Tilanne:
1.kirja: 30 670
2.imfromfinland08: 26 251
3.Akuhullu97: 16 660
4.Hirmu: 8 067
5.wierii2: 3 869
6.Bomber: 3 796
7.akkaridekkari: 3 273
8.T@IK@VIITTA: 2 867
9.Aku Vankka: 1 373
Tasainen kisa. Ja kovatasoinen, etenkin kirja on kova luu. Samoin IFF.
Sivuja:
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
Kirjoittaja
Aihe: Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
(525 viestiä)
wierii2
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 361 -
19.09.2009 klo 21:58:33
Pullasorsa
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 362 -
19.09.2009 klo 22:15:15
Oletkos, wierii jo muistanut kertoa, että T@ikis siis kilpailee tilallani KPw:ssä tässä osiksessa? Ettei tule sitten niitä viime hetken väärinkäsityksiä...
Luultavasti olen missannut jotakin, ei olisi ensimmäinen kerta. ;)
Luultavasti olen missannut jotakin, ei olisi ensimmäinen kerta. ;)
Aku Vankka
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 363 -
19.09.2009 klo 23:49:07
Lainaus:Ensi kaudella...
Team KPw esittää...
KPw:n kosto ja voitto
ELOKUVATEATTEREISSA 19.9.2009
Oli siinäkin elokuva, koko kaksituntinen meni siinä, kun näytettiin KPw'n ''uskomattomia'' suorituksia vitoskauden alusta ja huipentui siihen kun KPw'n vakiopoitsut saivat tarpeekseen ja päättivät olla kokonaan osallistumatta yhteen osakilpailuun, jolloin tallipäällikön täytyi kilpailla heidän puolestaan, joskin hän ilmoitti sen liian myöhään eikä pisteitä täten hyväksytty(?). Luulin näkeväni kuinka KPw dominoi vitoskautta ja rikkoo satasen rajan ylivoimaisilla yli viidenkymmenentuhannen merkin mahtiviesteillä, mutta tällaista sain katsottavaksi. Vaadin rahat takaisin!
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Huumori ei ole Aku Ankka -sarjakuvissa mitään maailmanluokkaa, sillä monetkaan hyviksi vitseiksi tarkoitetut lausahdukset eivät usein naurata lainkaan. Käsikirjoittajan mielestä lausahdus on saattanut olla erittäinkin hauska, mutta lukijat eivät aina ole samaa mieltä. Kuitenkin myös hyviä vitsejä löytyy ja uskoisin, että Aku Ankka olisi tylsempi sarjakuva ilman huumoria, ainakin joidenkin käsikirjoittajien osalta. On nimittäin olemassa käsikirjoittajia, jotka taitavat huumorin ja osaavat tehdä vitseistään oikeasti hauskoja. Tällaisia käsikirjoittajia ovat muunmuassa Carl Barks, Don Rosa ja hyvin omalaatuinen William van Horn.
Carl Barksin huumori on mielestäni aina ollut aika tasaista - ei koskaan mitenkään huippuhyvää, muttei koskaan myöskään hirveän huonoa. Barksin useimmissa tarinoissa on hauskoja vitsejä, vaikkeivat ne vedäkään vertoja esimerkiksi Don Rosan vitseille. Käsikirjoittamisessa Barks on alan huippuja, mutta vitsit ovat muutamiin muihin verrattuna ainoastaan keskitasoa. Barksin tarinat huipentuvat usein jonkinlaiseen vitsiin. Siksi Barksin tarinoissa näkeekin harvemmin kunnon vitsejä muualla kuin tarinan loppuhuipennuksessa, jotka useimmiten ovat hyviä. Barks piirsi myös useita hauskoja yksisivuisia vitsisarjoja, mutta ne eivät kuitenkaan millään vedä vertoja Taliaferron ja Karpin nerokkaille yksisivuisille. Monet Barksin vitseistä ovat kuitenkin sen verran hauskoja, että hänet täytyy mainita.
Vitsisarjoista puheen ollen, yhdet Aku Ankka -sarjakuvan parhaimmista vitsiniekoista ovat Al Taliaferro ja Bob Karp, jotka tekivät aikoinaan yhdessä satoja hulvattomia yksisivuisia vitsisarjoja. Kun Bob Karp toimi käsikirjoittajana ja Taliaferro piirtäjänä tulos oli selvä - hauska yksisivuinen vitsisarja. Karpilla oli useita hyviä ideoita, joita hän käytti käsikirjoittaessaan vitsisarjoja. Useimmat näistä vitsisarjoista omasivat hyvän idean, mutta ajan myötä myös niitä ei-niin-kovin-hyviä ideoitakin alkoi putkahdella sarjakuviin ja samoja ideoita käytettiin uudestaan, ei tietenkään niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla. Taliaferron piirrokset sopivat Karpin käsikirjoittamien vitsisarjojen kanssa yhteen kuin jauheliha ja spagetti, ne ovat vain niin hauskoja ja kuuluvat nimenomaan vitsisarjoihin. Taliaferron piirtämistä tarinoista ei todellakaan puutu huumoria.
Kukaan, ei sitten kukaan taida huumoria Aku Ankassa paremmin kuin Don Rosa. En ole lukenut ainuttakaan Rosan tarinaa, jossa ei olisi ollut jotain hulvatonta kohtaa. Rosalla on paljon seikkailutarinoita, joissa nimenomaan seikkaillaan, mutta niihinkin mahtuu paljon uskomattoman hauskoja kohtia. Näiden lisäksi Rosalla on lukuisia kymmensivuisia hupisarjoja, jotka ovat pullollaan vitsejä. Näistä parhaimpana pidän ehdottomasti tarinaa ''Paino-ongelmia'', joka on niin mahtava, että huhhuh. Rosa ei pelkästään käsikirjoita tarinoihinsa hauskoja kohtia, vaan hän myös piirtää ne hupaisalla tavalla; usein ankkojen ja muiden otusten ilmeet ovat juuri tilanteeseen sopivia, selvästi hauskemmat ja humoristisemman näköisiä kuin kenenkään muun piirtäjän. Rosalla on tapana myös piilottaa sarjakuviinsa pieniä, mutta omalla tavallaan erittäin hauskoja yksityiskohtia, kuten jotain pikku ötököitä tai muita otuksia, jotka saattavat Akun ja Roopen jutellessa tehdä ties mitä jossain taustalla. Olen myös muutamista tarinoista bongannut pienen Mikki Hiiren, joka on sijoitettu johonkin nöyryyttävään paikkaan, sillä Rosa pitää Mikkiä mielenkiinnottomana hahmona. Tämäkin on osa Rosan nerokasta huumoria.
Rosan tarinoissa esiintyy paljolti hauskoja lausahduksia, jotka tekevätkin tarinoista niin huumoripitoisia. Nämä hauskat lausahdukset ovat varmasti hyviä jo englanninkielisinä, mutta erityisen hieno juttu on se, että Rosan sarjakuvien suomentajat ovat osanneet tehdä näistä lausahduksista hauskoja myös suomen kielellä. Suomentajille täytyy siis antaa myös pisteet, koska ilman heitä suomenkieliset sarjakuvat eivät varmastikaan olisi niin hauskoja, kuin mitä ne nyt ovat. Kaikkien käsikirjoittajien rustaamista tarinoista löytyy varmasti joskus jotain hauskoja lausahduksia, mutta ylivoimaisesti eniten näitä löytyy Rosan tarinoista. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Rosa piirtää ankkojen ilmeet todella humoristisesti ja tilanteeseen sopivasti, jonka ansiosta monet muuten ei-niin-hyvät lausahduksetkin naurattavat lukiessa. Rosan tarinassa ''Paino-ongelmia'' Roope sanoo bussikuskille ''Kuka tässä käytävällä pönöttää? Minähän seison tuulilasilla!'', joka ei välttämättä normaalisti kovin hauskalta kuulosta, mutta Rosa on onnistunut saamaan siitä hauskan tuntuisen piirroksiensa avulla ja siksi tuo onkin mielestäni erittäin hauska kohta.
William Van Hornin huumorikin on mielestäni omalla tavallaan hauskaa. Van Hornin piirrostyyli on erittäin omaperäistä, ei mielestäni mitään kauhean hyvää (mutta ihan kelpoa silti) mutta niin on myös miehen huumorintajukin, hyvin omaperäistä. Monet ajattelevat, ettei Van Hornin tarinoissa ole lainkaan huumoria, mutta kun vitsit ymmärtää, ne ovat hauskoja. Myös monet kohdat, jotka eivät kuulosta kovinkaan hauskoja, ovat hauskoja, koska ne on esitetty hauskalla tavalla. Van Horn on siis omituinen mies, mutta positiivisessa mielessä. Jotkut suorastaan inhoavat häntä (niin, en minäkään hänen piirroksistaan erityisemmin pidä) mutta minuun ainakin hänen omaperäinen huumori iskee.
Kaikki ankkajulkaisut tarvitsevat kannen ja usein kanteen laitetaankin ihan vartavasten kansikuivaksi tarkoitettu jonkun piirtäjän tekemä kuva. Kansikuvat sisältävät usein jonkin vitsin (tai ainakin niin on tarkoitettu, ikävä kyllä vitsit eivät aina toimi) vaikka ovatkin vain yksittäisiä kuvia. Suomessa julkaistavan Aku Ankka -lehden kansikuvat taiteilee nykyään pääasiassa Michael Nadorp. Nadorpin kansikuvat ovat mielestäni keskitasoa, joissain on oikein hyvät ja hauskat ideat, mutta häneltä löytyy myös paljon kuvia, joissa ei oikeasti tunnu olevan mitään
vitsiä tai ne eivät muuten vain aukene. Mitä hauskaa on esimerkiksi Pelle Pelottomassa, joka puhaltaa neliskulmaisia saippuakuplia, tai Akussa, joka makaa riippumatossa ja Roope räyhää hänelle vieressä? Ei mitään, sanon minä. Nadorp kuitenkin osaa hommansa yleensä, joten ei häntä vaihtamaan kannata alkaa.
Kerran tai pari vuodessa Akkarin kannessa nähdään Don Rosan piirtämä kansi. Rosan kansissa harvemmin on mitään humoristista, vaan hänen piirtämät kansikuvansa on tarkoitettu nimenomaan hienoiksi ja sitähän ne todellakin ovat. Ainakin vuoden ensimmäisessä numerossa nähdään aina perinteisesti Barksin kansikuva, jotka eivät nekään kovin huumoripitoisia ole, mutta hienoja silti.
Ankkasarjakuvissa huumori ilmenee usein jokun hahmon (usein Akun) epäonnisuutena. Aku on epäonnisin henkilö, jonka tiedän ja siksi hänestä saakin aikaan vaikka minkälaisia tarinoita, joissa hän mokailee ja epäonnistuu kaikessa mitä tekee ja joskus niihin saadaan jopa aika hyvääkin huumoria mukaan. Nykyään se huumori kuitenkin tuppaa puuttumaan tällaisista tarinoista tai se on muuten vain kuivaa, sillä tällaiset tarinat ovat jo aivan puhkikulutettuja, eikä niistä enää saa juurikaan uutta ideaa irti.
Akun serkusta Touhostakin voi saada aikaiseksi hauskan tarinan, kun hahmoa osaa käyttää oikein, eikä Touhon tunarointia liioitella. Useimmissa tarinoissa Touho ehdottaa Akulle jotain älytöntä ideaa, joka päättyy aina katastrofiin. Tällaisissa tarinoissa Touhon kykyä aiheuttaa kaikenmaailman onnettomuuksia liioitellaan usein turhan paljon.
Akulla ja Touholla on molemmilla ominaispiirteet (Akulla epäonnisuus ja temperamenttisuus, Touholla kyky aiheuttaa uskomattomiakin onnettomuuksia ja pilata kaikki) jotka tekevät hahmoista hauskat. Jokaisella ankkasarjakuvien hahmoilla on tällaiset ominaispiirteet; Hannulla onnekkuus, Pellellä nerous, Hansulla uskomaton ruokahalu ja unenlahjat, Roopella rikkaus ja liikeideat jne. Kaikki hahmot ovat jollain tavalla hauskoja, jotkut enemmän, jotkut taas hieman vähemmän. Hahmojen hauskuus riippuu tietenkin piirtäjistä ja käsikirjoittajista. Joissain tarinoissa Hannu saattaa olla erittäinkin hauska, kun taas joissain toisissa tarinoissa hän saattaa olla hyvinkin ärsyttävä ja tympeä hahmo. Nämä ominaispiirteet tekevät hahmoista humoristisia ja kun hahmot ovat humoristisia, ovat tarinatkin.
Huumori on erottamaton osa ankkasarjakuvia; jos se otetaan pois, tarinat alkavat vähitellen tympiä, jolloin lukijat kaikkoavat ja lopulta se on siinä. Tarinoissa on oltava jonkinlaista huumoria, se on fakta se, ilman huumoria ei elämässä pärjää, ainakaan niin hyvin kuin ne, joilla sitä on. Sama pätee sarjakuviin; ilman huumoria ne eivät toimi niin hyvin kuin huumorilla maustettuina.
Yhteenveto: Huumori on ankkasarjakuvien suola. Ilman huumoria tarinat ovat tylsiä, eikä niitä jaksa välttämättä lukea, elleivät ne sitten ole jollain tavalla jännittäviä (kuten jotkut Mikin dekkarijutut). Kaikkien käsikirjoittajien tarinoista löytyy joskus jonkinlaista huumoria, mutta parhaiten huumorin ankkasarjakuvissa taitavat sellaiset nimet kuin Carl Barks, Bob Karp, Al Taliaferro, William Van Horn ja Don Rosa. Rosan huumori on nerokasta, eikä kukaan voita hänen taustallaan hyppeleviä ötököitään tai nerokkaita lausahduksia, jotka on onnistuneesti käännetty suomen kielelle. Kansikuvissa esiintyy myös runsaasti huumoria. Suomen Aku Ankka -lehteen kansikuvat piirtää pääasiassa Michael Nadorp, joka on mielestään ihan hyvä hommassaan, vaikka välillä tuleekin huonojakin kuvia. Jokaisella hahmolla on lisäksi oma ominaispiirteensä joka tekee hahmoista edes jollain tapaa humoristisia. Huumori on osa elämää, kuten myös sarjakuvia.
Dekkari, wake up - it's saturday-night and DuDu needs points!
Ja sitten, erittäin lyhyesti ja ytimekkäästi, poonus:
Muokkaus:BONUS-kilpailu: Ankkalinnan lemmikit
Vaikka ankkalinnalaiset ovatkin eläimiä, omistavat he silti lemmikkejä.
Tunnetuin lemmikki on varmasti Mikki Hiiren koira Pluto, joka teki ensiesiintymisensä piirroselokuvassa vuonna 1930. Pluto on usein erittäin hyödyllinen Mikille, vaikka joissain piirretyissä Pluto saattaa olla myös riesaksi ja kaivaa koko pihamaan täyteen kuoppia.
Toinen tunnettu ankkalinnalainen lemmikki on Akun suurikokoinen koira Pulivari, jonka on luonut Al Taliaferro vuonna 1938. Pulivari on toisinaan ollut Akulle jopa hyödyksikin, mutta useimmiten se on Akulle varsinainen riesa.
Ankanpojat ovat usein ottaneet kadulta löytyneen orvon kissan- tai koiranpennun luokseen, mutta Aku on usein tehnyt siitä lopun etsimällä otuksen oikean omistajan. Kissat ja koirat ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä Akun holhokit ovat kaiken kaikkiaan taloonsa änkeneet - stutseja, lintuja, ötököitä, krokotiileja, ties mitä. Ja ovathan he jopa lentävää hevostakin yläkerrassa piilotelleet...
Team KPw esittää...
KPw:n kosto ja voitto
ELOKUVATEATTEREISSA 19.9.2009
Oli siinäkin elokuva, koko kaksituntinen meni siinä, kun näytettiin KPw'n ''uskomattomia'' suorituksia vitoskauden alusta ja huipentui siihen kun KPw'n vakiopoitsut saivat tarpeekseen ja päättivät olla kokonaan osallistumatta yhteen osakilpailuun, jolloin tallipäällikön täytyi kilpailla heidän puolestaan, joskin hän ilmoitti sen liian myöhään eikä pisteitä täten hyväksytty(?). Luulin näkeväni kuinka KPw dominoi vitoskautta ja rikkoo satasen rajan ylivoimaisilla yli viidenkymmenentuhannen merkin mahtiviesteillä, mutta tällaista sain katsottavaksi. Vaadin rahat takaisin!
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Huumori ei ole Aku Ankka -sarjakuvissa mitään maailmanluokkaa, sillä monetkaan hyviksi vitseiksi tarkoitetut lausahdukset eivät usein naurata lainkaan. Käsikirjoittajan mielestä lausahdus on saattanut olla erittäinkin hauska, mutta lukijat eivät aina ole samaa mieltä. Kuitenkin myös hyviä vitsejä löytyy ja uskoisin, että Aku Ankka olisi tylsempi sarjakuva ilman huumoria, ainakin joidenkin käsikirjoittajien osalta. On nimittäin olemassa käsikirjoittajia, jotka taitavat huumorin ja osaavat tehdä vitseistään oikeasti hauskoja. Tällaisia käsikirjoittajia ovat muunmuassa Carl Barks, Don Rosa ja hyvin omalaatuinen William van Horn.
Carl Barksin huumori on mielestäni aina ollut aika tasaista - ei koskaan mitenkään huippuhyvää, muttei koskaan myöskään hirveän huonoa. Barksin useimmissa tarinoissa on hauskoja vitsejä, vaikkeivat ne vedäkään vertoja esimerkiksi Don Rosan vitseille. Käsikirjoittamisessa Barks on alan huippuja, mutta vitsit ovat muutamiin muihin verrattuna ainoastaan keskitasoa. Barksin tarinat huipentuvat usein jonkinlaiseen vitsiin. Siksi Barksin tarinoissa näkeekin harvemmin kunnon vitsejä muualla kuin tarinan loppuhuipennuksessa, jotka useimmiten ovat hyviä. Barks piirsi myös useita hauskoja yksisivuisia vitsisarjoja, mutta ne eivät kuitenkaan millään vedä vertoja Taliaferron ja Karpin nerokkaille yksisivuisille. Monet Barksin vitseistä ovat kuitenkin sen verran hauskoja, että hänet täytyy mainita.
Vitsisarjoista puheen ollen, yhdet Aku Ankka -sarjakuvan parhaimmista vitsiniekoista ovat Al Taliaferro ja Bob Karp, jotka tekivät aikoinaan yhdessä satoja hulvattomia yksisivuisia vitsisarjoja. Kun Bob Karp toimi käsikirjoittajana ja Taliaferro piirtäjänä tulos oli selvä - hauska yksisivuinen vitsisarja. Karpilla oli useita hyviä ideoita, joita hän käytti käsikirjoittaessaan vitsisarjoja. Useimmat näistä vitsisarjoista omasivat hyvän idean, mutta ajan myötä myös niitä ei-niin-kovin-hyviä ideoitakin alkoi putkahdella sarjakuviin ja samoja ideoita käytettiin uudestaan, ei tietenkään niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla. Taliaferron piirrokset sopivat Karpin käsikirjoittamien vitsisarjojen kanssa yhteen kuin jauheliha ja spagetti, ne ovat vain niin hauskoja ja kuuluvat nimenomaan vitsisarjoihin. Taliaferron piirtämistä tarinoista ei todellakaan puutu huumoria.
Kukaan, ei sitten kukaan taida huumoria Aku Ankassa paremmin kuin Don Rosa. En ole lukenut ainuttakaan Rosan tarinaa, jossa ei olisi ollut jotain hulvatonta kohtaa. Rosalla on paljon seikkailutarinoita, joissa nimenomaan seikkaillaan, mutta niihinkin mahtuu paljon uskomattoman hauskoja kohtia. Näiden lisäksi Rosalla on lukuisia kymmensivuisia hupisarjoja, jotka ovat pullollaan vitsejä. Näistä parhaimpana pidän ehdottomasti tarinaa ''Paino-ongelmia'', joka on niin mahtava, että huhhuh. Rosa ei pelkästään käsikirjoita tarinoihinsa hauskoja kohtia, vaan hän myös piirtää ne hupaisalla tavalla; usein ankkojen ja muiden otusten ilmeet ovat juuri tilanteeseen sopivia, selvästi hauskemmat ja humoristisemman näköisiä kuin kenenkään muun piirtäjän. Rosalla on tapana myös piilottaa sarjakuviinsa pieniä, mutta omalla tavallaan erittäin hauskoja yksityiskohtia, kuten jotain pikku ötököitä tai muita otuksia, jotka saattavat Akun ja Roopen jutellessa tehdä ties mitä jossain taustalla. Olen myös muutamista tarinoista bongannut pienen Mikki Hiiren, joka on sijoitettu johonkin nöyryyttävään paikkaan, sillä Rosa pitää Mikkiä mielenkiinnottomana hahmona. Tämäkin on osa Rosan nerokasta huumoria.
Rosan tarinoissa esiintyy paljolti hauskoja lausahduksia, jotka tekevätkin tarinoista niin huumoripitoisia. Nämä hauskat lausahdukset ovat varmasti hyviä jo englanninkielisinä, mutta erityisen hieno juttu on se, että Rosan sarjakuvien suomentajat ovat osanneet tehdä näistä lausahduksista hauskoja myös suomen kielellä. Suomentajille täytyy siis antaa myös pisteet, koska ilman heitä suomenkieliset sarjakuvat eivät varmastikaan olisi niin hauskoja, kuin mitä ne nyt ovat. Kaikkien käsikirjoittajien rustaamista tarinoista löytyy varmasti joskus jotain hauskoja lausahduksia, mutta ylivoimaisesti eniten näitä löytyy Rosan tarinoista. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Rosa piirtää ankkojen ilmeet todella humoristisesti ja tilanteeseen sopivasti, jonka ansiosta monet muuten ei-niin-hyvät lausahduksetkin naurattavat lukiessa. Rosan tarinassa ''Paino-ongelmia'' Roope sanoo bussikuskille ''Kuka tässä käytävällä pönöttää? Minähän seison tuulilasilla!'', joka ei välttämättä normaalisti kovin hauskalta kuulosta, mutta Rosa on onnistunut saamaan siitä hauskan tuntuisen piirroksiensa avulla ja siksi tuo onkin mielestäni erittäin hauska kohta.
William Van Hornin huumorikin on mielestäni omalla tavallaan hauskaa. Van Hornin piirrostyyli on erittäin omaperäistä, ei mielestäni mitään kauhean hyvää (mutta ihan kelpoa silti) mutta niin on myös miehen huumorintajukin, hyvin omaperäistä. Monet ajattelevat, ettei Van Hornin tarinoissa ole lainkaan huumoria, mutta kun vitsit ymmärtää, ne ovat hauskoja. Myös monet kohdat, jotka eivät kuulosta kovinkaan hauskoja, ovat hauskoja, koska ne on esitetty hauskalla tavalla. Van Horn on siis omituinen mies, mutta positiivisessa mielessä. Jotkut suorastaan inhoavat häntä (niin, en minäkään hänen piirroksistaan erityisemmin pidä) mutta minuun ainakin hänen omaperäinen huumori iskee.
Kaikki ankkajulkaisut tarvitsevat kannen ja usein kanteen laitetaankin ihan vartavasten kansikuivaksi tarkoitettu jonkun piirtäjän tekemä kuva. Kansikuvat sisältävät usein jonkin vitsin (tai ainakin niin on tarkoitettu, ikävä kyllä vitsit eivät aina toimi) vaikka ovatkin vain yksittäisiä kuvia. Suomessa julkaistavan Aku Ankka -lehden kansikuvat taiteilee nykyään pääasiassa Michael Nadorp. Nadorpin kansikuvat ovat mielestäni keskitasoa, joissain on oikein hyvät ja hauskat ideat, mutta häneltä löytyy myös paljon kuvia, joissa ei oikeasti tunnu olevan mitään
vitsiä tai ne eivät muuten vain aukene. Mitä hauskaa on esimerkiksi Pelle Pelottomassa, joka puhaltaa neliskulmaisia saippuakuplia, tai Akussa, joka makaa riippumatossa ja Roope räyhää hänelle vieressä? Ei mitään, sanon minä. Nadorp kuitenkin osaa hommansa yleensä, joten ei häntä vaihtamaan kannata alkaa.
Kerran tai pari vuodessa Akkarin kannessa nähdään Don Rosan piirtämä kansi. Rosan kansissa harvemmin on mitään humoristista, vaan hänen piirtämät kansikuvansa on tarkoitettu nimenomaan hienoiksi ja sitähän ne todellakin ovat. Ainakin vuoden ensimmäisessä numerossa nähdään aina perinteisesti Barksin kansikuva, jotka eivät nekään kovin huumoripitoisia ole, mutta hienoja silti.
Ankkasarjakuvissa huumori ilmenee usein jokun hahmon (usein Akun) epäonnisuutena. Aku on epäonnisin henkilö, jonka tiedän ja siksi hänestä saakin aikaan vaikka minkälaisia tarinoita, joissa hän mokailee ja epäonnistuu kaikessa mitä tekee ja joskus niihin saadaan jopa aika hyvääkin huumoria mukaan. Nykyään se huumori kuitenkin tuppaa puuttumaan tällaisista tarinoista tai se on muuten vain kuivaa, sillä tällaiset tarinat ovat jo aivan puhkikulutettuja, eikä niistä enää saa juurikaan uutta ideaa irti.
Akun serkusta Touhostakin voi saada aikaiseksi hauskan tarinan, kun hahmoa osaa käyttää oikein, eikä Touhon tunarointia liioitella. Useimmissa tarinoissa Touho ehdottaa Akulle jotain älytöntä ideaa, joka päättyy aina katastrofiin. Tällaisissa tarinoissa Touhon kykyä aiheuttaa kaikenmaailman onnettomuuksia liioitellaan usein turhan paljon.
Akulla ja Touholla on molemmilla ominaispiirteet (Akulla epäonnisuus ja temperamenttisuus, Touholla kyky aiheuttaa uskomattomiakin onnettomuuksia ja pilata kaikki) jotka tekevät hahmoista hauskat. Jokaisella ankkasarjakuvien hahmoilla on tällaiset ominaispiirteet; Hannulla onnekkuus, Pellellä nerous, Hansulla uskomaton ruokahalu ja unenlahjat, Roopella rikkaus ja liikeideat jne. Kaikki hahmot ovat jollain tavalla hauskoja, jotkut enemmän, jotkut taas hieman vähemmän. Hahmojen hauskuus riippuu tietenkin piirtäjistä ja käsikirjoittajista. Joissain tarinoissa Hannu saattaa olla erittäinkin hauska, kun taas joissain toisissa tarinoissa hän saattaa olla hyvinkin ärsyttävä ja tympeä hahmo. Nämä ominaispiirteet tekevät hahmoista humoristisia ja kun hahmot ovat humoristisia, ovat tarinatkin.
Huumori on erottamaton osa ankkasarjakuvia; jos se otetaan pois, tarinat alkavat vähitellen tympiä, jolloin lukijat kaikkoavat ja lopulta se on siinä. Tarinoissa on oltava jonkinlaista huumoria, se on fakta se, ilman huumoria ei elämässä pärjää, ainakaan niin hyvin kuin ne, joilla sitä on. Sama pätee sarjakuviin; ilman huumoria ne eivät toimi niin hyvin kuin huumorilla maustettuina.
Yhteenveto: Huumori on ankkasarjakuvien suola. Ilman huumoria tarinat ovat tylsiä, eikä niitä jaksa välttämättä lukea, elleivät ne sitten ole jollain tavalla jännittäviä (kuten jotkut Mikin dekkarijutut). Kaikkien käsikirjoittajien tarinoista löytyy joskus jonkinlaista huumoria, mutta parhaiten huumorin ankkasarjakuvissa taitavat sellaiset nimet kuin Carl Barks, Bob Karp, Al Taliaferro, William Van Horn ja Don Rosa. Rosan huumori on nerokasta, eikä kukaan voita hänen taustallaan hyppeleviä ötököitään tai nerokkaita lausahduksia, jotka on onnistuneesti käännetty suomen kielelle. Kansikuvissa esiintyy myös runsaasti huumoria. Suomen Aku Ankka -lehteen kansikuvat piirtää pääasiassa Michael Nadorp, joka on mielestään ihan hyvä hommassaan, vaikka välillä tuleekin huonojakin kuvia. Jokaisella hahmolla on lisäksi oma ominaispiirteensä joka tekee hahmoista edes jollain tapaa humoristisia. Huumori on osa elämää, kuten myös sarjakuvia.
Dekkari, wake up - it's saturday-night and DuDu needs points!
Ja sitten, erittäin lyhyesti ja ytimekkäästi, poonus:
Muokkaus:BONUS-kilpailu: Ankkalinnan lemmikit
Vaikka ankkalinnalaiset ovatkin eläimiä, omistavat he silti lemmikkejä.
Tunnetuin lemmikki on varmasti Mikki Hiiren koira Pluto, joka teki ensiesiintymisensä piirroselokuvassa vuonna 1930. Pluto on usein erittäin hyödyllinen Mikille, vaikka joissain piirretyissä Pluto saattaa olla myös riesaksi ja kaivaa koko pihamaan täyteen kuoppia.
Toinen tunnettu ankkalinnalainen lemmikki on Akun suurikokoinen koira Pulivari, jonka on luonut Al Taliaferro vuonna 1938. Pulivari on toisinaan ollut Akulle jopa hyödyksikin, mutta useimmiten se on Akulle varsinainen riesa.
Ankanpojat ovat usein ottaneet kadulta löytyneen orvon kissan- tai koiranpennun luokseen, mutta Aku on usein tehnyt siitä lopun etsimällä otuksen oikean omistajan. Kissat ja koirat ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä Akun holhokit ovat kaiken kaikkiaan taloonsa änkeneet - stutseja, lintuja, ötököitä, krokotiileja, ties mitä. Ja ovathan he jopa lentävää hevostakin yläkerrassa piilotelleet...
Hirmu
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 364 -
20.09.2009 klo 03:35:40
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Huumori on yksi erittäin tärkeä osa Aku Ankka -sarjakuvia ja se ilmenee tarinoissa hyvin monilla eri tavoilla. Etenkin yhden sivun stripeissä huumori on aina kantava voima, mutta tuskin olen nähnyt yhtään pidempääkään tarinaa täysin huumoria (tai sen yritystä) vailla.
Huumori on Aku Ankassa huomattavan monipuolista, mikä on loistava asia vaihtelevaa lukijakuntaa ajatellen; toiset seuraavat mieluummin puhekuplia ja tekstilaatikoita, kun taas toiset keskittyvät mieluummin kuvien sisältöön (etenkin nuorimmat Ankka-fanit, jotka eivät osaa vielä lukea!). Sarjakuvahuumorin voisikin jakaa kuvalliseen ja sanalliseen huumoriin, joista jompaakumpaa tai molempia käyttämällä saadaan aikaan ainakin juonellista, alatyylistä, absurdia ja tilannehuumoria. Esittelen näin aluksi nämä kuusi huumorin tyyppiä ja tarkastelen niiden esiintymistä Aku Ankka -tarinoissa.
Kuvallinen huumori perustuu, kuten jo nimityksestä voikin päätellä, kuvaan. Kuvallinen huumori voi olla hauska tai reilusti liioiteltu ilme, jokin taustalla tapahtuva (yleensä juoneen liittymätön) episodi tai muu hauska yksityiskohta. Erityisen paljon kuvallista huumoria käyttää Don Rosa, jonka piirroksista nyt otankin esimerkin. Tarinassa Eldoradon viimeinen valtias Aku putoaa valtavaan mutakuoppaan samalla, kun naamioitunut Kulta-Into Pii tulee keskustelemaan Roopen kanssa. Roopen ja Kulta-Innon viedessä varsinaista juonta eteenpäin Tupu, Hupu ja Lupu kiskovat taustalla Akun ylös liejusta. He yrittävät pyyhkiä mudan Akun päältä, mutta saavat huomata kaivaneensa esiin pyrstön. Aku onkin ollut ylösalaisin. Tämä ”taustaepisodi” tapahtuu neljässä ruudussa eikä liity juoneen mitenkään, vaan on tarinassa pelkän huumorin vuoksi. Silti se ei vie tilaa itse juonen etenemiseltä, mikä on mielestäni hienoa.
