Keskustelujen arkisto

Hmm.... Aika jännittävä osa. "Ridolf oli paennut." Luettuani tämän lauseen mietin mitä tulevan pitää. Ajattelin, miten kävisi Xuirin ja Spitaalisen. Miten kävisi Akun, Tupun, Hupun ja Lupun, miten heille kävisi? Mutta todella hyvä osa, ei yhtään kirjoitus virhettä? Teksti oli sujuvaa ja muutenkin osa ei mennyt liian nopeaa tai liian hiljaa. Juuri sellainen osa, josta minä pidän! ;)

Ps.. Karhula, olet kehittynyt tarinoiden tekemisessä!

Hyvä luku ja varmaan seuraavassa luvussa alkaa jo tapahtua. Luvun lopussa oli kyllä taas hyvä juonenkäänne. Odotan innolla seuraavaa lukua!

Tämä seitsemäs osa valmistui odotettua aiemmin, joten tässä se on. Toivottavasti pidätte!

7.osa: Paluu metsään

”Mitä äsken tapahtui?” Aku kysyi kuin puulla päähän lyötynä. Hän tuijotti paikkaa mihin Ridolf oli juuri kadonnut.
”Ridolf taisi häipyä”, Tupu huokaisi.
”Olisikohan hän tarkoittanut jotain, sillä, että hän häipyi Ankkametsään johtavalla tiellä?” Hupu puuskahti. Häntä ei huvittanut sanoa yhtään mitään, niinpä hän tyytyi tämän jälkeen vain kuuntelemaan keskustelua tuulen tuivertaessa hennosti hänen selkänsä takaa.
”Ehkä tuo oli myöntävä vastaus kysymykseemme. Ehkä Spitaali ja Xuir todellakin piileksivät jossain Ankkametsässä, siellähän me heidät viimeksi aivan vierestä näimme, tai emmehän me Spitaalia nähneet, mutta Xuirin ainakin”, Lupu sanoi.
”No, voimmehan me aina yrittää”, Aku totesi ja lähti hiljalleen ajamaan kohti Ankkametsää. Metsän puut huojuivat tuulen tuivertaessa niitä. Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat maahan sulaen heti vedeksi.
”Pitävätköhän he majaa Arthur Ankan talossa?” Lupu kysyi.
”En oikein usko. Talo hajotettiin nimittäin kuukausi sitten, siitä olikin juttu lehdessä”, Aku vastasi vilkuillen vuorotellen metsää ja tietä. Tuulenpuuska heilautti hänen nokalleen kasan lumihiutaleita, joita puhalteli ja pyyhki pois.
”Sataa lunta!” Tupu ihasteli. Lumisade oli selvästi yltymässä, sillä lumihiutaleet olivat äkisti muuttaneet paljon isommiksi, hyvin kastelevaksi.
”Räntää tämä on!” Aku äyskähti sammuttaen autonsa metsän reunaan. ”Nyt ulos autosta.”
”Ja pöh! Räntää sinulla on pääkopassasi”, Tupu tiuskahti hiljaa.
”Miten edes löydämme Xuirin piilopaikan? Ridolf on paennut, ei meillä ole mistään tietoa!” Hupu sanoi tuskastuneen oloisena.
”Ei meidän tarvitsekaan tietää, lähdetään vain metsään, ei sitä niin vaikea voi olla löytää”, Aku kannusti.

Aku oli kuitenkin väärässä. Piilopaikkaa ei ollut helppo löytää, he olivat taivaltaneet ympäri metsää jo puoli tuntia, eikä mitään merkkiä mistään piilopaikasta tai yhtään mistään muustakaan ollut näkynyt. Kun vielä vartti oli kulunut ankanpoikien kärsivällisyys alkoi loppua.
”Tajuatko, että me jäädymme tänne, ja se on sinun syysi”, Hupu huudahti. Häntä ei yhtään huvittanut kävellä metsässä ensilumen sataessa maahan ja peittäessä kuusten oksat ja latvat valkoisiksi.
”Hiljaa! Nyt on turha marista, yritetään vain löytää jostain suojaa”, Aku ärähti. Hän hytisi kylmästä ilmasta.
”Varmasti täältä jostain vielä löytyy suojaa, jos me-”, Tupu aloitti, mutta yhtäkkiä hän kaatui maahan.
”Mikä ihme tuo on?” hän kysyi katsoen puun alta pilkistävää laatikkoa, jonka reunaan hän oli juuri lyönyt räpylänsä.
”En tiedä, mutta minä otan selvää”, Aku totesi ja vetäisi laatikosta. Se liikkui hitaasti Akun vetäessä sitä, mutta liikkui kuitenkin.

