Niin, kiitoksia kapteeni. En tosiaan arvannut, että tästä matkasta tulee maailmanpelastusreissu.”
Neljä lähti, kaksi jäi. Pojat toivottivat onnea, ja katsoivat setiinsä ehkä viimeisen kerran. Roope ja Aku jäivät tuijottelemaan kadulle.
”Miksi tämä tapahtui juuri meille?” Aku sanoi ja kyyneleet vierivät hänen silmistään.
”Ryhdistäydy, Aku”, Roope sanoi, mutta itsekin jo kaipasi oman rahasäiliön konttorituolia, rakkaita rahojaan ja tavallista arkea.
”Niin, meidän on pakko tehdä tämä!” Aku sanoi topakasti ja asteli hotelli E'hra'havidiin. Roope ja Aku aikoivat olla yötä siellä. Aulassa oli paljon porukkaa syömässä ja juomassa – Roope ja Aku pelkäsivät jo, ettei vapaita huoneita ollut. He astelivat tiskille, pieni mies tervehti heitä siellä.
”Ruokaa vai huonetta?” mies kysyi muka vitsikkäästi.
”Voisi maistua kumpikin”, Roope sanoi. ”Mutta ensin huone, levähdämme hetken.”
”Okei, muutama vapaa huone on. Laitetaan teille toiseksi ylimmän, eli kolmannen kerroksen huone 413.”
Ankat ottivat vanhan näköisen ja kuluneen avaimet miehen kädestä ja astelivat muutamat rappuset, ennenkuin ennättivät huoneeseen 413.
Sängyt olivat pedatut ja öljylampussa paloi valo. Aku sängähti sänkyyn jo sekunnissa.
”Ai miten ihanaa levätä tasaisesti, laivassa keinui aina”, hän huoahti ja Roopekin päätti mennä maaksi.
”Eihän meillä ole enää rahaa, annoin kaikki pojille!” Aku voivotteli.
”Täällä on pankkiautomaatti, nostin jo rahaa”, Roope sanoi ja veti setelitukon taskustaan.
Molemmat ankat tuijottivat kattoa.
”En tosiaan arvannut, että joudumme tähän”, Roope sanoi ja tuijotti vakaasti yhä kattoa. ”Miksi minä tutkin sitä kirjaa? En haluaisi tätä taakkaa, Aku”, hän jatkoi ja pyyhkäisi silmiään. ”Tämän olisi voinut tehdä joku muukin.” Molemmat tuijottelivat edelleenkin pölyiseen kattoon ja Aku vilkaisi Roopea, joka hieroi silmiään.
”Mikä sinulla silmässä on?” Aku kysyi, mutta Roope kääntyi selin häneen ja pukahti: ”Ääh.. Pölyä vain.”
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 5 -
15.03.2009 klo 10:11:02
Viides luku - Medaljonki
”Kantarellileike minulle ja juomaksi vettä.”
”Kreikkalainen salaatti ja maitoa.”
Aku ja Roope olivat saaneet kahden hengen pöydän hotellin aulan ravintolasta. Siellä oli hirveä meteli, välillä sattui pieniä tappeluita ja kerran yhtä oli lähdetty viemään ambulanssilla sairaalaan, kun tämä oli nyrjäyttänyt jalkansa. Akun ja Roopen suunnitelmat olivat yksinkertaiset: ruoka ja sen jälkeen nukkumaan. Aamulla he lähtisivät Celtic-junaan kello kymmenen. He eivät paljon puhuneet, oli haikea tunnelma, eikä kumpikaan ollut innoissaan, kun he ajattelivat Alaskan lumisia vuoria ja ehkä kohtaamista Slyfin ja Valtiaan kanssa.
”Kantarellileike?” mustaan pukeutunut miestarjoilija kysyi.
”Minulle”, Aku vastasi.
”Ja tämä salaatti teille”, tarjoilija sanoi ja laittoi salaatin Roopen eteen. ”Hyvää ruokahalua.”
Roope ja Aku pistelivät pian ruuat poskeensa, maksoivat ja lähtivät kohti huonettaan. Täysikuu kohosi ikkunan takana, kun Aku laittoi verhoja kiinni. Pian huoneessa 413 oli aivan hiljaista, kumpikin nukkui sikeässä unessa.
Mies käveli lehmuspuu metsässä mustat vaatteet ja huppu päällään. Hän tärisi pelosta, ja jäi yhden kookkaan puun alle odottamaan jotain. Metsä oli pimeä, kuu oli pilvien takana, tuskin mies näki eteensä. Hän puhui hiljaa itselleen.
”Lurts ei tule tänä yönä”, hän sanoi ja laski huppunsa, jonka alta paljastui katkerat kasvot. Yhtäkkiä metsä valaistui kuin taikaiskusta: täysikuu mollotti taivaalla, pilvet olivat siirtyneet. Samassa mies hätkähti ja alkoi ihmeellisesti sätkimään. Vaatteet repiytyvät, karvat kasvoivat, korvan ulontuivat ja tulivat suuremmaksi. Silmät kapenivat viiruiksi ja suusta työntyi isoja ja teräviä hampaita. Pian miehen tilalla oli susi.
”Verta, verta...”
Ankat olivat edelleen unessa. Hotellissa oli erittäin lämmin. Kuuma suoranstaan. Aku kääntelehti joka minutti, ja ei saanut enää unenpäästä kiinni. Hän avasi ikkunan, mutta ulkonakin oli yhtä kuuma. Ikkunan takana aukesi hieno lehmuspuumetsä ja Aku katseli sinne. Hän ajatteli Tupu, Hupua ja Lupua ja mietti olisivatko he kohta jo kotona. Siinä samassa metsästä kuului ulvontaa, räsähdys ja punaiset silmät suuren tammen luona. Joku eläin myös parkaisi. Aku ajatteli, että susihan siellä vain saalisti – no hän oli oikeassa.
Yöllä ei ollut tapahtunut mitään ihmeellistä. Aku ja Roope olivat nukkuneet hieman pommiin, mutta istuivat kyllä paraikaa Centicissä.
”Ihanaa, kun saa matkustaa niin, että voi istua rauhassa”, Roope huokaili. Juna vislasi ja kaartoi huimaa vauhtia kohti preerioita. Biisoneja alkoi jo näkyä siellä täällä. Ankat katselivat juuri maisemia, kun lippujenkerääjä saapui.
”Liput”, hän kysyi tuimasti.
”Roope, ne ovat sinulla”, Aku sanoi.
”Sinullapas”, Roope vastasi.
”Ei minulla ole.”
”Ei minullakaan.”
”SINUN PITI OSTAA LIPUT!”
”SINUNPAS!”
”Ei lippuja – ei matkaa, pieni pysäkki onkin tuossa parin kilometrin päässä, jäätte siihen.”
Juna vihelsi ja jarrutti. Lippujenkerääjä heitti ankat ulos, ja he jäivät makaamaan radan viereen, kun Centic jatkoi matkaansa puuskuttaen. Roope katseli ympärilleen. Tosiaan, lähellä oli pieni puurakennus, siellä ehkä pystyisi nukkumaan, mutta ihmisiä ei ollut mailla halmeilla.
”Voi – mitä me nyt teemme?” Aku kysyi. ”Jäämme kojoottien ruuaksi.”
”Odotamme seuraavaa junaa”, Roope vastasi.
Aurinko porotti täydeltä taivaalta ja ankoilla olisi yhä vähemmän aikaa murtautua Kalhamaan – saati löytää se. Onni ei ankoilla ollut myötä: Himalajan vuoristoissa kärryt hajosivat: professori Xorlionin talolla heitä odotti professorin luuranko ja rautalaatikko, johon ankat laitettiin sisällä ja se heitettiin mereen. Seikkailu Japanissa, pojat kidnapattiin. Ja nyt tämä, mitä muuta voi enää sattua? Jos ankoista puhutaan, esimerkiksi tämä:
Junan junaa ei ollut kulkenut kolmeen tuntiin. Ankkojen oli kohta lähdettävä hakemaan jostain vettä. Juuri, kun he olivat aikoamassa tehdä sitä, näki Aku kaukaa preerialla kaksi ratsua ratsastavan heitä kohti.
”Apu tulossa!” Aku huudahti ja Roope hätkähti ja kääntyi katsomaan Akun osoittamaan suuntaan.
Hirveän kauan kesti, ennen kuin ratsastajat näkyivät kunnolla. Pian erottui sulkahatut, vaalea repaleiset vaatteet ja karmeat naamat. He pysähtyivät Roopen ja Akun eteen.
”Kaksier amigoser”, sanoi toinen heistä.
”Jeper. Viemmeer heidäter kyläämmeer.”
Siinä samassa sekä Akua, että Roopea otittiin niskasta kiinni ja molemmat lennähtivät ratsujen selkään, jotka lähtivät heti liikkelle.
Molemmat nukkuivat koko ratsastusajan, se kesti varmasti muutaman tunnin. Seuraavaksi ankat löysivät itsensä pienestä kolmioteltasta kädet sidottuina, johtajaintiaani edessään.
”Täydellistä”, intiaani sanoi. ”Laittakaa rovio valmiiksi illaksi!”
Roope ja Aku kyyhöttivät toteemipaalussa sidoittuina. Intiaanit tanssivat paalun ympärillä, joka laitettaisin ankkoineen päivineen tuleen.
”Tämä on loppumme”, Aku naurahti. ”Hyvästi setä.”
Päällikkö käveli soihtu kädessä kohti paalua.
”Lahja paalulle!” Päällikkö huusi sytytti paalun tuleen. Tuli rävähti paaluun siinä samassa ja ankat olivat juuri syttymässä tuleen.
”EIII! Pelastakaa edes Aku!” Roope huusi ja samassa medanjonki, joka oli hänen kaulassaan välkähti.
”Mitä ihmet-”
Medaljongin päästä kuului pamaus ja sohaiseva punainen valo väljyi koko intiaanikylän. Ankat tunsivat nykäyksen selässään ja molemmat lähtivät valon sokaisemana kieppumaan jonnekin pimeyteen.
”Tämä medaljonki toimii vain kerran yhden henkilön toimesta. Se päästää sinne, minne eniten haluaa, jos vain uhrautuu. Vain jos uhrautuu. Tämän viestin voi lukea vain, kun medaljongia on käyttänyt. Annat medaljonkin jollekin toiselle, niin se voi jatkaa elämäänsä. Toisella keinolla jo elänyt kuolee, jos koskee medaljonkia.”
Roope kuuli tuon viestin vain päässään, ja juuri silloin hän ja Aku mätkähtivät kivilattialle.
”Missä olemme? Mitä tuo oli?” Aku kysyi silmiään hieroen kirkkaan valon aiheuttamasta kivusta. ”Roope?”
”Minä-”
”Roope-setä?”
”Niin.”
”Missä olemme?”
Aku katseli ympärilleen. He olivat kivihuoneessa, josta oli kyllä ovi pois ja yksi ikkuna, josta tuli vähän valoa. Akun katse harhaili yhdelle hyllylle.
”Kolme pulloa...” Aku sanoi ihmeissään.
”Tiedän sen, Aku”, Roope vastasi, mutta tuijotti edelleen tyhjyyteen.
”Eikö meidän pitäisi tuhota noista jokainen, sillä ymmärrät kai, että joku niistä sisältää elämän juomaa.”
Tunnelma oli sekalainen. Roope ei sanonut mitään, eikä Aku uskaltanut tehdä mitään.
”Roope-setä, onko kaikki kunnossa?”
”Joku... On joskus... Uhrautunut puolestani”, Roope vastasi. ”Eikö ole outoa, että isäni kuoli silloin, kun lähdimme Hortensian ja Matildan kanssa kohti Ankkalinnaa. Muistaakseni löysin myös medaljongin tuolla matkalla.”
”Mitä höpötöt? Miten pääsimme tänne, meidät piti polttaa?”
Samassa ovi avautui, sisään astui revolveri kädessä oleva mies: Calbatro.
”Mitä ihmettä?!” Calbatro huusi täyttä kurkkua. ”Miten te pääsitte sisään?! Miksi juuri tänään?! Juuri kun voisin juoda juomaa.”
”Mitä, reissasimmeko niin kauan?” Aku kysyi, sillä hän ja Roope olivat olleet ”valoreissussa” ilmeisesti viikon.
”Mitä höpötätte?” Calbatro kysyi. Yhtäkkiä hänen katseensa osui Roopen kädessä olevaan medaljonkiin.
”Miten tämä voi olla mahdollista?” Calbatro henkäisi niin, että koko kivihuoneessa kaikui. ”Medaljongissa on sama tunnus, kuin elämän pullossa.” Tosiaan: Kotka kala nokassaan punaisella taustalla oli sekä medaljonkissa, että pulloissa.
Yhtäkkiä Roope nousi seisomaan, painoi medaljongin suoraan Calbatron käsivarteen. Samassa jokin hävisi Calbatron terävästä katseesta. Ihmeys hävisi silmistä ja ne jäivät tuijottamaan tyhjään. Calbatro kaatui kivilattialle ja koko huoneessa kaikui jälleen.
”Miten teit tuon?” Aku kysyi ihan ihmeissään. Roope iski silmää ja sanoi: ”Toisella keinolla jo elänyt kuolee, jos koskee medaljonkia.”
Roope ja Aku tyhjensivät pullot lattialle ja laittoivat takaisin hyllylle.
”Nyt niitä ei voi käyttää enää kukaan.”
Roope ja Aku olivat juuri astumassa ulos ovesta, josta pääsi pois Kalhaman linnasta, Roope nappasi medaljonkin nyrkkiinsä.
”En tajua mitään”, Aku sanoi.
”En minäkään”, Roope sanoi ja katseli medaljonkia: ”Mutta tiedän varmasti kenelle tämän annan.”
Roope ja Aku kävelivät Alaskan lumisia polkuja. Roope ei tiennyt, että jopa hänen oma isänsä oli uhrautunut hengellään hänen ja tyttöjen takia. Niin, ja tietysti, että Roope pääsisi vielä joskus maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi.
______________________________________________________________________
Siinä oli tarina "Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi." Tein siitä myös kaksi osaisen jatko-osan, Perinnön, joka on lyhyt ja ei päässyt aivan niin hyvälle tasolle kuin Myvyav. Mutta toivottavasti pidätte siitäkin!
”Kantarellileike minulle ja juomaksi vettä.”
”Kreikkalainen salaatti ja maitoa.”
Aku ja Roope olivat saaneet kahden hengen pöydän hotellin aulan ravintolasta. Siellä oli hirveä meteli, välillä sattui pieniä tappeluita ja kerran yhtä oli lähdetty viemään ambulanssilla sairaalaan, kun tämä oli nyrjäyttänyt jalkansa. Akun ja Roopen suunnitelmat olivat yksinkertaiset: ruoka ja sen jälkeen nukkumaan. Aamulla he lähtisivät Celtic-junaan kello kymmenen. He eivät paljon puhuneet, oli haikea tunnelma, eikä kumpikaan ollut innoissaan, kun he ajattelivat Alaskan lumisia vuoria ja ehkä kohtaamista Slyfin ja Valtiaan kanssa.