Sanallinen huumori astuu esiin tietenkin puhekuplissa ja kertojan äänenä toimivissa värillisissä tekstilaatikoissa. Sanallinen huumori on yleensä hullunkurinen huudahdus (kuten ankkojen tunnushuuto ”Kääk!”), hassu ääniefekti, outo nimi jollain henkilöllä (suosittua on vääntää nimiä julkimoiden nimistä), kekseliäs pilkkanimi tai lausahdus hahmolta toiselle, hahmon korostuksella tai murteella kikkailua tai erikoinen tapa ilmaista jokin asia. Don Rosan luoman Arpin Lusènen liioiteltu ranskalaiskorostus on hyvä esimerkki sanallisesta huumorista; Lusène saattaa vaikkapa sanoa ”la hrahalaari” puhuessaan Roope Ankan rahasäiliöstä. Toisena esimerkkinä sanallisesta huumorista voisin mainita vaikka Pelle Pelottoman usein käyttämän huudahduksen ”Voi vaihtovirta!”, joka korostaa humoristisesti hänen tiedemies-imagoaan samaan tapaan kuin ”Kääk!” korostaa sitä, että Aku on Ankka. Sanallista huumoria tavataan kenties kaikkein vähiten yhden sivun vitsisarjoissa, joissa tärkeintä on saada tarinan punaisena lankana toimiva vitsi näkyviin. Tästä huumorityypistä on myös hyvä muistaa, ettei se aina ole välttämättä vain käsikirjoittajan ansiota; suomentajat saattavat lisätä puhekupliin vitsejä, jotka saavat tilaisuutensa suomenkielisessä tekstissä ja joita ei alkuperäistekstissä näy lainkaan.
Juonellinen huumori on useimmiten olennainen osa tarinaa; se voi olla jokin huvittava käänne tai hauska loppuratkaisu. Lyhyet vitsisarjat sisältävät poikkeuksetta juonellista huumoria, koska ne rakentuvat nimenomaan jonkin vitsin ympärille. Otetaanpa esimerkiksi Ted Osbornen käsikirjoittama tarina Lyhyt ilo. Siinä Aku huomaa satunnaiselta herralta putoavan kolikon ja poimii sen talteen. Hän on menossa ostamaan sillä karamelleja, kun äkkiä bongaa elokuvateatterin. Päättääkseen, käyttääkö rahan makeisiin vai elokuviin, Aku heittää kolikkoa, ja lantti lentää jonkun toisen ikkunasta sisään. Tarina päättyy siihen, kun Aku raivoaa ja pui nyrkkiä kadulla. Koko tarinan ideanahan on ainoastaan, että Aku saa kolikon sattumalta ja menettää sen päättämättömyytensä takia; se perustuu siis juonelliseen huumoriin.
Alatyylinen huumori on Aku Ankassa hieman harvinaisempaa, onhan Aku Ankka sentään koko perheen lehti. Pieniä kaksimielisiä tai jopa niin sanoakseni perverssejä vitsejä löytyy kuitenkin muutamista, lähinnä Don Rosan tarinoista. Hyvänä esimerkkinä on eräs kohtaus tarinasta Kaikkein mieluisin lahja. Siinä Karhukoplan jäsenet muuttuvat Milla Magian taioilla ankoiksi ja taian purkautuessa eräs karhuveikoista jää housuja vaille (ankoillahan ei ole housuja), jolloin neiti Näpsä pyörtyy. Tarinassa Musta ritari slurppaa jälleen taas nähdään Arpin Lusène vailla rihman kiertämää. Kriittisimmät alueet jätetään kuitenkin aina ruudun ulkopuolelle tai sensuroitu-merkin alle.
Absurdiksi huumoriksi nimitän ylilyöntejä ja liioittelua sekä täysin mielivaltaisilta vaikuttavia juonenkäänteitä. Tätä huumorin lajia havainnollistan Carl Barksin tarinan Kova ottelu avulla. Esimerkiksi Roopen kerskuessa Kulta-Into Piille rahoillaan hän tulee esitelleeksi kolikoilla vuoratun mäkihyppyratansa, joka päättyy valtavaan setelikasaan. Kyseessä näkyisi olevan ”pientä” rikkauden ylikorostamista. Myöhemmin tarinassa Roope kuulee ongelmista omistamiensa kultakaivosten, öljylähteiden ja timanttikaivoksen kanssa. Syyllinen on aina salanimellä toimiva Kulta-Into Pii, mitä yksikään ankoista ei hoksaa, vaikka peitenimi on suoraan Piin oikeasta nimestä väännetty. Tässä siis liioitellaan ankkojen tyhmyyttä ja/tai Kulta-Innon oveluutta.
Tilannehuumoria ovat tietenkin omituiset tai koomiset sattumukset ja ne ovatkin verrattavissa tosielämän tilannekomiikkaan. Esimerkkinä kyseisestä huumorityypistä tulee mieleen tämä varmasti monille tuttu tapahtuma Barksin tarinasta Puhuva koira: Aku on vaipunut syvälle ajatuksiinsa, kun hänen vierelleen ilmestyy kurttuinen koira, joka tokaisee: ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.” Aku tietenkin hämmästyy valtavasti. Tilanteesta hauskan tekee paitsi koiran yllättävä lausahdus myös Akun reaktio (ensin tyrmistynyt ilme, sitten loikkaus ilmaan ja lopulta kiipeäminen puuhun outoa ilmestystä pakoon).
Eri piirtäjät ja käsikirjoittajat käyttävät huumorin keinoja kukin hieman eri tavoin, mikä on tietenkin rikkaus ja tuo vaihtelevuutta ankkatarinoihin. Otetaanpa katsaus muutaman tunnetuimman piirtäjän/käsikirjoittajan tapaan luoda huumoria tarinoihinsa.
Juuri mainittu Carl Barks käyttää enimmäkseen tilannehuumoria sekä absurdia huumoria – ainakin niissä tarinoissa, joita itse olen sattunut lukemaan. Vaikka arvostan Barksia piirtäjänä ja käsikirjoittajana, en kaikissa tarinoissa pidä hänen huumoristaan. Pitkissä tarinoissa absurdius vaikuttaa liikaa juoneen, kuten jo mainitsemassani Kova ottelu-tarinassa, ja kertomus menettää realismin tuntuaan. Tietenkään sarjakuvamaailma ei ole eikä sen kuulu olla täysin realistinen, mutta pidemmissä tarinoissa on mielestäni syytä välttää liikaa liioittelua tai tarina ei toimi kokonaisuutena.
Toki Barksin tarinoissa on käytetty huumoria myös sujuvasti; sen huomaa ilman esimerkkejäkin jo siitä, kuinka suosittuja hänen tarinansa ovat olleet jo alusta lähtien. Barksin lyhyet vitsisarjat ovat mielestäni erityisen hauskoja ja niissä ylilyönnitkään eivät häiritse. Esimerkiksi tarina Se parhaiten nauraa…, jossa Hannu Hanhi esiintyy ensimmäistä kertaa, on varsin onnistunut huumorin suhteen. Sarjassa Hannu saapuu muistuttamaan Akua lupauksestaan mennä uimaan talven kylmimpänä päivänä. Aku vastustaa veteen menoa mitä sitkeimmin – häntä ei saa sinne edes traktorilla kiskomalla, vaan traktori meinaa päinvastoin luisua veteen! Koomiset kuvat tehostavat hupaisaa tilannetta hyvin: esimerkiksi Akun kärsivä ilme hänen kastaessaan räpylänsä veteen on näkemisen arvoinen. Myöhemmin tarinassa Iines ilmestyy Akun talolle näyttääkseen Hannulle tämän allekirjoittaman lupauksen juoda hurja määrä limonaatia yhdellä kertaa. Hannun vatsan paisuminen hänen juodessaan on hillittömän hauskaa katseltavaa ja myös ilmeet ovat ehdottomasti kohdallaan. Tarinan lopussa Akun ja Hannun todettua, ettei kumpikaan pystynyt pitämään lupaustaan, he aloittavat mahtailunsa alusta ja tekevät seuraavalle vuodelle entistä hirveämpiä lupauksia. Iines poistuu paikalta lyötynä. Sarja huvittaa minua paljon sekä kuvallisen että juonellisen huumorinsa ansiosta – myös repliikit ovat tietenkin loistavia.
Mielestäni kaikkein humoristisimpia tarinoita on onnistunut luomaan Don Rosa. Tämä on siinä mielessä hassua, että Rosan tarinat tuppaavat olemaan myös jonkin verran standarditarinoita vakavampia, ja monet pitävät Rosan (Barksin tarinoihin pohjautuvaa) ankkamaailmaa kaikkein oikeimpana. Huumorin luomisen tuonkaltaisissa raameissa luulisi olevan vaikeaa, mutta selvästikään se ei ole, ainakaan Rosalle.
Don Rosan huumori painottuu sanalliseen, kuvalliseen ja lyhyemmissä tarinoissa juonelliseen huumoriin, joiden kirjoittaminen ja piirtäminen luonnistuvatkin häneltä mitä loistavimmin. Rosan huumori on yksinkertaisesti nerokasta ja oivaltavaa ja hänen tarinoitaan lukiessani joudun usein miettimään, mistä kummasta hän mahtaa ideansa keksiä. Esimerkiksi Rosan idea vaihtaa painovoima sivuttaissuuntaiseksi tarinassa Paino-ongelmia on jo itsessään loistava ja aiheuttaa monta monituista hulvatonta sattumusta. Samaten tarinassa Unohda koko juttu! Milla Magian loitsu poikii niin paljon hulvattomia edesottamuksia, ettei tarinaa yksinkertaisesti voi lukea naama peruslukemilla. Rosa taitaa todellakin mielikuvituksen käyttämisen jalon taidon ja ottaa huumorin irti jokaisesta mahdollisesta tilanteesta.
Jopa alatyylisen huumorin langat pysyvät Rosalla käsissä, eikä huumori ole koskaan täysin mautonta. Esimerkiksi Roopen Kultu Kimallukselle sanoma kaksimielinen kommentti ”Between the legs!” (suomennettu mielestäni turhan laimeasti ”Ketaroiden välistä vain!”) tarinassa The Prisoner of White Agony Creek (White Agony Creekin vanki) on omalla tavallaan olennainen osa tarinaa (Kultun reaktio vihjaa lukijoille hänen tunteistaan Roopea kohtaan). Se ei myöskään ole liian hurja perheen pienimmille lukijoille, jotka tuskin edes ymmärtävät lauseen toista merkitystä.
Rosa käyttää joissain tarinoissa myös absurdia huumoria, mutta tekee sen onneksi kohtuuden rajoissa. Esimerkiksi tarinassa Eldoradon viimeinen valtias Kulta-Into Pii säikähtää niin hirmuisesti, että hänen tarjottimella pitelemänsä pyöreät rinkelitkin suoristuvat. Tämä on tietenkin ylilyönti, muttei vaikuta olennaisesti juoneen, joten se ei häiritse ainakaan minun lukukokemustani. Rosa on laittanut hahmojaan myös rikkomaan neljättä seinää: ainakin tarinan Saari ajan rajalla viimeisessä ruudussa Roope raivostuu ”kertojalle” ja käskee tätä lopettamaan tarinan. Itseäni huvittaa kovasti tämänkaltainen lopetus, niin kulunut kuin se kenties onkin.
Don Rosan humoristiset yksityiskohdat ovat aivan omaa luokkaansa. Hänen tavaramerkikseen ovat muodostuneet kunkin sarjakuvan ensimmäiseen ruutuun piilotetut D.U.C.K.-omistukset (Dedicated to Unca Carl from Keno), joita löytyy mitä hauskimmista paikoista, sekä Mikki Hiiri -piilotukset. Jälkimmäisestä esimerkki nähdään tarinassa Transvaalin tuittupää, jossa pikkuruinen Mikki Hiiri on liiskaantunut kiinni vauhkoontuneen norsun jalkaan. Usein Mikki Hiiri -piilotuksissa Mikille käykin jollain lailla huonosti, mikä on varsin huvittavaa ja kertoo ehkäpä jotakin Rosan suhtautumisesta pallokorvaan.
William Van Horn turvautuu hyvin paljon absurdiin huumoriin. Tarinoissa on mitä hulluimpia tapahtumia, kuten aikamatkailua, ja ainakin tarinassa Lähikuvia nähdään neljännen seinän rikkomista. Van Horn käyttää myös sanallista huumoria, mutta kuvallinen huumori tuntuu usein uupuvan hänen tarinoistaan kokonaan. Esimerkiksi tarinassa Pilkettä silmäkulmassa ankat tarpovat ruutukaupalla samankaltaisessa lumisessa maisemassa eikä huumoria juuri löydy. Hauskuutta kenties olisi tarkoitus olla kohdassa, jossa Aku hautautuu lumikasan alle, mutta ainakaan itseäni ei tapaus edes hymyilytä. Tarinan lopussa pitäisi mitä ilmeisimmin olla hauska kommentti, mutta sekin jää omasta mielestäni melkoisen laimeaksi. Jos absurdius ei haittaa, voivat jotkin Van Hornin sarjat kuitenkin olla hauskoja. Yleensä Van Horn panostaa tarinan loppukommenttiin, joka on siten tarinan humoristisin kohta.
Noel Van Horn, äsken mainitun ankkataiteilijan poika, piirtää erittäin liioiteltuja kuvia, jotka luultavasti yrittävät tuoda huumoria tarinoihin. Itse en pidä näitä kuvia hauskoina, sillä ne ovat liiankin liioiteltuja, jolloin hahmot eivät näytä enää itseltään, vaan ovat jopa kammottavia. Absurdi huumori kuuluu myös nuoremman Van Hornin tyyliin; esimerkiksi tarinassa Ennusmerkkejä taivaalta sataa sammakoita, tomaattipastaa ja kaikenlaista muuta outoa. Kaikelle löytyy kyllä luonnollinen selitys, mutta silti on merkillistä, miten kaikki tulee juuri tarinan päähenkilöiden, Mikin ja Hessun, niskaan.
Kirsten de Graaf ja Mau Heymans ovat tehneet yhteistyönä monia yhden sivun vitsisarjoja. Nämä eivät useinkaan naurata minua juonensa perusteella, mutta kuvat ovat sitäkin humoristisempia. Esimerkkinä voisin sanoa tarinan Puleerattu piski, jossa Leenu, Liinu ja Tiinu trimmaavat Tupun, Hupun ja Lupun Turrukka-koiran ja tuovat sen Iineksen taloon. Koira nuuskii Iineksen kukkia ja aivastaa, jolloin syntyy eräänlainen räjähdys. Viimeisessä kuvassa Iines, Leenu, Liinu ja Tiinu tuijottavat tyrmistyneinä koiraa ja heidän hiuksensa sojottavat hullunkurisesti ylöspäin. Puhekuplissa olevat loppukommentit eivät ainakaan minua huvita, vaan hauskuus on juuri kuvissa. Heymansin ja de Graafin sarjoissa tuntuu muuten varsin usein olevan loppuhuipennuksena räjähdys, joka syntyy jostakin harmittomasta asiasta ja aiheuttaa suurin piirtein samanlaisen sotkun kuin sisällä räjähtänyt ilotulite. Tämä on minusta hauska ”tavaramerkki”.
Vicar on mielestäni mestari piirtämään humoristisia kuvia. Ilmeet ja eleet ovat usein todella koomisia ja lennokkaita, mutteivät kuitenkaan ylikorostettuja. Jos tarkasti katsoo, kuvista voi löytää myös hauskoja pikku yksityiskohtia.
Myös Daan Jippes osaa todella tuoda hauskuutta piirroksiinsa. Hän tekee sen ennen kaikkea huvittavien yksityiskohtien ja lennokkaiden liikkeiden avulla, mutta myös ilmeet ovat hauskasti hieman liioiteltuja. Jippes luo hyvää huumoria lisäksi käsikirjoitustensa kautta, sillä hänen ideansa ovat harvoin kierrätetyn tuntuisia; tällöin huumori pääsee oikeuksiinsa eikä tökkää ajatukseen: ”Tämähän on jo miljoonasti nähty.”
Ehkäpä tahattomasti hullunkurisia kuvia piirtää Bernadó. Hänen tyyliinsä kuuluu tehdä hahmot tavallista notkeammiksi ja venyvämmiksi, mikä on toisinaan varsin huvittavan näköistä. Osa kuvista on kuitenkin niin liioiteltuja, että kyseessä on pakko olla tahallinen huumori. Esimerkiksi otettakoon Bernadón Mikki Hiiri -tarina nimeltä Pelastuspartio Kovat kundit, jossa Mikki saa useammankin kerran tikan takamukseensa ja karjuu tuskasta suunsa epäluonnollisen isoksi venyttäen.
Sergi piirtää hänkin hyvin hauskoja kuvia, varsinkin hahmojen ilmeet hän tekee hyvin koomisiksi. Esimerkiksi Pulivari-tarinassa Lellitelty lemmikki koirilla sekä Ujo-koiran omistajalla on suorastaan hykerryttäviä ilmeitä.
Äsken mainitun tarinan käsikirjoittaja Janet Gilbert luo mielestäni viihdyttävää huumoria. Esimerkiksi tarinassa Pulmia banaanikaupungissa viedään vanha vitsi (banaanin kuoreen liukastuminen) astetta pidemmälle, ja loppuvitsikin osaa naurattaa. Gilbertin taito luoda huumoria johtunee pitkälti hänen omaperäisyydestään; hänellä on paljon sellaisia ideoita, joita ei ole ennen nähty. Esimerkiksi tarinassa Sipuliruusut nähdään Aku Ankka ja Milla Magia yhteistyössä!
Marco Rotan tarinat sisältävät mielestäni harvinaisen vähän huumoria. Kuvat ovat hienoja, mutteivät erityisen hauskoja, eikä puhekuplienkaan sisältö hauskuuta nerokkuudellaan. Muutenkin tarinoissa vallitsee usein vakavahko tunnelma. Rota keskittyy käyttämään juonellista huumoria ja sitäkin varsin säästeliäästi. Tätä havainnollistaa hyvin tarina Palkkion metsästäjä. Siinä Aku yrittää saada löytöpalkkion ensin karanneesta koirasta, sitten kissasta. Toisella kertaa palkkion vie Tulppu ja seuraavalla Tupu, Hupu ja Lupu. Tarina päättyy Akun tuhahteluun. En löydä tarinasta kerrassaan mitään huvittavaa, vain myötätunto Akua kohtaan syttyy. Hiukan huumoria luovat kenties Akun hassuhkot ilmeet ja muutamat käänteet, mutta nekään eivät erityisesti naurata.
Myöskään Kari Korhosen tarinat eivät yleensä osaa huvittaa. Monet tarinat ovat sävyltään vakavahkoja ja huumori ainakin minun makuuni turhan laimeaa. Esimerkkinä toimii tarina Lisää kuvia perhealbumiin, jossa Aku syntymäpäivänään löytää ullakolta vanhan valokuva-albumin ja sitä selaillessaan alkaa muistella edellisiä synttäreitään. Samaan aikaan Tupu, Hupu ja Lupu etsivät Akua ja tapaavat tämän ystäviä, jotka myös muistelevat Akun merkkipäivän viettoa aiemmilta vuosilta. Ainoa hiukan koominen asia tarinassa tuntuu olevan se, miten erilaiset käsitykset Akulla ja tämän ystävillä on samoista tapahtumista; Aku on pitänyt syntymäpäiviään onnistuneina ja ystävät epäonnistuneina. Tarinan lopussa Aku löytää yllätysjuhlia suunnitelleet ystävänsä ja sukulaisensa olohuoneestaan nukahtaneina ja hipsii kaikessa hiljaisuudessa syömään syntymäpäiväkakkua. En tiedä, onko lopetus tarkoitettu humoristiseksi, mutta sitä se ei ainakaan ole; liikuttavahko kylläkin. Edes piirrokset eivät oikein onnistu tuomaan huumoria Korhosen tarinaan. Ilmeet ja liikkeet ovat melko tavallisia eivätkä lainkaan liioiteltuja – lukuun ottamatta ehkä Iineksen pomppausta ilmaan eräässä takaumassa, mutta sekään ei pistänyt huvittavalla tavalla silmään.
Varmaan moni on pannut merkille, että ankka-aiheisissa tarinoissa on yleensä reilusti enemmän huumoria kuin hiiriaiheisissa. Tämä tuskin johtuu pelkästään käsikirjoittajista tai piirtäjistä, sillä sama asia koskee lähes jokaista tarinaa. Arvelisinkin hiirimaailman olevan vakavampi sen hahmojen pinnallisuuden takia. Niin sanotut hyvät hahmot ovat erittäin samankaltaisia toistensa kanssa, samaten pahat hahmot ovat kuin kopioita toisistaan. Hahmojen väliset ristiriidat ovat siis yksi huumorin avain. Lisäksi hiirimaailman tarinat keskittyvät enemmän rikosten ratkaisuun kuin arkipäivän ongelmiin, joista loppujen lopuksi saisi paljon enemmän huumoria irti. Toki myös Mikki Hiiri -aiheisia vitsisarjoja on olemassa, mutta niidenkään huumorista en pidä erityisesti; se tuntuu useimmiten väkisin väännetyltä.
Jotkin hahmot tuntuvat olevan olemassa ainoastaan huumorin vuoksi. Yksi näistä on Hessu. Hän on usein Mikin apuna ratkomassa rikoksia, muttei tavallisesti onnistu kuin koheltamaan. Hessun hölmöt kommentit ja muut toilailut vaikuttavat olevan monien tarinoiden ainoa huumorinlähde, mikä on mielestäni huono asia, sillä huumori on tällöin yksipuolista. Myös toistoa syntyy, vitsit kulutetaan loppuun, eivätkä Hessun tunaroinnit jaksa naurattaa kovin montaa kertaa.
Toinen kenties huumorin vuoksi luotu hahmo on Una Ankka, kivikaudelta nykyaikaan putkahtanut ankkaneiti, joka aiheuttaa katastrofeja toisensa perään. Una on mielestäni hyvin puhki kulutettu ja ennalta arvattava hahmo, mistä syystä hänenkään toilailunsa eivät käy enää hyvästä huumorista.
Sarjakuvien nimet saisivat minun mielestäni olla humoristisia, mutta vaikuttaa siltä, että juuri niihin käytetään yleensä vähiten mielikuvitusta. Olkoon villinä esimerkkinä Carl Fallbergin käsikirjoittama tarina Loch Carmean hirviö, joka kertoo suoraan, mitä tarinassa luultavimmin on odotettavissa. Humoristisena voisi kenties pitää Loch Nessin hirviöstä väännettyä nimeä, mutta juttu on niin kulunut, ettei se paljoa huvita. Hauskojakin otsikoita tarinoille toki on; ensimmäisenä tulee mieleeni Don Rosan Paino-ongelmia-tarina, jonka otsikko ikään kuin johtaa harhaan: eihän ongelmana ole esimerkiksi ylipaino, vaan sivuttaissuuntaiseksi kääntynyt painovoima. Nimen nerokkuus on tässä tapauksessa tietenkin suomentajan ansiota (alkuperäinen nimi: A Matter of Some Gravity). Joskus otsikkona on jokin tuttu sananlasku tai osa siitä, mikä on kyllä jossain määrin hauskuuttavaa: on huvittavaa saada selville, miten otsikko ja tarina kietoutuvat yhteen.
Yleinen käsitys tuntuu olevan, että Aku Ankka -tarinat ovat käyneet vuosien saatossa huonommiksi. Onko tarinoiden huumorikin siis huonontunut? Mielestäni kyllä, tai vähintäänkin se on muuttunut hieman erilaiseksi. Minusta vaikuttaa siltä, että nykyään panostetaan vähemmän kuvien hauskuuteen ja keskitytään sen sijaan sanalliseen huumoriin. Kun ideat uhkaavat mennä ja menevät kierrätykseen, syntyy yhä useammin ylilyöntejä juonessa, ja ainakin itseäni naurattavat enää melkoisen harvat tarinat.
Maailman muuttumista on monissa tarinoissa käytetty hyväksi ja niin matkapuhelimista kuin Internetistäkin on ryhdytty repimään huumoria. Hyvä esimerkki on eräs kansikuva, jossa Iines silittämisen ohella pulisee kännykkään niin innokkaasti, että silitysrauta on ehtinyt mennä läpi niin Akun paidasta, silityslaudasta kuin lattiastakin. Terry LaBanin käsikirjoittamassa tarinassa Arjen antiritari Iines taas on vihainen Akulle, joka avaa tälle oven. Suuttumustaan Iines selittää näin: ”Nykyään vallitsee sukupuolten tasa-arvo, jos et sattunut tietämään.” Iines on siis ehtinyt omaksua joitakin moderneja aatteitakin.
Myös kansikuvat, joiden on ilmeisesti yleensä tarkoitus olla humoristisia, ovat käyneet tylsemmiksi. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä jossain vaiheessa ideat kuluvat väkisin loppuun.
Vielä 2000-luvun alkuvuosina kansikuvat osasivat hauskuuttaa; esimerkiksi vuoden 2002 kolmannessa numerossa kaksi ankanpoikaa laskee mäkeä kummallisilla liukureilla Akun ihmetellessä taustalla, minne lokasuojat hänen autostaan ovat kadonneet. On helppo huomata, että ankanpoikien ”liukurit” ovat todellisuudessa kadonneet lokasuojat. Saman vuoden seitsemännentoista numeron kannessa nähdään Roope Ankka, joka on viemässä osittain rikkoutunutta säästöpossuaan eläinlääkärille. Tämäkin on mielestäni hauska idea.
Minkälaiset kannet sitten eivät saa pisteitä humoristisuudestaan? Esimerkiksi voisin ottaa vuoden 2006 neljänkymmenen kahdeksannen numeron kannen. Siinä Aku on ruokkimassa akvaariokalaansa, mutta kala hyppääkin maljasta ja puraisee Akua sormeen. Kenties kuva naurattaa joitakuita, mutta kun kansikuvaan olettaisi kätkeytyvän jonkin hauskan vitsin, ei kyseisenlainen kuva oikeastaan saa edes hymyilemään. Toinen esimerkki anti-humoristisesta kannesta on vuoden 2008 kahdennentoista numeron kansi. Siinä töröttää pelkkä iso pääsiäismuna, jonka kylkeen on maalattu Aku, Iines ja muita ankkahahmoja. Mielestäni kansikuvan kuuluisi saada edes hymyilemään, mitä tämä kuva ei ainakaan tee.
Tietenkin myös poikkeuksia löytyy suuntaan ja toiseen. Kaikki vanhemmat kansikuvat eivät välttämättä ole niitä nerokkaimpia, ja myös uusien kansien joukkoon mahtuu muutamia helmiä. Esimerkiksi vuoden 2008 toisen Aku Ankan kannessa komeilee Aku, joka on sukset jalassa onnistunut saamaan itsensä kiikkiin kahden lumisen vuoren väliin. Asento on hullunkurinen, ja lukija voi vain kummastella, miten Aku on itsensä moiseen pinteeseen saanut.
Aku Ankassa nähdään siis hyvinkin monenlaista huumoria: on kuvallista, sanallista ja niiden yhdistelmiä. Toiset piirtäjät ja käsikirjoittajat ahtavat huumoria lähes jokaiseen ruutuun, kun taas toiset viljelevät sitä harvemmin ja jotkut tuskin yhtään. Jokaisella piirtäjällä on myös omat, erilaiset keinonsa luoda huumoria tarinoihinsa, mikä monipuolistaa tarinoita rutkasti. Nykyään huumori on kenties laimeampaa ja kuluneempaa kuin ennen, mutta yhtä kaikki se on edelleen yksi Aku Ankan peruspilareista.
Muokkaus:Ankkalinnan lemmikit
Huolimatta siitä, että Ankkalinnan asukkaat ovat eläinhahmoja, on heillä monesti lemmikkieläimiä. Tavallisesti lemmikit ovat kissoja, koiria tai kultakaloja, mutta myös joitakin eksoottisempia otuksia on nähty.
Yksi tunnetuimpia lemmikkieläimiä on Aku Ankan suurikokoinen bernhardilaiskoira Pulivari, jonka keksi Al Taliaferro. Pulivari teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 1938 ja on ollut Akulle sekä suureksi hyödyksi että riesaksi.
Akulla on tai on ollut myös valkoinen kissa nimeltä Kisumisu, joka on laiska mutta älykäs. Se esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1964. Nykyään sitä nähdään harvemmin.
Toinen hyvin tunnettu lemmikki on Pluto, oranssinvärinen, ilmeisesti sekarotuinen koira, joka sarjakuvissa kuuluu Mikki Hiirelle. Pluton debyytti oli piirroselokuvassa vuonna 1930. Tällöin Mikki ei vielä ollut sen omistaja. Pluto on tavallista fiksumpi koira, joten siitä on usein apua Mikille esim. rosvojahdissa.
Akulla ja hänen sisarenpojillaan on ollut useita niin sanottuja kertakäyttölemmikkejä, joista on aina hankkiuduttu eroon hyvin pian ostamisen tai saamisen jälkeen. Näistä esimerkkejä ovat mm. papukaija, muurahaiset, sammakko ja strutsi, ja Aku on useimmiten ottanut ne kotiinsa vain ankanpoikien pyynnöstä.
Huumori on yksi erittäin tärkeä osa Aku Ankka -sarjakuvia ja se ilmenee tarinoissa hyvin monilla eri tavoilla. Etenkin yhden sivun stripeissä huumori on aina kantava voima, mutta tuskin olen nähnyt yhtään pidempääkään tarinaa täysin huumoria (tai sen yritystä) vailla.
Huumori on Aku Ankassa huomattavan monipuolista, mikä on loistava asia vaihtelevaa lukijakuntaa ajatellen; toiset seuraavat mieluummin puhekuplia ja tekstilaatikoita, kun taas toiset keskittyvät mieluummin kuvien sisältöön (etenkin nuorimmat Ankka-fanit, jotka eivät osaa vielä lukea!). Sarjakuvahuumorin voisikin jakaa kuvalliseen ja sanalliseen huumoriin, joista jompaakumpaa tai molempia käyttämällä saadaan aikaan ainakin juonellista, alatyylistä, absurdia ja tilannehuumoria. Esittelen näin aluksi nämä kuusi huumorin tyyppiä ja tarkastelen niiden esiintymistä Aku Ankka -tarinoissa.
Kuvallinen huumori perustuu, kuten jo nimityksestä voikin päätellä, kuvaan. Kuvallinen huumori voi olla hauska tai reilusti liioiteltu ilme, jokin taustalla tapahtuva (yleensä juoneen liittymätön) episodi tai muu hauska yksityiskohta. Erityisen paljon kuvallista huumoria käyttää Don Rosa, jonka piirroksista nyt otankin esimerkin. Tarinassa Eldoradon viimeinen valtias Aku putoaa valtavaan mutakuoppaan samalla, kun naamioitunut Kulta-Into Pii tulee keskustelemaan Roopen kanssa. Roopen ja Kulta-Innon viedessä varsinaista juonta eteenpäin Tupu, Hupu ja Lupu kiskovat taustalla Akun ylös liejusta. He yrittävät pyyhkiä mudan Akun päältä, mutta saavat huomata kaivaneensa esiin pyrstön. Aku onkin ollut ylösalaisin. Tämä ”taustaepisodi” tapahtuu neljässä ruudussa eikä liity juoneen mitenkään, vaan on tarinassa pelkän huumorin vuoksi. Silti se ei vie tilaa itse juonen etenemiseltä, mikä on mielestäni hienoa.
Sanallinen huumori astuu esiin tietenkin puhekuplissa ja kertojan äänenä toimivissa värillisissä tekstilaatikoissa. Sanallinen huumori on yleensä hullunkurinen huudahdus (kuten ankkojen tunnushuuto ”Kääk!”), hassu ääniefekti, outo nimi jollain henkilöllä (suosittua on vääntää nimiä julkimoiden nimistä), kekseliäs pilkkanimi tai lausahdus hahmolta toiselle, hahmon korostuksella tai murteella kikkailua tai erikoinen tapa ilmaista jokin asia. Don Rosan luoman Arpin Lusènen liioiteltu ranskalaiskorostus on hyvä esimerkki sanallisesta huumorista; Lusène saattaa vaikkapa sanoa ”la hrahalaari” puhuessaan Roope Ankan rahasäiliöstä. Toisena esimerkkinä sanallisesta huumorista voisin mainita vaikka Pelle Pelottoman usein käyttämän huudahduksen ”Voi vaihtovirta!”, joka korostaa humoristisesti hänen tiedemies-imagoaan samaan tapaan kuin ”Kääk!” korostaa sitä, että Aku on Ankka. Sanallista huumoria tavataan kenties kaikkein vähiten yhden sivun vitsisarjoissa, joissa tärkeintä on saada tarinan punaisena lankana toimiva vitsi näkyviin. Tästä huumorityypistä on myös hyvä muistaa, ettei se aina ole välttämättä vain käsikirjoittajan ansiota; suomentajat saattavat lisätä puhekupliin vitsejä, jotka saavat tilaisuutensa suomenkielisessä tekstissä ja joita ei alkuperäistekstissä näy lainkaan.