Aku kokeili avata sitä, mutta turhaan laatikko ei avautunut.
”Ei aukea”, hän puuskahti. Hänen otsalleen valuneet hikipisarat jäätyivät kylmän tuulen tuivertaessa hänen edestään.
Ankanpojat kuiskivat keskenään ja astuivat sitten laatikon eteen. He käänsivät sen ympäri ja kokeilivat pohjaa. Se narahti hiukan ja lähti sitten irti.
”Miten te tuon teitte?” Aku kysyi ihmeissään. Hän tuijotti laatikkoa ja ankanpoikia niin kuin nämä olisivat hulluja.
”Ajattelimme vain, että laatikko saattaa olla vain naamioitu niin, että sen löytäjä luulisi sen olevan avattava ylhäältä, mutta todellisuudessa se kuitenkin aukaistaan alhaalta hämäykseksi”, Tupu kertoi asiantuntevasti.
”Täsmälleen”, Lupu totesi.
”No, mitä siellä on?” Aku kysyi. Häntä ärsytti se, että hänen holhokkinsa olivat olleet järkevämpiä kuin hän. Hänhän oli aito Tuomenmarja, kun tuo kolmikko oli vain Sudenpentuja.
Hupu kyykistyi laatikon eteen ja nosti sieltä sitten pienen ruskean kirjan.
Sen kannessa lukivat sanat: Arthur Ankan päiväkirja

Ankat haukkoivat henkeään. He olivat löytäneet pari kuukautta sitten pari palasta tuosta kirjasta, mutta muuten muu päiväkirja oli jäänyt näkemättä.
”Mitä se täällä tekee?” Aku kysyi hiljaa. Hän ei uskonut vieläkään sitä minkä he olivat löytäneet.
”Minä en ainakaan tiedä”, Tupu sanoi ja alkoi selata päiväkirjaa. Hän selasi sen aivan viimeiselle sivulle saakka, jonka luettuaan hän näytti puulla päähän lyödyltä.
”Mitä siellä on?” Aku kysyi malttamattomana.
”Tehän tiedätte, että Arthur Ankka kuoli suunnilleen 1800-luvun loppupuolella?” Tupu varmisti.
”Niin, mitä sitten?” Aku ärähti.
Tupu vastasi hiljaa vetäisten ensin henkeään: ”No, tämä päiväkirja loppuu vasta vuoteen 1969.”

Jep. Kannattaa, mutta tuo Potter-tarina loppuu vasta vuonna 2012, jos intoa riittää... :-X

Kiitos kommentistasi. Onkohan niin, ettei kukaan jaksa kommentoida, vai onko niin, ettei mitään kommentoitavaa ole? ??? ;)

////////Joo, kiitos vain kommentistasi, Ankkaristi. Tuo Potter-tarina on ainakin 105 osainen, joten siinä syy, kun tähän mennessä olen julkaissut 24 osaa ja 25 tekeillä. Joo ja seuraava osa voi ilmestyä...

...pikemmin kuin arvaattekaan...

8.osa: Päiväkirja, 1/2

Aku tuijotti Tupua ihmeissään. ”Tuo oli vitsi, eikä vain?” hän kysyi epäuskoisena.
”Katso itse”, Tupu vastasi ja ojensi päiväkirjan enolleen.
Aku tuijotti kirjan viimeistä merkintää ihmeissään ja alkoi sitten lukemaan.

”12.3.1969
Sukumme on kuolemassa hiljalleen pois maailmasta. Ainoastaan kaukaisen MacAnkan klaanin viimeiset jäsenet ja heidän jälkeläisensä voivat enää pelastaa Ankkojen suvun Kennethien suvulta.

Tänään sain tietää olevani sukua heille. Äitini äiti oli kuulemma eksynyt Kennethin suvun jäsenen mukaan vuosia sitten ja synnyttänyt sitten minut. Häpeän tietoa enemmän kuin mitään muuta.
Miten minä, Olivia Ankka, suvun viimeinen jäsen, jos MacAnkkoja ei lasketa, voin olla todellakin sukumme ainaisen vihollisen, Kennethien sukulainen.

Toivottavasti Kennethien suvun viimeiset jäsenet, Rudolf, Ridolf ja Rodolf eivät jatka tätä vuosisatoja kestänyttä sotaa vaan ystävystyvät sukuni kanssa.

Vaikka häpeän sitä se on viimeinen toivoni.

Arthut Ankkaa ja hänen isiään muistellen,
Olivia Ankka”

Aku tuijotti merkintää. Hän ei ymmärtänyt, Arthur Ankanhan oli pitänyt olla suvun viimeinen jäsen.
”Eikö Arthur ollutkaan suvun viimeinen jäsen?” Aku kysyi yhä ihmessään.
”Nähtävästi ei. Jotain saattaisi selvitä, kun selaisimme viimeisiin Arthur Ankan merkintöihin”, Tupu ehdotti ja Aku otti heti neuvosta vaarin.
Hän selasi kirjan aina siihen saakka, kunnes hän näki, että yksittäinen sivu puuttui. Sitten hän katsoi seuraavan merkinnän, joka näytti vuotta… 1902!
Vieressä hytisevät ankanpojat tuijottivat myös vuosipäivää. Sitten Aku alkoi lukea.

”12.11.1902

Tänään, minä Kaino-Vieno Ankka löysin tämän kirjan. Sain käskyn etsiä tämä kirja käteeni jo isältäni, joka sai sen isältään. He eivät kuitenkaan koskaan löytäneet tätä kirjaa.