”Kantarellileike?” mustaan pukeutunut miestarjoilija kysyi.
”Minulle”, Aku vastasi.
”Ja tämä salaatti teille”, tarjoilija sanoi ja laittoi salaatin Roopen eteen. ”Hyvää ruokahalua.”
Roope ja Aku pistelivät pian ruuat poskeensa, maksoivat ja lähtivät kohti huonettaan. Täysikuu kohosi ikkunan takana, kun Aku laittoi verhoja kiinni. Pian huoneessa 413 oli aivan hiljaista, kumpikin nukkui sikeässä unessa.
Mies käveli lehmuspuu metsässä mustat vaatteet ja huppu päällään. Hän tärisi pelosta, ja jäi yhden kookkaan puun alle odottamaan jotain. Metsä oli pimeä, kuu oli pilvien takana, tuskin mies näki eteensä. Hän puhui hiljaa itselleen.
”Lurts ei tule tänä yönä”, hän sanoi ja laski huppunsa, jonka alta paljastui katkerat kasvot. Yhtäkkiä metsä valaistui kuin taikaiskusta: täysikuu mollotti taivaalla, pilvet olivat siirtyneet. Samassa mies hätkähti ja alkoi ihmeellisesti sätkimään. Vaatteet repiytyvät, karvat kasvoivat, korvan ulontuivat ja tulivat suuremmaksi. Silmät kapenivat viiruiksi ja suusta työntyi isoja ja teräviä hampaita. Pian miehen tilalla oli susi.
”Verta, verta...”
Ankat olivat edelleen unessa. Hotellissa oli erittäin lämmin. Kuuma suoranstaan. Aku kääntelehti joka minutti, ja ei saanut enää unenpäästä kiinni. Hän avasi ikkunan, mutta ulkonakin oli yhtä kuuma. Ikkunan takana aukesi hieno lehmuspuumetsä ja Aku katseli sinne. Hän ajatteli Tupu, Hupua ja Lupua ja mietti olisivatko he kohta jo kotona. Siinä samassa metsästä kuului ulvontaa, räsähdys ja punaiset silmät suuren tammen luona. Joku eläin myös parkaisi. Aku ajatteli, että susihan siellä vain saalisti – no hän oli oikeassa.
Yöllä ei ollut tapahtunut mitään ihmeellistä. Aku ja Roope olivat nukkuneet hieman pommiin, mutta istuivat kyllä paraikaa Centicissä.
”Ihanaa, kun saa matkustaa niin, että voi istua rauhassa”, Roope huokaili. Juna vislasi ja kaartoi huimaa vauhtia kohti preerioita. Biisoneja alkoi jo näkyä siellä täällä. Ankat katselivat juuri maisemia, kun lippujenkerääjä saapui.
”Liput”, hän kysyi tuimasti.
”Roope, ne ovat sinulla”, Aku sanoi.
”Sinullapas”, Roope vastasi.
”Ei minulla ole.”
”Ei minullakaan.”
”SINUN PITI OSTAA LIPUT!”
”SINUNPAS!”
”Ei lippuja – ei matkaa, pieni pysäkki onkin tuossa parin kilometrin päässä, jäätte siihen.”
Juna vihelsi ja jarrutti. Lippujenkerääjä heitti ankat ulos, ja he jäivät makaamaan radan viereen, kun Centic jatkoi matkaansa puuskuttaen. Roope katseli ympärilleen. Tosiaan, lähellä oli pieni puurakennus, siellä ehkä pystyisi nukkumaan, mutta ihmisiä ei ollut mailla halmeilla.
”Voi – mitä me nyt teemme?” Aku kysyi. ”Jäämme kojoottien ruuaksi.”
”Odotamme seuraavaa junaa”, Roope vastasi.
Aurinko porotti täydeltä taivaalta ja ankoilla olisi yhä vähemmän aikaa murtautua Kalhamaan – saati löytää se. Onni ei ankoilla ollut myötä: Himalajan vuoristoissa kärryt hajosivat: professori Xorlionin talolla heitä odotti professorin luuranko ja rautalaatikko, johon ankat laitettiin sisällä ja se heitettiin mereen. Seikkailu Japanissa, pojat kidnapattiin. Ja nyt tämä, mitä muuta voi enää sattua? Jos ankoista puhutaan, esimerkiksi tämä:
Junan junaa ei ollut kulkenut kolmeen tuntiin. Ankkojen oli kohta lähdettävä hakemaan jostain vettä. Juuri, kun he olivat aikoamassa tehdä sitä, näki Aku kaukaa preerialla kaksi ratsua ratsastavan heitä kohti.
”Apu tulossa!” Aku huudahti ja Roope hätkähti ja kääntyi katsomaan Akun osoittamaan suuntaan.
Hirveän kauan kesti, ennen kuin ratsastajat näkyivät kunnolla. Pian erottui sulkahatut, vaalea repaleiset vaatteet ja karmeat naamat. He pysähtyivät Roopen ja Akun eteen.
”Kaksier amigoser”, sanoi toinen heistä.
”Jeper. Viemmeer heidäter kyläämmeer.”
Siinä samassa sekä Akua, että Roopea otittiin niskasta kiinni ja molemmat lennähtivät ratsujen selkään, jotka lähtivät heti liikkelle.
Molemmat nukkuivat koko ratsastusajan, se kesti varmasti muutaman tunnin. Seuraavaksi ankat löysivät itsensä pienestä kolmioteltasta kädet sidottuina, johtajaintiaani edessään.
”Täydellistä”, intiaani sanoi. ”Laittakaa rovio valmiiksi illaksi!”
Roope ja Aku kyyhöttivät toteemipaalussa sidoittuina. Intiaanit tanssivat paalun ympärillä, joka laitettaisin ankkoineen päivineen tuleen.
”Tämä on loppumme”, Aku naurahti. ”Hyvästi setä.”
Päällikkö käveli soihtu kädessä kohti paalua.
”Lahja paalulle!” Päällikkö huusi sytytti paalun tuleen. Tuli rävähti paaluun siinä samassa ja ankat olivat juuri syttymässä tuleen.
”EIII! Pelastakaa edes Aku!” Roope huusi ja samassa medanjonki, joka oli hänen kaulassaan välkähti.
”Mitä ihmet-”
Medaljongin päästä kuului pamaus ja sohaiseva punainen valo väljyi koko intiaanikylän. Ankat tunsivat nykäyksen selässään ja molemmat lähtivät valon sokaisemana kieppumaan jonnekin pimeyteen.
”Tämä medaljonki toimii vain kerran yhden henkilön toimesta. Se päästää sinne, minne eniten haluaa, jos vain uhrautuu. Vain jos uhrautuu. Tämän viestin voi lukea vain, kun medaljongia on käyttänyt. Annat medaljonkin jollekin toiselle, niin se voi jatkaa elämäänsä. Toisella keinolla jo elänyt kuolee, jos koskee medaljonkia.”
Roope kuuli tuon viestin vain päässään, ja juuri silloin hän ja Aku mätkähtivät kivilattialle.
”Missä olemme? Mitä tuo oli?” Aku kysyi silmiään hieroen kirkkaan valon aiheuttamasta kivusta. ”Roope?”
”Minä-”
”Roope-setä?”
”Niin.”
”Missä olemme?”
Aku katseli ympärilleen. He olivat kivihuoneessa, josta oli kyllä ovi pois ja yksi ikkuna, josta tuli vähän valoa. Akun katse harhaili yhdelle hyllylle.
”Kolme pulloa...” Aku sanoi ihmeissään.
”Tiedän sen, Aku”, Roope vastasi, mutta tuijotti edelleen tyhjyyteen.
”Eikö meidän pitäisi tuhota noista jokainen, sillä ymmärrät kai, että joku niistä sisältää elämän juomaa.”
Tunnelma oli sekalainen. Roope ei sanonut mitään, eikä Aku uskaltanut tehdä mitään.
”Roope-setä, onko kaikki kunnossa?”
”Joku... On joskus... Uhrautunut puolestani”, Roope vastasi. ”Eikö ole outoa, että isäni kuoli silloin, kun lähdimme Hortensian ja Matildan kanssa kohti Ankkalinnaa. Muistaakseni löysin myös medaljongin tuolla matkalla.”
”Mitä höpötöt? Miten pääsimme tänne, meidät piti polttaa?”
Samassa ovi avautui, sisään astui revolveri kädessä oleva mies: Calbatro.
”Mitä ihmettä?!” Calbatro huusi täyttä kurkkua. ”Miten te pääsitte sisään?! Miksi juuri tänään?! Juuri kun voisin juoda juomaa.”
”Mitä, reissasimmeko niin kauan?” Aku kysyi, sillä hän ja Roope olivat olleet ”valoreissussa” ilmeisesti viikon.
”Mitä höpötätte?” Calbatro kysyi. Yhtäkkiä hänen katseensa osui Roopen kädessä olevaan medaljonkiin.
”Miten tämä voi olla mahdollista?” Calbatro henkäisi niin, että koko kivihuoneessa kaikui. ”Medaljongissa on sama tunnus, kuin elämän pullossa.” Tosiaan: Kotka kala nokassaan punaisella taustalla oli sekä medaljonkissa, että pulloissa.
Yhtäkkiä Roope nousi seisomaan, painoi medaljongin suoraan Calbatron käsivarteen. Samassa jokin hävisi Calbatron terävästä katseesta. Ihmeys hävisi silmistä ja ne jäivät tuijottamaan tyhjään. Calbatro kaatui kivilattialle ja koko huoneessa kaikui jälleen.
”Miten teit tuon?” Aku kysyi ihan ihmeissään. Roope iski silmää ja sanoi: ”Toisella keinolla jo elänyt kuolee, jos koskee medaljonkia.”
Roope ja Aku tyhjensivät pullot lattialle ja laittoivat takaisin hyllylle.
”Nyt niitä ei voi käyttää enää kukaan.”
Roope ja Aku olivat juuri astumassa ulos ovesta, josta pääsi pois Kalhaman linnasta, Roope nappasi medaljonkin nyrkkiinsä.
”En tajua mitään”, Aku sanoi.
”En minäkään”, Roope sanoi ja katseli medaljonkia: ”Mutta tiedän varmasti kenelle tämän annan.”
Roope ja Aku kävelivät Alaskan lumisia polkuja. Roope ei tiennyt, että jopa hänen oma isänsä oli uhrautunut hengellään hänen ja tyttöjen takia. Niin, ja tietysti, että Roope pääsisi vielä joskus maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi.
______________________________________________________________________
Siinä oli tarina "Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi." Tein siitä myös kaksi osaisen jatko-osan, Perinnön, joka on lyhyt ja ei päässyt aivan niin hyvälle tasolle kuin Myvyav. Mutta toivottavasti pidätte siitäkin!
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 6 -
15.03.2009 klo 10:13:55
Perintö
Ensimmäinen luku - Paluu Ankkapurhaan
Hikinen käsi avasi suuren kirjan. Käsi käänteli kirjan sivuja, etsien tietoa. Henkilöä ei voinut nähdä, hän istui pienen kynttilän valossa, kasvot varjossa. Kirja oli vanhan näköinen: Sen likaiset ja kosteudesta kuprulle menneet sivut olivat halkeilleet ja kuluneet niin, ettei tekstistä joka paikasta enää saanut selvää. Mutta mitä merkillistä kirjassa oli? Kirjaa mielenkiinnolla selaillut hahmo laittoi opuksen kiinni ja jäi miettimään. Kynttilä oli melkein palanut loppuun, kunnes se kokonaan sammui ja kirjan selailija jäi miettimään pimeyteen, hievahtamatta, ääntäkään päästämättä, jokin esine vahvasti nyrkissään.
Päivä valkeni upeasti Ankkalinnassa. Aurinko paistoi, linnut sirkuttelivat, eikä pilvistä ollut tietoakaan. Oli sunnuntai, moni piti tällöin vapaata, mutta ainakin kaksi henkilöä paiskivat ison kukkulan isossa rakennuksessa töitä.
”Roope-setä!” Aku Ankka huudahti sedälleen, joka oli selaillut valtavaa kirjaa rahasäiliön yhden rahakasan päällä jo tunnin. ”Mikä tuossa kirjassa niin mielenkiintoista on?” Aku jatkoi.
”Aku – älä utele vaan tee työtäsi, kiillota seuraavaksi tuon kauimmaisen nurkan rahat”, Roope vastasi ja osoitti nurkkaa, jossa olikin jo melko likaisen näköisiä rahoja.
”Pah”, Aku tuhahti.
Yhtäkkiä rappusia säiliöön liukui alas kolmikko: Tupu, Hupu ja Lupu.
”Aku-setä! Pääsimme jo koulusta! Mentäisiinkö huvipuistoon?” kolmikko huudahti lähes yhtäaikaa.
”Pah”, Aku murahti ja mulkaisi Roope-setää. ”Olen vielä töissä.”
”Johan sanoin Aku, ei tuhinoita”, Roope huudahti Akulle irroittamatta silmiään opuksesta.
”Roope-setä! Mikä kirja tuo on?” Hupu huudahti ja ankanpojat juoksivat Roopen viereen.
”MacAnkkain sukukirja”, Lupu huudahti, kun katsoi kirjan kantta Roopen olkapään yli.
”Niinpä”, Roope-setä sanoi ja jatkoi lukemista.
”Sinua ei ole siellä! Kirja päättyy isäsi Fergukseen”, Hupu hoksasi.
”Hyvin huomattu, Lupu, eikun Hupu”, Roope korjasi.
”Mitä etsit sieltä?” Tupu kysyi aprikoiden.
”Muistatteko viime seikkailumme? Aku muistatko?” Roope kysyi pilke silmäkulmassaan.
”Pah”, kuului etäisestä rahasäiliön nurkasta.
”Muistan siihen asti, kunnes lähdimme kotiin kapteeni Jibin kyydissä”, Hupu sanoi.
”Aivan... Onko Aku kertonut miten listimme Calbatron?” Roope kysyi.
”Tottakai! Iskit jonkin medaljonkin hänen käsivarteen!” yksi ankanpojista vastasi.
Roope veti taskustaan esineen: medaljongin, jonka päällä oli vaakuna, jossa kotka on kala suussa punaisella taustalla.
”Tämä on jonkilainen taikamedaljonki”, Roope sanoi salaperäisesti. ”Muistan sen sanoman kuin eilisen: ”Tämä medaljonki toimii vain kerran yhden henkilön toimesta. Se päästää sinne, minne eniten haluaa, jos vain uhrautuu. Vain jos uhrautuu. Tämän viestin voi lukea vain, kun medaljongia on käyttänyt. Annat medaljonkin jollekin toiselle, niin se voi jatkaa elämäänsä. Toisella keinolla jo elänyt kuolee, jos koskee medaljonkia.” Olen yrittänyt saada selville mistä medaljonki on lähtöisin, sillä ilmeisesti tällä ja entisellä elämänjuomalla on sama tekijä: molemmissa, tässä, että elämänjuoman pullossa oli sama vaakuna”, Roope päätti selityksensä, veti syvään henkeä ja jatkoi. ”Sain tämän isältä, joku on uhrautunut puolestani, sen oli oltava isä. Mutta keneltä isä sai tämän?” Roope alkoi jälleen pläräämään kirjaa.