Juonellinen huumori on useimmiten olennainen osa tarinaa; se voi olla jokin huvittava käänne tai hauska loppuratkaisu. Lyhyet vitsisarjat sisältävät poikkeuksetta juonellista huumoria, koska ne rakentuvat nimenomaan jonkin vitsin ympärille. Otetaanpa esimerkiksi Ted Osbornen käsikirjoittama tarina Lyhyt ilo. Siinä Aku huomaa satunnaiselta herralta putoavan kolikon ja poimii sen talteen. Hän on menossa ostamaan sillä karamelleja, kun äkkiä bongaa elokuvateatterin. Päättääkseen, käyttääkö rahan makeisiin vai elokuviin, Aku heittää kolikkoa, ja lantti lentää jonkun toisen ikkunasta sisään. Tarina päättyy siihen, kun Aku raivoaa ja pui nyrkkiä kadulla. Koko tarinan ideanahan on ainoastaan, että Aku saa kolikon sattumalta ja menettää sen päättämättömyytensä takia; se perustuu siis juonelliseen huumoriin.
Alatyylinen huumori on Aku Ankassa hieman harvinaisempaa, onhan Aku Ankka sentään koko perheen lehti. Pieniä kaksimielisiä tai jopa niin sanoakseni perverssejä vitsejä löytyy kuitenkin muutamista, lähinnä Don Rosan tarinoista. Hyvänä esimerkkinä on eräs kohtaus tarinasta Kaikkein mieluisin lahja. Siinä Karhukoplan jäsenet muuttuvat Milla Magian taioilla ankoiksi ja taian purkautuessa eräs karhuveikoista jää housuja vaille (ankoillahan ei ole housuja), jolloin neiti Näpsä pyörtyy. Tarinassa Musta ritari slurppaa jälleen taas nähdään Arpin Lusène vailla rihman kiertämää. Kriittisimmät alueet jätetään kuitenkin aina ruudun ulkopuolelle tai sensuroitu-merkin alle.
Absurdiksi huumoriksi nimitän ylilyöntejä ja liioittelua sekä täysin mielivaltaisilta vaikuttavia juonenkäänteitä. Tätä huumorin lajia havainnollistan Carl Barksin tarinan Kova ottelu avulla. Esimerkiksi Roopen kerskuessa Kulta-Into Piille rahoillaan hän tulee esitelleeksi kolikoilla vuoratun mäkihyppyratansa, joka päättyy valtavaan setelikasaan. Kyseessä näkyisi olevan ”pientä” rikkauden ylikorostamista. Myöhemmin tarinassa Roope kuulee ongelmista omistamiensa kultakaivosten, öljylähteiden ja timanttikaivoksen kanssa. Syyllinen on aina salanimellä toimiva Kulta-Into Pii, mitä yksikään ankoista ei hoksaa, vaikka peitenimi on suoraan Piin oikeasta nimestä väännetty. Tässä siis liioitellaan ankkojen tyhmyyttä ja/tai Kulta-Innon oveluutta.
Tilannehuumoria ovat tietenkin omituiset tai koomiset sattumukset ja ne ovatkin verrattavissa tosielämän tilannekomiikkaan. Esimerkkinä kyseisestä huumorityypistä tulee mieleen tämä varmasti monille tuttu tapahtuma Barksin tarinasta Puhuva koira: Aku on vaipunut syvälle ajatuksiinsa, kun hänen vierelleen ilmestyy kurttuinen koira, joka tokaisee: ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.” Aku tietenkin hämmästyy valtavasti. Tilanteesta hauskan tekee paitsi koiran yllättävä lausahdus myös Akun reaktio (ensin tyrmistynyt ilme, sitten loikkaus ilmaan ja lopulta kiipeäminen puuhun outoa ilmestystä pakoon).
Eri piirtäjät ja käsikirjoittajat käyttävät huumorin keinoja kukin hieman eri tavoin, mikä on tietenkin rikkaus ja tuo vaihtelevuutta ankkatarinoihin. Otetaanpa katsaus muutaman tunnetuimman piirtäjän/käsikirjoittajan tapaan luoda huumoria tarinoihinsa.
Juuri mainittu Carl Barks käyttää enimmäkseen tilannehuumoria sekä absurdia huumoria – ainakin niissä tarinoissa, joita itse olen sattunut lukemaan. Vaikka arvostan Barksia piirtäjänä ja käsikirjoittajana, en kaikissa tarinoissa pidä hänen huumoristaan. Pitkissä tarinoissa absurdius vaikuttaa liikaa juoneen, kuten jo mainitsemassani Kova ottelu-tarinassa, ja kertomus menettää realismin tuntuaan. Tietenkään sarjakuvamaailma ei ole eikä sen kuulu olla täysin realistinen, mutta pidemmissä tarinoissa on mielestäni syytä välttää liikaa liioittelua tai tarina ei toimi kokonaisuutena.
Toki Barksin tarinoissa on käytetty huumoria myös sujuvasti; sen huomaa ilman esimerkkejäkin jo siitä, kuinka suosittuja hänen tarinansa ovat olleet jo alusta lähtien. Barksin lyhyet vitsisarjat ovat mielestäni erityisen hauskoja ja niissä ylilyönnitkään eivät häiritse. Esimerkiksi tarina Se parhaiten nauraa…, jossa Hannu Hanhi esiintyy ensimmäistä kertaa, on varsin onnistunut huumorin suhteen. Sarjassa Hannu saapuu muistuttamaan Akua lupauksestaan mennä uimaan talven kylmimpänä päivänä. Aku vastustaa veteen menoa mitä sitkeimmin – häntä ei saa sinne edes traktorilla kiskomalla, vaan traktori meinaa päinvastoin luisua veteen! Koomiset kuvat tehostavat hupaisaa tilannetta hyvin: esimerkiksi Akun kärsivä ilme hänen kastaessaan räpylänsä veteen on näkemisen arvoinen. Myöhemmin tarinassa Iines ilmestyy Akun talolle näyttääkseen Hannulle tämän allekirjoittaman lupauksen juoda hurja määrä limonaatia yhdellä kertaa. Hannun vatsan paisuminen hänen juodessaan on hillittömän hauskaa katseltavaa ja myös ilmeet ovat ehdottomasti kohdallaan. Tarinan lopussa Akun ja Hannun todettua, ettei kumpikaan pystynyt pitämään lupaustaan, he aloittavat mahtailunsa alusta ja tekevät seuraavalle vuodelle entistä hirveämpiä lupauksia. Iines poistuu paikalta lyötynä. Sarja huvittaa minua paljon sekä kuvallisen että juonellisen huumorinsa ansiosta – myös repliikit ovat tietenkin loistavia.
Mielestäni kaikkein humoristisimpia tarinoita on onnistunut luomaan Don Rosa. Tämä on siinä mielessä hassua, että Rosan tarinat tuppaavat olemaan myös jonkin verran standarditarinoita vakavampia, ja monet pitävät Rosan (Barksin tarinoihin pohjautuvaa) ankkamaailmaa kaikkein oikeimpana. Huumorin luomisen tuonkaltaisissa raameissa luulisi olevan vaikeaa, mutta selvästikään se ei ole, ainakaan Rosalle.
Don Rosan huumori painottuu sanalliseen, kuvalliseen ja lyhyemmissä tarinoissa juonelliseen huumoriin, joiden kirjoittaminen ja piirtäminen luonnistuvatkin häneltä mitä loistavimmin. Rosan huumori on yksinkertaisesti nerokasta ja oivaltavaa ja hänen tarinoitaan lukiessani joudun usein miettimään, mistä kummasta hän mahtaa ideansa keksiä. Esimerkiksi Rosan idea vaihtaa painovoima sivuttaissuuntaiseksi tarinassa Paino-ongelmia on jo itsessään loistava ja aiheuttaa monta monituista hulvatonta sattumusta. Samaten tarinassa Unohda koko juttu! Milla Magian loitsu poikii niin paljon hulvattomia edesottamuksia, ettei tarinaa yksinkertaisesti voi lukea naama peruslukemilla. Rosa taitaa todellakin mielikuvituksen käyttämisen jalon taidon ja ottaa huumorin irti jokaisesta mahdollisesta tilanteesta.
Jopa alatyylisen huumorin langat pysyvät Rosalla käsissä, eikä huumori ole koskaan täysin mautonta. Esimerkiksi Roopen Kultu Kimallukselle sanoma kaksimielinen kommentti ”Between the legs!” (suomennettu mielestäni turhan laimeasti ”Ketaroiden välistä vain!”) tarinassa The Prisoner of White Agony Creek (White Agony Creekin vanki) on omalla tavallaan olennainen osa tarinaa (Kultun reaktio vihjaa lukijoille hänen tunteistaan Roopea kohtaan). Se ei myöskään ole liian hurja perheen pienimmille lukijoille, jotka tuskin edes ymmärtävät lauseen toista merkitystä.
Rosa käyttää joissain tarinoissa myös absurdia huumoria, mutta tekee sen onneksi kohtuuden rajoissa. Esimerkiksi tarinassa Eldoradon viimeinen valtias Kulta-Into Pii säikähtää niin hirmuisesti, että hänen tarjottimella pitelemänsä pyöreät rinkelitkin suoristuvat. Tämä on tietenkin ylilyönti, muttei vaikuta olennaisesti juoneen, joten se ei häiritse ainakaan minun lukukokemustani. Rosa on laittanut hahmojaan myös rikkomaan neljättä seinää: ainakin tarinan Saari ajan rajalla viimeisessä ruudussa Roope raivostuu ”kertojalle” ja käskee tätä lopettamaan tarinan. Itseäni huvittaa kovasti tämänkaltainen lopetus, niin kulunut kuin se kenties onkin.
Don Rosan humoristiset yksityiskohdat ovat aivan omaa luokkaansa. Hänen tavaramerkikseen ovat muodostuneet kunkin sarjakuvan ensimmäiseen ruutuun piilotetut D.U.C.K.-omistukset (Dedicated to Unca Carl from Keno), joita löytyy mitä hauskimmista paikoista, sekä Mikki Hiiri -piilotukset. Jälkimmäisestä esimerkki nähdään tarinassa Transvaalin tuittupää, jossa pikkuruinen Mikki Hiiri on liiskaantunut kiinni vauhkoontuneen norsun jalkaan. Usein Mikki Hiiri -piilotuksissa Mikille käykin jollain lailla huonosti, mikä on varsin huvittavaa ja kertoo ehkäpä jotakin Rosan suhtautumisesta pallokorvaan.
William Van Horn turvautuu hyvin paljon absurdiin huumoriin. Tarinoissa on mitä hulluimpia tapahtumia, kuten aikamatkailua, ja ainakin tarinassa Lähikuvia nähdään neljännen seinän rikkomista. Van Horn käyttää myös sanallista huumoria, mutta kuvallinen huumori tuntuu usein uupuvan hänen tarinoistaan kokonaan. Esimerkiksi tarinassa Pilkettä silmäkulmassa ankat tarpovat ruutukaupalla samankaltaisessa lumisessa maisemassa eikä huumoria juuri löydy. Hauskuutta kenties olisi tarkoitus olla kohdassa, jossa Aku hautautuu lumikasan alle, mutta ainakaan itseäni ei tapaus edes hymyilytä. Tarinan lopussa pitäisi mitä ilmeisimmin olla hauska kommentti, mutta sekin jää omasta mielestäni melkoisen laimeaksi. Jos absurdius ei haittaa, voivat jotkin Van Hornin sarjat kuitenkin olla hauskoja. Yleensä Van Horn panostaa tarinan loppukommenttiin, joka on siten tarinan humoristisin kohta.
Noel Van Horn, äsken mainitun ankkataiteilijan poika, piirtää erittäin liioiteltuja kuvia, jotka luultavasti yrittävät tuoda huumoria tarinoihin. Itse en pidä näitä kuvia hauskoina, sillä ne ovat liiankin liioiteltuja, jolloin hahmot eivät näytä enää itseltään, vaan ovat jopa kammottavia. Absurdi huumori kuuluu myös nuoremman Van Hornin tyyliin; esimerkiksi tarinassa Ennusmerkkejä taivaalta sataa sammakoita, tomaattipastaa ja kaikenlaista muuta outoa. Kaikelle löytyy kyllä luonnollinen selitys, mutta silti on merkillistä, miten kaikki tulee juuri tarinan päähenkilöiden, Mikin ja Hessun, niskaan.
Kirsten de Graaf ja Mau Heymans ovat tehneet yhteistyönä monia yhden sivun vitsisarjoja. Nämä eivät useinkaan naurata minua juonensa perusteella, mutta kuvat ovat sitäkin humoristisempia. Esimerkkinä voisin sanoa tarinan Puleerattu piski, jossa Leenu, Liinu ja Tiinu trimmaavat Tupun, Hupun ja Lupun Turrukka-koiran ja tuovat sen Iineksen taloon. Koira nuuskii Iineksen kukkia ja aivastaa, jolloin syntyy eräänlainen räjähdys. Viimeisessä kuvassa Iines, Leenu, Liinu ja Tiinu tuijottavat tyrmistyneinä koiraa ja heidän hiuksensa sojottavat hullunkurisesti ylöspäin. Puhekuplissa olevat loppukommentit eivät ainakaan minua huvita, vaan hauskuus on juuri kuvissa. Heymansin ja de Graafin sarjoissa tuntuu muuten varsin usein olevan loppuhuipennuksena räjähdys, joka syntyy jostakin harmittomasta asiasta ja aiheuttaa suurin piirtein samanlaisen sotkun kuin sisällä räjähtänyt ilotulite. Tämä on minusta hauska ”tavaramerkki”.
Vicar on mielestäni mestari piirtämään humoristisia kuvia. Ilmeet ja eleet ovat usein todella koomisia ja lennokkaita, mutteivät kuitenkaan ylikorostettuja. Jos tarkasti katsoo, kuvista voi löytää myös hauskoja pikku yksityiskohtia.
Myös Daan Jippes osaa todella tuoda hauskuutta piirroksiinsa. Hän tekee sen ennen kaikkea huvittavien yksityiskohtien ja lennokkaiden liikkeiden avulla, mutta myös ilmeet ovat hauskasti hieman liioiteltuja. Jippes luo hyvää huumoria lisäksi käsikirjoitustensa kautta, sillä hänen ideansa ovat harvoin kierrätetyn tuntuisia; tällöin huumori pääsee oikeuksiinsa eikä tökkää ajatukseen: ”Tämähän on jo miljoonasti nähty.”
Ehkäpä tahattomasti hullunkurisia kuvia piirtää Bernadó. Hänen tyyliinsä kuuluu tehdä hahmot tavallista notkeammiksi ja venyvämmiksi, mikä on toisinaan varsin huvittavan näköistä. Osa kuvista on kuitenkin niin liioiteltuja, että kyseessä on pakko olla tahallinen huumori. Esimerkiksi otettakoon Bernadón Mikki Hiiri -tarina nimeltä Pelastuspartio Kovat kundit, jossa Mikki saa useammankin kerran tikan takamukseensa ja karjuu tuskasta suunsa epäluonnollisen isoksi venyttäen.
Sergi piirtää hänkin hyvin hauskoja kuvia, varsinkin hahmojen ilmeet hän tekee hyvin koomisiksi. Esimerkiksi Pulivari-tarinassa Lellitelty lemmikki koirilla sekä Ujo-koiran omistajalla on suorastaan hykerryttäviä ilmeitä.
Äsken mainitun tarinan käsikirjoittaja Janet Gilbert luo mielestäni viihdyttävää huumoria. Esimerkiksi tarinassa Pulmia banaanikaupungissa viedään vanha vitsi (banaanin kuoreen liukastuminen) astetta pidemmälle, ja loppuvitsikin osaa naurattaa. Gilbertin taito luoda huumoria johtunee pitkälti hänen omaperäisyydestään; hänellä on paljon sellaisia ideoita, joita ei ole ennen nähty. Esimerkiksi tarinassa Sipuliruusut nähdään Aku Ankka ja Milla Magia yhteistyössä!
Marco Rotan tarinat sisältävät mielestäni harvinaisen vähän huumoria. Kuvat ovat hienoja, mutteivät erityisen hauskoja, eikä puhekuplienkaan sisältö hauskuuta nerokkuudellaan. Muutenkin tarinoissa vallitsee usein vakavahko tunnelma. Rota keskittyy käyttämään juonellista huumoria ja sitäkin varsin säästeliäästi. Tätä havainnollistaa hyvin tarina Palkkion metsästäjä. Siinä Aku yrittää saada löytöpalkkion ensin karanneesta koirasta, sitten kissasta. Toisella kertaa palkkion vie Tulppu ja seuraavalla Tupu, Hupu ja Lupu. Tarina päättyy Akun tuhahteluun. En löydä tarinasta kerrassaan mitään huvittavaa, vain myötätunto Akua kohtaan syttyy. Hiukan huumoria luovat kenties Akun hassuhkot ilmeet ja muutamat käänteet, mutta nekään eivät erityisesti naurata.
Myöskään Kari Korhosen tarinat eivät yleensä osaa huvittaa. Monet tarinat ovat sävyltään vakavahkoja ja huumori ainakin minun makuuni turhan laimeaa. Esimerkkinä toimii tarina Lisää kuvia perhealbumiin, jossa Aku syntymäpäivänään löytää ullakolta vanhan valokuva-albumin ja sitä selaillessaan alkaa muistella edellisiä synttäreitään. Samaan aikaan Tupu, Hupu ja Lupu etsivät Akua ja tapaavat tämän ystäviä, jotka myös muistelevat Akun merkkipäivän viettoa aiemmilta vuosilta. Ainoa hiukan koominen asia tarinassa tuntuu olevan se, miten erilaiset käsitykset Akulla ja tämän ystävillä on samoista tapahtumista; Aku on pitänyt syntymäpäiviään onnistuneina ja ystävät epäonnistuneina. Tarinan lopussa Aku löytää yllätysjuhlia suunnitelleet ystävänsä ja sukulaisensa olohuoneestaan nukahtaneina ja hipsii kaikessa hiljaisuudessa syömään syntymäpäiväkakkua. En tiedä, onko lopetus tarkoitettu humoristiseksi, mutta sitä se ei ainakaan ole; liikuttavahko kylläkin. Edes piirrokset eivät oikein onnistu tuomaan huumoria Korhosen tarinaan. Ilmeet ja liikkeet ovat melko tavallisia eivätkä lainkaan liioiteltuja – lukuun ottamatta ehkä Iineksen pomppausta ilmaan eräässä takaumassa, mutta sekään ei pistänyt huvittavalla tavalla silmään.
Varmaan moni on pannut merkille, että ankka-aiheisissa tarinoissa on yleensä reilusti enemmän huumoria kuin hiiriaiheisissa. Tämä tuskin johtuu pelkästään käsikirjoittajista tai piirtäjistä, sillä sama asia koskee lähes jokaista tarinaa. Arvelisinkin hiirimaailman olevan vakavampi sen hahmojen pinnallisuuden takia. Niin sanotut hyvät hahmot ovat erittäin samankaltaisia toistensa kanssa, samaten pahat hahmot ovat kuin kopioita toisistaan. Hahmojen väliset ristiriidat ovat siis yksi huumorin avain. Lisäksi hiirimaailman tarinat keskittyvät enemmän rikosten ratkaisuun kuin arkipäivän ongelmiin, joista loppujen lopuksi saisi paljon enemmän huumoria irti. Toki myös Mikki Hiiri -aiheisia vitsisarjoja on olemassa, mutta niidenkään huumorista en pidä erityisesti; se tuntuu useimmiten väkisin väännetyltä.
Jotkin hahmot tuntuvat olevan olemassa ainoastaan huumorin vuoksi. Yksi näistä on Hessu. Hän on usein Mikin apuna ratkomassa rikoksia, muttei tavallisesti onnistu kuin koheltamaan. Hessun hölmöt kommentit ja muut toilailut vaikuttavat olevan monien tarinoiden ainoa huumorinlähde, mikä on mielestäni huono asia, sillä huumori on tällöin yksipuolista. Myös toistoa syntyy, vitsit kulutetaan loppuun, eivätkä Hessun tunaroinnit jaksa naurattaa kovin montaa kertaa.
Toinen kenties huumorin vuoksi luotu hahmo on Una Ankka, kivikaudelta nykyaikaan putkahtanut ankkaneiti, joka aiheuttaa katastrofeja toisensa perään. Una on mielestäni hyvin puhki kulutettu ja ennalta arvattava hahmo, mistä syystä hänenkään toilailunsa eivät käy enää hyvästä huumorista.
Sarjakuvien nimet saisivat minun mielestäni olla humoristisia, mutta vaikuttaa siltä, että juuri niihin käytetään yleensä vähiten mielikuvitusta. Olkoon villinä esimerkkinä Carl Fallbergin käsikirjoittama tarina Loch Carmean hirviö, joka kertoo suoraan, mitä tarinassa luultavimmin on odotettavissa. Humoristisena voisi kenties pitää Loch Nessin hirviöstä väännettyä nimeä, mutta juttu on niin kulunut, ettei se paljoa huvita. Hauskojakin otsikoita tarinoille toki on; ensimmäisenä tulee mieleeni Don Rosan Paino-ongelmia-tarina, jonka otsikko ikään kuin johtaa harhaan: eihän ongelmana ole esimerkiksi ylipaino, vaan sivuttaissuuntaiseksi kääntynyt painovoima. Nimen nerokkuus on tässä tapauksessa tietenkin suomentajan ansiota (alkuperäinen nimi: A Matter of Some Gravity). Joskus otsikkona on jokin tuttu sananlasku tai osa siitä, mikä on kyllä jossain määrin hauskuuttavaa: on huvittavaa saada selville, miten otsikko ja tarina kietoutuvat yhteen.
Yleinen käsitys tuntuu olevan, että Aku Ankka -tarinat ovat käyneet vuosien saatossa huonommiksi. Onko tarinoiden huumorikin siis huonontunut? Mielestäni kyllä, tai vähintäänkin se on muuttunut hieman erilaiseksi. Minusta vaikuttaa siltä, että nykyään panostetaan vähemmän kuvien hauskuuteen ja keskitytään sen sijaan sanalliseen huumoriin. Kun ideat uhkaavat mennä ja menevät kierrätykseen, syntyy yhä useammin ylilyöntejä juonessa, ja ainakin itseäni naurattavat enää melkoisen harvat tarinat.
Maailman muuttumista on monissa tarinoissa käytetty hyväksi ja niin matkapuhelimista kuin Internetistäkin on ryhdytty repimään huumoria. Hyvä esimerkki on eräs kansikuva, jossa Iines silittämisen ohella pulisee kännykkään niin innokkaasti, että silitysrauta on ehtinyt mennä läpi niin Akun paidasta, silityslaudasta kuin lattiastakin. Terry LaBanin käsikirjoittamassa tarinassa Arjen antiritari Iines taas on vihainen Akulle, joka avaa tälle oven. Suuttumustaan Iines selittää näin: ”Nykyään vallitsee sukupuolten tasa-arvo, jos et sattunut tietämään.” Iines on siis ehtinyt omaksua joitakin moderneja aatteitakin.
Myös kansikuvat, joiden on ilmeisesti yleensä tarkoitus olla humoristisia, ovat käyneet tylsemmiksi. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä jossain vaiheessa ideat kuluvat väkisin loppuun.
Vielä 2000-luvun alkuvuosina kansikuvat osasivat hauskuuttaa; esimerkiksi vuoden 2002 kolmannessa numerossa kaksi ankanpoikaa laskee mäkeä kummallisilla liukureilla Akun ihmetellessä taustalla, minne lokasuojat hänen autostaan ovat kadonneet. On helppo huomata, että ankanpoikien ”liukurit” ovat todellisuudessa kadonneet lokasuojat. Saman vuoden seitsemännentoista numeron kannessa nähdään Roope Ankka, joka on viemässä osittain rikkoutunutta säästöpossuaan eläinlääkärille. Tämäkin on mielestäni hauska idea.
Minkälaiset kannet sitten eivät saa pisteitä humoristisuudestaan? Esimerkiksi voisin ottaa vuoden 2006 neljänkymmenen kahdeksannen numeron kannen. Siinä Aku on ruokkimassa akvaariokalaansa, mutta kala hyppääkin maljasta ja puraisee Akua sormeen. Kenties kuva naurattaa joitakuita, mutta kun kansikuvaan olettaisi kätkeytyvän jonkin hauskan vitsin, ei kyseisenlainen kuva oikeastaan saa edes hymyilemään. Toinen esimerkki anti-humoristisesta kannesta on vuoden 2008 kahdennentoista numeron kansi. Siinä töröttää pelkkä iso pääsiäismuna, jonka kylkeen on maalattu Aku, Iines ja muita ankkahahmoja. Mielestäni kansikuvan kuuluisi saada edes hymyilemään, mitä tämä kuva ei ainakaan tee.
Tietenkin myös poikkeuksia löytyy suuntaan ja toiseen. Kaikki vanhemmat kansikuvat eivät välttämättä ole niitä nerokkaimpia, ja myös uusien kansien joukkoon mahtuu muutamia helmiä. Esimerkiksi vuoden 2008 toisen Aku Ankan kannessa komeilee Aku, joka on sukset jalassa onnistunut saamaan itsensä kiikkiin kahden lumisen vuoren väliin. Asento on hullunkurinen, ja lukija voi vain kummastella, miten Aku on itsensä moiseen pinteeseen saanut.
Aku Ankassa nähdään siis hyvinkin monenlaista huumoria: on kuvallista, sanallista ja niiden yhdistelmiä. Toiset piirtäjät ja käsikirjoittajat ahtavat huumoria lähes jokaiseen ruutuun, kun taas toiset viljelevät sitä harvemmin ja jotkut tuskin yhtään. Jokaisella piirtäjällä on myös omat, erilaiset keinonsa luoda huumoria tarinoihinsa, mikä monipuolistaa tarinoita rutkasti. Nykyään huumori on kenties laimeampaa ja kuluneempaa kuin ennen, mutta yhtä kaikki se on edelleen yksi Aku Ankan peruspilareista.
Muokkaus:Ankkalinnan lemmikit
Huolimatta siitä, että Ankkalinnan asukkaat ovat eläinhahmoja, on heillä monesti lemmikkieläimiä. Tavallisesti lemmikit ovat kissoja, koiria tai kultakaloja, mutta myös joitakin eksoottisempia otuksia on nähty.
Yksi tunnetuimpia lemmikkieläimiä on Aku Ankan suurikokoinen bernhardilaiskoira Pulivari, jonka keksi Al Taliaferro. Pulivari teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 1938 ja on ollut Akulle sekä suureksi hyödyksi että riesaksi.
Akulla on tai on ollut myös valkoinen kissa nimeltä Kisumisu, joka on laiska mutta älykäs. Se esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1964. Nykyään sitä nähdään harvemmin.
Toinen hyvin tunnettu lemmikki on Pluto, oranssinvärinen, ilmeisesti sekarotuinen koira, joka sarjakuvissa kuuluu Mikki Hiirelle. Pluton debyytti oli piirroselokuvassa vuonna 1930. Tällöin Mikki ei vielä ollut sen omistaja. Pluto on tavallista fiksumpi koira, joten siitä on usein apua Mikille esim. rosvojahdissa.
Akulla ja hänen sisarenpojillaan on ollut useita niin sanottuja kertakäyttölemmikkejä, joista on aina hankkiuduttu eroon hyvin pian ostamisen tai saamisen jälkeen. Näistä esimerkkejä ovat mm. papukaija, muurahaiset, sammakko ja strutsi, ja Aku on useimmiten ottanut ne kotiinsa vain ankanpoikien pyynnöstä.
Akuhullu97
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 365 -
20.09.2009 klo 08:42:56
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Aku Ankkahan ei olisi mitään ilman huumoria. En luultavasti lukisi akkaria, jos se olisi huumoriton – tylsä. Hyvän piirtäjän/käsikirjoittajan tunnistaa siitä, että tarinoissa on sekä seikkailuhenkeä, juonessa pieniä yksityiskohtiaa että huumoria. Juuri tämän takia pidän Carl Barksista parhaana käsikirjoittajana. Tästä heti huomaakin, että huumori on tärkeä osa Aku Ankkaa. Mielestäni huumoria tarvitaan eniten Ankkalinnaan sijoittuvissa tarinoissa, jotka ovat sellaisia tavallisia kymmensivuisia hupailuja. Tuollainen kymmensivuinen sarja on usein aika tylsä, ellei siinä ole huumoria, mutta jos miettii pidenpää sarjaa, kuten Takaisin Klondikeen, niin siitä saa helpommin tehtyä seikkailun. Sellaisiin huumoria ei niin paljon tarvitse, kun tarinan juoni keskittyy enemmänkin seikkailuun, vaikka onhan jokaisessa tarinassa aina edes ripaus huumoria, sanoisin. Toki on kuitenkin huumorin kannalta niinkin huonoja tarinoita, ettei se pane lainkaan nauramaan, lähinnä tulee sellainen olo että „Kyl mäkin osaisin tehä paremman“. Monissa pitkissä tarinoissa ei ole kamalasti huumoria, mutta onhan niitä poikkeuksiakin. Huumori on kuitenkin oikeastaan se kaikista tärkein asia, joka saa sarjasta tulemaan riittävän hyvä suomalaisten lukemiseksi.
Kaikista erikoisin huumorityyppi on ehkä Ankkalinnalaisten toisilleen esittämä huumori. Joissakin Vicarin 1980-luvun tarinoissa Aku yrittää tehdä jotakin sarjakuvaa, missä on kulunut juoni, ja humori on täysin vanhanaikaista. Olen lähiaikoina lukenut sellaisenkin Vicarin tarinan, missä Aku yrittää päästä sarjakuvapiirtäjäksi. Hän piirtää sitten sarjakuvan, missä on todella kulunut juoni; kakku heitetään pellen päähän. Ankkalinnassa esiintyy erilaista huumoria paljon. Ankkalinnan lapset, myöskin Tupu, Hupu ja Lupu, ovat todella mielellään menossa aina sirkukseen. Sirkuksessa huumoria totta kai riittää. Jos lukijat lukevat tuollaista tarinaa, missä Ankanpojat ovat sirkuksessa, se auttaa itse tarinankin huumorimäärä. Jos Ankanpojat esimerkiksi menevät sirkukseen, ja jokin pelle vaikka temppuilee siellä, niin totta kai siitä lukijallekin jotakin mielikuvia tulee, useimmiten huumorimielessä. Aku Ankassa on aina jotakin sellaista, että itse hahmot tekevät siellä jotain ja naurvat jollekin huumoripitoiselle asialle. Esimerkiksi Ankanpojat saattavat nauraa jollekin ohjelmalle, mitä he katsovat.
Jokaisessa Aku Ankan kansikuvassa täytyy olla jokin hauskuus, mieluiten huumoripitoinen sellainen. Kansikuvissa toistuu aika usein sama asia, mutta niitä on paljon erilaisia toteutuksia. Monissa Aku Ankan kansikuvissa on joku hahmo, joka on joutunut ojasta allikkoon, tai muutenkin jotenkin sähläilee. Aku Ankan kansikuvat eivät olisi mitään ilman huumoria. Heti siitä asti, kun Aku Ankka alkoi Suomessa ilmestyä, on kansissa ollut lähes poikkeuksetta aika hyväkin juoni, mikä useimmiten on todella hyvä. Todella hienoja ja huumoria täynnä olevia kansikuvia piirtäviä piirtäjiä ei ole kamalasti. Parhaita ovat ainakin Ulrich Schröder, Michel Nadorp, Wilma Van den Bosch ja Carl Barks. Myöskin hieman harvemmin kansia piirtävät tekijät, Marco Rota ja Giorgi Cavazzano, ovat tehneet todella hauskoja kansia.
Michel Nadorp, joka useimmiten piirtää nyky-Aku Ankka-lehdelle kannen, on todella hyvä hommassaan. Jokaisessa kannessa, minkä hän tekee, on todella onnistunut juoni ollut, varsinkin, kun niiden taso säilyy aina hyvänä, vaikka esimerkiksi Suomen Aku Ankan kansi on lähes aina nykyään Nadorpin. Aika monissa Nadorpin kansikuvissa on sellainen idea, mikä on jo aika tuttu, mutta sovellettuna johonkin toiseen tarkoitukseen. Kaikkihan tietävät sellaisen jutun, että koiraa houkutellaan Aku Ankassakin luilla, vaikkapa pesuun. Eräässä Nadorpin kannessa Aku houkutteli Ankanpojat keksien avulla kouluun. Tuollaiset hauskat ideat ovat suuri osa Aku Ankka-lehteä ja pistävät aina nauramaan. Kaikissa kansikuvissa on jonkinlainen juoni, mutta minusta kaikkein parhaat ja varsinkin eniten huumoria sisältävät Aku Ankka-lehden kannet tekee juuri Michel Nadorp. Joissakin Nadorpin kansissa juoni liittyy johonkin lehden hauskaan tarinaan, ja itse kansikin on silloin täynnä huumoria. Noissa tapauksissa juoni ei ole useimmiten tietenkään Nadorpin keksimä, mutta ainakin huumoria sisältävä on.