Pari kuukautta sitten on saattanut tapahtua se, mitä sukuni on miettinyt jo vuosisatoja. MacAnkan klaanin viimeiset jäsenet ovat nimittäin saapuneet ja uskon varsinkin nuoren Roopen olevan kyvykäs johdattamaan Ankkojen suku voittoon Kennetheistä.

Kennethien suku tuntuu kuitenkin kadonneen ns. maan alle. Heistä viimeiset, Charlus ja Doria Kenneth nimittäin nähtiin viimeksi vuosi sitten.

Eläköön huuto Ankkojen suvulle! Kadotkoot Kennethit ikuisiksi ajoiksi!
Kaino Vieno Ankka, Ankanpään suvun viimeinen jäsen ja Ankkojen suvun kartalle nostaja.

Kaikkien neljän ankan kasvat näyttivät niin hämmästyneiltä, että heidän olisi voinut olla jo kuolleet hämmästyksestä. Lumisade tuntui yltyvän yltymistään ja puut kahisivat oksien iskiessä toisiinsa, kylmän syystuulen tuivertaessa ankkoja päin.
”Tiesittekö te, että Mummo kuuluu Ankkojen sukuun?” Aku kysyi äimistyneenä.
”Emme”, Tupu vastasi Hupun ja Lupunkin puolesta. ”Mutta tiesikö kukaan teistä, että me olemme ankkojen suvun tähän mennessä viimeiset henkilöt ja Roope-setä on ehkä tuhonnut Kennethit?”
Muut ankat puistelivat päätään.
”Se vanha ukko on todellakin jättänyt kertomatta vaikka mitä”, Aku puisteli päätään.

***
”Mitä sanoit?” Spitaali kysyi kylmästi.
”Ridolf on palannut”, Rudolf puuskahti. Hän yritti olla katsomatta Spitaalia.
Spitaalin kasvot vääristyivät. ”Mutta sepä hauskaa. Toisitko hänet tänne?”
Rudolf nyökkäsi ja käveli piilopaikasta ulos. Xuir tarkkaili tilannetta tuttuun tapaan pitäen avuttoman näköistä Raulia samalla silmällä.
Hetken kuluttua Rudolf saapui vetäen mukanaan veljeään, joka näytti tuskaiselta.
”Missäs sitä on tullut oltua, mies hyvä?” Spitaali kysyi huvittuneen oloisena.
”Tein niin kuin käskitte”, Ridolf totesi kaatuen polvilleen. ”Johdatin ankat tänne. He ovat tulossa.”
Xuir hätkähti. ”Etkö rankaisekaan häntä?”
”Minulla ei ole tapana rangaista henkilöä, joka on noudattanut käskyäni”, Spitaali totesi surkuttelevan oloisena. Sitten hän käänsi katseensa takaisin Ridolfia.
”Ovatko he jo täällä?” hän kysyi.
”Kyllä, mestarini”, Ridolf vastasi. ”Lähdemmekö heti?”
Spitaali virnuili. ”Emme lähde vielä toivottavamaan heitä tervetulleiksi. Odotamme vielä puoli tuntia. Sen jälkeen he ovat niin jäässä, etteivät voi liikkua.”
”Mutta mestari hyvä”, Xuir totesi vaimeasti. ”Mistä voitte olla varmoja, etteivät ankat lähde? Luuletteko niin?”
Spitaalin silmät kaventuivat viiruiksi. ”Minun ei tarvitse luulla, minä tiedän”, hän totesi.
Xuir sulki suunsa ja katsoi taas nurkassa kyhjöttävää Raulia.
”Hänhän lähtee mukaan, Raul siis?” Xuir yhtäkkiä kysyi.
Spitaali siirsi katseensa Rauliin. Hän mietti hetken, kunnes nyökkäsi. Nyökkäys oli lyhyt, mutta tarpeeksi pitkä, että Xuir huomasi sen.
Kohta oli aika lähteä kohti viimeistä taistelua.

Ilmestyyköhän näitä osia hieman liian nopeasti, etteivät kaikki ehdi pysyä tahdissa? ;D Mahdollista.

Kiitos kuitenkin kommentistasi T@ikkis! Huomaan, että olet pysynyt samoilla linjoilla lähes koko tarinan ajan, se on hyvä se. ;D

Kyllähän tässä juuri ja juuri pysyy tahdissa ja juuri tätä vauhtia toivoisinkin lukujen ilmestyvän Itselläni luvut ilmestyvät taas aivan turhan harvoin...

Tämähän ei ollut mikään toiminnallinen luku, mutta senkin edestä pursusi tietoja. Ei taaskaan mitään haukuttavaa (vuh vuh, no tulihan se sieltä :D). Jatka samaan malliin eteenpäin, niin hyvää tulee!

Loistavia lukuja molemmat! Olin mökillä ilman konetta, siksi en ole tarinaasi kommentoinut. Kuitenkin, jännitys tiivistyy, ja pahiksetkin näyttävät huonon puolensa -he nimittäin eivät osaa yhteispeliä, toisin kuin ankat. Kuvailu on edelleen mahtavaa, ja nyt täytyy sanoa, että tämä on Ankkiksen paras tarina ikinä!