”Asiahan menee näin: ”Tämä medaljonki toimii vain kerran yhden henkilön toimesta”, tarkoittaa sitä, että kerran elämänsä aikana ihminen saa käyttää tätä. ”Se päästää sinne, minne eniten haluaa, jos vain uhrautuu”, selvä juttu, pääsimme Kalhaman linnaan, koska halusin sinne eniten ja ensimmäisen kerran elämässäni olin valmis uhrautumaan jonkun puolesta.” Roope katseli nurkkaan, missä Aku touhusi.
”Pah” kuului taas tuhahdus.
”Jatketaan”, Roope sanoi. ”Tämän viestin voi lukea vain, kun medaljongia on käyttänyt”, totta tuokin, kuulin viestin pääni sisällä, kun lensimme Kalhaman linnaan. ”Annat medaljonkin jollekin toiselle, niin se voi jatkaa elämäänsä”, selvä juttu; kun medaljongia on käyttänyt, ja jos sen antaa jollekin toiselle, toinen voi uhrautuessaan jälleen käyttää medaljongia. Viimeisen lauseen ansiosta puolestaan tuhosimme Calbatron”, Roope veti syvään henkeä ja päätti puheensa.
Kaikki olivat hiljaa, paitsi Aku joka ”pahki” työn touhussa.
”Fergus, siis isäni”, Roope jatkoi jälleen selitystään, ”on voinut saada medaljongin Molli MacAnkalta, hänen äidiltään tai Kalle Ankanpäältä, hänen isältään. Uskoisin, että se oli Mollilla. Molli oli perinyt sen ilmeisesti Julius MacAnkalta, mutta sitten – mistä koko koru on edes peräisin?”
”Ettei vaan olisi Temppeliherrojen tekemä?” Hupu kysyi.
”Mutta Hupu, mehän löysimme vastikään Temppeliherrojen aarteen sukumme linnasta, sitä ei ollut aikaisemmin köpelöity”, Roope selitti. ”Tämä on varmasti vielä vanhempi salaisuus, eikä tässä olen Temppeliherrojen tunnustakaan ja aivan eri vaakuna kuin heillä.”
”No minne me menemme?” Tupu kysyi. ”Jostain on pakko aloittaa tietojen etsintä”, hän jatkoi katselle salaperäisesti Roopeen päin. Roope iski silmää ja huudahti:
”No menemme Ankkapurhan linnaan tietysti! Sitä paitsi Matildalla voi olla jotain tietoa tästä.”
”Pah.”
Matkajärjestelyt tehtiin yhdessä illassa ja pian Aku ja Roope olivat jälleen valmiita seikkailuun. Ankanpoikia ei otettu mukaan, sillä ken tietää kuinka vaaralliseen seikkailuun Aku ja Roope vielä joutuvat. Pain körrööteltiin vuoristoisia teitä kohti Ankkapurhan linnaa. Jokusen tunnin kuluttua Roope ja Aku parkkeerasivat linnan eteen.
”Ai miten ihanaa olla taas täällä!” Roope sanoi ja veti syvään henkeä. Ankkapurhan linna kohosi sumuisella nummella viimenäkemästä jälleen hieman ränsistyneemmän näköisenä. Portit olivat auki, ja linnan sisäpihalla touhosi Matilda MacAnkka – Roopen sisko.
”Matilda!” Roope huudahti ja säntäsi tervehtimään siskoaan.
”Mikä teidät tänne ajaa?” Matilda kysyi katsellen kysyvästi molempia. ”Ei kai vaan taas joku aarre?”
”Krhmm... No ei oikeastaan aarre”, Roope mutisi.
”Eli aarre”, Matilda tuhahti. Roope veti esiin medaljongin ja selitti kaiken Matildalle. Matilda oli ihan huuli pyöreänä, eikä siis tiennyt asiasta mitään.
”Eli siis ajattelet, että olisi viisainta käydä Julius MacAnkan haudalla?”
”Niinhän minä ajattelin, sillä olen luultavasti perinyt tämän Juliukselta.”
”Syöttekö ensin jotain?” Matilda kysyi ja toi rapeita leipiä pöydälle. Ankat pitivät lounastauon, mutta söivät nopeasti ja lähtivät jo iltahämärässä talsimaan Julius MacAnkan haudalle. Kumpu kohosi nopeasti ja Lordi Ohrapään haudan vieressä sijaitsi selvästi hienomman näköinen Julius Ombralle MacAnkan hauta. Juliuksen oikean nimen alapuolelle oli kirjoitettu hänen kutsuma nimi, joka oli Draken Ombralle Naatti. Aku alkoi nauramaan hervottomasti Juliuksen lempinimelle, mutta Roope tarkasteli hautaa, muttei löytänyt siitä mitään mielenkiintoista. Matilda ilmestyi yhtäkkiä ankkojen taakse ja sanoi: ”Minusta tuntuu, että kannattaa käydä hänen laivallaan.”
”Niinhän se voi olla”, Roope mutisi, ”mutta mistä tiedämme hänen entisen laivansa nimen?”
”Olet sinä joskus melko typerä, Roope”, Matilda pukahti ja Roope katsoi häntä ivallisesti, mutta ei sanonut mitään ja antoi Matildan jatkaa: ”Kannattaisiko katsoa Ankkapurhan kirjastosta?”
No – Aku ja Roope olivat sännänneet siinä samassa linnan kirjastoon. Oikeastaan Aku olisi halunnut jäädä pienille nokkaunille, mutta Roope ei sitä sallinut. Matilda toi heille pientä purtavaa aina kahden tunnin välein ja kun keskiyö jo häämötti, löytyi jotain salaperäistä: Kirje kirjan välistä, jonka nimi oli ”sukulaivat”.
”Se on kirje Juliukselta!” Roope huudahti ja avasi kellertävän kirjeen niin, että se melkein repiytyi rikki. Sen päällä luki Draken Julius, ei muuta, sitten alkoi teksti.
”Minun täytyy testamentata jotain. Koko omaisuuteni on laiva, kello, hampaani ja medaljonki”, Roope luki ääneen ja hänen sydänmensä sykähti viimeisen esineen kohdalla. Roope jatkoi lukemista: ”kaikki nuo menevät rakkaalleen sukalaiselleni”, nimi oli tuhraantunut pois. ”, josta pidän eniten. Paitsi laivan jätän ystävälleni. Jos joku haluaa joskus tietää sen laivani nimen, niin se tulee tietenkin nimestäni. Siis kutsumanimestäni, mutta tässä sitä en voi paljastaa, sillä joku voi vohkia kirjeen ja saman tien ryövätä laivani.”
”Ei $€@€£! Ei laivan nimeä”, Roope mutisi.
”Mutta siinä on vihje”, Matilda sanoi ja astui huoneeseen, hän oli ilmeisesti salakuunnellut.
”Laivan nimi tulee nimestäni”, Roope pukahti. ”No, katsotaan hänen kutsumanimensä nimet ja etsitään laivoja tuosta kirjasta”, Roope osoitti Maailman laivat, kirjaa. ”Minä etsin, sano sinä Aku Juliuksen nimet”, Roope sanoi ja avasi kirjan.
”Eli siis”, Aku aloitti, ”Löytyykö Draken niminen laiva?” Roope selaili hetken, mutta sellaista laivan nimeä ei kenelläkään ollut. Ei ollut myöskään Ombrellaa tai Naattiakaan.
”Ei tästä tule mitään”, Roope sanoi. Hän menetti toivonsa. ”Mennään kotiin.”
”Odotas, Roope-setä!” Aku huudahti yhtäkkiä ja hänen päänsä päälle syttyi lamppu, ei kirjaimellisesti. ”Draken Ombrella Naatti. Et usko, Roope-setä, mutta ota jokaisesta nimestä etukirjan!” Aku huudahti aivan innoissaan. ”Olemme olleet tuolla laivalla!”
”Eihän se voi olla, ei laivan nimi voi olla – Don.”
Harmaana sädepäivänä Afrikan sademetsän laidalla, lähellä avomerta linnut vislasivat ja hakivat suojaa pienessä tihkusateessa. Ne levittivät siipense ja pöyhistivät itsensä pyöreiksi kuin pallot. Jotkut lensivät puun oksan alle, jonne vesi en niin hyvin tule, jotkut menivät läheiseen katokseen – katos sademetsän reunassa? No ei. Laiva tuuttasi niin, että linnut säikähtivät ja lähtivät jälleen etsimään uutta suojaa. Kukaan ei maleksinut tuon jättilaivan kannella. Ilma oli hirveän kuuma, vaikka satoi. Kaksi ankkaa rähjäsivät laivassa omassa pikku hytissään. Molemmat makasivat kerrossängyssä, Aku alhaalla, Roope ylhäällä. Hytti oli pieni, ilmastointi laitteita ei ollut, eikä liion liikkuma tilaa: sängyt veivät kaiken tilan.
”Ei täällä kolmannen luokan hyteissä voi elää”, Aku marmatti. ”Niin kuuma, ettei kylmä kylpykään auta.”
”Älä marise, Aku”, Roope huoahti yläpediltä.
”Miksi emme voi edes mennä kannelle, viileään sateeseen tai edes käytävälle?” Aku valitti.
”Sanoinhan, että meitä seurataan”, Roope puuskahti. ”Jos astumme käytäväänkin, meidät siepataan.”
”Se on totta, eihän kukaan muu täällä kolmannessa luokassa ole, joten tuskin täällä vartijoitakaan-”
”Hiljaa, Aku, joku koputtaa”, Roope sanoi ja käski Akun alapedistä mennä avaamaan oven. Siinä seisoi herrasmies, kolmannen luokan hytin oven edessä. Roope kääntyi heti katsomaan ja aavisti, että tuo mies oli tullut myymään jotain kallista – ehkäpä öljymaata – Roopelle. Mies näytti etäisesti tutulta, mutta Roope ei tohkeissaan sitä pikkutakkiin ja harmaisiin pitkiin housuihin sonnustautuneessa miehessä huomannut.
”Mitä te teette täällä?” Aku kysyi nyreästi.
”Tulitte varmaan myymään jotain arvokasta?” Roope intoili jo tohkeissaan. Miehen otsalle alkoi kertyä hikeä ja hän rykäisi: ”Ööh – Aivan niin herra.”
”Ankka”, Roope vastasi ja katseli miehen salkkua, jossa ilmeisesti olikin jo paperit allekirjoitusta vaille valmiit. Juuri kun Roope ja tämä mies oli kättelemässä, mies painoi toisella kädellään katkaisijaa ja huone pimeni. Pian ei kuulunut kuin ”muks” ja tappelun ääniä:
”Setä, hän tavoittelee medaljonkia!” Aku huudahti, mutta kun hänen käteensä osui katkaisija, oli jo liian myöhäistä: Rosvo oli paennut medaljonki mukanaan ja huone oli sotkuinen, sänky ja kaikki laukut olivat pengottu ja Roope oli aivan murheissaan.
”Tämä tästä vielä puuttui”, hän pukahti. ”Minä hukkaan jo monta vuotta MacAnkkojen suvussa kulkeneen perintökalleuskorun.”
Aku ei kuitenkaan kuullut tuota valitusta, sillä hän oli sännännyt rosvon perään. Laiva oli jo melkein Bengalin lahden satamassa, joten rosvo täytyi saada kiinni, ennen kuin tämä pääsisi livistämään sisämaahan. Aku oli hieman miestä nopeampi juoksija ja Aku kamppasi miehen nurin ja medaljonki lipesi miehen kädestä. Aku nappasi sen ja lähti pinkomaan takaisin hyttiin, ja telkesi hytin oven lukkoon – vaikka varas olikin jo luovuttanut.
”Roope-setä! Sain medaljongin takaisin Slyfiltä!” Aku huudahti.
”Slyfiltä?”
”Etkö tunnistanut?”
”E-en.. Mutta kiitos, Aku!” Roope huudahti, nappasi medaljongin Akun sormista ja pisti taskuunsa.
”Nyt lähdemme etsimään Donia – kapteeni Jibin laivaa!”
Aivan, ankat laahustivat pois laiva Jumbostaan ja kiertelivät satamassa, etsien Jibin laivaa. Satama oli täynnä höyry- sekä purjelaivoja ja moni merimies istui laivansa edessä katsoen, josko sää lämpiäisi. Sade oli nimittäin loppunut. Monia laivoja oli, muttei näkynyt Donia. Ankkojen sydemmet hypähtivät kurkkun Ron -nimisen laivan kohdalla, muttei onnistanut.
”Missä ihmeessä se voi olla?” Aku tuskistui.
”Merellä tietenkin, tai Australiassa, sinnehän ne olivat silloin kerran matkalla”, Roope vastasi vielä masentuneempana kuin Aku. Ankat olivat juuri luovuttamassa, kun yllättävä käänne tapahtui:
”Onko se – Roope Ankka?” kuului ääni takaa ja kapteeni Jibi piippu suussa lähti hölkäten ankkoja kohti.
Jibi oli selvästi köyhtynyt, hänellä ei enää ollut merimieslakkia ja vaatteet olivat kaikkea muuta kuin puhtaat. Niinpä Aku kysyikin:
”Onko kaikki hyvin?”
”No ei – Don -laivani ajoi karille”, Jibi vastasi. ”Lähellä Australiaa, pääsimme sitten lentokoneella takaisin tänne.”
”Medaljonkin salaisuus ei ikinä ratkea”, Roope puuskahti.
”Mutta entä jos Jibi on perinyt laivan joltain toiselta henkilöltä, joka on Juliuksen ystävä”, Aku kysyi puolittain Roopelta, puolittain Jibiltä ja jälkimmäinen vastasi:
”Tosiaan, perin laivan serkultani”, Jibi vastasi.
”Kuoliko hän vai?” Aku kysyi ”Pahoittelen.”
”Ei, eihän varmaan ole kuollut, mutten ole kuullut hänestä pitkään aikaa, hän on kateissa, tosin en ole käynyt hänen kotonaan”, Jibi vastasi. ”Häntä ei kiinnostanut meriseikkailut, hän muutti vuorille mökkiin lähelle Shanghaita.”
Akun niskavillat (tai höyhenet) nousivat pystyyn. Nyt Roopekin nosti päänsä.
”Krhm.. Ei kai vaan... Siis anteeksi, saanko kysyä hänen nimeään?” Roope kysyi Jibiltä.
”Merkillinen nimi, tottavie, nimittäin Krinofudgus Xorlionio”, Jibi vastasi ja ihmetteli ankkojen kauhistuneita ilmeitä.
”Ei tottavie kannata käydä hänen mökillään”, Aku sanoi ja mietti, mikä siellä odottaisi.
”Mutta meidän on pakko, jos haluamme tietää lisää medaljongista!” Roope sanoi ja oli jo lähdössä.
”Mutta eihän tämä voi olla totta!” Aku puuskahti. ”Miten voi olla niin hyvä yhteensattuma, että juuri Slyf havittelee medaljongia ja Don on juuri Jibin laiva – siis entinen ja sitten vielä professori Xorlionio.”