Ulrich Schröder on aika samantyyppinen kansien tekijänä kuin Nadorp, häntä vain nähdään ainakin Suomen Aku Ankka-lehdessä Nadorpia harvemmin. Minusta Ulrich on tunnettu juuri sellaisista kansikuvista, jossa Akua vaivaa aina epäonni. On myös sellaisia, jossa Aku aiheuttaa jotakin tuhoa, mutta joka tapauksessa Aku aina tekee jotain väärin, tai sille käy huonosti. Erityisen kekseliäitä ja omalaatuisia nuo hänen kantensa eivät useimmiten ole, mutta pistävät aina kuitenkin hyvän mielen ja virneen naamalle. Wilma Van den Bosch on myöskin todella hyvä kansipiirtäjä. Wilman kansissa on usein kekseliäitä valintoja, vaikkei niissä kauheasti omalaatuisia vitsejä ole. Monet Wilman vitsit ovat aikalailla erikoisia, ja useimmiten todella hyviä. Wilmaa nähdään aika useinkin Aku Ankassa, ja hänen kansia ja sarjojakin näkee onneksi aika usein. Käytännöllisiä ja opettavaisia vitsejä löytyy kummaltakin tekijältä aika paljon.
Suomessa on julkaistu ajan mittaan myöskin monenlaisia mahtavia Barksin kansia. Lähes puolet 1950-luvun kansista on Barksin käsialaa, ja niistä löytyy kyllä useimmiten oikein mahtava idea, joka on myös huumorin kannalta oikein hyvä. Monissa Barksin kansissa oli tavallista perinteinen idea, mitä on myöhemmin sovellettu monien piirtäjien toimesta eri tarkoitukseen ja erilaisiin kansiinkin. Monissa Barksin kansissa ei ole niin hyvää yhtenäistä juonta, tai oikeastaan vitsiä, vaan jonkinlainen kuva, joka pistää nauramaan. Esimrkiksi yhdessä kuvassa Aku ja ankanpojat ovat jossakin metsässä, iloisen näköisenä, ja heidän takanaan on karhu. Tuollaisessa kannessa ei ole varsinaista vitsiä, mutta se pistää nauramaan aivan heti. On Barks tehnyt ihan tuollaisia tavallisia vitsikansiakin, mutta enimmäkseen noita erilaisia. Barksin todella monet kannet ovat monien tarinoiden mukaan hupaisia, mutta opettavaisia. Esimerkiksi yhdessä kannessa Aku ja pojat ovat pesäpalloa, ja Aku on heittämässä. Ankanpojat ovat rivissä lyömässä (eli toisin sanoen kumauttamassa toisiansa päähän), eikä niin tietenkään saa tehdä. Kyllähän tuollainen tosin Akkarissa naurattaa.
Monenlaisia kansia on Aku Ankassa julkaistu, sekaan mahtuu myös Marco Rotan ideoimia mahtavia tuotoksia. Useimmissa Marcon piirtämissä kansissa on jonkinlainen liikkuva väline, autosta, veneestä, lentokoneeseen asti. Noissa on aika usein joku hyvä huumori. Jokaisessa Rotan kannessa, missä ei ole varsinaista vitsiä, vaikka niitä onkin vähän, niin on aina jokin pelastava tekijä. Rota piirtää Aku Ankan lakkisia lintuja, tai kaikenlaisia pieniä rottia sinne sun tänne.
Huumoria on Aku Ankka-sarjoissa monenlaista. On tavallista, omituista, huonoa ja parasta. Tämä tietenkin on hyvä, koska tuo ominaisuus on yksi syy siihen, miten monipuolinen lehti Aku Ankka onkaan. Lähes jokaisessa tarinassa on jonkunlainen tavallinen huumori, mutta seuraavaksi esittelen niitä, joiden huumori on ylivertaista, tavalla tai toisella. Huumorin käyttö Aku Ankassa on vähentynyt mielestäni ajan myötä. Kaikista parhaat ja huumoria täynnä olevt yksisivuiset ja muutkin stripit tehtiin 1930 ja 1940-luvuilla. Useimmiten asialla olivat Bob Karp ja Al Taliaferro. Karp keksi todella usein todella hauskan käsikirjoituksen, ja Taliaferro täydentää niitä hienoilla ja yhteen sopivilla piirroksilla. Myöskin Floyd Gottfredson teki tuolloin todella hienoja tarinoita, mutta niiden huumori ei ollut enää aivan niin alkuperäistä, tai melkeinpä ala-arvoista.
Tuohon aikaan myöskin monet muut piirtäjät ja käsikirjoittajat olivat huumorin ja hauskuuden kannalta tarinoissa aivan huipussaan. Esimerkiksi Walt Disney oli oikein humoristinen käsikirjoittaja, joka osasi tehdä tarinaan mahtavan ja aivan älyttömän hauskan juonen. Tuo Lentokonehullu on oiva esimerkki Disneyn käsikirjoittamisesta. Tuo tarinahan jäi Disneyn viimeiseksi, mutta mahtava oli. Juoni oli oikeastaan seikkailusarjan pituinen, ja sitähän se olikin, mutta huumoria oli enemmänkin kuin nykyisessä, tai oikeastaan missäkään yksisivuisessa vitsisarjassa. Myöskin Floyd Gottfredsonin sarjoihin liittyy paljon huumoria. Muistan lukeneeni erään tarinan, nimeltä Yölinnan salaisuus. Tuo oli vähän niin kuin joku kauhuelokuva, mutta juoni hieman pehmitettynä. Tuon sarjan sekaan mahtuu todella paljon hienoa hupia ja huumorintajua, niin kuin useinkin Floydilla.
1950-luku oli Barksin huumorin kultakausi. Tuo huumorin kulta-aika alkoi jo 1950-luvulla hiljalleen hiipua. Mahtava pari; Bob Karp ja Al Taliaferro olivat jo hiljalleen lopettamassa yksisivuisten tekoa. Carl Barksin parhaat yksisivuiset sarjat sijoittuvat juuri 1950-luvulle. Juuri nuo legendaariset „Roope menee kahvilaan ja yrittää saada ilmaisen kahvin“, ja muut tuollaiset ovat todella klassisia sarjoja, ja oikeastaan parhaita Barksin yksisivuisia. Ne ovat täynnä huumoria. Monet pienet, vähemmän tunnetut tekijät olivat tuohon aikaan lyhyiden sarjojen loistossa. Taliaferronkin piirtämiä yksisivuisiakin oli vielä tullut, Barks oli uransa kultakaudella, myöskin huumorin osalta, kaikenlaiset pikkutekijät tekivät hienoja tarinoita. 1950-luvulla Aku Ankan huumori oli oikeastaan vähentynyt entisestään, mutta toisaalta, kärki saattoi olla tiivistynyt. Lisäksi 1-sivuisten Barks-tarinoiden lisäksi parhaat 10-sivuiset Barks-tarinat syntyivät tuolloin.
1960-luvulla huumorin taso Aku Ankan osalta alkoi taas hiljalleen nousta. Aina monipuolinen piirtäjä, Tony Strobl, ja esimerkiksi käsikirjoittaja Dick Kenney olivat aloittamassa uraansa. Kenney kehitti todella paljon Tony Stroblin sarjoihin käsikirjoituksia. Niissä löytyi todella huonojakin käsikirjoituksia, mutta muutamille sarjoille ole ihan lähes ääneenkin nauranut. Kenney on sellainen käsikirjoittaja, että hänen tarinoissaan oleva huumori on hieman kulunutta, sellaisia tavallisia ”Aku liukastuu banaanin kuoreen” tai että jokin kakku heitetään jonkin hahmon päähän. Tuollainen huumori on todella kulunutta, mutta huumoria on sekin.
Barks teki 1960-luvulla muutamia todella hyviä kymmensivuisia sarjoja, mitkä olivat täynnä huumoria. Esimerkiksi sen tarinan, missä Aku on jossakin turistimatkalla on todella huvittava ja täynnä huumoria oleva sarja. Kymmeneksi sivuksikin Barks saa tehtyä todella hienon vitsisarjan, jossa ei missään vaiheessa käy lukeminen pitkäksi. Barksin 1960-luvun kymmensiviset tarinat ovat lähes poikkeuksetta todella hyvälaatuisia. Juuri tuossa tarinassa on todella hyvä juoni, joka kuvaa lähes poikkeuksetta Barksin 1960-luvun kymmensivuisten tasoa. Tuossa tarinassa on sekä pientä ”seikkailua”, että todella humoristista hupailua. Tarinassa on yhtenäinen juoni, joka jatkuu samanlaisena koko tarinan läpi, mutta kuitenkin juonin pysyy koossa. Tuo saattaa johtua myös siitä, kun Barksin piirrokset, jotka ovat kuitenkin aika hienoja ja suht´koht yksityiskohtaisia, pitävät lukijan mielenkiinnon juonen hetkellisesti lopahtaessakin.
Myöskin Guido Martina alkoi tuolloin käsikirjoittaa. Hänellä ei kauheasti ole huumoririkkaita käsikirjoituksia, mutta sentään yksi tulee mieleen. Ainakin tarinassa Salaperäinen herra Mosteri Akulta kysytään, että ”Oletko sinä väärä Aku?”. Kukas nyt paljastaisi sitä, koska tuossa tarinassa se oltaisi tultu tuhotuksi. Tuo kohta on lähes ainoita Martinan käsikirjoituksia, missä olen oikeasti naurahtanut. 1960-luvun loppupuolella kuitenkin Aku Ankan tason romahtaessa, myös huumori huononi oikein urakalla. Enää ei päästy siihen loistoon, mikä oli Barksin ansiosta 40-luvulta 60-luvun alkuun.
1970-luvun alussa Aku Ankan huumori pysi huonona, jenkkitekijöiden osalta. Tällöinkin, kun Yhdysvaltalainen Ankka-sarjakuva oli hätää kärsimässä, pysyi italialaisissa sarjakuvissa taso ainakin lähes yhtä korkealla kuin 60-luvulla. Yhdysvaltain ankoissa (joita meilläkin julkaistiin) oli kuitenkin niin huono huumoritaso (niin kuin lehdissä ylipäänsä), että ei kovin korkealla oltu. Mutta, vaikka 1970-luvun alku oli todella huono huumorin osalta, oli kuitenkin jo nähtävissä laadun paranemista. 1970-luvun lopppuolesta alettiinkin nähdä vielä ainakin lähiaikoina vaikuttaneita piirtäjiä, esimerkiksi Daniel Branca ja Vicar. Näiden ansiosta Aku Ankan huumoripitoisuus saatiin taas nousemaan kohtuulliselle tasolle. 70-luvun alussakin nähtiin tosin vielä Carl Barksin käsikirjoittamia tarinoita, aika paljonkin, mutta piirrokset, jotka olivat usein Kay Wrightin, pilasivat sen niin humoristisena, ja hyvänä pidetyn Barks-sarjojen piirrostyylin.
1980-luvun huumori oli aika lähellä 1970-luvunkin huumoria. Se alkoi kuitenkin kehittyä nykyaikaisemmaksi, ja monet nykypiirtäjätkin olivat tuolloin aloittelemassa uraansa. Esimerkiksi Vicar oli jo hyvässä vauhdissa, ja 1980-luvun loppupuolella Don Rosa aloitteli jo maineikasta uraansa. Pelastus, Aku Ankan huumorin kannalta. Tavallaan 1980-luvulla Aku Ankoissa julkaistu huumori oli huonompaa (Barksin sarjoja ei enää niin paljoa julkaistu), mutta kuitenkin nykyaikaa kohti tullessa myös tasaisempaa. Eli mitään aivan huumorittomia sarjoja ei enää kuitenkaan näkynyt, 1960-luvun lopun tapaan. Mutta 1980-luvun Aku Ankka-lehden huumorista teki kuitenkin hyvän se, kun vanhempia, hyvin käsikirjoitettuja, seikkailupitoisia, mutta kuitenkin huumoririkkaita Murryn tarinoita julkaistiin mukavan paljon.
1990-luvulla kuvioihin astui oikeastaan lopullisesti Don Rosa. Don Rosallahan on oikein pidetty ja hauska huumori. Kaikenlaiset Mikki-luolamaalaukset ja norsujen jalkapohjassa kiinni olevat liiskaantuneet Mikit ovat hänen käsialaansa. Nykyiset huumoririkkaat tarinat eivät useinkaan ole opetuksellisia. 1990-luvulla myöskin Heymansit, ja Sander Gulien, olivat aloittaneet jo sarjojen tekemisen. Monet nykyajan huumorintajuisimmat piirtäjät ja käsikirjoittajat tekivät jo tuolloin sarjoja. Vicar, Kari Korhonen, Heymansit, Gulien, Rosa, ja monta muutakin. Mutta Rosa oli se kasvo, jota saamme kiittää siitä, miten hyvälaatuisia huumorin kannalta olivat jotkut sarjat. 90-luvulla syntyi sentään paljon Rosa-klassikoita, esimerkiksi Kadonneen Kirjaston vartijat ja Temppeliherrojen kätketty kruunu.
Nykyisellään, 2000-luvulla huumori on todella hyvässä jamassa. Mau Heymans, Bas Heymans, Kirsten de Graaf, Sander Gulien, ja kaikki muutkin piirtäjät ovat todella huumorintajuisia ja heidän tarinansa on täynnä huumoria. Varsinkin hollantilaispiirtäjien humoristisuus on noussut esiin viime vuosina.
Omituisin huumori on minun mielestäni kyllä sellaisella piirtäjä-käsikirjoittajalla kuin Noel van Horn. Monet pitävät häntä huonona tekijänä, ja niin oikeastaan minäkin, minkä minulla aiheuttaa oikeastaan piirrokset. Noel käyttää tarinoissaan usein omituista juonta. Juonet poikkeavat sein toisistaan. Monissa tarinoissa Mikillä on aivan omituinen virne, mikä pistää väkisinkin nauramaan. Huumorista tämä on naurettavinta, mutta omituisinta. Huumoriksi sanoisin Noelilla jo monien hahmojen ilmeet, sekä epätodellisuuden ja todellisuuden sekoittuminen. Noelin sarjoissa on vähän jokainen ruutu täynnä huumoria. Luin juuri yhden tarinan, missä jo hahmojen ilmeet jokaisessa ruudussa oli niin huvittavia, että vaikka siinä ruudussa ei ollut mitään huvittavaa kertomista tai puhekuplaa, niin se pisti silti nauramaan ääneen. Taitaa Noel olla niitä harvoja piirtäjiä/käsikirjoittajia, joiden tarinat ovat huonoja mutta samalla kuitenkin niin hauskoja ja humoristisia. Häneltä löytyy siis sekavia sarjoja vaikka muille jakaa. Kaikista sekavimmat, täten humoristisimmat tarinat ovat mielestäni nimeltään Hiiri varjoisilta kujilta, sekä Erämaan sankarit. Hiiri varjoisilta kujilta sijoittuu Ankkalinnan öiseen satamaan, jossa Mikki kamppailee Mustaa Pekkaa vastaan, ja syntyy kaiken maailman kommelluksia. Toinen on myöskin niin sekava, ettei siitä oikeasti saa tolkkua. Mutta silloin kun saa, se on kyllä ehdottoman humoristinen tarina. Siinä Mikki, Hessu ja Polle ovat metsässä ja ylpeilevät omista parhaista omitaisuuksistaan.
Aku Ankassa on paljon humoristisia asioita, mitkä tarkemmin mietetittynä kuulostavat omituisilta. Esimerkiksi se, että Roopelle olisi muka päälle kolme kuutioeekkeriä rahaa, kuulostaa niin mahdottomalta, että se pistää nauramaan. Monet jutut ovat epätodellisia ja kuitenkin sellaisia, mihin ei kiinnitä huomiota, kun niitä sitten tarkemmin miettiikin, niin ne kuulostavat todella hauskoilta, vaikkei sitä ennen ollutkaan. Aku Ankan ja Teppo Tulpun riita on todella huvittava Ankkalinnan yleispiirre. Sehän on varmasti totta, ettei oikeassa maailmassa, mikään naapuririita ole niin kamala, kuin Akulla. Ainakaan asia ei ole sillä tavalla, että muualla kuin sarjakuvissa, oikeastaan Akun ja Tepon suhteessa, kummallakin talo palaisi poroksi niin usein. Tuo riita on niitä juttuja mitä ei tule välttämättä aivan koko ajan ajatelleeksi olevan niin kamala. Monia oikeasta maailmasta puuttuvia piirteitä on Aku Ankassa, hyvä niin, tuollaista riitaa ei kukaan haluaisi.
Yksityiskohtien käyttäminen on lähes aina eduksi Disney-sarjakuvien piirroksissa. Myös muut, kuin Don Rosa piirtää yksityiskohtia, vaikkakin Rosalla on parhaat yksityiskohdat, ja Rosa on juuri niistä tunnettu. Taustalla näkyvät henkilöt, ja muut yksityiskohdat ovat tärkeä osa huumorin kannalta, koska tausta vie useissa ruuduissa enemmän tilaa, kuin olennaiset hahmot. Tausta on hyvä käyttää humoristen asioiden täyttämiseen, koska juuri se tekee akkarista tylsän (myös) jos taustalla ei ole yhtikäs mitään. Tuollaieset jutut ovat huumorinkohokohtia. Jo pienet muutokset ja pienet asiat saattavat tehdä sarjasta, tai kannesta paljon hauskemman.
Ei-niin humoristisista piirroksista, ja alkuperäisteksteistä (joita tosin ei esimerkiksi Carl Barksilla ollut) saattaa niistäkin saada vielä hyvän tarinan. Tässä ilmenee taas yksi huumoriin liittyvä asia – puhekuplat, repliikit ja tekstit. Nämä ovat niitä asioita, joissa voidaan vielä pelastaa ei-niin hyvä tarina. Vuorosanoissa oikeissa kohdissa oikeat tekstit ovat se asia, joista saattaa hyvinkin nauraa. Myös oikeista ihmisistä tehdyt nimiväännökset tuovat oman lisänsä akkarin huumoripitoisuuteen, ja täten oarantavat sitä. Monista urheilijoista (esim. Diego Ankkadona = Diego Maradona tai Eemu Selaani = Teemu Selänne) on tehty nimiväännöksiä, hauskuuttamaan tarinaa, ja saaden taas lisää näitä yksityiskohtia. Tämä tietenkin on suomentajan ansiota, että akkarissa nähdään näitä nimiväännöksiä ja muita. Nimiväännökset ovat klassinen juttu, ja ne ovat taas yksi hauskuus lisää huumoripitoiseen tarinaan.
Harvoilla piirtäjillä ja käsikirjoittajilla on huono huumori. Joihinkin vitsisarjoihin on vain tullut sellainen ongelma, ettei niiden vitsiä ymmärä. Joissakin nykyajan yksisivuisissa, sekä joissakin Bob Karpin käsikirjoittamissa yksisivuisissa tuota ilmenee. Karpilla se ei kuitenkaan ole ihme, sillä hän on tehnyt niitä yli 10000, niin väkistenkin sinne joukkoon joku huonompikin mahtuu. Usein vanhat tarinat ovat myös siksi humoristisempia/parempia, ettei silloin ollut vielä sitä tarinan juonta käytetty. Tietenkin nykyään on hankalampi tehdä oikein hyvä tarina, kun ideat ovat melko lailla vähissä, ainakin verrattuna Barksin ja muiden vanhojen piirtäjien aikaan. No, kuitenkin Barks on ylivertainen tekijä, johtuen myös hyvästä huumorinkäytöstä.
Kuten sanottu, ei akkarissa ole liikaa ollut huumoria lähiaikoina, liian vähän oikeastaan. Toisaalta, jos huumoria on liikaa koko tarina täynnä, ei tarinan loppupuoli ole enää lainkaan naurattava. Kuitenkin tällaisia sarjoja ei taida olla kuin ehkä muutama. Mutta vaikka tulevaisuutta ei voi ennustaa, sanoisin kuitenkin, että lähivuosina tulee vielä joku uusi tekijä, joka käyttää huumoria hyvin, ja jonka tarinoita pääsisimme näkemään akkareissa. Voi kai asia niinkin olla, että jos sitä huumoria olisi tosiaan liikaa, tarinan kokonaisjuoni voisi lopahtaa. Huumorin ja muun tasapaino täytyy säilyttää, että tarinasta tulee onnistunut. Toki yksisivuisissa tarinoissa sitä huumoria saa olla enemmänkin.
Keillä piirtäjillä on paras huumori? Heti tulee mieleen seuraavat piirtäjät: Carl Barks, William Van Horn ja Don Rosakin. Itse asiassa kaikkien hyvälaatuisten strippien käsikirjoittajat ovat tekijöitä, joilla on hyvä huumori. Tulee mieleen tätä kautta myös Al Taliaferron päivittäisstrippien ja sunnuntaisarjojen vakituinen käsikirjoittaja, Bob Karp. Myös hollantilais-piirtäjistä löytyy hyvin huumoria käyttäviä persoonia, esimerkiksi Heymansit. Myöskin Dick Kenneyn kohtalaisen tavallinen huumori on aika toimivaa useimmiten. Ikävä kyllä vaikka hänen käsikijroituksensa ovatkin hyviä, ne ovat usein pilattu esimerkiksi Al Hubbardin ei-niin hyvällä piirrostyylillä, joka pilaa tarinan huumoripitoisuutta. Ikävä kyllä joskus saattaa olla sillä tavalla, että hyvä käsikirjoityus pilataan huonoilla piirroksilla, tai toisinpäin. Mielestäni on ollut todella typerä ratkaisu esimerkiksi, että Barksin 1960-luvun lopun sudenpentu-käsikirjoituksia pistettiin piirtämään sellaiset miehet kuin Kay Wright ja Tony Strobl (?).
Kaikilla Aku Ankka-käsikirjoittajilla täytyy olla edes hieman huumorintajua, ja sitä, että pystyy keksimään huumoririkkaan tarinan, varsinkin jos tarinan kokonaiskuva ei ole Ankkalinnan ulkopuolelle vievä seikkailu. Monet lyhyiden sarjojen käsikirjoittajat ovat lähes pakosti todella hyviä käsikirjoittamaan huvittavia ja humoristisia tarinoita, sillä muuten tarinan kokonaisjuoni saattaisi olla perin huono. Mihinkään yksisivuiseen tarinaan on hankala mahduttaa mitään seikkailujuonta, niinpä tarinan viehättävyys ilmentyy useimmiten naurettavana hupailuna. Yksisivuisista tarinoista aina kymmensivuisiin tarinoihin todella suuri oss niistä ei ole mitään vakavaa seikkailutarinaa, vaan hupailua. Kymmensivuisissa tarinoissa vaatii jo käsikirjoittajalta hieman parempaakin taitoa saada niin pitkä tarina todella hupaisaksi ja huumoripitoiseksi. Jos tarkoitus on alunperin tarinasta tehdä juuri vitsisarja, niin tuo tehtävä ei ole helppo. Huumorin kannalta on paljon hankalampi käsikirjoittaa kun piirtää. Jos osaa piirtä, piirtäjällä on „helppo“ työ luoda huumorisen käsikirjoituksen pohjalta hyvä tarina.
Tuollaisten tarinoiden käsikirjoittamisen osaa todella hyvin Mau Heymans. Mau on mahtavan humoristinen piirtäjä-käsikirjoittaja. Maulla on sellainen käsikirjoitustyyli, mikä sopii todella hyvin aina yksisivuisista kymmensivuisiin. Monissa lyhyissä tarinoissa juonena on aina naurattava ”Ankanpojat tekevät jonkin huvittavan kepposen Akulle, mikä tulistuukin sitten heti”. Minua tuo järjestely naurattaa aina. Montaakaan Mau Heymansin käsikirjoittamaa sarjaa en ole lukenut, mitkä olisivat huonoja, varsinkin kun Mau piirtääkin tarinansa itse. Maun piirrokset sopivat todella hyvin hänen myös käsikirjoittamiin sarjoihin. Kummassakin on samanlainen tyyli. Mau osaa piirtää todella huvittavasti ja hienosti aina kerskuvista ankoista vihaisiin murmeleihin.
Bas Heymanskin on todella hyvä piirtäjä, ja käsikirjoittaja, sillä hänellä on Maun tapaan todella huumoririkas tapa tehdä sarjansa. Basin tekemät sarjat muistuttavat aika paljon Maun sarjoja, aina käsikirjoituksesta piirroksiin. Käsikirjoitukset ovat vielä lähenpänä toisiaan, ja piirroksetkin voi välillä sekoittaa toisiinsa. Heissä ei kamalasti mitään eroja ole, kummatkin osaavat todella hyvin käyttää huumoria, käsikirjoittaa, ja piirtää. Kummankin tekijän sarjoissa on aina samanlaista, mahtavaa huumorin käyttöä. Heidän, Maun ja juuri Bas Heymansinkin käyttämä huumori on todella nykyaikaista, suoraa, ja hauskasti tehtyä.
Monet Mau Heymansin piirtämät yksisivuiset ovat itse Mau Heymansin käsikirjoittamia. Kuitenkin myös Kirsten de Graaf tekee välillä Maun piirrettäväksi käsikirjoituksia. Kirsten tekee usein käsikirjoitukset Maun sarjoihin hänen kanssaan. Hänellä on aika samanlainen ja hupaisa käsikirjoitustyyli kuin Maulla, johtuisikohan tuo siitä, että hän on tehnyt kauan yhteistyötä Maun kanssa. Kuitenkaan, vaikka Heymansiltakin löytyy niin paljon hyviä yksisivuisia, pääsee sinne „virheitä“ livahtamaan. Esimerkiksi Heymansilta löytyy kaksi tarinaa, jossa Aku maistelee eri Colia, mutta juokin tiskivettä tai saippuakuplanestettä tms. Luulisi että ideoita olisi muitakin. Aku-tarinat eivät ole ainoa asia, jota Heymans osaa tehdä humoristisesti. Häneltä löytyy myös paljon Iines-Leenu&Liinu&Tiinu-kokoonpanolla tehtyjä 1-sivuisia, joissa on huumori kohdallaan. Tarinoissa on usein tosin samanlainen juoni, mutta se, ettei kuitenkaan täysin samanlainen, tekee tarinoista lähes ensiluokkaista luettavaa.
Vaikka useat eivät pidä jostain syystä Sander Gulienin piirrostyylistä, hänen piirtämissään yksisivuisissa tarinoissa on usein oikein hauska juoni. Yleensä näiden käsikirjoitusten takana on nähty Jan Kruse. Näissä sarjoissa huumoria on koko tarinan ajan (joka tosin ei ole ihme tarinan ollessa yksisivuinen), ja tarinoille saa nauraa. Ainoa miinus näissä tarinoissa on se, että joskus juonet kuitenkin ovat käytettyjä. Vaikka Sander Gulienin täällä mainitsin, ei hänenkään kaikki yksisivuiset ole hyviä. Gulieiltä löytyy paljon myös sellaisia tarinoita, joissa ei mitään hirveän erikoista tapahdu. Esimerkkinä vaikka tarina, jossa Roope odottaa vuoroa päästäkseen hampurilaiskojulle oikeaan aikaan, kun joka 100 asiakas voittaa ilmaisen hampurilaisen.
Carl Barksin tarinoiden huumori ilmenee varsin monella tavalla. Tulee ensiksi mieleen ne Barksin Roope-tarinat, jossa Roope menee johonkin kahvilaan, ja huijaa donitsin (tai jonkin muun) avulla myyjältä ilmaiseksi kahvia, tai jotain muuta. Näissä tarinoissa on huumori paikallaan. Ei tule oikeastaan kuin yksi Barksin käsikirjoittama tarina mieleen, joka olisi tylsä. Tämän nimeä en muiksta, mutta siinä Roope menee limusiinillä, ja valittelee sen korkeita bensakustannuksia. Barksin tarinoissa on myös paljon muuta huumoria, jotka ilmenee hyvin monella tavalla. Barks ei voisi olla lempipiirtäjäni, jos hänen sarjansa olisivat yhtä ikävystyttäviä kuin jotkut. Barksin tarinoissa pienestäkin ideasta voi saada oikein hienon ja huumoririkkaan tarinan. Pitkiinkin seikkailutarinoihin Barks saa mahdutettua aimokasan huumoria, toisin kuin monet muut piirtäjät/käsikirjoittajat. Esimerkkinä tarinasta, jossa on käytetty hienosti huumoria, sanoisin olevan ainakin jo edellä mainittu 10-sivuinen tarina, jossa Aku ja pojat ovat jollakin turistimatkalla, ja Aku myöhästyy koko ajan bussista. Lisäksi kun hän kuvaa Pyhän Markuksen torilla, ei kuvissa näy muuta kuin puluja, joita tori oli täynnä.
Sitten William Van Horn. Tämä kyseinen piirtäjä on mielestäni akkarin hauskin ja huumoririkkain piirtäjä. Hänen lennokkaat, ja joskus sekopäisetkin ilmeensä ankoilla, hauskat vitsit, ruutujen taustoilla kävelevät lihavat tädit sekä kärpäset ovat aivan mahtava yhdistelmä. Näissä W. Van Hornin tarinoissa on kyllä vieläkin enemmän huumoria kuin Barksin tarinoissa. Tämä tosin voi johtua siitä, että Hornilla on enemmän sellaisia lyhyitä, enintään 10-sivuisia hupailuja, Barksin tarinoissa ollen taas enemmän pitkiä seikkailusarjoja. Yleensä Hornin huumori perustuu lähinnä ilmeisiin, jotka ovat myös omituisia, hauskuuden lisäksi. Van Hornin hauskimpiin tarinoihin kuuluu nimenomaan nuo 10-sivuiset hupailut, joiden terävintä kärkeä ovat esimerkiksi se joku piirakka-tarina, ja se, jossa Aku saa liikaa ilokaasua, ja alkaa hervottomana nauraa. Näiden tarinoiden nimiä en kuitenkaan muista. Piirroksissa muuten Van Horn(it) ei(vät) vedä vertoja Barksille, lähellekkään, mutta heidän huumorin käyttö on aivan ensiluokkaista. Muiden yksityiskohtien lisäksi myös esimerkiksi juuri outojen ilmeiden ohella lähes liiaksi käytetty (ei sentään) nauru tuo sitä mukavaa lisää, joka tekee W. Ja N. Van Hornien tarinoista niin ensiluokkaisia huumori-tarinoita. Mutta ei kaikki W.Van Hornin tarinatkaan ole sellaista naurulla pelleilyä, löytyy häneltä ainakin yksi kunnon seikkailutarinakin, Aavemaan aarre. Mutta, vaikka tämä tarina on seikkailutarina, löytyy tästä enemmän hauskuutta kuin joidenkin tekijöiden 1-sivuisista sarjoista!
Don Rosa on seuraavana vuorossa. Vaikka en hänen piirroksistaan niin kamalasti pidä, ne ovat liian yksityiskohtaisia, hänenkin huumori on niin hyvää, että se on pakko mainita. Nimenomaan taustoilla viipeltävät hiiret, ja kaiken maailan kommellukset ja yksityiskohdat tekevät Rosan tarinoista humoririkkaita. Outoa kyllä, tykkään huumorin kannalta yksityiskohdista, mutta piirroksista ne tekevät sekavia. Hän ei ole hirveästi yksisivuisia tehnyt, vai onko ollenkaan (?), jolloin en voi hänen huumoria niissä verrata, mutta nuo yksityiskohdat riittävät aikalailla selvittämään hänen huumoripitoisuutensa. Hauskimpina Rosan tarinoina tulee mieleen nuo 10-sivuiset Milla-tarinat, jotka ovat hiukan hupailun ja seikkailutarinan väliltä. Näillä tarkoitan siis tarinoita nimeltä ”Paino-Ongelmia” ja ”Unohda koko juttu”. Ensimmäisessä tarinassa Milla muuntaa Roopen ja Akun paino-voima-aistin (tms) sivuttaiseksi, eli jos he liukastuvat, he alkavat ”tippua” sivulle päin. Toisessa tarinassa taas ankat alkavat unohdella asioita Millan taian seurauksena. Näitä pikku-huumori-yksityiskohtia tulee vaikka kuinka paljon mieleen. On hupaisaa katseltavaa, kun esimerkiksi tarinassa Kymmenen Avataran aarre norsu pelästyy hiirtä, ottaa kärsäänsä ankkoja vaanineen tiikerin, alkaa hakkaamaan hiirtä, jonka jälkeen norsu ripustaa tiikerin oksaan, kuin pyykkinarulle. Rosan tarinoissa myös D.U.C.K on mainitsemisen arvoinen juttu. Tämä alun perin Barksille kunnianosoitukseksi tehty teksti on tuonut lisäkiinnostavuutta Don Rosan tarinoihin.