Siinäpä sitten ankat hyvästelivät Jibin, (joka oli aivan ymmällä, kun ei saanut vastausta kysymyksiinsä, että tunsivatko ankat Krinofudguksen tai oliko tälle tapahtunut jotain) ja lähtivät talsimaan kohti Xorlionin mökkiä. Jospa sieltä löytyisi jotain mikä viittaisi medaljonkiin. Matka Himalajan huipulle ei todellakaan ollut mikään hauska kulkumaasto, saatikaan kun ei ollut mitään eläimiä, jakkeja esimerkiksi mukanaan. Ankat tiesivät, että tässä on nyt jotain pielessä. Miten kaksi tarinaa voivat päätyä näin yhteen?
Professori Xorlionin mökki alkoi näkyä vihdoin kukkulalla. Ankat painelivat sinne, ja se oli ränsistynyt viime seikkailun näkemästä. Ankat tiesivät mikä sisällä odotti ja Aku avasi ränsistyneen oven. Tosiaan, siellä makasi edelleen luuranko kaappiin nojaten ja kaikki olivat yhtä hujan hajan. Mutta kun Roope tarkasteli luurankoa tarkemmin, hän huomasi sen kaulassa olevan ketjun ja sen päässä medaljongin. Roope nappasi sen ja tutki sitä.
”Se... Se on samanlainen kuin minun”, Roope ihmetteli.
”Ja täällä on jälleen kerran kirje, sen edellisen alapuolella, emme kai huomanneet sitä viimeksi”, Aku sanoi. ”Professori Xorlionin käsialaa”, Aku jatkoi ja alkoi lukea:
”Jos on yksi medaljonki, ei tarvitsi kuolla, mutta tarvitsee olla valmis uhraukseen, jos haluaa muuttaa paikkaa. Jos medaljonkeja on kaksi, täytyy uhrautua kunnolla, kuolla siis. Jos Övreialeja (eli oikea nimi näille taikamedaljonkeille) on ne kaksi, uhrautumalla kaksi Övreialea voi pelastaa rakkaitaan ihmisiä vaarasta, tai jos haluaa, löytää aarteita. Minusta ensimmäinen vaihtoehto on parempi.
Professori Xorlionio.”
Aku näytti kauhistuneelta ja Roope innokkaalta miettien, mitä aarteita voi löytää. Mutta siinä samassa mökin ovi avautui: Samanlailla kuin viime kerralla, sama mies, ihme jos ei sama ase: Slyf.
”Vai, että ihan aarteita”, Slyf sanoi. ”Ja vanha kunnon Xorlionioko”, Slyf katseli inhoten luurankoa ”tuollaista soopaa on kirjoittanut?” Ankat olivat hiljaa. He eivät voineet muuta, antoivat Övreialet (eli medaljongit) Slyfille ja tämä laittoi ne kaulaansa.
”Kappas, herra Ankalta tippui tuhatlappunen”, Slyf sanoi ja nosti sen ja laittoi omaan taskuunsa.
”Nämä voivatkin olla hyödyllisiä”, Slyf jatkoi ja katseli kaulassaan kiiltäviä medaljonkeja ja löysi siinä samassa pöydän alta kiven murikan, joka saattoi olla kultainen.
”Jätän teidät tänne. Teillä ei ole hevosta, toisin kuin minulla, joten olen jo kaukana löytämässä aarteita, kun pääsette kylään, tuskin haluatte rautalaatikkoon?”
Roope oli niin vihoissaan, että olisi voinut syödä silinterinsä, kun Slyfin ruho lähti mökistä ja kädet paiskasivat oven kiinni. Ankat lähtivät siinä samassa, Slyfin perään, toivottomaan jahtiin.
Ensimmäinen luku - Paluu Ankkapurhaan
Hikinen käsi avasi suuren kirjan. Käsi käänteli kirjan sivuja, etsien tietoa. Henkilöä ei voinut nähdä, hän istui pienen kynttilän valossa, kasvot varjossa. Kirja oli vanhan näköinen: Sen likaiset ja kosteudesta kuprulle menneet sivut olivat halkeilleet ja kuluneet niin, ettei tekstistä joka paikasta enää saanut selvää. Mutta mitä merkillistä kirjassa oli? Kirjaa mielenkiinnolla selaillut hahmo laittoi opuksen kiinni ja jäi miettimään. Kynttilä oli melkein palanut loppuun, kunnes se kokonaan sammui ja kirjan selailija jäi miettimään pimeyteen, hievahtamatta, ääntäkään päästämättä, jokin esine vahvasti nyrkissään.
Päivä valkeni upeasti Ankkalinnassa. Aurinko paistoi, linnut sirkuttelivat, eikä pilvistä ollut tietoakaan. Oli sunnuntai, moni piti tällöin vapaata, mutta ainakin kaksi henkilöä paiskivat ison kukkulan isossa rakennuksessa töitä.
”Roope-setä!” Aku Ankka huudahti sedälleen, joka oli selaillut valtavaa kirjaa rahasäiliön yhden rahakasan päällä jo tunnin. ”Mikä tuossa kirjassa niin mielenkiintoista on?” Aku jatkoi.
”Aku – älä utele vaan tee työtäsi, kiillota seuraavaksi tuon kauimmaisen nurkan rahat”, Roope vastasi ja osoitti nurkkaa, jossa olikin jo melko likaisen näköisiä rahoja.
”Pah”, Aku tuhahti.
Yhtäkkiä rappusia säiliöön liukui alas kolmikko: Tupu, Hupu ja Lupu.
”Aku-setä! Pääsimme jo koulusta! Mentäisiinkö huvipuistoon?” kolmikko huudahti lähes yhtäaikaa.
”Pah”, Aku murahti ja mulkaisi Roope-setää. ”Olen vielä töissä.”
”Johan sanoin Aku, ei tuhinoita”, Roope huudahti Akulle irroittamatta silmiään opuksesta.
”Roope-setä! Mikä kirja tuo on?” Hupu huudahti ja ankanpojat juoksivat Roopen viereen.
”MacAnkkain sukukirja”, Lupu huudahti, kun katsoi kirjan kantta Roopen olkapään yli.
”Niinpä”, Roope-setä sanoi ja jatkoi lukemista.
”Sinua ei ole siellä! Kirja päättyy isäsi Fergukseen”, Hupu hoksasi.
”Hyvin huomattu, Lupu, eikun Hupu”, Roope korjasi.
”Mitä etsit sieltä?” Tupu kysyi aprikoiden.
”Muistatteko viime seikkailumme? Aku muistatko?” Roope kysyi pilke silmäkulmassaan.
”Pah”, kuului etäisestä rahasäiliön nurkasta.
”Muistan siihen asti, kunnes lähdimme kotiin kapteeni Jibin kyydissä”, Hupu sanoi.
”Aivan... Onko Aku kertonut miten listimme Calbatron?” Roope kysyi.
”Tottakai! Iskit jonkin medaljonkin hänen käsivarteen!” yksi ankanpojista vastasi.
Roope veti taskustaan esineen: medaljongin, jonka päällä oli vaakuna, jossa kotka on kala suussa punaisella taustalla.
”Tämä on jonkilainen taikamedaljonki”, Roope sanoi salaperäisesti. ”Muistan sen sanoman kuin eilisen: ”Tämä medaljonki toimii vain kerran yhden henkilön toimesta. Se päästää sinne, minne eniten haluaa, jos vain uhrautuu. Vain jos uhrautuu. Tämän viestin voi lukea vain, kun medaljongia on käyttänyt. Annat medaljonkin jollekin toiselle, niin se voi jatkaa elämäänsä. Toisella keinolla jo elänyt kuolee, jos koskee medaljonkia.” Olen yrittänyt saada selville mistä medaljonki on lähtöisin, sillä ilmeisesti tällä ja entisellä elämänjuomalla on sama tekijä: molemmissa, tässä, että elämänjuoman pullossa oli sama vaakuna”, Roope päätti selityksensä, veti syvään henkeä ja jatkoi. ”Sain tämän isältä, joku on uhrautunut puolestani, sen oli oltava isä. Mutta keneltä isä sai tämän?” Roope alkoi jälleen pläräämään kirjaa.
”Asiahan menee näin: ”Tämä medaljonki toimii vain kerran yhden henkilön toimesta”, tarkoittaa sitä, että kerran elämänsä aikana ihminen saa käyttää tätä. ”Se päästää sinne, minne eniten haluaa, jos vain uhrautuu”, selvä juttu, pääsimme Kalhaman linnaan, koska halusin sinne eniten ja ensimmäisen kerran elämässäni olin valmis uhrautumaan jonkun puolesta.” Roope katseli nurkkaan, missä Aku touhusi.
”Pah” kuului taas tuhahdus.
”Jatketaan”, Roope sanoi. ”Tämän viestin voi lukea vain, kun medaljongia on käyttänyt”, totta tuokin, kuulin viestin pääni sisällä, kun lensimme Kalhaman linnaan. ”Annat medaljonkin jollekin toiselle, niin se voi jatkaa elämäänsä”, selvä juttu; kun medaljongia on käyttänyt, ja jos sen antaa jollekin toiselle, toinen voi uhrautuessaan jälleen käyttää medaljongia. Viimeisen lauseen ansiosta puolestaan tuhosimme Calbatron”, Roope veti syvään henkeä ja päätti puheensa.
Kaikki olivat hiljaa, paitsi Aku joka ”pahki” työn touhussa.
”Fergus, siis isäni”, Roope jatkoi jälleen selitystään, ”on voinut saada medaljongin Molli MacAnkalta, hänen äidiltään tai Kalle Ankanpäältä, hänen isältään. Uskoisin, että se oli Mollilla. Molli oli perinyt sen ilmeisesti Julius MacAnkalta, mutta sitten – mistä koko koru on edes peräisin?”
”Ettei vaan olisi Temppeliherrojen tekemä?” Hupu kysyi.
”Mutta Hupu, mehän löysimme vastikään Temppeliherrojen aarteen sukumme linnasta, sitä ei ollut aikaisemmin köpelöity”, Roope selitti. ”Tämä on varmasti vielä vanhempi salaisuus, eikä tässä olen Temppeliherrojen tunnustakaan ja aivan eri vaakuna kuin heillä.”
”No minne me menemme?” Tupu kysyi. ”Jostain on pakko aloittaa tietojen etsintä”, hän jatkoi katselle salaperäisesti Roopeen päin. Roope iski silmää ja huudahti:
”No menemme Ankkapurhan linnaan tietysti! Sitä paitsi Matildalla voi olla jotain tietoa tästä.”
”Pah.”
Matkajärjestelyt tehtiin yhdessä illassa ja pian Aku ja Roope olivat jälleen valmiita seikkailuun. Ankanpoikia ei otettu mukaan, sillä ken tietää kuinka vaaralliseen seikkailuun Aku ja Roope vielä joutuvat. Pain körrööteltiin vuoristoisia teitä kohti Ankkapurhan linnaa. Jokusen tunnin kuluttua Roope ja Aku parkkeerasivat linnan eteen.
”Ai miten ihanaa olla taas täällä!” Roope sanoi ja veti syvään henkeä. Ankkapurhan linna kohosi sumuisella nummella viimenäkemästä jälleen hieman ränsistyneemmän näköisenä. Portit olivat auki, ja linnan sisäpihalla touhosi Matilda MacAnkka – Roopen sisko.
”Matilda!” Roope huudahti ja säntäsi tervehtimään siskoaan.
”Mikä teidät tänne ajaa?” Matilda kysyi katsellen kysyvästi molempia. ”Ei kai vaan taas joku aarre?”
”Krhmm... No ei oikeastaan aarre”, Roope mutisi.
”Eli aarre”, Matilda tuhahti. Roope veti esiin medaljongin ja selitti kaiken Matildalle. Matilda oli ihan huuli pyöreänä, eikä siis tiennyt asiasta mitään.
”Eli siis ajattelet, että olisi viisainta käydä Julius MacAnkan haudalla?”
”Niinhän minä ajattelin, sillä olen luultavasti perinyt tämän Juliukselta.”
”Syöttekö ensin jotain?” Matilda kysyi ja toi rapeita leipiä pöydälle. Ankat pitivät lounastauon, mutta söivät nopeasti ja lähtivät jo iltahämärässä talsimaan Julius MacAnkan haudalle. Kumpu kohosi nopeasti ja Lordi Ohrapään haudan vieressä sijaitsi selvästi hienomman näköinen Julius Ombralle MacAnkan hauta. Juliuksen oikean nimen alapuolelle oli kirjoitettu hänen kutsuma nimi, joka oli Draken Ombralle Naatti. Aku alkoi nauramaan hervottomasti Juliuksen lempinimelle, mutta Roope tarkasteli hautaa, muttei löytänyt siitä mitään mielenkiintoista. Matilda ilmestyi yhtäkkiä ankkojen taakse ja sanoi: ”Minusta tuntuu, että kannattaa käydä hänen laivallaan.”
”Niinhän se voi olla”, Roope mutisi, ”mutta mistä tiedämme hänen entisen laivansa nimen?”
”Olet sinä joskus melko typerä, Roope”, Matilda pukahti ja Roope katsoi häntä ivallisesti, mutta ei sanonut mitään ja antoi Matildan jatkaa: ”Kannattaisiko katsoa Ankkapurhan kirjastosta?”
No – Aku ja Roope olivat sännänneet siinä samassa linnan kirjastoon. Oikeastaan Aku olisi halunnut jäädä pienille nokkaunille, mutta Roope ei sitä sallinut. Matilda toi heille pientä purtavaa aina kahden tunnin välein ja kun keskiyö jo häämötti, löytyi jotain salaperäistä: Kirje kirjan välistä, jonka nimi oli ”sukulaivat”.
”Se on kirje Juliukselta!” Roope huudahti ja avasi kellertävän kirjeen niin, että se melkein repiytyi rikki. Sen päällä luki Draken Julius, ei muuta, sitten alkoi teksti.
”Minun täytyy testamentata jotain. Koko omaisuuteni on laiva, kello, hampaani ja medaljonki”, Roope luki ääneen ja hänen sydänmensä sykähti viimeisen esineen kohdalla. Roope jatkoi lukemista: ”kaikki nuo menevät rakkaalleen sukalaiselleni”, nimi oli tuhraantunut pois. ”, josta pidän eniten. Paitsi laivan jätän ystävälleni. Jos joku haluaa joskus tietää sen laivani nimen, niin se tulee tietenkin nimestäni. Siis kutsumanimestäni, mutta tässä sitä en voi paljastaa, sillä joku voi vohkia kirjeen ja saman tien ryövätä laivani.”
”Ei $€@€£! Ei laivan nimeä”, Roope mutisi.
”Mutta siinä on vihje”, Matilda sanoi ja astui huoneeseen, hän oli ilmeisesti salakuunnellut.
”Laivan nimi tulee nimestäni”, Roope pukahti. ”No, katsotaan hänen kutsumanimensä nimet ja etsitään laivoja tuosta kirjasta”, Roope osoitti Maailman laivat, kirjaa. ”Minä etsin, sano sinä Aku Juliuksen nimet”, Roope sanoi ja avasi kirjan.
”Eli siis”, Aku aloitti, ”Löytyykö Draken niminen laiva?” Roope selaili hetken, mutta sellaista laivan nimeä ei kenelläkään ollut. Ei ollut myöskään Ombrellaa tai Naattiakaan.
”Ei tästä tule mitään”, Roope sanoi. Hän menetti toivonsa. ”Mennään kotiin.”
”Odotas, Roope-setä!” Aku huudahti yhtäkkiä ja hänen päänsä päälle syttyi lamppu, ei kirjaimellisesti. ”Draken Ombrella Naatti. Et usko, Roope-setä, mutta ota jokaisesta nimestä etukirjan!” Aku huudahti aivan innoissaan. ”Olemme olleet tuolla laivalla!”
”Eihän se voi olla, ei laivan nimi voi olla – Don.”
Harmaana sädepäivänä Afrikan sademetsän laidalla, lähellä avomerta linnut vislasivat ja hakivat suojaa pienessä tihkusateessa. Ne levittivät siipense ja pöyhistivät itsensä pyöreiksi kuin pallot. Jotkut lensivät puun oksan alle, jonne vesi en niin hyvin tule, jotkut menivät läheiseen katokseen – katos sademetsän reunassa? No ei. Laiva tuuttasi niin, että linnut säikähtivät ja lähtivät jälleen etsimään uutta suojaa. Kukaan ei maleksinut tuon jättilaivan kannella. Ilma oli hirveän kuuma, vaikka satoi. Kaksi ankkaa rähjäsivät laivassa omassa pikku hytissään. Molemmat makasivat kerrossängyssä, Aku alhaalla, Roope ylhäällä. Hytti oli pieni, ilmastointi laitteita ei ollut, eikä liion liikkuma tilaa: sängyt veivät kaiken tilan.
”Ei täällä kolmannen luokan hyteissä voi elää”, Aku marmatti. ”Niin kuuma, ettei kylmä kylpykään auta.”
”Älä marise, Aku”, Roope huoahti yläpediltä.
”Miksi emme voi edes mennä kannelle, viileään sateeseen tai edes käytävälle?” Aku valitti.
”Sanoinhan, että meitä seurataan”, Roope puuskahti. ”Jos astumme käytäväänkin, meidät siepataan.”
”Se on totta, eihän kukaan muu täällä kolmannessa luokassa ole, joten tuskin täällä vartijoitakaan-”
”Hiljaa, Aku, joku koputtaa”, Roope sanoi ja käski Akun alapedistä mennä avaamaan oven. Siinä seisoi herrasmies, kolmannen luokan hytin oven edessä. Roope kääntyi heti katsomaan ja aavisti, että tuo mies oli tullut myymään jotain kallista – ehkäpä öljymaata – Roopelle. Mies näytti etäisesti tutulta, mutta Roope ei tohkeissaan sitä pikkutakkiin ja harmaisiin pitkiin housuihin sonnustautuneessa miehessä huomannut.
”Mitä te teette täällä?” Aku kysyi nyreästi.
”Tulitte varmaan myymään jotain arvokasta?” Roope intoili jo tohkeissaan. Miehen otsalle alkoi kertyä hikeä ja hän rykäisi: ”Ööh – Aivan niin herra.”
”Ankka”, Roope vastasi ja katseli miehen salkkua, jossa ilmeisesti olikin jo paperit allekirjoitusta vaille valmiit. Juuri kun Roope ja tämä mies oli kättelemässä, mies painoi toisella kädellään katkaisijaa ja huone pimeni. Pian ei kuulunut kuin ”muks” ja tappelun ääniä:
”Setä, hän tavoittelee medaljonkia!” Aku huudahti, mutta kun hänen käteensä osui katkaisija, oli jo liian myöhäistä: Rosvo oli paennut medaljonki mukanaan ja huone oli sotkuinen, sänky ja kaikki laukut olivat pengottu ja Roope oli aivan murheissaan.
”Tämä tästä vielä puuttui”, hän pukahti. ”Minä hukkaan jo monta vuotta MacAnkkojen suvussa kulkeneen perintökalleuskorun.”
Aku ei kuitenkaan kuullut tuota valitusta, sillä hän oli sännännyt rosvon perään. Laiva oli jo melkein Bengalin lahden satamassa, joten rosvo täytyi saada kiinni, ennen kuin tämä pääsisi livistämään sisämaahan. Aku oli hieman miestä nopeampi juoksija ja Aku kamppasi miehen nurin ja medaljonki lipesi miehen kädestä. Aku nappasi sen ja lähti pinkomaan takaisin hyttiin, ja telkesi hytin oven lukkoon – vaikka varas olikin jo luovuttanut.
”Roope-setä! Sain medaljongin takaisin Slyfiltä!” Aku huudahti.
”Slyfiltä?”
”Etkö tunnistanut?”
”E-en.. Mutta kiitos, Aku!” Roope huudahti, nappasi medaljongin Akun sormista ja pisti taskuunsa.
”Nyt lähdemme etsimään Donia – kapteeni Jibin laivaa!”
Aivan, ankat laahustivat pois laiva Jumbostaan ja kiertelivät satamassa, etsien Jibin laivaa. Satama oli täynnä höyry- sekä purjelaivoja ja moni merimies istui laivansa edessä katsoen, josko sää lämpiäisi. Sade oli nimittäin loppunut. Monia laivoja oli, muttei näkynyt Donia. Ankkojen sydemmet hypähtivät kurkkun Ron -nimisen laivan kohdalla, muttei onnistanut.
”Missä ihmeessä se voi olla?” Aku tuskistui.
”Merellä tietenkin, tai Australiassa, sinnehän ne olivat silloin kerran matkalla”, Roope vastasi vielä masentuneempana kuin Aku. Ankat olivat juuri luovuttamassa, kun yllättävä käänne tapahtui:
”Onko se – Roope Ankka?” kuului ääni takaa ja kapteeni Jibi piippu suussa lähti hölkäten ankkoja kohti.
Jibi oli selvästi köyhtynyt, hänellä ei enää ollut merimieslakkia ja vaatteet olivat kaikkea muuta kuin puhtaat. Niinpä Aku kysyikin:
”Onko kaikki hyvin?”
”No ei – Don -laivani ajoi karille”, Jibi vastasi. ”Lähellä Australiaa, pääsimme sitten lentokoneella takaisin tänne.”
”Medaljonkin salaisuus ei ikinä ratkea”, Roope puuskahti.
”Mutta entä jos Jibi on perinyt laivan joltain toiselta henkilöltä, joka on Juliuksen ystävä”, Aku kysyi puolittain Roopelta, puolittain Jibiltä ja jälkimmäinen vastasi:
”Tosiaan, perin laivan serkultani”, Jibi vastasi.
”Kuoliko hän vai?” Aku kysyi ”Pahoittelen.”
”Ei, eihän varmaan ole kuollut, mutten ole kuullut hänestä pitkään aikaa, hän on kateissa, tosin en ole käynyt hänen kotonaan”, Jibi vastasi. ”Häntä ei kiinnostanut meriseikkailut, hän muutti vuorille mökkiin lähelle Shanghaita.”
Akun niskavillat (tai höyhenet) nousivat pystyyn. Nyt Roopekin nosti päänsä.
”Krhm.. Ei kai vaan... Siis anteeksi, saanko kysyä hänen nimeään?” Roope kysyi Jibiltä.
”Merkillinen nimi, tottavie, nimittäin Krinofudgus Xorlionio”, Jibi vastasi ja ihmetteli ankkojen kauhistuneita ilmeitä.
”Ei tottavie kannata käydä hänen mökillään”, Aku sanoi ja mietti, mikä siellä odottaisi.
”Mutta meidän on pakko, jos haluamme tietää lisää medaljongista!” Roope sanoi ja oli jo lähdössä.
”Mutta eihän tämä voi olla totta!” Aku puuskahti. ”Miten voi olla niin hyvä yhteensattuma, että juuri Slyf havittelee medaljongia ja Don on juuri Jibin laiva – siis entinen ja sitten vielä professori Xorlionio.”
Siinäpä sitten ankat hyvästelivät Jibin, (joka oli aivan ymmällä, kun ei saanut vastausta kysymyksiinsä, että tunsivatko ankat Krinofudguksen tai oliko tälle tapahtunut jotain) ja lähtivät talsimaan kohti Xorlionin mökkiä. Jospa sieltä löytyisi jotain mikä viittaisi medaljonkiin. Matka Himalajan huipulle ei todellakaan ollut mikään hauska kulkumaasto, saatikaan kun ei ollut mitään eläimiä, jakkeja esimerkiksi mukanaan. Ankat tiesivät, että tässä on nyt jotain pielessä. Miten kaksi tarinaa voivat päätyä näin yhteen?
Professori Xorlionin mökki alkoi näkyä vihdoin kukkulalla. Ankat painelivat sinne, ja se oli ränsistynyt viime seikkailun näkemästä. Ankat tiesivät mikä sisällä odotti ja Aku avasi ränsistyneen oven. Tosiaan, siellä makasi edelleen luuranko kaappiin nojaten ja kaikki olivat yhtä hujan hajan. Mutta kun Roope tarkasteli luurankoa tarkemmin, hän huomasi sen kaulassa olevan ketjun ja sen päässä medaljongin. Roope nappasi sen ja tutki sitä.
”Se... Se on samanlainen kuin minun”, Roope ihmetteli.
”Ja täällä on jälleen kerran kirje, sen edellisen alapuolella, emme kai huomanneet sitä viimeksi”, Aku sanoi. ”Professori Xorlionin käsialaa”, Aku jatkoi ja alkoi lukea:
”Jos on yksi medaljonki, ei tarvitsi kuolla, mutta tarvitsee olla valmis uhraukseen, jos haluaa muuttaa paikkaa. Jos medaljonkeja on kaksi, täytyy uhrautua kunnolla, kuolla siis. Jos Övreialeja (eli oikea nimi näille taikamedaljonkeille) on ne kaksi, uhrautumalla kaksi Övreialea voi pelastaa rakkaitaan ihmisiä vaarasta, tai jos haluaa, löytää aarteita. Minusta ensimmäinen vaihtoehto on parempi.
Professori Xorlionio.”
Aku näytti kauhistuneelta ja Roope innokkaalta miettien, mitä aarteita voi löytää. Mutta siinä samassa mökin ovi avautui: Samanlailla kuin viime kerralla, sama mies, ihme jos ei sama ase: Slyf.
”Vai, että ihan aarteita”, Slyf sanoi. ”Ja vanha kunnon Xorlionioko”, Slyf katseli inhoten luurankoa ”tuollaista soopaa on kirjoittanut?” Ankat olivat hiljaa. He eivät voineet muuta, antoivat Övreialet (eli medaljongit) Slyfille ja tämä laittoi ne kaulaansa.
”Kappas, herra Ankalta tippui tuhatlappunen”, Slyf sanoi ja nosti sen ja laittoi omaan taskuunsa.
”Nämä voivatkin olla hyödyllisiä”, Slyf jatkoi ja katseli kaulassaan kiiltäviä medaljonkeja ja löysi siinä samassa pöydän alta kiven murikan, joka saattoi olla kultainen.
”Jätän teidät tänne. Teillä ei ole hevosta, toisin kuin minulla, joten olen jo kaukana löytämässä aarteita, kun pääsette kylään, tuskin haluatte rautalaatikkoon?”
Roope oli niin vihoissaan, että olisi voinut syödä silinterinsä, kun Slyfin ruho lähti mökistä ja kädet paiskasivat oven kiinni. Ankat lähtivät siinä samassa, Slyfin perään, toivottomaan jahtiin.
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 7 -
15.03.2009 klo 10:16:41
Toinen luku - Övreiat
Oli keskiyö. Huppuun pukeutunut melko lyhyt mies ilmestyi vanhan lahoamispisteessä olevan puun takaa katsellen takana laukkaavaa mustaa hevosta, jonka selässä istui vihreään viittaan pukeutunut Slyf iloisena saatuaa Övreiat haltuunsa. Hevonen lähestyi, ja kun puun takaa ilmestynyt mies jäi tien tukkeeksi, Slyf parahti ja käski miehen väistyä. Slyf ehti juuri nähdä miehen tulipunaiset viirut silmät, kunnes mies otti viittansa alta kultaisen tikarin ja heitti sen suoraa Slyfin rintaan. Slyf mätkähti maahan ja hevonen lähti kauhuissaan laukkamaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullut. Slyfin tappanut mies sulkeutui taas vittansa ympärille ja käveli Slyfin ruumiin luo. Mies nappasi Slyfin kaulasta medaljongit ja hävisi siinä samassa, kun oli laittanut ne kaulaansa.
Mies ilmestyi uudestaan esiin vanhan talon liepeillä. Talo oli suuri ja sitä reunusti suuri kiviaita ja portti, joka oli auki. Mies asteli portista sisään ja meni myös suorinta tietä taloon. Hän astui huoneeseen, jossa oli hiljaista, kuitenkin ihmisten, ehkä kymmenen hengityksen kuuli. Mies katseli tätä pimeää onkalon tapaista olohuonetta ja kasvoja, jotka kääntyivät häneen päin. Kauimaisesta nurkasta kuului närkästynyt ääni.
”No, Xaley, saitko Övreiat?”
”Kyllä – herra”, huoneeseen astunut, Xaley -niminen mies huokaisi vähän pelokkaasti.
Nurkasta, punaisesta tuolista nousi seisomaan punaiseen viittaan pukeutunut langan laiha, mutta pelottavan oloinen mies. Silmät olivat pikimustat, ja kun hän katseli suoraan Xaleyhin, tuntui, kuin katse olisi porautunut Xaleyn silmiin. Hän katseli odottavasti Xaleyhin. Muut ihmiset tuntuivat jännittyneiltä, ja Xaley nosti kätensä ja paukautti Övreiait mustasilmäisen, johtajan kouriin. Tämä silitteli niitä hennosti ja ripusti kaulaansa.
”Kiitos, Xaley”, tämä sanoi.
”Ei siitä vaivaa ollut Deagron -herra”, Xaley vastasi ja hiipui istumaan varjoisaan nurkkaan.
Deagron siveli edelleen Övreiaita ja yhtäkkiä hänen punainen viitta hulmahti äkisti ja Deagron karjui ja huusi. Paikalla olevat ihmisit olivat monet ihmeissään, toiset peloissaan, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Samassa molemmista Övreiaista purkautui toisesta tulipunainen, toisesta musta valoilmiö, joka valaisi muutamaksi sekunniksi koko huoneen, ja kaikki paikalla olevat peittivät silmänsä häikäyksestä. Deagronin karjunta loppui, ja kun kaikki avasivat silmänsä, smaragdinvihreään viittaan pukeutunut mies oli ilmestynyt Deagronin viereen. Miehen kasvot olivat ilkeät, riutuneet ja vanhat. Iho oli ryppyinen, ja voisi kuvitella, että henkilö olisi keppi kädessä kävelevä vanha mies, mutta loppujen lopuksi vanhalta tämä ei mustassa silinteri hatussaan näittänyt. Hän hymyili ilkikurisesti, ja suusta paljastui terävät, isot, veriset hampaat. Kaikki, jotka olivat paikalla hytisivät ja huoneeseen oli tulvahtanut kylmyys. Kaikki tuntuivat tajuavan kuka tuo Deagronin vierään ilmestynyt mies oli. Kaikki kumarsivat näille kahdelle.