Suomen poika Kari Korhonen on mielestäni myös mainittava näissä. Hänen käsikirjoittamiaa, huumoripitoisia sarjoja on oikein ilo lukea. Hänen tarinoissaan on tavallista enemmän huumoria, joka tosin taitaa johtua siitä, ettei hän hirveästi yli 10-sivuisia tarinoita ole tehnyt. Ja juuri noihinhan sitä tarvitsee. Mutta, tästä vain näkee sen, että hän osaa käyttää huumoria hyvin, harva osaa tehdä muutamaa kymmentäkään hyvätasoitsta 10-sivuista sarjaa. Korhosen huumori ei yleensä ilmene yksityiskohtina, toisin kuin joillakin muilla piirtäjillä. Se ilmenee sarjojen yleishuumorista, jotka tekevät tarinoista hyviä. Yleishuumorissa tarkoitan kaikkea yleisesti. Mutta kuitenkin mainittakoon, että Korhosen sarjojen valtti on mukavat taustahahmojen (ja päähahmojenkin) ilmeet, sekä oikein hienosti tehdyt puhekuplat, jotka harvojen muiden ohella pistävät nauramaan. Naurettavat naapurit-tarina on oiva esimerkki siitä, miten hyvin Korhonen osaa käyttää hahmojen ilmeitä, parantaakseen huumoria, myös.
Vielä yhdet oikein mahtavat käsikirjoittajat (myös nimenomaan huumorin kannalta) ovat Pat ja Carol MacGreal. Heiltä löytyy oikein mahtavia huumorikohtia, esimerkkeinä tarinassa „Lomalla koulutyön lomassa“ löytyy oikein hauskoja kohtia. Eli vaikka heidät tunnetaan suuremmin seikkailusarjojen käsikirjoittamisesta, on kuitenkin huumori myös vahva laji heillä. Heillä on usein sellaisia sarjoja, missä on yhdistelty seikkailua, ja huumoria, mikä on todella hyvä asia.
Myös Vicarilta löytyy varsin kelpo-akkarisarjakuvaa. Nämä tarinat ovat jääneet mieleen niinä tarinoina, jotka tekivät 1980-luvulta lähtien, 2000-luvulle asti akkarista hyvän. Vicarin piirrokset, ainakin, ovat huumoririkkaita, ja mutta myös käsikirjoitukset ovat ensiluokkaisia. Tulee heti mieleen muutamia hauskoja Vicar-tarinoita, esimerkiksi sellainen, jossa Aku tajuaa olevansa „hyvä“ sarjakuvapiirtäjä, ja menee itse Vicarille töihin. Usein Vicarin tarinat eivät ole hänen itsensä käsikirjoittamia, mutta voin kuvitella, miten jonkun huonon piirtäjän piirostyyli pilaisi oikein „hienosti“ nämä tarinat. Vicarin huumori ilmenee myös taustoista, muiden hyvien tekijöiden ohella.
Keillä piirtäjillä on huonoin huumori? Mielestäni kaikkein tylsimmät sarjat löytyvät myös niiltä, joiden piirroksetkaan eivät vastaa sitä laatua, kuin mitä pitäisi. Huumorittomimpia tarinoita löytyy ehdottomasti 1960-luvun lopun lehdistä. Näissä käsikirjoittajaa ei usein tunneta, mutta uskon olleen saman käsikirjoittajan asialla niissä. Huonoa huumoria on se, että pistetään johonkin 1-sivuiseen sarjaan sellainen vitsi, joka ei edes ole vitsi. Eli käytännössä se on kuin osa pidempää tarinaa, jossa ei mitään erityistö ole juuri sillä hetkellä menossa.
Tony Stroblin lisäksi on myös muita piirtäjiä, joiden tarinoista, sekä käsikirjoituksista että piirroksista, puttuu huumori kokonaan. Tästä on oiva esimerkki Katja Ja Wolfgang Schäefer. Minusta tuntuu etteivät he osaa edes piirtää ilooisia hahmoja. Luettuani häneltä tarinan, on pakko sanoa ettei se pannut yhtään nauramaan, ja hahmoilla oli kokoajan sama ilme. Muutenkin ne olivat täysin epämudostuneita, huumorittomia, sekä myöskin puhekuplissa oli valittamisen varaa, huumorin kannalta.
Vaikka pidemmissä tarinoissa ei ole tarinan laatu niin paljon huumorista kyse, kuin 1-sivuisissa tarinoissa, voi kuitenkin huumorin puuttuminen pilata pidemmänkin tarinan. Tätä ilmenee tosin lähinnä vain joissakin harvoissa tarinoissa, joista valta-osa on Tony Stroblin piirtämiä. (Tämähän ei tosin ole piirtäjän vika) Joissakin tarinoissa, juuri Stroblikin piirtämissä tarinoissa, on sellaista huumoria, mistä huomaa sen ihan selkeästi olevan huumoria, mutta vitsiä ei ymmärrä sen ollessa epäselvä. Tuollainen huumori on todella huonoa, poikkeuksetta.
Nyt olen paasannut tässä piirtäjien käyttämästä huumorista, mutta tietenkin on pakko perehtyä myös eri hahmojen huumoriin, ja huumoripitoisuuteen ylipäänsä. Paras huumorintaju hahmoista on ehkä Hessulla, tosin tämä ei taida aina ymmärtää vitsiä. Aku-tarinoissa puolestaan huumori pääsee parhaiten oikeuksiinsa 1-10-sivuisissa tarinoissa. Tyypillinen huumoririkas Aku-sarja käsittelee usein Akun epäonnea (ja Hannun ja Akun mittelöitä), ja tavallisia arkipäivän sattumuksia, jotka tosin ovat melko outoja sellaisia. Tästäkin näkee, että sarjakuvissa on pakosti jollakin tavalla erilainen huumori, kuin mitä oikeassa elämässä. Myös pikku yksityiskohdat joidenkin hahmojen ominaisuuksissa parantavat Aku Ankan luettavuutta huumoririkkaana sarjakuvana. Esimerkiksi se, että Tupu on Ankanpojista järkevin, siksi, että hän aloittaa lauseen, kuullostaa kyllä tyhmältä, mutta samalla koomiselta. Monissa tarinoissa on paljon sellaisia pieniä hauskoja ja huumoria täynnä olevia asioita, kuten esimerkiksi se, että ankoilla ei ole housuja, kun he kävelevät ties missä, vaikkapa kaupungilla, mutta jos ne ovat uimassa, ja uimapuku repeytyy, tai lähtee pois vaikka tuulenmukana, niin heti ankat juoksevat piiloon ja katsovat häveten ympärilleen. Tämä on tyypillistä epäjohdonmukaista komiikkaa akkarissa.
Marco Rotalla on myöskin oikein huumoria täynnä olevia sarjoja. Monissa Marcon sarjoissa Aku tuntuu hiukan tyhmältä. Kaikista naurattavin asia Marcon sarjoissa on mielestäni kaikenlaisissa linnuissa, joilla on Aku Ankan lakki, ja mitä hän piirtää sinne tänne, minkä kokoisina vaan. On oikein hauska idea tehdä niin. Luin juuri yhden aika seikkailumaisen Rotan sarjan, missä ei ollut kamalasti huumoria, mutta linnut pelastivat sen. Niitä on niin hauska katsoa, kun ne ovat aina erilaisia, ja välillä niitä joutuu jopa etsimään. Ja tarinassa Painajainen paratiisitiellä, siinäkin Rota on keksinyt hauskoja yksityiskohtia tarinaan, ja vaikka tuo oli painajainen, ei kaikki kuitenkaan ollut pelottavaa. Esimerkiksi hevonen tuli ja alkoi haastatella Akua, jonka jälkeen Aku lähti karkuun, ja vastaan tulikin Barksilta tuttu Puhuva Koira. Rotan ankoissa on ensiluokkaisen humoristiset ilmeet, silloin kun on tarvis.
Mikki-tarinoihin on jostain syystä mielestäni hankalampi saada kunnon huumoria, johtuen ehkä siitä, ettei Mikki ole läheskään yhtä monipuolinen hahmo kuin Aku. Siksi parhaat Mikki tarinat ovatkin niitä, joihin ei niin paljon huumoria tarvitse, seikkailusarjoja. Mutta kuten jo sanoin, niin kyllä esimerkiksi Noel Van Hornin Mikki-tarinoihin huumoria mahtuu, niin kuin myöskin seuravan kaksikon tuotoksiin. Mikki-tarinoissakin kuitenkin on tarvittu minun mielestäni huumoria. 1930-luvun Mikki-sarjat olisivat ehkä olleet vähän köyhiä ilman sitä omituista 1930-luvun Mikki-huumoria.
Mikin luonne on muuttunut todella paljon alkuajoista, sellaisesta huumoria täynnä olevasta veitikasta salapoliisiksi. Myöskin Mikki-tarinoiden huumori, ja tyyli muutenkin on muuttunut. Vanhimmissa Mikki-tarinoissa tosiaan pelleiltiin aikalailla Hessun hömelyydellä ja muulla sellaisella, joka on lähinnä vahingoniloa. Itse kyllä pidän niistä aika paljon. Olen todella kiintynyt Manuel Gonzalesin piirtämiin Hessu ja Mikki-yksisivuisiin, sillä ne ovat oikeasti aina huvittavia, lähes poikkeuksetta. Manuel Gonzales käytti kumpaakin hahmoa tasapuolisesti, eikä hänen sarjoissaan ollut aina sellaista, että Hessu sählää ja Mikki on vihainen. Luin juuri yhden tarinan, mikä on oiva esimerkki Gonzalesin tarinoinden vaihtelevuudesta. Siinä tarinassa kumpikin hahmo oikeastaan sählää, mutta kummatkaan eivät ole vihaisia.
Luin joku aika sitten Mikki Hiiren kulta-aika-albumista tuon Lentokonehullu-tarinan kokonaisena. Tuossa Mikin huumori on aivan toisenlaista kuin nykyaikana. Kummatkin Mikit ovat tavallaan kivoja. Noissa vanhoissa Mikki-tarinoissa huumori on aivan erilaista kuin nykyään. Useimmissa nykyisissä Mikki-tarinoissa päähuumorin aiheuttaja on Hessu, jos hän on tarinassa mukana. Hessun hömelyys on oikein tuottava asia tarinan humoristiselta kannalta. Tuossa vanhassa Mikki-tarinassa Mikki on sellainen vähän niin kuin lapsi. Jokaisesta pienestä asiasta hän alkaa nauramaan, ja vähän joka ruudussa on sellainen hauska virne hänellä. Tuollainen huumori on tavallaan naurattavaa, mutta myöskin aikasen hämmentävää. Noissa vanhoissa Mikki-tarinoissa huumori on hieman alatyylistäkin huumoria. Tuollaisia nykyisin lähes kiellettyjä huumoripommeja saattaa olla enemmänkin noissa vanhoissa sarjoissa.
Mikin huumorilla on ehkä kaikista hahmoista huumorissa radikaalein muutos. Nykyään Mikki pitää itsestä paremmin huolta ja miettii tarinat loppuun. Noissa vanhoissa tarinoissa hän taas ei mieti asioita aina loppuun, ja tuloksena on monesti todella huvittava lopputulos. Tavallaan pidän melkein enemmän noista 1930-luvun Mikki-tarinoista, kuin sitä myöhemmistä. Nimittäin uudemmista tarinoista on huumori ikävänlaisesti vähentynyt Mikki-tarinoista tullessa totisempia. Näin ei ainakaan Aku Ankalla ole käynyt, ehkä peräti päinvastoin.
Kuten sanottu, lähiaikoina ei ole uutta huippupiirtäjää astunut kuvioihin, ja ne tekijät, jotka ovat niitä parhaita olleet, heiltä on vähän julkaistu kaikki sarjat. Ja parhailla tekijöillähän on paras huumori tarinoissaan, lähes poikkeuksetta. Tämä johtaa siihen, että Aku Ankoissa oli ennen vielä enemmän huumoria kuin tällä hetkellä, joskin Aku on vieläkin huumoririkkain sarjakuvalehti Suomessa, sanoisin. Mutta tästä voi toivoa, että huumorissa vahvoilla olevat piirtäjät tulevat takaisin.
Yhteenveto: Yhteenvetona (kun on kuitenkin pitkä teksti) sanoisin, että: Aku Ankka-lehti on todella huumoririkas sarjakuvalehti. Piirtäjältä vaaditaan hyvää huumoria siihen, että tarinasta tulee ikimuistoinen. Yksisivuisissa tarinoissa tarvitsee enemmän huumoria, kuin seikkailutarinoissa, joissa voi tarinan hyvän laadun pistää osaksi seikkailun varaan. Carl Barks, William ja Noel Van Horn, Don Rosa ja muutama hollantilaispiirtäjä ovat parhaat tekijät huumorin kannalta. Myös Marco Rota, Kari Korhonen ja Vicar ovat tärkeitä tekijöitä Aku Ankassa esiintyvän huumorin kannalta. W. Van Horn on paras. Aku Ankan huumori on muuttunut. Myös hahmojen huumoripitoisuudet ovat vaihdelleet/muttuneet tekijän mukaan, ja ajan kuluessa. Eri hahmojen välillä olevassa huumoripitoisuudessa on eroja. Hiiritarinoissa on vähemmän huumoria kuin Ankka-tarinoissa. Lähiaikoina Ankan huumoritaso on hiukan heikentynyt, johtuen uusien huippupiirtäjien puutteesta. Parhaimmillaan se oli 40-60-luvulla, jonka jälkeen se romahti 60-70-lukujen taitteeseen. Tästä kuitenkin noustiin takaisin suhteellisen hyvälle tasolle, sinne 80-90-2000-lukujen väliin, mutta nyt se on taas huonontunut Don Rosan lopetettua.
//Kappasta, bugitti oikein urakalla! Kiitti kun huomautit!
//Ei hemmetti. Nyt on minun teksti.
Bonus:Muokkaus:Aku Ankassa on alusta asti ollut lemmikkejä. Jo ensimmäisessä Mikki-sarjakuvassa oli mikillä Nakki-niminen mäyräkoira. Siitä eteempäin on akkarissa nähty lemmikkejä vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Pulivari, Figaro, Kisumisu, Abdul, Bismarck, Kenraali Nuuh, ja paljon ns. Kertakäöyttölemmikkejä. Ai niin, vielä Puhuva Koira.
Tämä outoa, käytännössä, että vaikka ankat ja hiiret ovat itsekin eläimiä, heillä on lemmikkejä, vieläpä itseään isompia. (Pulivari & Aku esimerkiksi)
Tupulla, Hupulla Ja Lupulla on ollut myös paljon lemmikkejä. Pulivari on osaksi heidän, ja tämän lisäksi ankanpojilla on ollut kiitettävä määrä kaikenlaisia otuksia, esimerkiksi Argentiinalaiset muurahaiset, Kenraali Nuuh, sammakoita ja muita. Figaroa ei ole kamalasti nykyisemmissä sarjoissa käytetty, mutta olen lukenut lähiaikoinakin yhden tuosta hauskasta kissasta kertovan Rodriquesin piirtämän tarinan.
Abdul, on Akulla eräässä Barksin tarinassa ollut kameli. Sekin on niitä oikeastaan kertakäyttölemmikkejä. Esimerkiksi Puhuva koirakin on ollut vain kerran Aku Ankassa, niin ikään Barksin tarinassa, mutta on hieman Abdulia tunnetumpi. Bismarck oli myös Barksin tarinassa esiintynyt lemmikki.
Pluto on ehkä Pulivarin kanssa tunnetuin Ankkalinnan lemmikeistä. Pluto on siis Mikki Hiiren koira, joka on monessa tarinassa esiintynyt. Akun koira on taas nimeltään Pulivari, jo 1930-luvulta peräisin oleva suuri Bernhardilainen.
Aku Ankkahan ei olisi mitään ilman huumoria. En luultavasti lukisi akkaria, jos se olisi huumoriton – tylsä. Hyvän piirtäjän/käsikirjoittajan tunnistaa siitä, että tarinoissa on sekä seikkailuhenkeä, juonessa pieniä yksityiskohtiaa että huumoria. Juuri tämän takia pidän Carl Barksista parhaana käsikirjoittajana. Tästä heti huomaakin, että huumori on tärkeä osa Aku Ankkaa. Mielestäni huumoria tarvitaan eniten Ankkalinnaan sijoittuvissa tarinoissa, jotka ovat sellaisia tavallisia kymmensivuisia hupailuja. Tuollainen kymmensivuinen sarja on usein aika tylsä, ellei siinä ole huumoria, mutta jos miettii pidenpää sarjaa, kuten Takaisin Klondikeen, niin siitä saa helpommin tehtyä seikkailun. Sellaisiin huumoria ei niin paljon tarvitse, kun tarinan juoni keskittyy enemmänkin seikkailuun, vaikka onhan jokaisessa tarinassa aina edes ripaus huumoria, sanoisin. Toki on kuitenkin huumorin kannalta niinkin huonoja tarinoita, ettei se pane lainkaan nauramaan, lähinnä tulee sellainen olo että „Kyl mäkin osaisin tehä paremman“. Monissa pitkissä tarinoissa ei ole kamalasti huumoria, mutta onhan niitä poikkeuksiakin. Huumori on kuitenkin oikeastaan se kaikista tärkein asia, joka saa sarjasta tulemaan riittävän hyvä suomalaisten lukemiseksi.
Kaikista erikoisin huumorityyppi on ehkä Ankkalinnalaisten toisilleen esittämä huumori. Joissakin Vicarin 1980-luvun tarinoissa Aku yrittää tehdä jotakin sarjakuvaa, missä on kulunut juoni, ja humori on täysin vanhanaikaista. Olen lähiaikoina lukenut sellaisenkin Vicarin tarinan, missä Aku yrittää päästä sarjakuvapiirtäjäksi. Hän piirtää sitten sarjakuvan, missä on todella kulunut juoni; kakku heitetään pellen päähän. Ankkalinnassa esiintyy erilaista huumoria paljon. Ankkalinnan lapset, myöskin Tupu, Hupu ja Lupu, ovat todella mielellään menossa aina sirkukseen. Sirkuksessa huumoria totta kai riittää. Jos lukijat lukevat tuollaista tarinaa, missä Ankanpojat ovat sirkuksessa, se auttaa itse tarinankin huumorimäärä. Jos Ankanpojat esimerkiksi menevät sirkukseen, ja jokin pelle vaikka temppuilee siellä, niin totta kai siitä lukijallekin jotakin mielikuvia tulee, useimmiten huumorimielessä. Aku Ankassa on aina jotakin sellaista, että itse hahmot tekevät siellä jotain ja naurvat jollekin huumoripitoiselle asialle. Esimerkiksi Ankanpojat saattavat nauraa jollekin ohjelmalle, mitä he katsovat.
Jokaisessa Aku Ankan kansikuvassa täytyy olla jokin hauskuus, mieluiten huumoripitoinen sellainen. Kansikuvissa toistuu aika usein sama asia, mutta niitä on paljon erilaisia toteutuksia. Monissa Aku Ankan kansikuvissa on joku hahmo, joka on joutunut ojasta allikkoon, tai muutenkin jotenkin sähläilee. Aku Ankan kansikuvat eivät olisi mitään ilman huumoria. Heti siitä asti, kun Aku Ankka alkoi Suomessa ilmestyä, on kansissa ollut lähes poikkeuksetta aika hyväkin juoni, mikä useimmiten on todella hyvä. Todella hienoja ja huumoria täynnä olevia kansikuvia piirtäviä piirtäjiä ei ole kamalasti. Parhaita ovat ainakin Ulrich Schröder, Michel Nadorp, Wilma Van den Bosch ja Carl Barks. Myöskin hieman harvemmin kansia piirtävät tekijät, Marco Rota ja Giorgi Cavazzano, ovat tehneet todella hauskoja kansia.
Michel Nadorp, joka useimmiten piirtää nyky-Aku Ankka-lehdelle kannen, on todella hyvä hommassaan. Jokaisessa kannessa, minkä hän tekee, on todella onnistunut juoni ollut, varsinkin, kun niiden taso säilyy aina hyvänä, vaikka esimerkiksi Suomen Aku Ankan kansi on lähes aina nykyään Nadorpin. Aika monissa Nadorpin kansikuvissa on sellainen idea, mikä on jo aika tuttu, mutta sovellettuna johonkin toiseen tarkoitukseen. Kaikkihan tietävät sellaisen jutun, että koiraa houkutellaan Aku Ankassakin luilla, vaikkapa pesuun. Eräässä Nadorpin kannessa Aku houkutteli Ankanpojat keksien avulla kouluun. Tuollaiset hauskat ideat ovat suuri osa Aku Ankka-lehteä ja pistävät aina nauramaan. Kaikissa kansikuvissa on jonkinlainen juoni, mutta minusta kaikkein parhaat ja varsinkin eniten huumoria sisältävät Aku Ankka-lehden kannet tekee juuri Michel Nadorp. Joissakin Nadorpin kansissa juoni liittyy johonkin lehden hauskaan tarinaan, ja itse kansikin on silloin täynnä huumoria. Noissa tapauksissa juoni ei ole useimmiten tietenkään Nadorpin keksimä, mutta ainakin huumoria sisältävä on.
Ulrich Schröder on aika samantyyppinen kansien tekijänä kuin Nadorp, häntä vain nähdään ainakin Suomen Aku Ankka-lehdessä Nadorpia harvemmin. Minusta Ulrich on tunnettu juuri sellaisista kansikuvista, jossa Akua vaivaa aina epäonni. On myös sellaisia, jossa Aku aiheuttaa jotakin tuhoa, mutta joka tapauksessa Aku aina tekee jotain väärin, tai sille käy huonosti. Erityisen kekseliäitä ja omalaatuisia nuo hänen kantensa eivät useimmiten ole, mutta pistävät aina kuitenkin hyvän mielen ja virneen naamalle. Wilma Van den Bosch on myöskin todella hyvä kansipiirtäjä. Wilman kansissa on usein kekseliäitä valintoja, vaikkei niissä kauheasti omalaatuisia vitsejä ole. Monet Wilman vitsit ovat aikalailla erikoisia, ja useimmiten todella hyviä. Wilmaa nähdään aika useinkin Aku Ankassa, ja hänen kansia ja sarjojakin näkee onneksi aika usein. Käytännöllisiä ja opettavaisia vitsejä löytyy kummaltakin tekijältä aika paljon.
Suomessa on julkaistu ajan mittaan myöskin monenlaisia mahtavia Barksin kansia. Lähes puolet 1950-luvun kansista on Barksin käsialaa, ja niistä löytyy kyllä useimmiten oikein mahtava idea, joka on myös huumorin kannalta oikein hyvä. Monissa Barksin kansissa oli tavallista perinteinen idea, mitä on myöhemmin sovellettu monien piirtäjien toimesta eri tarkoitukseen ja erilaisiin kansiinkin. Monissa Barksin kansissa ei ole niin hyvää yhtenäistä juonta, tai oikeastaan vitsiä, vaan jonkinlainen kuva, joka pistää nauramaan. Esimrkiksi yhdessä kuvassa Aku ja ankanpojat ovat jossakin metsässä, iloisen näköisenä, ja heidän takanaan on karhu. Tuollaisessa kannessa ei ole varsinaista vitsiä, mutta se pistää nauramaan aivan heti. On Barks tehnyt ihan tuollaisia tavallisia vitsikansiakin, mutta enimmäkseen noita erilaisia. Barksin todella monet kannet ovat monien tarinoiden mukaan hupaisia, mutta opettavaisia. Esimerkiksi yhdessä kannessa Aku ja pojat ovat pesäpalloa, ja Aku on heittämässä. Ankanpojat ovat rivissä lyömässä (eli toisin sanoen kumauttamassa toisiansa päähän), eikä niin tietenkään saa tehdä. Kyllähän tuollainen tosin Akkarissa naurattaa.
Monenlaisia kansia on Aku Ankassa julkaistu, sekaan mahtuu myös Marco Rotan ideoimia mahtavia tuotoksia. Useimmissa Marcon piirtämissä kansissa on jonkinlainen liikkuva väline, autosta, veneestä, lentokoneeseen asti. Noissa on aika usein joku hyvä huumori. Jokaisessa Rotan kannessa, missä ei ole varsinaista vitsiä, vaikka niitä onkin vähän, niin on aina jokin pelastava tekijä. Rota piirtää Aku Ankan lakkisia lintuja, tai kaikenlaisia pieniä rottia sinne sun tänne.
Huumoria on Aku Ankka-sarjoissa monenlaista. On tavallista, omituista, huonoa ja parasta. Tämä tietenkin on hyvä, koska tuo ominaisuus on yksi syy siihen, miten monipuolinen lehti Aku Ankka onkaan. Lähes jokaisessa tarinassa on jonkunlainen tavallinen huumori, mutta seuraavaksi esittelen niitä, joiden huumori on ylivertaista, tavalla tai toisella. Huumorin käyttö Aku Ankassa on vähentynyt mielestäni ajan myötä. Kaikista parhaat ja huumoria täynnä olevt yksisivuiset ja muutkin stripit tehtiin 1930 ja 1940-luvuilla. Useimmiten asialla olivat Bob Karp ja Al Taliaferro. Karp keksi todella usein todella hauskan käsikirjoituksen, ja Taliaferro täydentää niitä hienoilla ja yhteen sopivilla piirroksilla. Myöskin Floyd Gottfredson teki tuolloin todella hienoja tarinoita, mutta niiden huumori ei ollut enää aivan niin alkuperäistä, tai melkeinpä ala-arvoista.
Tuohon aikaan myöskin monet muut piirtäjät ja käsikirjoittajat olivat huumorin ja hauskuuden kannalta tarinoissa aivan huipussaan. Esimerkiksi Walt Disney oli oikein humoristinen käsikirjoittaja, joka osasi tehdä tarinaan mahtavan ja aivan älyttömän hauskan juonen. Tuo Lentokonehullu on oiva esimerkki Disneyn käsikirjoittamisesta. Tuo tarinahan jäi Disneyn viimeiseksi, mutta mahtava oli. Juoni oli oikeastaan seikkailusarjan pituinen, ja sitähän se olikin, mutta huumoria oli enemmänkin kuin nykyisessä, tai oikeastaan missäkään yksisivuisessa vitsisarjassa. Myöskin Floyd Gottfredsonin sarjoihin liittyy paljon huumoria. Muistan lukeneeni erään tarinan, nimeltä Yölinnan salaisuus. Tuo oli vähän niin kuin joku kauhuelokuva, mutta juoni hieman pehmitettynä. Tuon sarjan sekaan mahtuu todella paljon hienoa hupia ja huumorintajua, niin kuin useinkin Floydilla.
1950-luku oli Barksin huumorin kultakausi. Tuo huumorin kulta-aika alkoi jo 1950-luvulla hiljalleen hiipua. Mahtava pari; Bob Karp ja Al Taliaferro olivat jo hiljalleen lopettamassa yksisivuisten tekoa. Carl Barksin parhaat yksisivuiset sarjat sijoittuvat juuri 1950-luvulle. Juuri nuo legendaariset „Roope menee kahvilaan ja yrittää saada ilmaisen kahvin“, ja muut tuollaiset ovat todella klassisia sarjoja, ja oikeastaan parhaita Barksin yksisivuisia. Ne ovat täynnä huumoria. Monet pienet, vähemmän tunnetut tekijät olivat tuohon aikaan lyhyiden sarjojen loistossa. Taliaferronkin piirtämiä yksisivuisiakin oli vielä tullut, Barks oli uransa kultakaudella, myöskin huumorin osalta, kaikenlaiset pikkutekijät tekivät hienoja tarinoita. 1950-luvulla Aku Ankan huumori oli oikeastaan vähentynyt entisestään, mutta toisaalta, kärki saattoi olla tiivistynyt. Lisäksi 1-sivuisten Barks-tarinoiden lisäksi parhaat 10-sivuiset Barks-tarinat syntyivät tuolloin.
1960-luvulla huumorin taso Aku Ankan osalta alkoi taas hiljalleen nousta. Aina monipuolinen piirtäjä, Tony Strobl, ja esimerkiksi käsikirjoittaja Dick Kenney olivat aloittamassa uraansa. Kenney kehitti todella paljon Tony Stroblin sarjoihin käsikirjoituksia. Niissä löytyi todella huonojakin käsikirjoituksia, mutta muutamille sarjoille ole ihan lähes ääneenkin nauranut. Kenney on sellainen käsikirjoittaja, että hänen tarinoissaan oleva huumori on hieman kulunutta, sellaisia tavallisia ”Aku liukastuu banaanin kuoreen” tai että jokin kakku heitetään jonkin hahmon päähän. Tuollainen huumori on todella kulunutta, mutta huumoria on sekin.
Barks teki 1960-luvulla muutamia todella hyviä kymmensivuisia sarjoja, mitkä olivat täynnä huumoria. Esimerkiksi sen tarinan, missä Aku on jossakin turistimatkalla on todella huvittava ja täynnä huumoria oleva sarja. Kymmeneksi sivuksikin Barks saa tehtyä todella hienon vitsisarjan, jossa ei missään vaiheessa käy lukeminen pitkäksi. Barksin 1960-luvun kymmensiviset tarinat ovat lähes poikkeuksetta todella hyvälaatuisia. Juuri tuossa tarinassa on todella hyvä juoni, joka kuvaa lähes poikkeuksetta Barksin 1960-luvun kymmensivuisten tasoa. Tuossa tarinassa on sekä pientä ”seikkailua”, että todella humoristista hupailua. Tarinassa on yhtenäinen juoni, joka jatkuu samanlaisena koko tarinan läpi, mutta kuitenkin juonin pysyy koossa. Tuo saattaa johtua myös siitä, kun Barksin piirrokset, jotka ovat kuitenkin aika hienoja ja suht´koht yksityiskohtaisia, pitävät lukijan mielenkiinnon juonen hetkellisesti lopahtaessakin.
Myöskin Guido Martina alkoi tuolloin käsikirjoittaa. Hänellä ei kauheasti ole huumoririkkaita käsikirjoituksia, mutta sentään yksi tulee mieleen. Ainakin tarinassa Salaperäinen herra Mosteri Akulta kysytään, että ”Oletko sinä väärä Aku?”. Kukas nyt paljastaisi sitä, koska tuossa tarinassa se oltaisi tultu tuhotuksi. Tuo kohta on lähes ainoita Martinan käsikirjoituksia, missä olen oikeasti naurahtanut. 1960-luvun loppupuolella kuitenkin Aku Ankan tason romahtaessa, myös huumori huononi oikein urakalla. Enää ei päästy siihen loistoon, mikä oli Barksin ansiosta 40-luvulta 60-luvun alkuun.
1970-luvun alussa Aku Ankan huumori pysi huonona, jenkkitekijöiden osalta. Tällöinkin, kun Yhdysvaltalainen Ankka-sarjakuva oli hätää kärsimässä, pysyi italialaisissa sarjakuvissa taso ainakin lähes yhtä korkealla kuin 60-luvulla. Yhdysvaltain ankoissa (joita meilläkin julkaistiin) oli kuitenkin niin huono huumoritaso (niin kuin lehdissä ylipäänsä), että ei kovin korkealla oltu. Mutta, vaikka 1970-luvun alku oli todella huono huumorin osalta, oli kuitenkin jo nähtävissä laadun paranemista. 1970-luvun lopppuolesta alettiinkin nähdä vielä ainakin lähiaikoina vaikuttaneita piirtäjiä, esimerkiksi Daniel Branca ja Vicar. Näiden ansiosta Aku Ankan huumoripitoisuus saatiin taas nousemaan kohtuulliselle tasolle. 70-luvun alussakin nähtiin tosin vielä Carl Barksin käsikirjoittamia tarinoita, aika paljonkin, mutta piirrokset, jotka olivat usein Kay Wrightin, pilasivat sen niin humoristisena, ja hyvänä pidetyn Barks-sarjojen piirrostyylin.
1980-luvun huumori oli aika lähellä 1970-luvunkin huumoria. Se alkoi kuitenkin kehittyä nykyaikaisemmaksi, ja monet nykypiirtäjätkin olivat tuolloin aloittelemassa uraansa. Esimerkiksi Vicar oli jo hyvässä vauhdissa, ja 1980-luvun loppupuolella Don Rosa aloitteli jo maineikasta uraansa. Pelastus, Aku Ankan huumorin kannalta. Tavallaan 1980-luvulla Aku Ankoissa julkaistu huumori oli huonompaa (Barksin sarjoja ei enää niin paljoa julkaistu), mutta kuitenkin nykyaikaa kohti tullessa myös tasaisempaa. Eli mitään aivan huumorittomia sarjoja ei enää kuitenkaan näkynyt, 1960-luvun lopun tapaan. Mutta 1980-luvun Aku Ankka-lehden huumorista teki kuitenkin hyvän se, kun vanhempia, hyvin käsikirjoitettuja, seikkailupitoisia, mutta kuitenkin huumoririkkaita Murryn tarinoita julkaistiin mukavan paljon.
1990-luvulla kuvioihin astui oikeastaan lopullisesti Don Rosa. Don Rosallahan on oikein pidetty ja hauska huumori. Kaikenlaiset Mikki-luolamaalaukset ja norsujen jalkapohjassa kiinni olevat liiskaantuneet Mikit ovat hänen käsialaansa. Nykyiset huumoririkkaat tarinat eivät useinkaan ole opetuksellisia. 1990-luvulla myöskin Heymansit, ja Sander Gulien, olivat aloittaneet jo sarjojen tekemisen. Monet nykyajan huumorintajuisimmat piirtäjät ja käsikirjoittajat tekivät jo tuolloin sarjoja. Vicar, Kari Korhonen, Heymansit, Gulien, Rosa, ja monta muutakin. Mutta Rosa oli se kasvo, jota saamme kiittää siitä, miten hyvälaatuisia huumorin kannalta olivat jotkut sarjat. 90-luvulla syntyi sentään paljon Rosa-klassikoita, esimerkiksi Kadonneen Kirjaston vartijat ja Temppeliherrojen kätketty kruunu.
Nykyisellään, 2000-luvulla huumori on todella hyvässä jamassa. Mau Heymans, Bas Heymans, Kirsten de Graaf, Sander Gulien, ja kaikki muutkin piirtäjät ovat todella huumorintajuisia ja heidän tarinansa on täynnä huumoria. Varsinkin hollantilaispiirtäjien humoristisuus on noussut esiin viime vuosina.
Omituisin huumori on minun mielestäni kyllä sellaisella piirtäjä-käsikirjoittajalla kuin Noel van Horn. Monet pitävät häntä huonona tekijänä, ja niin oikeastaan minäkin, minkä minulla aiheuttaa oikeastaan piirrokset. Noel käyttää tarinoissaan usein omituista juonta. Juonet poikkeavat sein toisistaan. Monissa tarinoissa Mikillä on aivan omituinen virne, mikä pistää väkisinkin nauramaan. Huumorista tämä on naurettavinta, mutta omituisinta. Huumoriksi sanoisin Noelilla jo monien hahmojen ilmeet, sekä epätodellisuuden ja todellisuuden sekoittuminen. Noelin sarjoissa on vähän jokainen ruutu täynnä huumoria. Luin juuri yhden tarinan, missä jo hahmojen ilmeet jokaisessa ruudussa oli niin huvittavia, että vaikka siinä ruudussa ei ollut mitään huvittavaa kertomista tai puhekuplaa, niin se pisti silti nauramaan ääneen. Taitaa Noel olla niitä harvoja piirtäjiä/käsikirjoittajia, joiden tarinat ovat huonoja mutta samalla kuitenkin niin hauskoja ja humoristisia. Häneltä löytyy siis sekavia sarjoja vaikka muille jakaa. Kaikista sekavimmat, täten humoristisimmat tarinat ovat mielestäni nimeltään Hiiri varjoisilta kujilta, sekä Erämaan sankarit. Hiiri varjoisilta kujilta sijoittuu Ankkalinnan öiseen satamaan, jossa Mikki kamppailee Mustaa Pekkaa vastaan, ja syntyy kaiken maailman kommelluksia. Toinen on myöskin niin sekava, ettei siitä oikeasti saa tolkkua. Mutta silloin kun saa, se on kyllä ehdottoman humoristinen tarina. Siinä Mikki, Hessu ja Polle ovat metsässä ja ylpeilevät omista parhaista omitaisuuksistaan.
Aku Ankassa on paljon humoristisia asioita, mitkä tarkemmin mietetittynä kuulostavat omituisilta. Esimerkiksi se, että Roopelle olisi muka päälle kolme kuutioeekkeriä rahaa, kuulostaa niin mahdottomalta, että se pistää nauramaan. Monet jutut ovat epätodellisia ja kuitenkin sellaisia, mihin ei kiinnitä huomiota, kun niitä sitten tarkemmin miettiikin, niin ne kuulostavat todella hauskoilta, vaikkei sitä ennen ollutkaan. Aku Ankan ja Teppo Tulpun riita on todella huvittava Ankkalinnan yleispiirre. Sehän on varmasti totta, ettei oikeassa maailmassa, mikään naapuririita ole niin kamala, kuin Akulla. Ainakaan asia ei ole sillä tavalla, että muualla kuin sarjakuvissa, oikeastaan Akun ja Tepon suhteessa, kummallakin talo palaisi poroksi niin usein. Tuo riita on niitä juttuja mitä ei tule välttämättä aivan koko ajan ajatelleeksi olevan niin kamala. Monia oikeasta maailmasta puuttuvia piirteitä on Aku Ankassa, hyvä niin, tuollaista riitaa ei kukaan haluaisi.
Yksityiskohtien käyttäminen on lähes aina eduksi Disney-sarjakuvien piirroksissa. Myös muut, kuin Don Rosa piirtää yksityiskohtia, vaikkakin Rosalla on parhaat yksityiskohdat, ja Rosa on juuri niistä tunnettu. Taustalla näkyvät henkilöt, ja muut yksityiskohdat ovat tärkeä osa huumorin kannalta, koska tausta vie useissa ruuduissa enemmän tilaa, kuin olennaiset hahmot. Tausta on hyvä käyttää humoristen asioiden täyttämiseen, koska juuri se tekee akkarista tylsän (myös) jos taustalla ei ole yhtikäs mitään. Tuollaieset jutut ovat huumorinkohokohtia. Jo pienet muutokset ja pienet asiat saattavat tehdä sarjasta, tai kannesta paljon hauskemman.
Ei-niin humoristisista piirroksista, ja alkuperäisteksteistä (joita tosin ei esimerkiksi Carl Barksilla ollut) saattaa niistäkin saada vielä hyvän tarinan. Tässä ilmenee taas yksi huumoriin liittyvä asia – puhekuplat, repliikit ja tekstit. Nämä ovat niitä asioita, joissa voidaan vielä pelastaa ei-niin hyvä tarina. Vuorosanoissa oikeissa kohdissa oikeat tekstit ovat se asia, joista saattaa hyvinkin nauraa. Myös oikeista ihmisistä tehdyt nimiväännökset tuovat oman lisänsä akkarin huumoripitoisuuteen, ja täten oarantavat sitä. Monista urheilijoista (esim. Diego Ankkadona = Diego Maradona tai Eemu Selaani = Teemu Selänne) on tehty nimiväännöksiä, hauskuuttamaan tarinaa, ja saaden taas lisää näitä yksityiskohtia. Tämä tietenkin on suomentajan ansiota, että akkarissa nähdään näitä nimiväännöksiä ja muita. Nimiväännökset ovat klassinen juttu, ja ne ovat taas yksi hauskuus lisää huumoripitoiseen tarinaan.
Harvoilla piirtäjillä ja käsikirjoittajilla on huono huumori. Joihinkin vitsisarjoihin on vain tullut sellainen ongelma, ettei niiden vitsiä ymmärä. Joissakin nykyajan yksisivuisissa, sekä joissakin Bob Karpin käsikirjoittamissa yksisivuisissa tuota ilmenee. Karpilla se ei kuitenkaan ole ihme, sillä hän on tehnyt niitä yli 10000, niin väkistenkin sinne joukkoon joku huonompikin mahtuu. Usein vanhat tarinat ovat myös siksi humoristisempia/parempia, ettei silloin ollut vielä sitä tarinan juonta käytetty. Tietenkin nykyään on hankalampi tehdä oikein hyvä tarina, kun ideat ovat melko lailla vähissä, ainakin verrattuna Barksin ja muiden vanhojen piirtäjien aikaan. No, kuitenkin Barks on ylivertainen tekijä, johtuen myös hyvästä huumorinkäytöstä.
Kuten sanottu, ei akkarissa ole liikaa ollut huumoria lähiaikoina, liian vähän oikeastaan. Toisaalta, jos huumoria on liikaa koko tarina täynnä, ei tarinan loppupuoli ole enää lainkaan naurattava. Kuitenkin tällaisia sarjoja ei taida olla kuin ehkä muutama. Mutta vaikka tulevaisuutta ei voi ennustaa, sanoisin kuitenkin, että lähivuosina tulee vielä joku uusi tekijä, joka käyttää huumoria hyvin, ja jonka tarinoita pääsisimme näkemään akkareissa. Voi kai asia niinkin olla, että jos sitä huumoria olisi tosiaan liikaa, tarinan kokonaisjuoni voisi lopahtaa. Huumorin ja muun tasapaino täytyy säilyttää, että tarinasta tulee onnistunut. Toki yksisivuisissa tarinoissa sitä huumoria saa olla enemmänkin.
Keillä piirtäjillä on paras huumori? Heti tulee mieleen seuraavat piirtäjät: Carl Barks, William Van Horn ja Don Rosakin. Itse asiassa kaikkien hyvälaatuisten strippien käsikirjoittajat ovat tekijöitä, joilla on hyvä huumori. Tulee mieleen tätä kautta myös Al Taliaferron päivittäisstrippien ja sunnuntaisarjojen vakituinen käsikirjoittaja, Bob Karp. Myös hollantilais-piirtäjistä löytyy hyvin huumoria käyttäviä persoonia, esimerkiksi Heymansit. Myöskin Dick Kenneyn kohtalaisen tavallinen huumori on aika toimivaa useimmiten. Ikävä kyllä vaikka hänen käsikijroituksensa ovatkin hyviä, ne ovat usein pilattu esimerkiksi Al Hubbardin ei-niin hyvällä piirrostyylillä, joka pilaa tarinan huumoripitoisuutta. Ikävä kyllä joskus saattaa olla sillä tavalla, että hyvä käsikirjoityus pilataan huonoilla piirroksilla, tai toisinpäin. Mielestäni on ollut todella typerä ratkaisu esimerkiksi, että Barksin 1960-luvun lopun sudenpentu-käsikirjoituksia pistettiin piirtämään sellaiset miehet kuin Kay Wright ja Tony Strobl (?).
Kaikilla Aku Ankka-käsikirjoittajilla täytyy olla edes hieman huumorintajua, ja sitä, että pystyy keksimään huumoririkkaan tarinan, varsinkin jos tarinan kokonaiskuva ei ole Ankkalinnan ulkopuolelle vievä seikkailu. Monet lyhyiden sarjojen käsikirjoittajat ovat lähes pakosti todella hyviä käsikirjoittamaan huvittavia ja humoristisia tarinoita, sillä muuten tarinan kokonaisjuoni saattaisi olla perin huono. Mihinkään yksisivuiseen tarinaan on hankala mahduttaa mitään seikkailujuonta, niinpä tarinan viehättävyys ilmentyy useimmiten naurettavana hupailuna. Yksisivuisista tarinoista aina kymmensivuisiin tarinoihin todella suuri oss niistä ei ole mitään vakavaa seikkailutarinaa, vaan hupailua. Kymmensivuisissa tarinoissa vaatii jo käsikirjoittajalta hieman parempaakin taitoa saada niin pitkä tarina todella hupaisaksi ja huumoripitoiseksi. Jos tarkoitus on alunperin tarinasta tehdä juuri vitsisarja, niin tuo tehtävä ei ole helppo. Huumorin kannalta on paljon hankalampi käsikirjoittaa kun piirtää. Jos osaa piirtä, piirtäjällä on „helppo“ työ luoda huumorisen käsikirjoituksen pohjalta hyvä tarina.
Tuollaisten tarinoiden käsikirjoittamisen osaa todella hyvin Mau Heymans. Mau on mahtavan humoristinen piirtäjä-käsikirjoittaja. Maulla on sellainen käsikirjoitustyyli, mikä sopii todella hyvin aina yksisivuisista kymmensivuisiin. Monissa lyhyissä tarinoissa juonena on aina naurattava ”Ankanpojat tekevät jonkin huvittavan kepposen Akulle, mikä tulistuukin sitten heti”. Minua tuo järjestely naurattaa aina. Montaakaan Mau Heymansin käsikirjoittamaa sarjaa en ole lukenut, mitkä olisivat huonoja, varsinkin kun Mau piirtääkin tarinansa itse. Maun piirrokset sopivat todella hyvin hänen myös käsikirjoittamiin sarjoihin. Kummassakin on samanlainen tyyli. Mau osaa piirtää todella huvittavasti ja hienosti aina kerskuvista ankoista vihaisiin murmeleihin.
Bas Heymanskin on todella hyvä piirtäjä, ja käsikirjoittaja, sillä hänellä on Maun tapaan todella huumoririkas tapa tehdä sarjansa. Basin tekemät sarjat muistuttavat aika paljon Maun sarjoja, aina käsikirjoituksesta piirroksiin. Käsikirjoitukset ovat vielä lähenpänä toisiaan, ja piirroksetkin voi välillä sekoittaa toisiinsa. Heissä ei kamalasti mitään eroja ole, kummatkin osaavat todella hyvin käyttää huumoria, käsikirjoittaa, ja piirtää. Kummankin tekijän sarjoissa on aina samanlaista, mahtavaa huumorin käyttöä. Heidän, Maun ja juuri Bas Heymansinkin käyttämä huumori on todella nykyaikaista, suoraa, ja hauskasti tehtyä.
Monet Mau Heymansin piirtämät yksisivuiset ovat itse Mau Heymansin käsikirjoittamia. Kuitenkin myös Kirsten de Graaf tekee välillä Maun piirrettäväksi käsikirjoituksia. Kirsten tekee usein käsikirjoitukset Maun sarjoihin hänen kanssaan. Hänellä on aika samanlainen ja hupaisa käsikirjoitustyyli kuin Maulla, johtuisikohan tuo siitä, että hän on tehnyt kauan yhteistyötä Maun kanssa. Kuitenkaan, vaikka Heymansiltakin löytyy niin paljon hyviä yksisivuisia, pääsee sinne „virheitä“ livahtamaan. Esimerkiksi Heymansilta löytyy kaksi tarinaa, jossa Aku maistelee eri Colia, mutta juokin tiskivettä tai saippuakuplanestettä tms. Luulisi että ideoita olisi muitakin. Aku-tarinat eivät ole ainoa asia, jota Heymans osaa tehdä humoristisesti. Häneltä löytyy myös paljon Iines-Leenu&Liinu&Tiinu-kokoonpanolla tehtyjä 1-sivuisia, joissa on huumori kohdallaan. Tarinoissa on usein tosin samanlainen juoni, mutta se, ettei kuitenkaan täysin samanlainen, tekee tarinoista lähes ensiluokkaista luettavaa.
Vaikka useat eivät pidä jostain syystä Sander Gulienin piirrostyylistä, hänen piirtämissään yksisivuisissa tarinoissa on usein oikein hauska juoni. Yleensä näiden käsikirjoitusten takana on nähty Jan Kruse. Näissä sarjoissa huumoria on koko tarinan ajan (joka tosin ei ole ihme tarinan ollessa yksisivuinen), ja tarinoille saa nauraa. Ainoa miinus näissä tarinoissa on se, että joskus juonet kuitenkin ovat käytettyjä. Vaikka Sander Gulienin täällä mainitsin, ei hänenkään kaikki yksisivuiset ole hyviä. Gulieiltä löytyy paljon myös sellaisia tarinoita, joissa ei mitään hirveän erikoista tapahdu. Esimerkkinä vaikka tarina, jossa Roope odottaa vuoroa päästäkseen hampurilaiskojulle oikeaan aikaan, kun joka 100 asiakas voittaa ilmaisen hampurilaisen.
Carl Barksin tarinoiden huumori ilmenee varsin monella tavalla. Tulee ensiksi mieleen ne Barksin Roope-tarinat, jossa Roope menee johonkin kahvilaan, ja huijaa donitsin (tai jonkin muun) avulla myyjältä ilmaiseksi kahvia, tai jotain muuta. Näissä tarinoissa on huumori paikallaan. Ei tule oikeastaan kuin yksi Barksin käsikirjoittama tarina mieleen, joka olisi tylsä. Tämän nimeä en muiksta, mutta siinä Roope menee limusiinillä, ja valittelee sen korkeita bensakustannuksia. Barksin tarinoissa on myös paljon muuta huumoria, jotka ilmenee hyvin monella tavalla. Barks ei voisi olla lempipiirtäjäni, jos hänen sarjansa olisivat yhtä ikävystyttäviä kuin jotkut. Barksin tarinoissa pienestäkin ideasta voi saada oikein hienon ja huumoririkkaan tarinan. Pitkiinkin seikkailutarinoihin Barks saa mahdutettua aimokasan huumoria, toisin kuin monet muut piirtäjät/käsikirjoittajat. Esimerkkinä tarinasta, jossa on käytetty hienosti huumoria, sanoisin olevan ainakin jo edellä mainittu 10-sivuinen tarina, jossa Aku ja pojat ovat jollakin turistimatkalla, ja Aku myöhästyy koko ajan bussista. Lisäksi kun hän kuvaa Pyhän Markuksen torilla, ei kuvissa näy muuta kuin puluja, joita tori oli täynnä.
Sitten William Van Horn. Tämä kyseinen piirtäjä on mielestäni akkarin hauskin ja huumoririkkain piirtäjä. Hänen lennokkaat, ja joskus sekopäisetkin ilmeensä ankoilla, hauskat vitsit, ruutujen taustoilla kävelevät lihavat tädit sekä kärpäset ovat aivan mahtava yhdistelmä. Näissä W. Van Hornin tarinoissa on kyllä vieläkin enemmän huumoria kuin Barksin tarinoissa. Tämä tosin voi johtua siitä, että Hornilla on enemmän sellaisia lyhyitä, enintään 10-sivuisia hupailuja, Barksin tarinoissa ollen taas enemmän pitkiä seikkailusarjoja. Yleensä Hornin huumori perustuu lähinnä ilmeisiin, jotka ovat myös omituisia, hauskuuden lisäksi. Van Hornin hauskimpiin tarinoihin kuuluu nimenomaan nuo 10-sivuiset hupailut, joiden terävintä kärkeä ovat esimerkiksi se joku piirakka-tarina, ja se, jossa Aku saa liikaa ilokaasua, ja alkaa hervottomana nauraa. Näiden tarinoiden nimiä en kuitenkaan muista. Piirroksissa muuten Van Horn(it) ei(vät) vedä vertoja Barksille, lähellekkään, mutta heidän huumorin käyttö on aivan ensiluokkaista. Muiden yksityiskohtien lisäksi myös esimerkiksi juuri outojen ilmeiden ohella lähes liiaksi käytetty (ei sentään) nauru tuo sitä mukavaa lisää, joka tekee W. Ja N. Van Hornien tarinoista niin ensiluokkaisia huumori-tarinoita. Mutta ei kaikki W.Van Hornin tarinatkaan ole sellaista naurulla pelleilyä, löytyy häneltä ainakin yksi kunnon seikkailutarinakin, Aavemaan aarre. Mutta, vaikka tämä tarina on seikkailutarina, löytyy tästä enemmän hauskuutta kuin joidenkin tekijöiden 1-sivuisista sarjoista!
Don Rosa on seuraavana vuorossa. Vaikka en hänen piirroksistaan niin kamalasti pidä, ne ovat liian yksityiskohtaisia, hänenkin huumori on niin hyvää, että se on pakko mainita. Nimenomaan taustoilla viipeltävät hiiret, ja kaiken maailan kommellukset ja yksityiskohdat tekevät Rosan tarinoista humoririkkaita. Outoa kyllä, tykkään huumorin kannalta yksityiskohdista, mutta piirroksista ne tekevät sekavia. Hän ei ole hirveästi yksisivuisia tehnyt, vai onko ollenkaan (?), jolloin en voi hänen huumoria niissä verrata, mutta nuo yksityiskohdat riittävät aikalailla selvittämään hänen huumoripitoisuutensa. Hauskimpina Rosan tarinoina tulee mieleen nuo 10-sivuiset Milla-tarinat, jotka ovat hiukan hupailun ja seikkailutarinan väliltä. Näillä tarkoitan siis tarinoita nimeltä ”Paino-Ongelmia” ja ”Unohda koko juttu”. Ensimmäisessä tarinassa Milla muuntaa Roopen ja Akun paino-voima-aistin (tms) sivuttaiseksi, eli jos he liukastuvat, he alkavat ”tippua” sivulle päin. Toisessa tarinassa taas ankat alkavat unohdella asioita Millan taian seurauksena. Näitä pikku-huumori-yksityiskohtia tulee vaikka kuinka paljon mieleen. On hupaisaa katseltavaa, kun esimerkiksi tarinassa Kymmenen Avataran aarre norsu pelästyy hiirtä, ottaa kärsäänsä ankkoja vaanineen tiikerin, alkaa hakkaamaan hiirtä, jonka jälkeen norsu ripustaa tiikerin oksaan, kuin pyykkinarulle. Rosan tarinoissa myös D.U.C.K on mainitsemisen arvoinen juttu. Tämä alun perin Barksille kunnianosoitukseksi tehty teksti on tuonut lisäkiinnostavuutta Don Rosan tarinoihin.
Suomen poika Kari Korhonen on mielestäni myös mainittava näissä. Hänen käsikirjoittamiaa, huumoripitoisia sarjoja on oikein ilo lukea. Hänen tarinoissaan on tavallista enemmän huumoria, joka tosin taitaa johtua siitä, ettei hän hirveästi yli 10-sivuisia tarinoita ole tehnyt. Ja juuri noihinhan sitä tarvitsee. Mutta, tästä vain näkee sen, että hän osaa käyttää huumoria hyvin, harva osaa tehdä muutamaa kymmentäkään hyvätasoitsta 10-sivuista sarjaa. Korhosen huumori ei yleensä ilmene yksityiskohtina, toisin kuin joillakin muilla piirtäjillä. Se ilmenee sarjojen yleishuumorista, jotka tekevät tarinoista hyviä. Yleishuumorissa tarkoitan kaikkea yleisesti. Mutta kuitenkin mainittakoon, että Korhosen sarjojen valtti on mukavat taustahahmojen (ja päähahmojenkin) ilmeet, sekä oikein hienosti tehdyt puhekuplat, jotka harvojen muiden ohella pistävät nauramaan. Naurettavat naapurit-tarina on oiva esimerkki siitä, miten hyvin Korhonen osaa käyttää hahmojen ilmeitä, parantaakseen huumoria, myös.
Vielä yhdet oikein mahtavat käsikirjoittajat (myös nimenomaan huumorin kannalta) ovat Pat ja Carol MacGreal. Heiltä löytyy oikein mahtavia huumorikohtia, esimerkkeinä tarinassa „Lomalla koulutyön lomassa“ löytyy oikein hauskoja kohtia. Eli vaikka heidät tunnetaan suuremmin seikkailusarjojen käsikirjoittamisesta, on kuitenkin huumori myös vahva laji heillä. Heillä on usein sellaisia sarjoja, missä on yhdistelty seikkailua, ja huumoria, mikä on todella hyvä asia.
Myös Vicarilta löytyy varsin kelpo-akkarisarjakuvaa. Nämä tarinat ovat jääneet mieleen niinä tarinoina, jotka tekivät 1980-luvulta lähtien, 2000-luvulle asti akkarista hyvän. Vicarin piirrokset, ainakin, ovat huumoririkkaita, ja mutta myös käsikirjoitukset ovat ensiluokkaisia. Tulee heti mieleen muutamia hauskoja Vicar-tarinoita, esimerkiksi sellainen, jossa Aku tajuaa olevansa „hyvä“ sarjakuvapiirtäjä, ja menee itse Vicarille töihin. Usein Vicarin tarinat eivät ole hänen itsensä käsikirjoittamia, mutta voin kuvitella, miten jonkun huonon piirtäjän piirostyyli pilaisi oikein „hienosti“ nämä tarinat. Vicarin huumori ilmenee myös taustoista, muiden hyvien tekijöiden ohella.
Keillä piirtäjillä on huonoin huumori? Mielestäni kaikkein tylsimmät sarjat löytyvät myös niiltä, joiden piirroksetkaan eivät vastaa sitä laatua, kuin mitä pitäisi. Huumorittomimpia tarinoita löytyy ehdottomasti 1960-luvun lopun lehdistä. Näissä käsikirjoittajaa ei usein tunneta, mutta uskon olleen saman käsikirjoittajan asialla niissä. Huonoa huumoria on se, että pistetään johonkin 1-sivuiseen sarjaan sellainen vitsi, joka ei edes ole vitsi. Eli käytännössä se on kuin osa pidempää tarinaa, jossa ei mitään erityistö ole juuri sillä hetkellä menossa.
Tony Stroblin lisäksi on myös muita piirtäjiä, joiden tarinoista, sekä käsikirjoituksista että piirroksista, puttuu huumori kokonaan. Tästä on oiva esimerkki Katja Ja Wolfgang Schäefer. Minusta tuntuu etteivät he osaa edes piirtää ilooisia hahmoja. Luettuani häneltä tarinan, on pakko sanoa ettei se pannut yhtään nauramaan, ja hahmoilla oli kokoajan sama ilme. Muutenkin ne olivat täysin epämudostuneita, huumorittomia, sekä myöskin puhekuplissa oli valittamisen varaa, huumorin kannalta.
Vaikka pidemmissä tarinoissa ei ole tarinan laatu niin paljon huumorista kyse, kuin 1-sivuisissa tarinoissa, voi kuitenkin huumorin puuttuminen pilata pidemmänkin tarinan. Tätä ilmenee tosin lähinnä vain joissakin harvoissa tarinoissa, joista valta-osa on Tony Stroblin piirtämiä. (Tämähän ei tosin ole piirtäjän vika) Joissakin tarinoissa, juuri Stroblikin piirtämissä tarinoissa, on sellaista huumoria, mistä huomaa sen ihan selkeästi olevan huumoria, mutta vitsiä ei ymmärrä sen ollessa epäselvä. Tuollainen huumori on todella huonoa, poikkeuksetta.
Nyt olen paasannut tässä piirtäjien käyttämästä huumorista, mutta tietenkin on pakko perehtyä myös eri hahmojen huumoriin, ja huumoripitoisuuteen ylipäänsä. Paras huumorintaju hahmoista on ehkä Hessulla, tosin tämä ei taida aina ymmärtää vitsiä. Aku-tarinoissa puolestaan huumori pääsee parhaiten oikeuksiinsa 1-10-sivuisissa tarinoissa. Tyypillinen huumoririkas Aku-sarja käsittelee usein Akun epäonnea (ja Hannun ja Akun mittelöitä), ja tavallisia arkipäivän sattumuksia, jotka tosin ovat melko outoja sellaisia. Tästäkin näkee, että sarjakuvissa on pakosti jollakin tavalla erilainen huumori, kuin mitä oikeassa elämässä. Myös pikku yksityiskohdat joidenkin hahmojen ominaisuuksissa parantavat Aku Ankan luettavuutta huumoririkkaana sarjakuvana. Esimerkiksi se, että Tupu on Ankanpojista järkevin, siksi, että hän aloittaa lauseen, kuullostaa kyllä tyhmältä, mutta samalla koomiselta. Monissa tarinoissa on paljon sellaisia pieniä hauskoja ja huumoria täynnä olevia asioita, kuten esimerkiksi se, että ankoilla ei ole housuja, kun he kävelevät ties missä, vaikkapa kaupungilla, mutta jos ne ovat uimassa, ja uimapuku repeytyy, tai lähtee pois vaikka tuulenmukana, niin heti ankat juoksevat piiloon ja katsovat häveten ympärilleen. Tämä on tyypillistä epäjohdonmukaista komiikkaa akkarissa.
Marco Rotalla on myöskin oikein huumoria täynnä olevia sarjoja. Monissa Marcon sarjoissa Aku tuntuu hiukan tyhmältä. Kaikista naurattavin asia Marcon sarjoissa on mielestäni kaikenlaisissa linnuissa, joilla on Aku Ankan lakki, ja mitä hän piirtää sinne tänne, minkä kokoisina vaan. On oikein hauska idea tehdä niin. Luin juuri yhden aika seikkailumaisen Rotan sarjan, missä ei ollut kamalasti huumoria, mutta linnut pelastivat sen. Niitä on niin hauska katsoa, kun ne ovat aina erilaisia, ja välillä niitä joutuu jopa etsimään. Ja tarinassa Painajainen paratiisitiellä, siinäkin Rota on keksinyt hauskoja yksityiskohtia tarinaan, ja vaikka tuo oli painajainen, ei kaikki kuitenkaan ollut pelottavaa. Esimerkiksi hevonen tuli ja alkoi haastatella Akua, jonka jälkeen Aku lähti karkuun, ja vastaan tulikin Barksilta tuttu Puhuva Koira. Rotan ankoissa on ensiluokkaisen humoristiset ilmeet, silloin kun on tarvis.
Mikki-tarinoihin on jostain syystä mielestäni hankalampi saada kunnon huumoria, johtuen ehkä siitä, ettei Mikki ole läheskään yhtä monipuolinen hahmo kuin Aku. Siksi parhaat Mikki tarinat ovatkin niitä, joihin ei niin paljon huumoria tarvitse, seikkailusarjoja. Mutta kuten jo sanoin, niin kyllä esimerkiksi Noel Van Hornin Mikki-tarinoihin huumoria mahtuu, niin kuin myöskin seuravan kaksikon tuotoksiin. Mikki-tarinoissakin kuitenkin on tarvittu minun mielestäni huumoria. 1930-luvun Mikki-sarjat olisivat ehkä olleet vähän köyhiä ilman sitä omituista 1930-luvun Mikki-huumoria.
Mikin luonne on muuttunut todella paljon alkuajoista, sellaisesta huumoria täynnä olevasta veitikasta salapoliisiksi. Myöskin Mikki-tarinoiden huumori, ja tyyli muutenkin on muuttunut. Vanhimmissa Mikki-tarinoissa tosiaan pelleiltiin aikalailla Hessun hömelyydellä ja muulla sellaisella, joka on lähinnä vahingoniloa. Itse kyllä pidän niistä aika paljon. Olen todella kiintynyt Manuel Gonzalesin piirtämiin Hessu ja Mikki-yksisivuisiin, sillä ne ovat oikeasti aina huvittavia, lähes poikkeuksetta. Manuel Gonzales käytti kumpaakin hahmoa tasapuolisesti, eikä hänen sarjoissaan ollut aina sellaista, että Hessu sählää ja Mikki on vihainen. Luin juuri yhden tarinan, mikä on oiva esimerkki Gonzalesin tarinoinden vaihtelevuudesta. Siinä tarinassa kumpikin hahmo oikeastaan sählää, mutta kummatkaan eivät ole vihaisia.
Luin joku aika sitten Mikki Hiiren kulta-aika-albumista tuon Lentokonehullu-tarinan kokonaisena. Tuossa Mikin huumori on aivan toisenlaista kuin nykyaikana. Kummatkin Mikit ovat tavallaan kivoja. Noissa vanhoissa Mikki-tarinoissa huumori on aivan erilaista kuin nykyään. Useimmissa nykyisissä Mikki-tarinoissa päähuumorin aiheuttaja on Hessu, jos hän on tarinassa mukana. Hessun hömelyys on oikein tuottava asia tarinan humoristiselta kannalta. Tuossa vanhassa Mikki-tarinassa Mikki on sellainen vähän niin kuin lapsi. Jokaisesta pienestä asiasta hän alkaa nauramaan, ja vähän joka ruudussa on sellainen hauska virne hänellä. Tuollainen huumori on tavallaan naurattavaa, mutta myöskin aikasen hämmentävää. Noissa vanhoissa Mikki-tarinoissa huumori on hieman alatyylistäkin huumoria. Tuollaisia nykyisin lähes kiellettyjä huumoripommeja saattaa olla enemmänkin noissa vanhoissa sarjoissa.
Mikin huumorilla on ehkä kaikista hahmoista huumorissa radikaalein muutos. Nykyään Mikki pitää itsestä paremmin huolta ja miettii tarinat loppuun. Noissa vanhoissa tarinoissa hän taas ei mieti asioita aina loppuun, ja tuloksena on monesti todella huvittava lopputulos. Tavallaan pidän melkein enemmän noista 1930-luvun Mikki-tarinoista, kuin sitä myöhemmistä. Nimittäin uudemmista tarinoista on huumori ikävänlaisesti vähentynyt Mikki-tarinoista tullessa totisempia. Näin ei ainakaan Aku Ankalla ole käynyt, ehkä peräti päinvastoin.
Kuten sanottu, lähiaikoina ei ole uutta huippupiirtäjää astunut kuvioihin, ja ne tekijät, jotka ovat niitä parhaita olleet, heiltä on vähän julkaistu kaikki sarjat. Ja parhailla tekijöillähän on paras huumori tarinoissaan, lähes poikkeuksetta. Tämä johtaa siihen, että Aku Ankoissa oli ennen vielä enemmän huumoria kuin tällä hetkellä, joskin Aku on vieläkin huumoririkkain sarjakuvalehti Suomessa, sanoisin. Mutta tästä voi toivoa, että huumorissa vahvoilla olevat piirtäjät tulevat takaisin.