”Kiitos, veli”, Övreiaiden ansiosta ilmestynyt mies pukahti ja kätteli Deagronia -veljeensä.
”Eipä mitään, Calbatro hyvä”, Deagron vastasi ja jatkoi: ”Mikä on suunnitelmasi?”
”Tuhota ankat”, Calbatro vastasi tyynesti. Moni ihminen hätkähti.
”Krhm..” kuului ääni yhdestä tuolista, ja pieni mies, Xaley, joka tappoi Slyfin nousi seisomaan. ”Tapoin kaverisi”, Xaley sanoi Calbatrolle, joka kohotti hieman kulmiaan. ”Slyfin.”
”Surkimus hän oli”, Calbatro sanoi ja jatkoi Xaleylle, ”Me lähdemme tuhoamaan ankat!”
Deagron, Xaley ja Calbatro menivät ovelle. Muut ihmiset katselivat heitä.
”J-jäämmekö... Tänne?” yksi mies inahti.
”Kyllä, Carcass, siivotkaa vaikka tätä koleaa huonetta, ja hmm.. hankkikaa lämmitys”, Deagron sanoi ja kolmikko asteli ovesta ulos.
Deagronin kaulassa kimalsi edelleen molemmat Övreiat. Hän ojensi ulkona toisen niistä Calbatrolle. Xaley katseli, kun täysikuu kimmelsi taivaalla isona, pyöreänä pallona. Kun Calbatro nosti päätään ja katsoi suoraan kohti kuuta, hänen ilmeensä värähti merkillisesti, kädet alkoivat pidentyä, suu ja korvat kasvaa ja tuuhea karvapeite ilmestyi hänen päälleen. Ankkajahti alkoi.
Roope ja Aku seisoivat vanhan tammen luona. He olivat törmänneet vauhkoituneeseen Slyfin hevoseen ja olivat napanneet sen. Nyt heidän edessään oli Slyfin ruumis, ilman Övreioita. Roope ja Aku ihmettelivät näkyä ja uumoilivat pahaa, varsinkin Slyfin rinnasta sojottavasta tikarista.
”Mis-” Siinä samassa pamahti. Puu heidän vieressään pirstoutui ja sen sisältä kapusi mies, jonka kädet olivat yhdessä ja silmät kiinni. Roope ja Aku olivat aivan hädissään, he eivät nähneet putoilevien puun palasten ja pölyn seasta mitään, kunnes puusta tullut mies mutisi jotain ja jälleen räjähti.
”Hevonen!” Roope huusi Akulle, joka piteli edelleen hevosta, mutta Akun ote lipesi ja hevonen karkasi preerioille. Jälleen pamahti, tällä kertaa sininen valojuova heijastui ankkojen toiselta puolelta, ja he näkivät edessään ritarillesen miehen, jonka paidassa oli kotkan merkki. Ihmisiä alkoi sadella ankkojen ymäpärille, niitä tupsahteli heidän eteensä ja taakseen. Kuului karjuntaan, erilaisia valonvälähdyksiä ja tuli- ja vesisuihkuja, kunnes kovat pamaukset saattelivat aluetta ja noin viisi tai kuusi ihmistä, Aku ja Roope eivät ehtineet nähdä kunnolla, katosi yhtäkkiä. Pöly laskeutui ja hälveni, ja ankat huomasivat olevansa viiden miehen ympäröimänä. Puusta tullut mies oli kuitenkin kadonnut ja kaikillä jäljellä olivilla oli tämä kotkan merkki paidassaan. Maa oli aivan hirveän näköinen, palanut ja mustunut kaikkialta, kuin ihmeen kaupalla ankat olivat hengissä.
”Mitä ihmettä?” Roope kysyi näiltä ihmisiltä, jotka näyttivät melko ystävällisiltä, lukuunottamatta tuota outoa taistelua juuri.
”Yksinkertaista”, mutisi parrakas mies. ”Pelastimme teidän hengen.” Miehen yllä oli sininen viitta, ritarillinen keskiaikainen kypärä ja parta nutturalla, muuten se olisi ylettynyt ainakin polviin asti.
”Aivan”, astui nuoremman näköinen ruskeatukkainen mies eteenpäin ja köhi. ”Deagronin joukko yritti tappaa teidät, koska te tapoitte Calbatronin!”
”Mistä tiedätte?” Aku kysyi hämillään.
”No – me vain tiedämme”, vastasi jälleen uusi henkilö, jonka naama oli arpinen ja kulunut.
”Saimme toisen Övreain”, mutisi ensiksi puhunut, kypäräpäinen mies. ”Mutta heillä on toinen”, hän jatkoi.
”Onko teillä muita Övreioita?” kysyi tuuhea tukkainen, musta partainen mies.
”Siis... Onko medaljonkeja lisääkin?” Roope kysyi ja oli aivan ymmällään.
”Ei medaljonkeja! Helmi, timanttiriipus, posliiniriikinkukko, surmankypärä? Onko teillä jotain niistä?”
”E-eei ole”, Aku vastasi.
”Missä ne voivat olla?” kysyi jälleen yksi mies. ”Lähdetään päämajaan.”
”Saanen ensin kysyä yhtä asiaa?” Roope mutisi selvästi tuolle kypäräpäiselle johtajalle. ”Keitä te olette?”
”Velhosotilaita, Övreioiden pelastajia, ettei Deagron saa niitä!”
”No mitä sitten tapahtuu, jos hän saa?”
”Hänestä tulee maailman valtias”, mies puhui ”haluamme tuhota Övreait, emme halua maailman valtioiksi!” hän jatkoi, kun Roope kurtisti kulmiaan siihen malliin, että tietysti nämä Velhosotilaat haluaisivat itse vallan.
He käsikivät ankkoja ottaa kiinni tuosta samasta medaljonkista, niinkuin muutkin miehet ja sitten velhosotilaiden johtaja laski kolmeen ja kaikki katosivat.
Ankat ja velhosotilaat ilmestyivät vuoren sisään, luolaan tai sen tapaiseen, isoon tummaan paikkaan. Kypäräpäinen päällikkö, Ihragovinov nimeltään, napsautti peukaloa ja nimetöntä sormea kumpiakin kolmasti yhteen, ja samassa kiisi hänen sormistaan kolme- tai neljäkymmentä pientä valopalloa luolan kattoon, joka oli hyvin korkealla. Valopallot valaisivat paikan: se oli jonkinlainen kokoussali, pitkä puinen pöytä, jossa oli lautaset, hella ja muita ruuan tekoon tarvittavia esineitä yhdessä nurkassa, ja siihen se jäikin. Paikassa ei ollut kuin tämä yksi luola, ei erillisiä huoneita. Ihragovinov saattoi joukkoa pöytään, ja ankat kävelivät myös istumaan. Kohta paikalle ilmestyi ilmeisesti keittäjä, samaan kohtaan, johon ankat ja velhosotilaatkin olivat ilmestyneet. Tämä miespuolinen keittäjä meni keittiönurkkaukseen, hänen pitkät mustat hiuksensa hulmusivat, kun hän laittoi ruokaa.
Ihragovinov istui pöydän päähän, ja Roope ei olisi edes nähnyt ilman silmälasejaan tätä: pöytä oli niin pitkä, ettei toiseen päähän huononäköinen nähnytkään.
Ihragovinov odotti ilmeisesti, että ankat sanovat jotain ja Roope aloitti. ”Köh, köh. Niin, pitäisikö meidän saada sitten ne Övreiat ja tuhota ne, jottei Deagronin porukka saa niitä?”
”Hyvin yksinkertaista”, Ihragovinov mutisi, mutta jatkoi ”vaikeampi kuitenkin toteuttaa. Kerron teille tarinan Övreiaista.” Ja niin Ihragovinov alkoi puhua:
”Monta sataa vuotta sitten, eli isoisäni, Werald, hän oli hieno mies. Hän alkoi tehdä erilaisia esineitä, koska hän oli hyvä takomaan kaikkea; esimerkiksi hevosenkenkiä ja sen sellaista. Niinpä Werald takoikin paljoa kaikkea: miekkoja, kilpiä ja ties mitä muuta. Kerran hän takoi kaksi medaljonkia ja kypärän. Hän päätti tehdä niille jotain erikoista; hän sulloi niihin taikavoimaa: medaljonki auttaa uhrauksen vuoksi pääsemään pois paikasta, missä on haluamaansa paikkaan. Toisen hengen voi pelastaa, jos on kaksi medaljonkia, kuolemalla itse. Kypärä, siihen hän laittoi voiman, särkymättömän voiman: kypärä kestää kaiken, sodissa tämä auttoi Weraldia, joka sattumoisin oli myös sotapäällikkö. Sotaretkillään hän löysi yhä enemmän esineitä: satumaisen helmen pienen järven pohjasta: timanttiriipuksen hän sai lahjaksi rikkaalta kauppiaalta Egyptissä. Posliiniriikinkukon hän osti jostain liikkeestä lähellä Hong Kongia. Hänellä nousi menestys hattuun, hän laittoi kaikkin näihin uusiin esineisiin pimeyden taikuutta, jotta jos hänellä olisi molemmat medaljongit, 'surmankypärä'nä tunnettu kypärä, posliiniriikinkukko, helmi sekä timanttiriipus, hänestä tulisi maailman valtias. Hän palasi oitis kotimaahansa Egyptiin, etsimään yhtä medaljonkia, jonka oli jättänyt kotiinsa, sillä eihän hän kuitenkaan itse haluaisi kuolla jonkun muun tähden. Hän kuoli matkalla, hänet kaiketi surmattiin. Kaikki esineet varastettiin; kypärä, posliiniriikinkukko, medaljonki ja helmi. Werald ei ikinä saanut kokoon Övreiaita. Olemme, siis me velhosotilaat”, Ihragovinov lopetti tarinansa ja palasi nykyhetkeen, ”etsiä niitä, mutta ensimmäisen kerran onni potkaisi meitä. Meillä on tämä medaljonki”, Ihragovinov sanoi ja nosti taskustaan mustan, koskemattoman näköisen medaljongin, minkä päällä komeili tämä kotkavaakuna, ”mutta vastustajalla on toinen”, velhosotilaiden päällikkö jatkoi jälleen, ”joten se ei oikein edistä meitä.” Hän lopetti puheensa, ja sanoi, että ankat saisivat kysyä ihan mitä kysymyksiä tahansa, joita eivät ymmärtäneet. Roope aloitti:
”No... Oletteko olleet lähellä jotain esinettä, tai nähneet sen tai jotain?”
Ihragovinov veti henkeä;
”Tiedämme, että rosvopäällikkö Rehveguoar varasti sen ja kaikki muut esineet, siis tätä yhtä medaljonkia lukuunottamatta, jonka Giurnlys Xorlionio löysi Weraldin mökistä. Medaljonki oli ollut kadoksissa kauan. Toinen medaljonkeista päätyi jotakin tuntematonta kautta teille, luulimme, että se olisi myöskin Xorlioneilla. No, eipäs ollut. Surmankypärää on pitänyt Deagron päässään, mutta tämä varastettiin häneltä keskellä yötä, kuulimme näin. Varkaan henkilöllisyyttä ei tiedetä, Deagron on etsinyt varasta jo vuosia, muttei ole löytänyt tätä. Helmi on purjehtinut monien laivojen keulakuvana, satumainen helmi todellakin. Tiedämme, että se on ollut ainakin Dros ja Muokas nimisissä laivoissa, olemme kyselleet eri satamista, nykyään, emme tiedä missä se on. Timanttiriipus, se on todella varmasti haudattu johonkin keitaalle Saharan autiomaahan, Rehveguoar on sen sinne piilottanut. Olemme etsineet vuosia. Toivoisin, että te voisitte auttaa tehtävässä: löytää Övreiait ennen Deagronin porukkaa, varastaa heiltä toinen medaljonki, jotta maailma pelastuisi, olisi hirveätä kuvitella, mitä tapahtuisi, jos Deagron saisi niin valtavat voimat, että voisi hallita maailmaa, eli tehtävänämme on myös tuhota nämä esineet, se on yksinkertaista, kun kaikki on koossa, ne voi tuhota, tai niillä voi hallita maailmaa. Tuletteko mukaan pelastamaan maailmaa?” Ihragovinov kysyi aneleva katse silmissään.
”Jo toista kertaa”, Aku sanoi, ”mutta hyvä on.”
Vanhan hylätyn talon varaston liepeillä ei näkynyt liikettäkään – kukaan ei voinut aavistaa, että vain muutaman metrin päässä oli kolme ihmistä. Ja jos joku olisikin eksynyt varastoon, vaikka sateensuojaan, se olisi jäänyt viimeiseksi kerraksi. Deagron, Calbatro ja Xaley puhuivat keskenään erilaisista suunnitelmista. Varastossa oli läjäpäin ruumiita: Deagronin apulaiset oli surmattu, ilmeisesti niitä ei tarvittu enää.
“Se on helppoa”, Deagronin ääni kuului. “Surmataan heidät luolan suulla; nopeasti.”
Calbatro ja Xaley eivät näyttäneet vakuuttunelta
“Heitä on enemmän”, Xaley avasi suunsa, “eikä meillä ole apujoukkoja”, Xaley viittaisi kuolleisiin miehiin. “He pettivät meidät, eivät muka 'jaksaneet enää tätä', no, noin siinä käy, jos meille alkaa ryppyilemään.”
“Mutta olemme parempia taistelijoita”, Calbatro huoahti. “Tämän pitäisi olla helppoa.”
“He lähtevät niin aikaisin kuin pystyvät: odotamme heitä jo illalla”, Deagron sanoi ja nousi ylös. “Heillä ei ole mahdollisuuksia.”
Ankat yöpyivät luolassa. Suunnitelma oli yksinkertainen: varastaa Deagronilta medaljonki ja tuhota nämä, kuulemma ne pystyi tuhoamaan vain, jos niitä käytettiin: eli jonkun täytyi kuolla, siksi velhosotilaat olivat tavoitelleet muita Övreiaita, ettei kenenkään tarvinnut uhrautua. Mutta nyt... Nyt se näytti pakolliselta. Kukaan ei kuitenkaan vielä ajatellut tätä, sillä ensimmäisenä piti lähteä luolasta: Deagronin porukat olivat Ihragovinovin mukaan varmasti odottamassa luolan suulla, sillä he tiesivät velhosotilaiden majapaikan sijainnin. Seitsemän miestä lähti Ihragovinovin johdolla pois luolasta. Roope piti medaljonkia tiukasti kaulassaan. Velhosotilaat levittivät kätensä, kun päästiin luolan suulle ja silloin pamahti: kultaisia, pinkkejä ja vihreitä valosuihkuja puhalsi päin velhosotilaita, muutama osuikin, mutta suurin osa meni ohi. Velhosotilaat vastasivat, mutta eivät osuneet. Tai sitä oli pölyn ja räiskinnän sumusta vaikea nähdä. Kuului huutoa ja pauketta, Roope ja Aku juoksivat täyttä laukkaa pois päin luolasta: se oli heidän tehtävä. Matkalla he meinasivat astua kuolleiden päälle: Calbatro makasi liikkumattomana, myös kolme tai neljä velhosotilasta. Roope ja Aku olivat kauhuissaan, mutta jatkoivat matkaa, kunnes käsi tarttui Roopen olkapäälle.
“Sain sen...”, oli Ihragovinovin viimeiset sanat, kunnes Deagronin musta valopallo osui häneen. Ihragovinov piti kädessään medaljonkia. Roope nappasi sen ja laittoi kaulaansa, mutta yhtäkkiä Deagron ja Xaley olivat piirittäneet Roopen ja Akun: Kaikki velhosotilaat olivat kuolleet.
“Olisi viisainta antaa nuo medaljongit”, Deagron sanoi. Roope ei tehnyt liikettäkään antaakseen ne. Samassa Xaley tarttui Akua kaulasta ja kuristi tätä: Aku muuttui hyvin äkkiä siniseksi kasvoiltaan.
“Kannattaisi tehdä päätös pian”, Deagron käkätti. Roope katsoi Akua. Hän ei voisi antaa medaljonkeja Deagronille, hän ei voisi pelastaa Akun, kuin yhdellä keinolla. Roope tiesi tarkalleen, mikä tämä keino oli: “Jos omistat molemmat medaljongit, voit pelastaa ihmisen, jos itse kuolet... Uhraudut...”
Aku oli jo lähellä tukehtua; väri oli lähtenyt kokonaan hänen päästään, kun Xaley kuristi tätä. Roope teki valintansa, hän puristi medaljongit rintaansa vasten ja näki, kuinka ihmeellinen sädekehä ilmestyi noin kilometrin alueelle, hänen ja Akun ympärille. Deagron ja Akua kuristanut Xaley lennähtivät pois kehästä, Aku ja Roope olivat turvassa. Se jäi Roopen viimeiseksi ajatukseksi, kunnes hän luuhistui ja silmistä lähti onnellisuus pois, jokin tuntui pysähtyvän hänen sisässään, maailma katosi, Roope kuuli etäältä Akun huudon “Roope-setä!”, kunnes hän vaipui unholaan, mutta tiesi, että ainakin Aku pelastuisi.
Prologi
Aku, Tupu, Hupu ja Lupu seisoivat valtavan rakennuksen edessä noin viikko tuon traagisen tapahtuman jälkeen. Rakennus oli tietenkin rahasäiliö. Mitä kaikkea aarteita Roope olikaan sinne säilyttänyt? Aku ja pojat olivat perineet Roopen koko omaisuuden, jokainen oli saanut siitä vähän. Ennen Akulle oli todella helppoa kävellä rahasäiliöön sisään, mutista Roopelle jotain palkankorotuksesta, sekä kiillottaa kolikoita. Nyt tuntui jo vaikealta astua sisään, tähän valtavaan rakennukseen. Roope oli haudattu Rahasäiliökukkulalle. Roope olisi itse halunnut säästää bensassa, ettei hänet oltaisiin vieti MacAnkkain linnaan saakka. Rahasäiliö oli Roopelle rakas, sinne hänet oli siis päätetty haudata.
“Oli hän aikamoinen”, Aku sanoi ja saattoi kuvitella Roopen juoksevan säiliöstä hätistelemään Karhukoplalaisia. Mutta sitä ei tapahtunut, Roope ei ilmaantunut kanuuna ladattuna. Hän ei tullut patistamaan heitä töihin tai hän ei tullut jäkättämään, että 'aika on rahaa'. Roope ei enää tekisi mitään, se oli Akun ja poikien pakko uskoa.
He menivät sisään rahasäiliöön. He astelivat portaat ylös ja kuvittelivat Roopen työpöytänsä ääressä kirjoittamassa sopimuksia. He avasivat rautaoven, jonka takana oli Roopen koko omaisuus. Ovi aukeni, ja siellä rahameri tosiaan lainehti, odottaen omistajaansa, odottaen, että joku hyppää sinne ja sukeltaa rahoihin.
“Tämä on minun syytä”, Aku tiuskaisi, ja käänsi päänsä pois rahoista, joita ei voinut katsella. He kaikki toivoivat, että Roope istuisi tuolla rakkaiden rahojensa seassa, arkku edessään ja katselemassa vanhoja papereita ja muistoesineitään. Tätä ei kuitenkaan enää ikinä tapahtuisi.
______________________________________________________
Ja kommentteja saa antaa, niitä toki voi lukea myös vanhoista aiheista "Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi" ja "Perintö".
Oli keskiyö. Huppuun pukeutunut melko lyhyt mies ilmestyi vanhan lahoamispisteessä olevan puun takaa katsellen takana laukkaavaa mustaa hevosta, jonka selässä istui vihreään viittaan pukeutunut Slyf iloisena saatuaa Övreiat haltuunsa. Hevonen lähestyi, ja kun puun takaa ilmestynyt mies jäi tien tukkeeksi, Slyf parahti ja käski miehen väistyä. Slyf ehti juuri nähdä miehen tulipunaiset viirut silmät, kunnes mies otti viittansa alta kultaisen tikarin ja heitti sen suoraa Slyfin rintaan. Slyf mätkähti maahan ja hevonen lähti kauhuissaan laukkamaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullut. Slyfin tappanut mies sulkeutui taas vittansa ympärille ja käveli Slyfin ruumiin luo. Mies nappasi Slyfin kaulasta medaljongit ja hävisi siinä samassa, kun oli laittanut ne kaulaansa.
Mies ilmestyi uudestaan esiin vanhan talon liepeillä. Talo oli suuri ja sitä reunusti suuri kiviaita ja portti, joka oli auki. Mies asteli portista sisään ja meni myös suorinta tietä taloon. Hän astui huoneeseen, jossa oli hiljaista, kuitenkin ihmisten, ehkä kymmenen hengityksen kuuli. Mies katseli tätä pimeää onkalon tapaista olohuonetta ja kasvoja, jotka kääntyivät häneen päin. Kauimaisesta nurkasta kuului närkästynyt ääni.
”No, Xaley, saitko Övreiat?”
”Kyllä – herra”, huoneeseen astunut, Xaley -niminen mies huokaisi vähän pelokkaasti.
Nurkasta, punaisesta tuolista nousi seisomaan punaiseen viittaan pukeutunut langan laiha, mutta pelottavan oloinen mies. Silmät olivat pikimustat, ja kun hän katseli suoraan Xaleyhin, tuntui, kuin katse olisi porautunut Xaleyn silmiin. Hän katseli odottavasti Xaleyhin. Muut ihmiset tuntuivat jännittyneiltä, ja Xaley nosti kätensä ja paukautti Övreiait mustasilmäisen, johtajan kouriin. Tämä silitteli niitä hennosti ja ripusti kaulaansa.
”Kiitos, Xaley”, tämä sanoi.
”Ei siitä vaivaa ollut Deagron -herra”, Xaley vastasi ja hiipui istumaan varjoisaan nurkkaan.
Deagron siveli edelleen Övreiaita ja yhtäkkiä hänen punainen viitta hulmahti äkisti ja Deagron karjui ja huusi. Paikalla olevat ihmisit olivat monet ihmeissään, toiset peloissaan, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Samassa molemmista Övreiaista purkautui toisesta tulipunainen, toisesta musta valoilmiö, joka valaisi muutamaksi sekunniksi koko huoneen, ja kaikki paikalla olevat peittivät silmänsä häikäyksestä. Deagronin karjunta loppui, ja kun kaikki avasivat silmänsä, smaragdinvihreään viittaan pukeutunut mies oli ilmestynyt Deagronin viereen. Miehen kasvot olivat ilkeät, riutuneet ja vanhat. Iho oli ryppyinen, ja voisi kuvitella, että henkilö olisi keppi kädessä kävelevä vanha mies, mutta loppujen lopuksi vanhalta tämä ei mustassa silinteri hatussaan näittänyt. Hän hymyili ilkikurisesti, ja suusta paljastui terävät, isot, veriset hampaat. Kaikki, jotka olivat paikalla hytisivät ja huoneeseen oli tulvahtanut kylmyys. Kaikki tuntuivat tajuavan kuka tuo Deagronin vierään ilmestynyt mies oli. Kaikki kumarsivat näille kahdelle.
”Kiitos, veli”, Övreiaiden ansiosta ilmestynyt mies pukahti ja kätteli Deagronia -veljeensä.
”Eipä mitään, Calbatro hyvä”, Deagron vastasi ja jatkoi: ”Mikä on suunnitelmasi?”
”Tuhota ankat”, Calbatro vastasi tyynesti. Moni ihminen hätkähti.
”Krhm..” kuului ääni yhdestä tuolista, ja pieni mies, Xaley, joka tappoi Slyfin nousi seisomaan. ”Tapoin kaverisi”, Xaley sanoi Calbatrolle, joka kohotti hieman kulmiaan. ”Slyfin.”
”Surkimus hän oli”, Calbatro sanoi ja jatkoi Xaleylle, ”Me lähdemme tuhoamaan ankat!”
Deagron, Xaley ja Calbatro menivät ovelle. Muut ihmiset katselivat heitä.
”J-jäämmekö... Tänne?” yksi mies inahti.
”Kyllä, Carcass, siivotkaa vaikka tätä koleaa huonetta, ja hmm.. hankkikaa lämmitys”, Deagron sanoi ja kolmikko asteli ovesta ulos.
Deagronin kaulassa kimalsi edelleen molemmat Övreiat. Hän ojensi ulkona toisen niistä Calbatrolle. Xaley katseli, kun täysikuu kimmelsi taivaalla isona, pyöreänä pallona. Kun Calbatro nosti päätään ja katsoi suoraan kohti kuuta, hänen ilmeensä värähti merkillisesti, kädet alkoivat pidentyä, suu ja korvat kasvaa ja tuuhea karvapeite ilmestyi hänen päälleen. Ankkajahti alkoi.
Roope ja Aku seisoivat vanhan tammen luona. He olivat törmänneet vauhkoituneeseen Slyfin hevoseen ja olivat napanneet sen. Nyt heidän edessään oli Slyfin ruumis, ilman Övreioita. Roope ja Aku ihmettelivät näkyä ja uumoilivat pahaa, varsinkin Slyfin rinnasta sojottavasta tikarista.
”Mis-” Siinä samassa pamahti. Puu heidän vieressään pirstoutui ja sen sisältä kapusi mies, jonka kädet olivat yhdessä ja silmät kiinni. Roope ja Aku olivat aivan hädissään, he eivät nähneet putoilevien puun palasten ja pölyn seasta mitään, kunnes puusta tullut mies mutisi jotain ja jälleen räjähti.
”Hevonen!” Roope huusi Akulle, joka piteli edelleen hevosta, mutta Akun ote lipesi ja hevonen karkasi preerioille. Jälleen pamahti, tällä kertaa sininen valojuova heijastui ankkojen toiselta puolelta, ja he näkivät edessään ritarillesen miehen, jonka paidassa oli kotkan merkki. Ihmisiä alkoi sadella ankkojen ymäpärille, niitä tupsahteli heidän eteensä ja taakseen. Kuului karjuntaan, erilaisia valonvälähdyksiä ja tuli- ja vesisuihkuja, kunnes kovat pamaukset saattelivat aluetta ja noin viisi tai kuusi ihmistä, Aku ja Roope eivät ehtineet nähdä kunnolla, katosi yhtäkkiä. Pöly laskeutui ja hälveni, ja ankat huomasivat olevansa viiden miehen ympäröimänä. Puusta tullut mies oli kuitenkin kadonnut ja kaikillä jäljellä olivilla oli tämä kotkan merkki paidassaan. Maa oli aivan hirveän näköinen, palanut ja mustunut kaikkialta, kuin ihmeen kaupalla ankat olivat hengissä.
”Mitä ihmettä?” Roope kysyi näiltä ihmisiltä, jotka näyttivät melko ystävällisiltä, lukuunottamatta tuota outoa taistelua juuri.
”Yksinkertaista”, mutisi parrakas mies. ”Pelastimme teidän hengen.” Miehen yllä oli sininen viitta, ritarillinen keskiaikainen kypärä ja parta nutturalla, muuten se olisi ylettynyt ainakin polviin asti.
”Aivan”, astui nuoremman näköinen ruskeatukkainen mies eteenpäin ja köhi. ”Deagronin joukko yritti tappaa teidät, koska te tapoitte Calbatronin!”
”Mistä tiedätte?” Aku kysyi hämillään.
”No – me vain tiedämme”, vastasi jälleen uusi henkilö, jonka naama oli arpinen ja kulunut.
”Saimme toisen Övreain”, mutisi ensiksi puhunut, kypäräpäinen mies. ”Mutta heillä on toinen”, hän jatkoi.
”Onko teillä muita Övreioita?” kysyi tuuhea tukkainen, musta partainen mies.
”Siis... Onko medaljonkeja lisääkin?” Roope kysyi ja oli aivan ymmällään.
”Ei medaljonkeja! Helmi, timanttiriipus, posliiniriikinkukko, surmankypärä? Onko teillä jotain niistä?”
”E-eei ole”, Aku vastasi.
”Missä ne voivat olla?” kysyi jälleen yksi mies. ”Lähdetään päämajaan.”
”Saanen ensin kysyä yhtä asiaa?” Roope mutisi selvästi tuolle kypäräpäiselle johtajalle. ”Keitä te olette?”
”Velhosotilaita, Övreioiden pelastajia, ettei Deagron saa niitä!”
”No mitä sitten tapahtuu, jos hän saa?”
”Hänestä tulee maailman valtias”, mies puhui ”haluamme tuhota Övreait, emme halua maailman valtioiksi!” hän jatkoi, kun Roope kurtisti kulmiaan siihen malliin, että tietysti nämä Velhosotilaat haluaisivat itse vallan.
He käsikivät ankkoja ottaa kiinni tuosta samasta medaljonkista, niinkuin muutkin miehet ja sitten velhosotilaiden johtaja laski kolmeen ja kaikki katosivat.
Ankat ja velhosotilaat ilmestyivät vuoren sisään, luolaan tai sen tapaiseen, isoon tummaan paikkaan. Kypäräpäinen päällikkö, Ihragovinov nimeltään, napsautti peukaloa ja nimetöntä sormea kumpiakin kolmasti yhteen, ja samassa kiisi hänen sormistaan kolme- tai neljäkymmentä pientä valopalloa luolan kattoon, joka oli hyvin korkealla. Valopallot valaisivat paikan: se oli jonkinlainen kokoussali, pitkä puinen pöytä, jossa oli lautaset, hella ja muita ruuan tekoon tarvittavia esineitä yhdessä nurkassa, ja siihen se jäikin. Paikassa ei ollut kuin tämä yksi luola, ei erillisiä huoneita. Ihragovinov saattoi joukkoa pöytään, ja ankat kävelivät myös istumaan. Kohta paikalle ilmestyi ilmeisesti keittäjä, samaan kohtaan, johon ankat ja velhosotilaatkin olivat ilmestyneet. Tämä miespuolinen keittäjä meni keittiönurkkaukseen, hänen pitkät mustat hiuksensa hulmusivat, kun hän laittoi ruokaa.