Yhteenveto: Yhteenvetona (kun on kuitenkin pitkä teksti) sanoisin, että: Aku Ankka-lehti on todella huumoririkas sarjakuvalehti. Piirtäjältä vaaditaan hyvää huumoria siihen, että tarinasta tulee ikimuistoinen. Yksisivuisissa tarinoissa tarvitsee enemmän huumoria, kuin seikkailutarinoissa, joissa voi tarinan hyvän laadun pistää osaksi seikkailun varaan. Carl Barks, William ja Noel Van Horn, Don Rosa ja muutama hollantilaispiirtäjä ovat parhaat tekijät huumorin kannalta. Myös Marco Rota, Kari Korhonen ja Vicar ovat tärkeitä tekijöitä Aku Ankassa esiintyvän huumorin kannalta. W. Van Horn on paras. Aku Ankan huumori on muuttunut. Myös hahmojen huumoripitoisuudet ovat vaihdelleet/muttuneet tekijän mukaan, ja ajan kuluessa. Eri hahmojen välillä olevassa huumoripitoisuudessa on eroja. Hiiritarinoissa on vähemmän huumoria kuin Ankka-tarinoissa. Lähiaikoina Ankan huumoritaso on hiukan heikentynyt, johtuen uusien huippupiirtäjien puutteesta. Parhaimmillaan se oli 40-60-luvulla, jonka jälkeen se romahti 60-70-lukujen taitteeseen. Tästä kuitenkin noustiin takaisin suhteellisen hyvälle tasolle, sinne 80-90-2000-lukujen väliin, mutta nyt se on taas huonontunut Don Rosan lopetettua.
//Kappasta, bugitti oikein urakalla! Kiitti kun huomautit!
//Ei hemmetti. Nyt on minun teksti.
Bonus:Muokkaus:Aku Ankassa on alusta asti ollut lemmikkejä. Jo ensimmäisessä Mikki-sarjakuvassa oli mikillä Nakki-niminen mäyräkoira. Siitä eteempäin on akkarissa nähty lemmikkejä vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Pulivari, Figaro, Kisumisu, Abdul, Bismarck, Kenraali Nuuh, ja paljon ns. Kertakäöyttölemmikkejä. Ai niin, vielä Puhuva Koira.
Tämä outoa, käytännössä, että vaikka ankat ja hiiret ovat itsekin eläimiä, heillä on lemmikkejä, vieläpä itseään isompia. (Pulivari & Aku esimerkiksi)
Tupulla, Hupulla Ja Lupulla on ollut myös paljon lemmikkejä. Pulivari on osaksi heidän, ja tämän lisäksi ankanpojilla on ollut kiitettävä määrä kaikenlaisia otuksia, esimerkiksi Argentiinalaiset muurahaiset, Kenraali Nuuh, sammakoita ja muita. Figaroa ei ole kamalasti nykyisemmissä sarjoissa käytetty, mutta olen lukenut lähiaikoinakin yhden tuosta hauskasta kissasta kertovan Rodriquesin piirtämän tarinan.
Abdul, on Akulla eräässä Barksin tarinassa ollut kameli. Sekin on niitä oikeastaan kertakäyttölemmikkejä. Esimerkiksi Puhuva koirakin on ollut vain kerran Aku Ankassa, niin ikään Barksin tarinassa, mutta on hieman Abdulia tunnetumpi. Bismarck oli myös Barksin tarinassa esiintynyt lemmikki.
Pluto on ehkä Pulivarin kanssa tunnetuin Ankkalinnan lemmikeistä. Pluto on siis Mikki Hiiren koira, joka on monessa tarinassa esiintynyt. Akun koira on taas nimeltään Pulivari, jo 1930-luvulta peräisin oleva suuri Bernhardilainen.
Imfromfinland08
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 366 -
20.09.2009 klo 08:48:51
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Aku Ankassa on nähty paljon huumoria jo pitkän pitkän aikaa. Akkarin suosio olisi luultavasti paljon matalampi ilman hyvää huumoria. Itse tuskin lukisin Aku Ankkoja kovinkaan innokkaasti ilman kunnon huumoria. Huumorin ei aina tarvitse olla Akkareissa täysin hulvatonta ja naurettavaa, vaan tärkeintä on, että se edes vähän viihdyttää lukijoita. Monet lukevatkin Akkaria hyvän huumorin takia, jos sitä ei olisi, tulisi Akkarista hiukan tylsä lehti, hahmot muuttuisivat vakavammiksi eikä tarinoissa olisi juuri yhtään mielenkiintoista toimintaa. Huumori on tärkeä osa Disney-lehtiä.
Klassikkohuumoria Akkarissa näkee melko usein. On tyypillistä, että joku tunaroi oikein kunnolla, ja hän saa kaikki Ankkalinnan ihmiset peräänsä, tämä on toistunut monissa eri Akkarin tarinoissa monta kertaa. Ehkä eniten tämätyyppisiä tarinoita on tehnyt chileläinen Vicar, joka mielestäni hallitsee hyvin tämäntyyppiset tarinat. Aku on usein sen roolissa, joka joutuu pakenemaan Ankkalinnalaisia, usein jonnekkin autiolle ja ilmastoltaan kylmälle seudulle. AIka tavallista on myös, että joku tulee möläyttäneeksi jotain sopimatonta. Myös tämän Aku "taitaa" parhaiten. Usein Ankka-tarinoissa kahden hahmon välille syntyy kahakoita, joissa nyrkit heiluvat melko rivakkaan tahtiin. Tämä on ollut Akkarissa vakituista huumoria jo vuosikaudet. Tappelu-huumori on aika tavallista, ja välillä siihen tunee kyllästyvänsä. pahimpia tappelupukareita ovat olleet Aku&Tulppu sekä Roope&Kroisos. On aika tyypillistä, että hintelä Aku haastaa riitaa jonkun ison korston kanssa, ja saa tämän seurauksena mustan silmän. Ankkalinna on huumoria täynnä oleva kaupunki, ja monesti sivuhahmotkin ovat huumorintajuisia, ainakin ulkonäöltään.
Kaksinkamppailu-tarinat ovat vakiinnuttaneet paikkansa monissa eri Disney-lehdissä ajat sitten. Yleensä Riitapukareina ovat jo aiemmin mainitut Aku&Tulppu sekä Roope&Kroisos. Aku ja Tulppu-tarinat ovat omasta mielestäni lähes aina hauskoja, ja joskus niille tulee jopa naurettua. Hauskinta Akun ja Tulpun kaksinkamppailuissa ovat kaikki kierot jäynät, joita he tekevät toisilleen. Eräs hauskimmista Tlupun tekemistä pilpoista Akulle on Akun auton kiinnittäminen katuvalaisimeen. Nautoin vähän, kun Aku lähti ajamaan autollansa ja auton ulkokuori lähti erti rungosta. Roope ja Kroisos ovat yksi Akun ja Tulpun lisäksi yksi hauskimmista riitapukareista Ankkalinnassa. Tyypillistä, on että hävittyään Roopelle Kroisos syö Knallinsa. Tämä tapa hänellä on ollut jo 60-luvulta lähtien. Myös Aku ja Roope osaavat joskus olla aika riitaisia toisilleen. Huumoria heidän välilleen tuo Akun toilailut. Usein Aku tekee jotain, mikä saa Roopen raivostumaan. Monet tarinat päättyvätkin takaa-ajoon, jossa Roope jahtaa Akua raivoissaan.
Aku&Hannu-tarinoissa on usein mukana huumoria. Ennen vanhaan Aku&Hannu-tarinoissa oli vanhingonilohuumoria, mutta niissäkin tarinoissa huumori on muuttunut jonkin verran. Nykyään näissä tarinoissa huumoria on hieman vähemmän kuin ennen ja huumori saattaa olla toimintahuumoria tai hieman ärsyttävää huumoria.
Ankkalinnalaiset ovat usein tekemisissä huumorin kanssa. MM. Ankanpojat haluavat useissa tarinoissa mennä katsomaan sirkusta. Parissa tarinassa jopa Aku on joutunut siruksen Pelleksi, tosin aivan vanhingossa. Ankkalinnalaiset katsovat telkkrista huumorintajuisia tv-ohjelmia. Eräässä Vicarin piirtämässä tarinassa Aku tahtoi sarjakuvapiirtäjäksi, mutta hän ei osannut piirtää muuta, kuin erään naurettavan kehnon stripin.
Joskus huumori saattaa olla liioiteltua, Roopen rahamäärät ovat silloin tällöin ihan yliliioiteltuja, suorastaan humoristisia. Myös monia muita juttuja liioitellaan tarinoissa, jotta niistä tulisi hauskempia, mm. Joidenkin sivuhahmojen naamavärkeistä ollaan tehty joskus aivan kummallisen näköisiä. Roopen säästäväisyyttäkin liioitellaan yleensä niin paljon, että siitä tulee humoristista. Esim. Useissa Roope-tarinoissa Roope saattaa käyttää samaa teepussia monta kymmentä kertaa. Myös sudenpentujen käsikirja ihmetyttää. Kirja on niin outo, se ei ole kovin paksu, mutta tuntuu, että se sisältäisi kaiken mahdollisen tiedon maailman asioista. Tämä on välillä aika humoristista, sillä eihän mistään kirjasta voi oikeasti löytä kaikkea tietoa. Hannun onnikin on jo humoristisesti liioiteltua. Hänellä on aivan yliluonnollinen onni, ei kenelläkään voi olla niin hyvää onnea oikeassa elämässä. Liioiteltua on myös Hansun syömiset, on huvittavaa katsoa kun hansu syö aivan valtavia määriä ruokaa.
Ankkamaailmassa on koettu monia eri humoristisia virheitä. On varsin omituista, että Pluto ja Hessu ovat molemmat koiria. Kuitenkin Hessu kävelee kahdella jalalla ja osaa puhua, kun taas Pluto käyttäytyy tavallisen koiran tavoin. Eräs hauska käsikirjoittajan virhe on se, että Roope kävi eräällä retkellään maan keskipisteessä, miten tämä on mahdollista? Maan keskipiste on aivan älyttömän kuuma eikä siellä voisi selvitä hengissä. Näitä käsikirjoittajien ja piirtäjien tekemiä huvittavia virheitä on ollut Disney-julkaisuissa aina alusta lähtien. Tosin nämä huvittavat epäluonnolliset asiat eivät ainakaan minua haittaa.
Ainakin vähän vanhemmissa Ankka-tarinoissa saattoi nähdä vanihgoniloista huumoria, esim. Aku saattoi pilailla tahallaan, jos esim. Hannulle kävi jotain. Usein tämä kuitenkin kostautui Akulle. nykyään vahingoniloista lällättelyä näkee Akkareissa vähemmän. Itse en oikein pidä tällaisesta huumorista, se on jotenkin vähän kuivaa. Tämänlainen huumori näkyi erityisesti 50-ja 60-luvun Disney-tarinoissa.
Hhamojen ulkonäölläkin on suurta väliä, kun huumorista on kyse. MM. Kamaraiset ja Tantereiset ovat hauskan näköisiä hahmoja. Usein lukijat kiinnittävät huomiota hahmojen ulkonäköön ja jos ulkonäkö on huvittava, niin lukija todennäköisesti alkaa kiinnostua hahmoista yhä enemmän ja enemmän. MM. Vicar ja heymansit ovat hyviä piirtämään hassun näköisiä hahmoja.
Akkari on koko perheen lehti, mutta siitä huolimatta siinä saattaa joskus olla hiukan alatyylistä, suorastaan pervoa huumoria (aika harvoin kuitenkin). MM. Aku on nähty alasti melko useissakin tarinoissa. Jopa Mustakaapu on nähty puolialasti eräässä vitsisarjassa. Mitään yksityiskohtaisia nämä "alastonkohtaukset" eivät kuitenkaan ole olleet.
Akkarissa ei juuri koskaan kiroilla, mutta eräät hahmot saattavat kuitenkin haukkua toisiaan naurettavilla sanoilla. Eräässä varsin huumorintajuisessa tarinassa Pelle Peloton keksi koneen, joka voi haukkua ketä tahansa. Tulppu ja Aku käyttivät tällaisia koneita juuri tässä kyseisessä tarinassa, kun he eivät enää itse keksineet uusia, hyviä haukkumasanoja. Jotkut Akkarissa mainitut haukkumasanat voivat olla melko loukkaaviakin, mutta en muista lukeneeni yhtään tarinaa jossa oltaisiin kiroiltu.
Useimmilla Disney-taiteilijoilla on hyvä huumori, kiitokset heille. Itseasiassa Akkarin vakipiirtäjistä vain pieni osa omaa kohtalaisen, tai sitä huonomman huumorintajun. kaikkea huumoria ei aina tule ymmärrettyä heti, mutta yleensä Akkarin huumori on varsin yksinkertaista, jonka pikkulapsikin voi käsittää. Joidenkin piirtäjien/käsikijroittajien huumori voi olla hiukan aikuismaisempaa, jota kaikki pikkulapset eivät välttämättä ymmärrä. mitään asiatonta huumoria ei Disney-sarjakuvissa yleensä kuitenkaan näe. Huumoria näkee enemmän Ankka-tarinoissa, kuin Hiiri-tarinoissa. Tämä johtuu pääosin siitä, että Hiiri-tarinoiden hahmot ovat vakavampia kuin Ankat ja tarinoiden aiheet ovat usein jotain vakavasti otettavia dekkaripähkinöitä. Ankka-tarinoissa on myös huomattavasti enemmän erilaisia henkilöitä, ja samalla myös paljon erilaista juumoria. Mikki-tarinoissa ja yleensäkin Hiiri-maailmassa vakituisia päähenkilöitä on huomattavasti vähemmän. Osasyy tähän tarinoiden huumorimäärän eroon on piirtäjät ja käsikirjoittajat, usein Hiiri-tarinoiden piirtäjät eivät olekaan yhtä humoristisia kuin Ankka-piirtäjät, ainakaan Hiiri-tarinoita piirtäessään. Mielestäni on jopa hyvä asia, etteivät Hiiri-tarinat ole niin hauskoja, kuin Ankka-tarinat. Luulisin, että Hiiri-tarinat on tarkoitettukin vähän rauhallisimmiksi ja maltillisiksi. Yksi syy Hiiri-taridoiden huumoripuutteeseen on myös se, että Hiiri-tarinoiden tekijät keskittyvät enemmän laatimaan tarinalle hyvän juonen, tällöin huumori jää takaa-alalle. Mielestäni on täysin turhaa toimia näin.
Eniten huumoria Akkarissa aiheuttaa päähenkilö, Aku Ankka. Aku mokaa ja sählää varsin usein, joten huumorilta ei voi välttyä. Aku vaan on niin hauska, Akusta tekee hauskan myös möläyttelyt. Tulistuessaan hän ei hillitse itseään ja hän saattaa päästää sammakoita suustaan. Akun möläykset ovat usein aika koomillisia, eräässäkin tarinassa hän ärsyynnyksissään haukkui erästä keittoa "yököttäväksi mömmöksi". Usein Akun möläytykset ovat varsin humoristisia. Akusta hauskan tekee hänen luonteensa, ja etenkin kiivautensa ja kömpeäyytensä. Aku on välillä aika kömpelö, ja epähuolellinen ja juuri tämän takia hän aiheuttaa hullunkurisia katastrofeja. Tyypillistä on, että hän aiheuttaa vahinkoa Ankkalinnan rakennuksille. Myös monet muut hahmot ovat varsin humoristisia. Roope, Hessu, Ankanpojat ym. ovat varsin hauskoja hahmoja, ainakin välillä. Eri hahmoilla on erilainen huumorintaju, monet hahmot omaavat hyvän huumorintajun,mutta joillakin huumoria ei ole juuri lainkaan. Jotkut hahmot saattavat taas olla hauskoja tietämättään, kuten vaikka Roope ja Hessu.
Roope on toisinaan aika hauska hahmo mutta välillä taas huumorintajuton. Roopesta tekee hauskan hänen säästäväisyytensä. On huvittavaa lukea jotain tarinaa, missä Roope käyttää teepussia monta kertaa, tai kun hän hakee päivän vanhoja sanomalehtiä puiston roskiksesta.
Hessu on varsin koomillinen hahmo. Jo ulkonäkö kertoo, että Hessu on varsin hassu hahmo. Nimestäkin voi jo ennakoida/arvioida (Hessu Hopo), että hahmossa on jotain hauskaa. Hänen luonteensakin on hauska, ja pieni tyhmyys tuo lisää hauskuutta Hessuun. Hessu on vähän outo, ja hän saattaa joskus olla vähän omalaatuinen, ja juuri sen takia Hessu on varsin humoristinen hahmo. Mielestäni myös Hansu on melko hauska hahmo. Hauskaksi Hansun tekee se, että ähn on ylilaiska ja hänellä on valtava ruokahalu. On varsin huvittavaa, että ruosta täysi jääkaappi saattaa tyhjentyä noin parissa viidessä minuutissa.
Akkarissa julkaistavissa seikkailutarinoissa näkee ehkä vähiten huumoria, kun taas lyhyissä, muutaman sivun vitsisarjoissa huumori on oikeastaan se tärkein asia. Muutaman sivun pituista Akkaritarinaa, jossa ei ole huumoria, on vaikea tehdä, enkä usko, että Akkarin lukijat pitäisivät kyseisenlaisista tarinoista. Mielestäni on hyvä, että aivan kaikki Akkarin tarinat eivät ole täynnä huumoria, sillä en halua Akkarista mitään täysin hulvatonta lehteä. Jonkinlainen maltti Akkarissakin täytyy olla. On melko tavallista, että vitsisarjojen piirrokset ovat vähän huolellisemmin piirrettyjä, kuin vaikkapa kymmensivuisten. Piirroksissa kaikki hauskat tilanteet on piirretty paljon huolellisemmin ja niitä on suunniteltu vähän enemmän. Vitsisaroissa piirtäjllä on hyvin aikaa keskittyä kaikkeen vähän paremmin, ja etenkin huumoriin. Vitsisarjoissa mitään tiettyä päähenkilöä ei välttämättä ole. Carl barks kuitenkin käytti päähenkilönä Roopea omissa vitsisarjoissaan, kun taas mm. holantilaiset taiteilijat suosivat aika paljon Iinestä, Leenua, Liinua ja Tiinua. Aku Ankka on tietenkin myös usein vitsisarjojen päähenkilönä. Vitsisarjoilla voi joissakin tilanteissa olla jo humoristinen nimi. Itse tykkään lukea yksisivuisia vitsisarjoja, aiankin jos luettava vitsisarja on hyvä. Jos esim. vitsisarja on huonosti piirretty, niin menetän mielenkiinotin siihen.
Myös Akkarin kansikuvissa on nähty paljon huumoria vuosien saatossa. Itseasiassa melkein jokaisessa Akkarilehden kansikuvassa on ollut ainakin pieni vitsi. Kansikuvien vitsit ovat mielestäni usein vähän kuivia tai liian tavanomiaisa, mutta joitain hauskojakin kansikuvia on lähivuosina ollut. Yleensä kansikuvien huumori on melko yksinkertaista, usein kansikuvan vitsin huomaa aika nopeasti. On tosin niitäkin kansikuvia, joissa vitsi on piilotettu, eikä sitä heti huomaa. Ovelimmissa kuvissa huumoria ei välttämättä meinaa tujuta ollenkaan. Parhaat kansikuvahuumorit tarjoaa Michel Nadorp. Hänen kansikuvissaan on usein jokin/joitakin vitsi/vitsejä. Hänen kansikuviaan julkaistaan Akkarissa todella usein, joten saamme nähdä Nadorpin huumoripitoisia piirroksia varsin usein. Hän on ehkä kaikista Aktiivisin kansikuvien tekijä. Myös Wilma Van Den Bosch on kohtalaisen huumorintajuinen kansikuvapiirtäjä, myös hänen kansikuviaan julkaistaan Akkarissa hyvin usein. Hän tekee kuitenkin myös huumorittomia kansikuvia, ihan niin kuin Nadorpkin. Kari Korhonenkin on tehnyt taskareihin muutamia kansikuvia, ja mielestäni hän on onnistunut niissä varsin hyvin, hänen kansikuvistaan löytyy usein huumoria, mutta ne ovat samalla mukavan hillittyjä.
Monien tarinoiden sivuhahmojen nimet ovat humoristisia, eivät kuitenkaan kaikki. Osa nimiväännöksistä on hauskoja, ja osa taas ei. Varsinkin Akkarissa näkee usein sivuhahmoilla humoristisia nimiväännöksiä. Myös joillakin vakituisilla hahmoilla on humoristinen nimi, mm. Pormestari Pösö kuulostaa omaan korvaani varsin hauskalta nimeltä. Ensimmäiset Akkarin nimiväännökset luotiin Akkarin toimituksessa 1950-luvulla. Ihka ensimmäinen nimiväännös oli Satupekka, joka keksittiin erään juoksijan nimestä, tämä nimiväännös ei ollut kauhean hauska. parhaimmat nimiväännökset on nähty vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Jopa Don Rosasta on tehty nimiväännös (Toni Ruusunen). Eniten hasukoja nimiväännökiä on tehty urheilijoista. Hyviä väännöksiä ovat mm. Mikael Suurmankeli ja Inga Popo.
Huumori on siis tärkeä osa Akkaria. Usein Akkarissa näkee jonkun verran sarkasmia, mutta ehkä enemmän hulvatonta huumoria, jolle voi joskus nauraa kunnolla. Tarinoiden Suomentajilla on varmasti tärkeä osa tarinoiden huumorissa, ja joskus huumori saattaa tuoda sen varsinaisen juonen tarinaan. Jos tarinassa ei tunnu olevan lainkaan huumoria, niin suomentajalla on kova työ saada tarinastta hauska. Monilla eri piirtäjillä ja käsikirjoittajilla on erilaisia huumorintajuja, ja nyt kerron niistä seuraavaksi:
Vitsisarjojen piirtäjillä ja etenkin käsikirjoittajilla on hyvä huumori. Aku Ankassa vitsikkäimpiä tarinoita ovatkin juuri nuo yksisivuiset, yksisivuisten tarinoiden olisi hyvä olla mahdollisimman selviä ja ytimekkäitä, jotta ne olisivat lukijaoille mieleen. Mielestäni parhaimpia vitsisarjojen piirtäjiä/käsikirjoittajia ovat Al Taliaferro, Bob Karp ja Manuel Gonzales. Nämä kaikki ovat tehneet kunnioitettavana paljon vitsisarjoja, joissa huumori on samantyylistä, mutta vitsit vaihtelevat tarinoiden välillä todella paljon. He osaavat käyttää tarinoissaan monie eri huumorityylejä, joka onkin tärkeä ominaisuus vitsisarjojen piirtäjälle. He kaikki omaavat hyvän huumorintajun, jota ilman ei voi vitsisarjoja tehdä. Maailmassa on toki muitakin hyviä vitsisarjojen tekijöitä, mainittakoon nyt mm. Heymansin veljekset.
Bob Karpin ja Al Taliaferron yksisivuisia vitsisarjoja on julkaistu akkarissa valtava määrä. Yleensä nämä yksisivuiset huumoripläjäykset sijoitetaan aivan Aku Ankka- lehden loppuosaan. Bob Karp ja Al Taliaferro ovat tehneet vitsisarjoja yhdessä 30-luvulta 60-luvulle saakka. Kukaan muu ei ole tehnyt enempää yksisivuisia, kuin tämä parivaljakko. Bob karp käsikirjoitti näitä vitsisarjoja ja Taliaferro piirsi ne. Mielestäni suurin osa heidän vitsisarjoistaan on ollut varsin hyviä, mutta osa on ollut vähän otuoja, ja ymmärtäähän sen, ei kaikista sarjoista voi tulla täydellisiä. Yksisivuisten vitsisarjojen lisäksi he ovat tehneet joitakin pieniä, kolmiruutuisia vitsi-strippejä. kolmiruutiset vitsi-stripit ovat liian yksinkertaisia, eivätkä ne ole aivan niin hauskoja kuin yksisivuiset tarinat. Mielestäni Bob Karp on yksi huumorintajuisimmista käsikirjoittajista. Hänellä tuntuu olevan paljon ideoita, ja hänen huumorintajunsa on monipuolinen. Plussaa on, että hän käsikirjoitti vitsisarjoja monista eri Ankkalinnan hahmoista. Hänen kaltaisiaan huumorimiehiä ei ole ollut paljon.
Manuel Gonzales on myös oiva vitsisarjojen piirtäjä. Hän ei ole saavuttanut aivan yhtä suurta suosiota, kuin Taliaferro, eikä hänen töitään julkaista aivan yhtä usein Akkarissa, mutta ihan hyvä piirtäjä hän kuitenkin on. Gonzales piirsi paljon yksisivuisia Mikki-tarinoita, mikä on mielestäni hyvä asia. Hän olikin yksi huumorintajuisimmista Mikki-piirtäjistä. Gonzalesilla tuntui olevan ideoita paljon, niin kuin Bob Karpillakin. Hän käytti vitsisarjoissaan Mikin lisäksi paljon Hessua, ja joskus myös Morttia ja Verttiä. Hän kuvasi tarinoissaan Hessun varsin kahjoksi, joka sai usein tyhmiä päähänpistoja. Mikki oli hänen vitsisarjoissaan useimmiten se järkevä henkilö. Mortti ja Vertti sen sijaan olivat sitä välimaastoa.
Vitsisarjoissa on paljon huumoria, mutta niin on myös pidemmissäkin Akkari-tarinoissa. Eräs hyvä huumorintajuinen piirtäjä on chileläinen Vicar, jonka Ankka-aiheöiset piirrokset/sarjakuvat ovat hauskuutta täynnä. Hän osaa piirtää Ankat hauskoiksi ja mielenkiintoisiksi. Hän tekee Akun aina hullunhauskaksi. Hän hallitsee hyvin Ankkojen hauskat ilmeet ym. Hän hallitsee hyvin huumorin ja varsinkin hänen piirtämä vihainen Aku on mieleeni, tuolloin AKu on hullunkurinen. Vicar tuntuu keskittyvän enemmän tällaiseen toiminta, action-huumoriin. Hän on mielestäniehkä jopa humoristisin vähän pidempien Ankka-tarinoiden piirtäjä. Sarkasmia, tai hauskoja lausauhdkusia Ankoilta nähdään hieman vähemmän. On hyvä, että Vicarin tarinoita julkaistaan Aku Ankassa varsin usein, ja lähes kaikissa Vicarin tarinoissa on huumoria. Usein Vicar kuvaa Akun hyvin toilailevana ja huolimattomana, mikä on mielestäni Akulle sopivaa.
Don Rosa on hyvin huumorintajuinen käsikirjoittajana ja piirtäjänakin. Hänen käsikirjoituksensa saattavat olla joskus vähän vakavamman ja totisemmanpuoleisia, mutta vähintäänkin hänen piirroksensa on huumorintajuisia. Usein Akkarissa julkaistavat Rosan tarinat eivät ole aivan humoristisimmasta päästä, vaikkei huumori niistäkään puutu. Hän osaa piirtää hyvin hauskan näköisiä, ilmeikkäitä Ankkoja. Mielestäni Donin kielellinen huumori ei varsinaisesti ole kauhean hauskaa, että sille voisi nauraa, mutta Ankkojen repliikkejä on silti hauska lukea. Rosa on tietysti tunnettu tarkasta piirrostyylistään, joten hän tekee/piirtää myös huumorikohdat huolella. Rosa tuntuu käyttävän tarinoissaan aika paljon sarkasmia. Usein Rosa saattaa piirtää jonkin piirroksen taustalle jotain ylimääräistä pientä huumoria. MM. Rosa vihaa Mikki Hiirtä, joten hän piirtää usein tämän tarinoiden taustalle johonkin varsin noloon tilanteeseen/paikkaan. Don Rosan D.U.C.K.-ilonpilaajat tuovat lisää pientä huumoria hänen piirroksiinsa. Joskus ilonpilaaja saattaa piileksiä jossain "nolossa" tai hauskassa paikassa. Niitä on usein kiva etsiä. Voin todeta, että Rosan huumori on todella monipuolista. Hyvä esimerkki Rosan melko hyvästä huumorista on tarinassa Kaikkein mieluisin lahja. Tässä tarinassa eräiden asioiden seurauksena Karhukoplan, Millan, Ankanpoikien, Iinkese ja muiden vartalot sekoittuvat keskenään. Nauroin kunnolla, kun tarinassa eräällä Karhukelmillä oli Iineksen vartalo, mutta hä'nen päänsä oli ihan normaali, karhukelmin pää.
Don Rosan lisäksi myös Carl Barksin tarinoissa on ollut aika paljon huumoria. Itseasiassa huumori sarjakuviin, ja etenkin Aku Ankkaan tuli Barksin myötä, ainakin omasta mielestäni. Carl Barks ei ehkä omaa niin hyvää huumorintajua, kuin Vicar ja Rosa, mutta harvoin näkee Barksin sarjoja, joissa huumori puuttuisi kokonaan. Barks osaa piirtää varsin huumoririkkaita piirroksia, mutta muu huumori ei ole ihan parhaastä päästä. Hän osaa piirtää melko hyvin kaikki huumori-tilanteet. Hän ei aina käytä tarinoissaan huumoria, jos tarinan aihe on vähän synkkä. Barks on piirtänyt ja käsikirjoittanut jonkin verran vitsisarjoja, ja tietenkin näissä kaikissa on paljon huumoria. Lyhyissä vitsisarjoissa Barks käyttää huomattavasti enemmän huumoria, kuin pidemmissä tarinoissaan. Hyvä esimerkki hyvästä Barksin vitsisarjasta on eräs donitsi-aiheinen sarja, jossa Roope huijaa erästä kahvilan työntekijää. Barks on keksinyt Anklanpojille rikoisen hauskan asian. Hän oli ensimmäinen, joka käytti tätä tyyliä Ankanpoikien puhuessa: Tupu: Aku-Setä emmekö... Hupu: voisi... Lupu: Mennä mökille? Eli hän pani Ankanpojat "jakamaan keskenään yhden lauseen", joka olisi normaalitilanteessa tarkoitettu lausuttavaksi vain yhdelle henkilölle. Tämä on outoa huumoria.
Walt Disney oli merkittävä henkilö. Luultavasti hänen ansiostaan Aku on nykyisin huumorintajuinen. Walt loi muutaman muun henkilön kanssa Akusta hauskan hahmon. Mielestäni Wat Disney oli melko huumorintajuinen taiteilija, hän oli mukana Aku-lyhytelokuvien teossa, joista ei huumoria puuttunut.
Akkarissa on julkiastu aika paljon humoristisia, William Van Hornin piirtämiä tarinoita. Williamin käsikirjoitukset ehkä eivät ole hauskimmasta päästä, mutta Ankkojen ilmeet ovat useimmiten varsin hullunkurisia. Mielestäni Van Horn on ehkä hieman jopa humoristisempi taiteiloija kuin Barks. Van Hornillakin on hiukan omalaatuinen huumorintaju. Hän piirtää usein Ankkojen ympärille pörrääviä kärpäsiä. Tuo on mielestäni ihan hyvä oivallus Van Hornilta.
Heymansin veljekset ovat varsin humoristista porukkaa. Itse tykkään lukea heidän tarinoitaan, juuri hyvin huumorisisällön vuoksi. Tyypillistä heille on, että he piirtävät sivuhahmoista rumia, ja hauskannäköisiä. Tämä lisää ehdottomasti tarinoiden hauskuutta ja viihdyttävyyttä. usein heidän piirtämillään sivuhahmoilla saattaa olla oudonnäköiset kasvot, harottavat hiukset ja he ovat toisinaan aika lihavia. Myös Ankoista Heymansit tekevät toisinaan vähän liioitellun näköisiä. He saattavat piirroksissaan suorastaan venytellä Ankkojen raajoja, ja esim. Akulla saattaa olla oudon pitkä kaula ym. He tekevät hahmot hauskoiksi, mutta kuitenkin sopivan asiallisiksi. Molemmat ovat ehdottomasti eräitä humoristisimpia Disney-piirtäjiä koko maailmassa.
Kirsten De Graaf on varsin humoristinen käsikijroittaja. Hän käsikirjoittaa varsin paljon yksisivuisia vitsisarjoja, joita julkaistaan varsin usein Akkarissa. Hänellä tuntuu olevan paljon ideoita ja Mau heymansin avustuksella (he tekevät yhteistyössä paljon vitsisarjoja) he ovat oivallinen parivaljakko sarjakuvien parissa. Kirsten käsikirjoittaa sarjat, ja Mau piirtää. Kirstenillä tuntuu riittävän aika paljon uusia ideoita vitsisarjoihin. Ja mielestäni hän onkin yksi parhaimmista nykyajan vitsisarjaojen tekijöistä.