Ihragovinov istui pöydän päähän, ja Roope ei olisi edes nähnyt ilman silmälasejaan tätä: pöytä oli niin pitkä, ettei toiseen päähän huononäköinen nähnytkään.
Ihragovinov odotti ilmeisesti, että ankat sanovat jotain ja Roope aloitti. ”Köh, köh. Niin, pitäisikö meidän saada sitten ne Övreiat ja tuhota ne, jottei Deagronin porukka saa niitä?”
”Hyvin yksinkertaista”, Ihragovinov mutisi, mutta jatkoi ”vaikeampi kuitenkin toteuttaa. Kerron teille tarinan Övreiaista.” Ja niin Ihragovinov alkoi puhua:
”Monta sataa vuotta sitten, eli isoisäni, Werald, hän oli hieno mies. Hän alkoi tehdä erilaisia esineitä, koska hän oli hyvä takomaan kaikkea; esimerkiksi hevosenkenkiä ja sen sellaista. Niinpä Werald takoikin paljoa kaikkea: miekkoja, kilpiä ja ties mitä muuta. Kerran hän takoi kaksi medaljonkia ja kypärän. Hän päätti tehdä niille jotain erikoista; hän sulloi niihin taikavoimaa: medaljonki auttaa uhrauksen vuoksi pääsemään pois paikasta, missä on haluamaansa paikkaan. Toisen hengen voi pelastaa, jos on kaksi medaljonkia, kuolemalla itse. Kypärä, siihen hän laittoi voiman, särkymättömän voiman: kypärä kestää kaiken, sodissa tämä auttoi Weraldia, joka sattumoisin oli myös sotapäällikkö. Sotaretkillään hän löysi yhä enemmän esineitä: satumaisen helmen pienen järven pohjasta: timanttiriipuksen hän sai lahjaksi rikkaalta kauppiaalta Egyptissä. Posliiniriikinkukon hän osti jostain liikkeestä lähellä Hong Kongia. Hänellä nousi menestys hattuun, hän laittoi kaikkin näihin uusiin esineisiin pimeyden taikuutta, jotta jos hänellä olisi molemmat medaljongit, 'surmankypärä'nä tunnettu kypärä, posliiniriikinkukko, helmi sekä timanttiriipus, hänestä tulisi maailman valtias. Hän palasi oitis kotimaahansa Egyptiin, etsimään yhtä medaljonkia, jonka oli jättänyt kotiinsa, sillä eihän hän kuitenkaan itse haluaisi kuolla jonkun muun tähden. Hän kuoli matkalla, hänet kaiketi surmattiin. Kaikki esineet varastettiin; kypärä, posliiniriikinkukko, medaljonki ja helmi. Werald ei ikinä saanut kokoon Övreiaita. Olemme, siis me velhosotilaat”, Ihragovinov lopetti tarinansa ja palasi nykyhetkeen, ”etsiä niitä, mutta ensimmäisen kerran onni potkaisi meitä. Meillä on tämä medaljonki”, Ihragovinov sanoi ja nosti taskustaan mustan, koskemattoman näköisen medaljongin, minkä päällä komeili tämä kotkavaakuna, ”mutta vastustajalla on toinen”, velhosotilaiden päällikkö jatkoi jälleen, ”joten se ei oikein edistä meitä.” Hän lopetti puheensa, ja sanoi, että ankat saisivat kysyä ihan mitä kysymyksiä tahansa, joita eivät ymmärtäneet. Roope aloitti:
”No... Oletteko olleet lähellä jotain esinettä, tai nähneet sen tai jotain?”
Ihragovinov veti henkeä;
”Tiedämme, että rosvopäällikkö Rehveguoar varasti sen ja kaikki muut esineet, siis tätä yhtä medaljonkia lukuunottamatta, jonka Giurnlys Xorlionio löysi Weraldin mökistä. Medaljonki oli ollut kadoksissa kauan. Toinen medaljonkeista päätyi jotakin tuntematonta kautta teille, luulimme, että se olisi myöskin Xorlioneilla. No, eipäs ollut. Surmankypärää on pitänyt Deagron päässään, mutta tämä varastettiin häneltä keskellä yötä, kuulimme näin. Varkaan henkilöllisyyttä ei tiedetä, Deagron on etsinyt varasta jo vuosia, muttei ole löytänyt tätä. Helmi on purjehtinut monien laivojen keulakuvana, satumainen helmi todellakin. Tiedämme, että se on ollut ainakin Dros ja Muokas nimisissä laivoissa, olemme kyselleet eri satamista, nykyään, emme tiedä missä se on. Timanttiriipus, se on todella varmasti haudattu johonkin keitaalle Saharan autiomaahan, Rehveguoar on sen sinne piilottanut. Olemme etsineet vuosia. Toivoisin, että te voisitte auttaa tehtävässä: löytää Övreiait ennen Deagronin porukkaa, varastaa heiltä toinen medaljonki, jotta maailma pelastuisi, olisi hirveätä kuvitella, mitä tapahtuisi, jos Deagron saisi niin valtavat voimat, että voisi hallita maailmaa, eli tehtävänämme on myös tuhota nämä esineet, se on yksinkertaista, kun kaikki on koossa, ne voi tuhota, tai niillä voi hallita maailmaa. Tuletteko mukaan pelastamaan maailmaa?” Ihragovinov kysyi aneleva katse silmissään.
”Jo toista kertaa”, Aku sanoi, ”mutta hyvä on.”
Vanhan hylätyn talon varaston liepeillä ei näkynyt liikettäkään – kukaan ei voinut aavistaa, että vain muutaman metrin päässä oli kolme ihmistä. Ja jos joku olisikin eksynyt varastoon, vaikka sateensuojaan, se olisi jäänyt viimeiseksi kerraksi. Deagron, Calbatro ja Xaley puhuivat keskenään erilaisista suunnitelmista. Varastossa oli läjäpäin ruumiita: Deagronin apulaiset oli surmattu, ilmeisesti niitä ei tarvittu enää.
“Se on helppoa”, Deagronin ääni kuului. “Surmataan heidät luolan suulla; nopeasti.”
Calbatro ja Xaley eivät näyttäneet vakuuttunelta
“Heitä on enemmän”, Xaley avasi suunsa, “eikä meillä ole apujoukkoja”, Xaley viittaisi kuolleisiin miehiin. “He pettivät meidät, eivät muka 'jaksaneet enää tätä', no, noin siinä käy, jos meille alkaa ryppyilemään.”
“Mutta olemme parempia taistelijoita”, Calbatro huoahti. “Tämän pitäisi olla helppoa.”
“He lähtevät niin aikaisin kuin pystyvät: odotamme heitä jo illalla”, Deagron sanoi ja nousi ylös. “Heillä ei ole mahdollisuuksia.”
Ankat yöpyivät luolassa. Suunnitelma oli yksinkertainen: varastaa Deagronilta medaljonki ja tuhota nämä, kuulemma ne pystyi tuhoamaan vain, jos niitä käytettiin: eli jonkun täytyi kuolla, siksi velhosotilaat olivat tavoitelleet muita Övreiaita, ettei kenenkään tarvinnut uhrautua. Mutta nyt... Nyt se näytti pakolliselta. Kukaan ei kuitenkaan vielä ajatellut tätä, sillä ensimmäisenä piti lähteä luolasta: Deagronin porukat olivat Ihragovinovin mukaan varmasti odottamassa luolan suulla, sillä he tiesivät velhosotilaiden majapaikan sijainnin. Seitsemän miestä lähti Ihragovinovin johdolla pois luolasta. Roope piti medaljonkia tiukasti kaulassaan. Velhosotilaat levittivät kätensä, kun päästiin luolan suulle ja silloin pamahti: kultaisia, pinkkejä ja vihreitä valosuihkuja puhalsi päin velhosotilaita, muutama osuikin, mutta suurin osa meni ohi. Velhosotilaat vastasivat, mutta eivät osuneet. Tai sitä oli pölyn ja räiskinnän sumusta vaikea nähdä. Kuului huutoa ja pauketta, Roope ja Aku juoksivat täyttä laukkaa pois päin luolasta: se oli heidän tehtävä. Matkalla he meinasivat astua kuolleiden päälle: Calbatro makasi liikkumattomana, myös kolme tai neljä velhosotilasta. Roope ja Aku olivat kauhuissaan, mutta jatkoivat matkaa, kunnes käsi tarttui Roopen olkapäälle.
“Sain sen...”, oli Ihragovinovin viimeiset sanat, kunnes Deagronin musta valopallo osui häneen. Ihragovinov piti kädessään medaljonkia. Roope nappasi sen ja laittoi kaulaansa, mutta yhtäkkiä Deagron ja Xaley olivat piirittäneet Roopen ja Akun: Kaikki velhosotilaat olivat kuolleet.
“Olisi viisainta antaa nuo medaljongit”, Deagron sanoi. Roope ei tehnyt liikettäkään antaakseen ne. Samassa Xaley tarttui Akua kaulasta ja kuristi tätä: Aku muuttui hyvin äkkiä siniseksi kasvoiltaan.
“Kannattaisi tehdä päätös pian”, Deagron käkätti. Roope katsoi Akua. Hän ei voisi antaa medaljonkeja Deagronille, hän ei voisi pelastaa Akun, kuin yhdellä keinolla. Roope tiesi tarkalleen, mikä tämä keino oli: “Jos omistat molemmat medaljongit, voit pelastaa ihmisen, jos itse kuolet... Uhraudut...”
Aku oli jo lähellä tukehtua; väri oli lähtenyt kokonaan hänen päästään, kun Xaley kuristi tätä. Roope teki valintansa, hän puristi medaljongit rintaansa vasten ja näki, kuinka ihmeellinen sädekehä ilmestyi noin kilometrin alueelle, hänen ja Akun ympärille. Deagron ja Akua kuristanut Xaley lennähtivät pois kehästä, Aku ja Roope olivat turvassa. Se jäi Roopen viimeiseksi ajatukseksi, kunnes hän luuhistui ja silmistä lähti onnellisuus pois, jokin tuntui pysähtyvän hänen sisässään, maailma katosi, Roope kuuli etäältä Akun huudon “Roope-setä!”, kunnes hän vaipui unholaan, mutta tiesi, että ainakin Aku pelastuisi.
Prologi
Aku, Tupu, Hupu ja Lupu seisoivat valtavan rakennuksen edessä noin viikko tuon traagisen tapahtuman jälkeen. Rakennus oli tietenkin rahasäiliö. Mitä kaikkea aarteita Roope olikaan sinne säilyttänyt? Aku ja pojat olivat perineet Roopen koko omaisuuden, jokainen oli saanut siitä vähän. Ennen Akulle oli todella helppoa kävellä rahasäiliöön sisään, mutista Roopelle jotain palkankorotuksesta, sekä kiillottaa kolikoita. Nyt tuntui jo vaikealta astua sisään, tähän valtavaan rakennukseen. Roope oli haudattu Rahasäiliökukkulalle. Roope olisi itse halunnut säästää bensassa, ettei hänet oltaisiin vieti MacAnkkain linnaan saakka. Rahasäiliö oli Roopelle rakas, sinne hänet oli siis päätetty haudata.
“Oli hän aikamoinen”, Aku sanoi ja saattoi kuvitella Roopen juoksevan säiliöstä hätistelemään Karhukoplalaisia. Mutta sitä ei tapahtunut, Roope ei ilmaantunut kanuuna ladattuna. Hän ei tullut patistamaan heitä töihin tai hän ei tullut jäkättämään, että 'aika on rahaa'. Roope ei enää tekisi mitään, se oli Akun ja poikien pakko uskoa.
He menivät sisään rahasäiliöön. He astelivat portaat ylös ja kuvittelivat Roopen työpöytänsä ääressä kirjoittamassa sopimuksia. He avasivat rautaoven, jonka takana oli Roopen koko omaisuus. Ovi aukeni, ja siellä rahameri tosiaan lainehti, odottaen omistajaansa, odottaen, että joku hyppää sinne ja sukeltaa rahoihin.
“Tämä on minun syytä”, Aku tiuskaisi, ja käänsi päänsä pois rahoista, joita ei voinut katsella. He kaikki toivoivat, että Roope istuisi tuolla rakkaiden rahojensa seassa, arkku edessään ja katselemassa vanhoja papereita ja muistoesineitään. Tätä ei kuitenkaan enää ikinä tapahtuisi.
______________________________________________________
Ja kommentteja saa antaa, niitä toki voi lukea myös vanhoista aiheista "Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi" ja "Perintö".
Aku Vankka
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 8 -
16.03.2009 klo 16:18:34
Mielenkiintoinen tämä uusi lukujako.. mutta asiaan. Kommentoin tätä tarinaa jo aika paljon tämän omassa aiheessa, mutta sanon yhä, että pidän Myvyav'ia Ankkiksen parhaimpana tarinana koskaan. Perintökin oli kolmen ensimmäisen ''vanhan luvun'' verran hyvää luettavaa, kunnes se floppasi.
aku
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 9 -
18.04.2009 klo 11:29:03
Perinnön lukujako on tosiaan mielenkiintoinen, ja koko tarinakin on ollut tässä vaiheessa ihan hyvä.
Aku Vankka
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 10 -
18.04.2009 klo 11:37:16
Nyt alan kyllä epäilemään, ettei Aku ole edes lukenut koko tarinaa. Sillä jos hän olisi lukenut tarinan, olisi hän varmasti huomannut, että tarina on loppunut! Eli Aku tuskin on lukenutkaan koko tarinaa.
aku
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 11 -
18.04.2009 klo 21:39:33
Lainaus käyttäjältä: Aku VankkaNyt alan kyllä epäilemään, ettei Aku ole edes lukenut koko tarinaa. Sillä jos hän olisi lukenut tarinan, olisi hän varmasti huomannut, että tarina on loppunut! Eli Aku tuskin on lukenutkaan koko tarinaa.
En kokonaan, vain ekan osan.
En kokonaan, vain ekan osan.
Aku Vankka
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 12 -
19.04.2009 klo 11:03:44
Miksi ihmeessä sitten alat kommentoimaan Perinnön lukujakoa, jos olet koko höskän ensimmäisen luvun vasta lukenut?
aku
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 13 -
19.04.2009 klo 11:41:17
Lainaus käyttäjältä: Aku VankkaMiksi ihmeessä sitten alat kommentoimaan Perinnön lukujakoa, jos olet koko höskän ensimmäisen luvun vasta lukenut?
Näinkin Prologin lpoussa. ;)
Näinkin Prologin lpoussa. ;)
Kreach
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 14 -
19.04.2009 klo 14:23:56
Tosiaan, se pitäisi olla epilogi. Mikäköhän virhe minulle sattunutkaan.
aku
Maailman ympäri vain yhden aarteen vuoksi & Perintö
Viesti 15 -
08.05.2009 klo 21:12:04
Nyt. Nyt luin tämän tarinan (Perinnön) kokonaan ja täytyy sanoa että tämä on Ankkiksen paras tarinasarja. Mietippä tätä Don Rosan piirtämänä.. mieti.
Sivuja:
1
2