Hollannista tulee myös muita huumoririkkaita piirtäjiä/käsikirjoittajia. Hyvän huumorin omaavat ainakin käsikirjoittajat Evert Geradts, Jan Kruse ja Frank Jonker. He tekevät paljon humoristisia, muutaman sivun pituisia tarinoita, joissa huumori on lähes aina keskeinen asia. Näiden kolmen käsikirjoituksia julkaistaan Akkarissa varsin usein. Hollantilaiset Ankkataiteilijat ovat tärkeä asia Akkarin huumoripuolella.
Italiasta ei mielestäni tule kauhean paljon humoristisia Disney-taiteilijoita, mutta toki sieltäkin muutama hyvä tulee mm. Romano Scarpa, Enrico faccini ja Massimo De Vita. Italialaisille taiteilijoille on tyypillistä, etteivät he käytä huumoria kaikissa tekemissään tarinoissa. Scarpalla on/oli melko hyvä huumorintaju, vaikkei hän mikään huumoripläjäys ollutkaan. Hänen piirroksensa ovat välillä aika hauskoja. Jollain lailla tykkään Scarpan huumorista, jokin minuun iskee siinä, en tosin vain tiedä miksi. Enrico Faccini on hyvin huumorintajuinen. Hänen tarinoissaan on usein riittävcän paljon huumoria. De Vitan tarinoissa huumori saattaa olla vähän takaa-alalla, mutta hän on mielestäni kuitenkin huumorintajuinen. Usein De Vitan tarinoissa huumori saattaa olla hiukan julmaa. De Vitan Aku ja Roope ovat äkäisiä, mutta kuitenkin varsin humoristisia hahmoja.
Marco Rotalla on mielestäni hiukan erikoinen huumori hänen Ankka-tarinoissaan. Hän ei käytä huumoria tarinoissaan kovin usein, mutta huumori on kuitenkin ihan suht. hyvää. Marcolla on tapana piirtää piirroksen taustalle jotain pientä huumoria, joitain pikku eliöitä, tai hän saattaa sijoittaa johonkin kohtaan tarinaa omat nimikirjaimensa.
Lempipiirtäjälläni Giorgio Cavazzanolla on myös ihan kelvollinen huumorintaju. Hänellä ei ole ihan omanlaistaan huumorintajua, vaan se muistuttaa jonkun verran monien muiden taiteilijoiden huumoria. Kuitenkin Cavazzanon Ankka-tarinoissa näkee huumoria aina silloin tällöin.
Yksi huumorintajuisimmista italialaisista käsikirjoittajista oli Guido Martina. Jokaisessa Martinan käsikirjoituksessa ei aina ollut huumoria, vaan hänkin ikään kuin piilotteli huumoripuolta. Hän käsikirjoitti ainoastaan vähän pidempiä tarinoita, ja onnistui laittamaan tarinoiden juoniin vähän huumoria mukaan. Martinan huumoria on usein kutsuttu julmaksi, ja joissakin hänen tarinoissaan paha ei saa palkkaansa.
Myös Pohjoismaista tulee pari hyvän huumorintajun omaavaa piirtäjää. Mielestäni Flemming Andersenin tarinoissa on huumoria aika paljonkin, hänen tarinoissaan on vain jotain hauskaa. Ainakin hän osaa piirtää hauskan näköisiä hahmoja, ja kaikenlaisia huvittavia tilanteita. En oikein itse edes tiedä, miksi hänen huumorinsa miellyttää minua.
Sander Gulien ei ehkä ole kaikista humoristisin piirtäjä, mutta useissa hänen yksisivuisissa tarinoissa on kuitenkin varsin hyvä juoni. Joskus Gulienin piirtämille yksisivuisille saattaa jopa hieman naurahtaa. useimmat Gulienin piirtämistä tarinoista käsikirjoittaa Jan Kruse, jolla muuten on ihan kelpo huumorintaju. Gulien ei kuitenkaan ole paras mahdollinen humoristi, joten hänen yksisivuisten tarinoiden taso ailahtelee välillä aika paljonkin, jotkin hänen piirtämät yksisivuiset tarinat eivät edes ole hauskoja. yksi hyvä esimerkki Gulienin piirtämästä tarinasta on vitsisarja, jossa Roope odottaa kioskin edustalla että mennessään kisokille hän olisi 100. asiakas.
Bernado ei ole kauhean huumorintajuinen piirtäjä, mutta yksi asia hänenkin piirroksissaan on aika hassua. Hän piirtää kaikki hahmot oudolla piirrostyylillä, jonka seurauksena hahmoista saattaa tulla jotenkin hasukan näköisiä. Hahmojen raajat saattavat olla vääristyneen näköisiä, tai muuten vaan liioiteltuja.
Daniel brancan lennokkaan humoristiset piirrokset miellyttävät minun silmiäni. Vauhdikkuutta hänen tarinoistaan ei puutu, ja huumori on melkein aina jollain lailla mukana hänen piirtämissään tarinoissa. Tulee heti mieleen eräs hyvä esimerkki eräästä Brancan piirtämästä tarinasta 8tarinan nimi: Uudelleen ja uudelleen)(jonka Kari Korhonen on käsikirjoittanut), jossa Akulle tulee suuri pulma. Hän huomaa, että hän elää kokoajan samaa päivää, aina aamuisin herätessään hän huomaa elävänsä samaa päivää, kuin aiemminkin. Hän siis elää saman päivän monta kertaa uudelleen. Aku yrittää tehdä kaiken mahdollisen, jotta pystyisi taas jatkamaan normaalia elämää. Lopulta Aku tulee hulluksi, ja alkaa riehumaan Margariinitehtaalla, kun mikään ei tunnu auttavan. Vasta sen jälkeen Aku huomaakin, että aika on mennyt eteenpäin ja hän elääkin jo seuraavaa päivää. Tämä tarina on mielestäni humoristisia tapahtumia täynnä. Branca osaa piirtää kaikki hullunkuriset tilanteet/kohtaukset mainiolla tavalla ja Kari Korhosen käsikirjoitus on huumoria täynnä. Tämä tarina on eräs hauskimmista tarinoista jonka olen lukenut.
Myös Suomesta löytyy ainakin yksi huumorintajuinen piirtäjä/käsikirjoittaja, nimittäin Kari Korhonen. Korhosen vahvinta alaa huumorin kannalta ovat käsikirjoitukset. Hänen piirroksistaan en yleensä löydä mitään erityisen hauskoja kohtia. Häntä voisi myös verrata Marco Rotaan: Rotan tapaan Kari ei aina tee humoristisia tarinoita, mutta joskus häneltäkin voi nähdä hauskemmanpuoleista tuotantoa. Kari on taitava keksimään huumoripitoisia juonia tarinoihin, itse yksittäiset huumorikohtaukset eivät ehkä ole yhtä hauskoja. Korhosen huumori esiintyy tarinoissa ehkä vähän eri tavalla, kuin monilla muilla piirtäjillä. Lisäksi on mainittava eräs humoristinen yksityiskohta: Korhoselle on tyypillistä, että hän piirtää piirroksen taustalle esim. Nalle Puh-nuken. Näitä hän laittelee tarinoihinsa aina välillä.Mielestäni ihan hyvä ajatus Korhoselta laittaa Puh esim. kaupan hyllylle.
Myös Suomalaisella käsikirjoittajalla, Kai Vainiomäellä, tuntuu olevan jonkun verran huumorintajua. Kailta on julkaistu vain muutamia tarinoita, joten emme voi vielä tarkkaan tietää, mikälainen huumorintaju hänellä on. Kuitenkin lukiessani hänen tarinoitaan olen huomannut tarinoissa joitakin hauskoja kohtia. Toivon, että hänestä tulisi hyvin huumorintajuinen käsikirjoittaja.
Erikoistakin, surostaan outoa huumoria näkee joskus Akkarissa. Noel Van Hornilla on mielestäni vähän erikoinen huumorintaju. Hänen sarjoissaan on huumoria jonkun verran, mutta erikoista sellaista. Tämä saattaa johtua osittein siitä, että Noel piirtää Mikki-tarinoita, joissa ei yleensä ole kovin hullunhauskaa huumoria. Noel esim. piirtää Mikille outoja ilmeitä ym. Myös William Van hornin huumori on mielestäni vähän erikoista. Van Hornien huumori on siis erikoista, mutta vain William on onnitunut tekemään tarinoistaan jollain lailla hauskoja.
Joissakin tarinoissa Ankkalinnalaiset ovat itsekin käsitelleet huumoria. MM. Eräässä Ankka-tarinassa Kuuno ja Riitta perustivat erään huumori-tv-sarjan. Kun taas eräässä toisessa tarinassa Akulla oli jokin naurusairaus, jolloin häntä nauratti kokoajan. Vielä eräässä tarinassa Akua nauratti niin paljon, että siitä tuli lopulta haitallista. näitähän riittää, ja usein hupi-tarinoissa pääosassa on Aku Ankka. Eräs hauska vaate oli Höpöpöksyt. Höpöpöksyjen myötä Ankkalinnalaisista tuli paljon hauskempia ja onnellisempia. Pöksyt olivat aika huvittavan näköisiä, eivätkä ne oikein sopineet Ankkalinnalaisten päälle. Lopulta jokin meni pieleen, ja Ankkalinnalaisten käytös muuttui hullunkuriseksi. Höpöpöksyt saivat haittaa aikaan, mutta samalla ne olivat varsin hauska asia, ainakin lukijoiden mielestä.
Erki käsikirjoittajat ja piirtäjät panostavat huumorin laatuun tarinoissaan eri tavalla. Monilla käsikirjoittajilla huumori jää ikäänkuin sivutuotteeksi, ja he keskittyvät lähes täysin tarinan juoneen. Näiden käsikirjoittajien tarinoista tulee vähän totisempia/vakavampia, mutta hieman niissä saattaa kuitenkin olla huumoria. Jotkin käsikirjoittajat ovat niin huumorintajuisia, että huumori tulee vanhavasti esille heidän tarinoissaan, vaikkeivät he yrittäisikään tehdä huumorimaista käsikirjoitusta. Nopeilla ja taitavilla piirtäjillä on hyvin aikaa keskittyä huumoriaiheisiin piirroksiin, sillä he ovat riittävän monipuolisia ja taitavia piirtäjiä. Tällainen piirtäjä on mm. Don Rosa. Hän ottaa piirroksissaan kaiken huomioon, ja siitä huolimatta jopa hänen huumorinsa on tarinoissa hyvää.
Mielestäni Disney-julkaisuihin ei enää tarvita paljoakaan enempää huumoria, nyt huumoria on melko sopiva määrä, vähän kuitenkin haluaisin huumoria lisää, sillä nykyään en enää ole nauranut millekkään Ankka-tarinalle juuri yhtään. Mutta hyvä asia on se, että tällä hetkellä Akkarin huumori on varsin monipuolista, ja kaikkia huumorin tyylilajeja näkee Akkarissa lähes yhtä paljon. Ankka-tarinoihin siis kaipailen huumoria vähän lisää, mutta Mikki-tarinoihin ei huumoria tarvitsi lisätä, ainakaan niihin Mikki-tarinoihin, jotka jotenkin liittyvät rikoksiin. Vielä joskus 60-luvulla oli paljon huumorittomia tarinoita, nyt tuo puute on onnistuttu korjaamaan, melko hyvin. 60-luvulla Humoristisia piirtäjiä oli aika vähän, kun yksi humoristisimmista piirtäjistä, Carl barks, lopetti piirtämisen ja jäi eläkkeelle. Tuolloin Akkarissa nähtiin aika paljon yksisivuisia vitsisarjoja, joiden varassa hyvä huumori pitkälti oli. 60-ja 70-luvulla italialaisten huumori kukoisti, kun taas amerikan puolelta hyviä huumori-tarinoita ei ilmestynyt juuri lainkaan. 70-80-luvuilla uusia humoristisia piirtäjiä alkoi kuitenkin tulla lisää. Akkarin huumori alkoi pikkuhiljaa kukoistamaan 80-luvulla: Tuolloin mm. Vicarin ja Brancan huumorintajuisia tarinoita julkaistiin Akkarissa monta kertaa kuukaudessa ja tämä kaksikko oli mielestäni 80-luvun humoristisimpia. 90-luvulla Amerikkalaisten Ankka-tarinoiden huumori heräsi uuteen eloon. 90-luvun alkupuolella Akkarissa alettiin julkaista Don Rosan tarinoita, ja tuolloin huumorintajuisia Akkari-piirtäjiä oli varsin paljon, lähes yhtä paljon kuin nykyäänkin. Noihin aikoihin myös Van Hornin tarinoita laettiin julkaista Akkareissa. 90-luvun huumorimielessä tärkeimpiä taiteilijoita olivatkin Rosa ja William Van Horn. Mielestäni huumoria oli vielä joitakin vuosia sitten vähän enemmän kuin nykyään, ehkä tämä johtuu osittain eräiden huippupiirtäjien eläkkeellejäämisestä. 90-luvulla huumoripuolesta vastasivat ainakin Rosa, Vicar, William van Horn ja Carl Barks, joista siis Rosa ja Van Horn ovat täekeimpiä. Nyt kun Rosa on lopettanut piirtämisen ja niin on Vicarkin, niin pelkään, että huumorin määrä Akkarissa saattaa vähentyä lähivuosina. Toivon, että jatkossa hyvät piirtäjät keskittyvät huumoriin, ettei se häviäisi Disney-julkaisuista kokonaan. olisi varsin hyvä, että huumorintajuisten eläkkeelle jääneiden piirtäjien tarinoita julkaistaisiin toiveuusintoina Disney-julkaisuissa.
Yhteenveto: Aku Ankassa (Akkarissa) on ollut paljon huumoria melkeinpä aina. Myös muissa Disney-julkaisuissa, ainakin taskarissa, on ollut huumoria, mutta Akkarissa sitä näkee eniten. Kaikista Disney-julkaisuista Akkarissa on parasta huumoria, esim. taskarissa ei ole läheskään yhtä paljon huumoria. Lähes jokaisessa Ankka-tarinassa on ainakin hiukan huumoria, mutta useissa tarinoissa huumoria on aika paljonkin. Hiiri-tarinoissa ei sen sijaan kovin paljoa huumoria näe, mutta sieltäkin puolelta poikkeuksia löytyy. Eniten huumoria näkee lyhyissä, usein yksisivuisissa tarinoissa, joissa tärkein idea on juuri se vitsi. Mutta myös monissa pidemmissäkin Ankka-tarinoissa on usein vitsejä ja muunlaista huumoria. kaikista vähiten huumoria on superpitkissä tarinoissa, sillä niissä juoni on tärkeämpi kuin huumori. Monet tarinat siis elävät vitsien ja huumorin avulla. Humoristisimpia piirtäjiä/käsikirjoittajia ovat ainakin Don Rosa, Carl Barks, William Van Horn, Heymansit, Karp ja Taliaferro. Humoristisin hahmo on tietysti Aku Ankka, jolle sattuu ja tapahtuu kaikkea melkeinpä jokaisessa tarinassa. Muita hauskoja hahmoja ovat ainakin Roope Ankka ja Hessu Hopo. Ainakin Akkarin huumori on ollut aina melko monipuolista, ainakin kuvallista ja kirjallista huumoria löytyy. Kuvalliseen huumoriin kuuluu usein joitakin noloja tilanteita, sähläystä joitakin taustalla tapahtuvia asioita yms. Eräs merkittävimmistä huumoriin liittyvistä asioista on kaksinkamppailut. Ankkalinnassa on ollut joitakin riitapukareita, jotka ovat tehneet kepposia toisilleen jo kauan. Tällaisia riitaisia hahmoja ovat ainakin Aku&Tulppu sekä Roope&Kroisos. Aku ja Tulppu tekevät aina jos jonkinlaisia kepposia toisilleen, sillä he vihaavat toisiaan, näistä tarinoista ei huumoria puutu. Huumori oli parhaimmillaan joitakin vuosia sitten, nykyään huumori ei ole aivan yhtä hyvää, kuin esim. viisi vuotta sitten. Tämä johtuu pääasiassa vanhojen taiteilijoiden eläkkeelle jäämisestä. Hyvän vitsisarjan aikaasaamiseksi tarvitaan ensinnäkin hyvä käsikirjoitus. Se on tärkein asia vitsitarinoissa, hyvän käsikirjoituksen lisäksi vaaditaan melko huolelliset ja hauskat piirrokset. Nämä yhdistämällä saadaan aikaiseksi vähintäänkin suht hyvä vitsisarja. Myös Suomesta löytyy ainakin kaksi huumorintajuista Ankkataiteilijaa,nimittäin Kari Korhonen ja Kai Vainiomäki. Molemmilla on mielestäni ihan hyvä huumorintaju, ja he tulevat olemaan tulevaisuudessa Suomalaisen sarjakuvan huumorimiehiä.
Aku Ankassa on nähty paljon huumoria jo pitkän pitkän aikaa. Akkarin suosio olisi luultavasti paljon matalampi ilman hyvää huumoria. Itse tuskin lukisin Aku Ankkoja kovinkaan innokkaasti ilman kunnon huumoria. Huumorin ei aina tarvitse olla Akkareissa täysin hulvatonta ja naurettavaa, vaan tärkeintä on, että se edes vähän viihdyttää lukijoita. Monet lukevatkin Akkaria hyvän huumorin takia, jos sitä ei olisi, tulisi Akkarista hiukan tylsä lehti, hahmot muuttuisivat vakavammiksi eikä tarinoissa olisi juuri yhtään mielenkiintoista toimintaa. Huumori on tärkeä osa Disney-lehtiä.
Klassikkohuumoria Akkarissa näkee melko usein. On tyypillistä, että joku tunaroi oikein kunnolla, ja hän saa kaikki Ankkalinnan ihmiset peräänsä, tämä on toistunut monissa eri Akkarin tarinoissa monta kertaa. Ehkä eniten tämätyyppisiä tarinoita on tehnyt chileläinen Vicar, joka mielestäni hallitsee hyvin tämäntyyppiset tarinat. Aku on usein sen roolissa, joka joutuu pakenemaan Ankkalinnalaisia, usein jonnekkin autiolle ja ilmastoltaan kylmälle seudulle. AIka tavallista on myös, että joku tulee möläyttäneeksi jotain sopimatonta. Myös tämän Aku "taitaa" parhaiten. Usein Ankka-tarinoissa kahden hahmon välille syntyy kahakoita, joissa nyrkit heiluvat melko rivakkaan tahtiin. Tämä on ollut Akkarissa vakituista huumoria jo vuosikaudet. Tappelu-huumori on aika tavallista, ja välillä siihen tunee kyllästyvänsä. pahimpia tappelupukareita ovat olleet Aku&Tulppu sekä Roope&Kroisos. On aika tyypillistä, että hintelä Aku haastaa riitaa jonkun ison korston kanssa, ja saa tämän seurauksena mustan silmän. Ankkalinna on huumoria täynnä oleva kaupunki, ja monesti sivuhahmotkin ovat huumorintajuisia, ainakin ulkonäöltään.
Kaksinkamppailu-tarinat ovat vakiinnuttaneet paikkansa monissa eri Disney-lehdissä ajat sitten. Yleensä Riitapukareina ovat jo aiemmin mainitut Aku&Tulppu sekä Roope&Kroisos. Aku ja Tulppu-tarinat ovat omasta mielestäni lähes aina hauskoja, ja joskus niille tulee jopa naurettua. Hauskinta Akun ja Tulpun kaksinkamppailuissa ovat kaikki kierot jäynät, joita he tekevät toisilleen. Eräs hauskimmista Tlupun tekemistä pilpoista Akulle on Akun auton kiinnittäminen katuvalaisimeen. Nautoin vähän, kun Aku lähti ajamaan autollansa ja auton ulkokuori lähti erti rungosta. Roope ja Kroisos ovat yksi Akun ja Tulpun lisäksi yksi hauskimmista riitapukareista Ankkalinnassa. Tyypillistä, on että hävittyään Roopelle Kroisos syö Knallinsa. Tämä tapa hänellä on ollut jo 60-luvulta lähtien. Myös Aku ja Roope osaavat joskus olla aika riitaisia toisilleen. Huumoria heidän välilleen tuo Akun toilailut. Usein Aku tekee jotain, mikä saa Roopen raivostumaan. Monet tarinat päättyvätkin takaa-ajoon, jossa Roope jahtaa Akua raivoissaan.
Aku&Hannu-tarinoissa on usein mukana huumoria. Ennen vanhaan Aku&Hannu-tarinoissa oli vanhingonilohuumoria, mutta niissäkin tarinoissa huumori on muuttunut jonkin verran. Nykyään näissä tarinoissa huumoria on hieman vähemmän kuin ennen ja huumori saattaa olla toimintahuumoria tai hieman ärsyttävää huumoria.
Ankkalinnalaiset ovat usein tekemisissä huumorin kanssa. MM. Ankanpojat haluavat useissa tarinoissa mennä katsomaan sirkusta. Parissa tarinassa jopa Aku on joutunut siruksen Pelleksi, tosin aivan vanhingossa. Ankkalinnalaiset katsovat telkkrista huumorintajuisia tv-ohjelmia. Eräässä Vicarin piirtämässä tarinassa Aku tahtoi sarjakuvapiirtäjäksi, mutta hän ei osannut piirtää muuta, kuin erään naurettavan kehnon stripin.
Joskus huumori saattaa olla liioiteltua, Roopen rahamäärät ovat silloin tällöin ihan yliliioiteltuja, suorastaan humoristisia. Myös monia muita juttuja liioitellaan tarinoissa, jotta niistä tulisi hauskempia, mm. Joidenkin sivuhahmojen naamavärkeistä ollaan tehty joskus aivan kummallisen näköisiä. Roopen säästäväisyyttäkin liioitellaan yleensä niin paljon, että siitä tulee humoristista. Esim. Useissa Roope-tarinoissa Roope saattaa käyttää samaa teepussia monta kymmentä kertaa. Myös sudenpentujen käsikirja ihmetyttää. Kirja on niin outo, se ei ole kovin paksu, mutta tuntuu, että se sisältäisi kaiken mahdollisen tiedon maailman asioista. Tämä on välillä aika humoristista, sillä eihän mistään kirjasta voi oikeasti löytä kaikkea tietoa. Hannun onnikin on jo humoristisesti liioiteltua. Hänellä on aivan yliluonnollinen onni, ei kenelläkään voi olla niin hyvää onnea oikeassa elämässä. Liioiteltua on myös Hansun syömiset, on huvittavaa katsoa kun hansu syö aivan valtavia määriä ruokaa.
Ankkamaailmassa on koettu monia eri humoristisia virheitä. On varsin omituista, että Pluto ja Hessu ovat molemmat koiria. Kuitenkin Hessu kävelee kahdella jalalla ja osaa puhua, kun taas Pluto käyttäytyy tavallisen koiran tavoin. Eräs hauska käsikirjoittajan virhe on se, että Roope kävi eräällä retkellään maan keskipisteessä, miten tämä on mahdollista? Maan keskipiste on aivan älyttömän kuuma eikä siellä voisi selvitä hengissä. Näitä käsikirjoittajien ja piirtäjien tekemiä huvittavia virheitä on ollut Disney-julkaisuissa aina alusta lähtien. Tosin nämä huvittavat epäluonnolliset asiat eivät ainakaan minua haittaa.
Ainakin vähän vanhemmissa Ankka-tarinoissa saattoi nähdä vanihgoniloista huumoria, esim. Aku saattoi pilailla tahallaan, jos esim. Hannulle kävi jotain. Usein tämä kuitenkin kostautui Akulle. nykyään vahingoniloista lällättelyä näkee Akkareissa vähemmän. Itse en oikein pidä tällaisesta huumorista, se on jotenkin vähän kuivaa. Tämänlainen huumori näkyi erityisesti 50-ja 60-luvun Disney-tarinoissa.
Hhamojen ulkonäölläkin on suurta väliä, kun huumorista on kyse. MM. Kamaraiset ja Tantereiset ovat hauskan näköisiä hahmoja. Usein lukijat kiinnittävät huomiota hahmojen ulkonäköön ja jos ulkonäkö on huvittava, niin lukija todennäköisesti alkaa kiinnostua hahmoista yhä enemmän ja enemmän. MM. Vicar ja heymansit ovat hyviä piirtämään hassun näköisiä hahmoja.
Akkari on koko perheen lehti, mutta siitä huolimatta siinä saattaa joskus olla hiukan alatyylistä, suorastaan pervoa huumoria (aika harvoin kuitenkin). MM. Aku on nähty alasti melko useissakin tarinoissa. Jopa Mustakaapu on nähty puolialasti eräässä vitsisarjassa. Mitään yksityiskohtaisia nämä "alastonkohtaukset" eivät kuitenkaan ole olleet.
Akkarissa ei juuri koskaan kiroilla, mutta eräät hahmot saattavat kuitenkin haukkua toisiaan naurettavilla sanoilla. Eräässä varsin huumorintajuisessa tarinassa Pelle Peloton keksi koneen, joka voi haukkua ketä tahansa. Tulppu ja Aku käyttivät tällaisia koneita juuri tässä kyseisessä tarinassa, kun he eivät enää itse keksineet uusia, hyviä haukkumasanoja. Jotkut Akkarissa mainitut haukkumasanat voivat olla melko loukkaaviakin, mutta en muista lukeneeni yhtään tarinaa jossa oltaisiin kiroiltu.
Useimmilla Disney-taiteilijoilla on hyvä huumori, kiitokset heille. Itseasiassa Akkarin vakipiirtäjistä vain pieni osa omaa kohtalaisen, tai sitä huonomman huumorintajun. kaikkea huumoria ei aina tule ymmärrettyä heti, mutta yleensä Akkarin huumori on varsin yksinkertaista, jonka pikkulapsikin voi käsittää. Joidenkin piirtäjien/käsikijroittajien huumori voi olla hiukan aikuismaisempaa, jota kaikki pikkulapset eivät välttämättä ymmärrä. mitään asiatonta huumoria ei Disney-sarjakuvissa yleensä kuitenkaan näe. Huumoria näkee enemmän Ankka-tarinoissa, kuin Hiiri-tarinoissa. Tämä johtuu pääosin siitä, että Hiiri-tarinoiden hahmot ovat vakavampia kuin Ankat ja tarinoiden aiheet ovat usein jotain vakavasti otettavia dekkaripähkinöitä. Ankka-tarinoissa on myös huomattavasti enemmän erilaisia henkilöitä, ja samalla myös paljon erilaista juumoria. Mikki-tarinoissa ja yleensäkin Hiiri-maailmassa vakituisia päähenkilöitä on huomattavasti vähemmän. Osasyy tähän tarinoiden huumorimäärän eroon on piirtäjät ja käsikirjoittajat, usein Hiiri-tarinoiden piirtäjät eivät olekaan yhtä humoristisia kuin Ankka-piirtäjät, ainakaan Hiiri-tarinoita piirtäessään. Mielestäni on jopa hyvä asia, etteivät Hiiri-tarinat ole niin hauskoja, kuin Ankka-tarinat. Luulisin, että Hiiri-tarinat on tarkoitettukin vähän rauhallisimmiksi ja maltillisiksi. Yksi syy Hiiri-taridoiden huumoripuutteeseen on myös se, että Hiiri-tarinoiden tekijät keskittyvät enemmän laatimaan tarinalle hyvän juonen, tällöin huumori jää takaa-alalle. Mielestäni on täysin turhaa toimia näin.
Eniten huumoria Akkarissa aiheuttaa päähenkilö, Aku Ankka. Aku mokaa ja sählää varsin usein, joten huumorilta ei voi välttyä. Aku vaan on niin hauska, Akusta tekee hauskan myös möläyttelyt. Tulistuessaan hän ei hillitse itseään ja hän saattaa päästää sammakoita suustaan. Akun möläykset ovat usein aika koomillisia, eräässäkin tarinassa hän ärsyynnyksissään haukkui erästä keittoa "yököttäväksi mömmöksi". Usein Akun möläytykset ovat varsin humoristisia. Akusta hauskan tekee hänen luonteensa, ja etenkin kiivautensa ja kömpeäyytensä. Aku on välillä aika kömpelö, ja epähuolellinen ja juuri tämän takia hän aiheuttaa hullunkurisia katastrofeja. Tyypillistä on, että hän aiheuttaa vahinkoa Ankkalinnan rakennuksille. Myös monet muut hahmot ovat varsin humoristisia. Roope, Hessu, Ankanpojat ym. ovat varsin hauskoja hahmoja, ainakin välillä. Eri hahmoilla on erilainen huumorintaju, monet hahmot omaavat hyvän huumorintajun,mutta joillakin huumoria ei ole juuri lainkaan. Jotkut hahmot saattavat taas olla hauskoja tietämättään, kuten vaikka Roope ja Hessu.
Roope on toisinaan aika hauska hahmo mutta välillä taas huumorintajuton. Roopesta tekee hauskan hänen säästäväisyytensä. On huvittavaa lukea jotain tarinaa, missä Roope käyttää teepussia monta kertaa, tai kun hän hakee päivän vanhoja sanomalehtiä puiston roskiksesta.
Hessu on varsin koomillinen hahmo. Jo ulkonäkö kertoo, että Hessu on varsin hassu hahmo. Nimestäkin voi jo ennakoida/arvioida (Hessu Hopo), että hahmossa on jotain hauskaa. Hänen luonteensakin on hauska, ja pieni tyhmyys tuo lisää hauskuutta Hessuun. Hessu on vähän outo, ja hän saattaa joskus olla vähän omalaatuinen, ja juuri sen takia Hessu on varsin humoristinen hahmo. Mielestäni myös Hansu on melko hauska hahmo. Hauskaksi Hansun tekee se, että ähn on ylilaiska ja hänellä on valtava ruokahalu. On varsin huvittavaa, että ruosta täysi jääkaappi saattaa tyhjentyä noin parissa viidessä minuutissa.
Akkarissa julkaistavissa seikkailutarinoissa näkee ehkä vähiten huumoria, kun taas lyhyissä, muutaman sivun vitsisarjoissa huumori on oikeastaan se tärkein asia. Muutaman sivun pituista Akkaritarinaa, jossa ei ole huumoria, on vaikea tehdä, enkä usko, että Akkarin lukijat pitäisivät kyseisenlaisista tarinoista. Mielestäni on hyvä, että aivan kaikki Akkarin tarinat eivät ole täynnä huumoria, sillä en halua Akkarista mitään täysin hulvatonta lehteä. Jonkinlainen maltti Akkarissakin täytyy olla. On melko tavallista, että vitsisarjojen piirrokset ovat vähän huolellisemmin piirrettyjä, kuin vaikkapa kymmensivuisten. Piirroksissa kaikki hauskat tilanteet on piirretty paljon huolellisemmin ja niitä on suunniteltu vähän enemmän. Vitsisaroissa piirtäjllä on hyvin aikaa keskittyä kaikkeen vähän paremmin, ja etenkin huumoriin. Vitsisarjoissa mitään tiettyä päähenkilöä ei välttämättä ole. Carl barks kuitenkin käytti päähenkilönä Roopea omissa vitsisarjoissaan, kun taas mm. holantilaiset taiteilijat suosivat aika paljon Iinestä, Leenua, Liinua ja Tiinua. Aku Ankka on tietenkin myös usein vitsisarjojen päähenkilönä. Vitsisarjoilla voi joissakin tilanteissa olla jo humoristinen nimi. Itse tykkään lukea yksisivuisia vitsisarjoja, aiankin jos luettava vitsisarja on hyvä. Jos esim. vitsisarja on huonosti piirretty, niin menetän mielenkiinotin siihen.
Myös Akkarin kansikuvissa on nähty paljon huumoria vuosien saatossa. Itseasiassa melkein jokaisessa Akkarilehden kansikuvassa on ollut ainakin pieni vitsi. Kansikuvien vitsit ovat mielestäni usein vähän kuivia tai liian tavanomiaisa, mutta joitain hauskojakin kansikuvia on lähivuosina ollut. Yleensä kansikuvien huumori on melko yksinkertaista, usein kansikuvan vitsin huomaa aika nopeasti. On tosin niitäkin kansikuvia, joissa vitsi on piilotettu, eikä sitä heti huomaa. Ovelimmissa kuvissa huumoria ei välttämättä meinaa tujuta ollenkaan. Parhaat kansikuvahuumorit tarjoaa Michel Nadorp. Hänen kansikuvissaan on usein jokin/joitakin vitsi/vitsejä. Hänen kansikuviaan julkaistaan Akkarissa todella usein, joten saamme nähdä Nadorpin huumoripitoisia piirroksia varsin usein. Hän on ehkä kaikista Aktiivisin kansikuvien tekijä. Myös Wilma Van Den Bosch on kohtalaisen huumorintajuinen kansikuvapiirtäjä, myös hänen kansikuviaan julkaistaan Akkarissa hyvin usein. Hän tekee kuitenkin myös huumorittomia kansikuvia, ihan niin kuin Nadorpkin. Kari Korhonenkin on tehnyt taskareihin muutamia kansikuvia, ja mielestäni hän on onnistunut niissä varsin hyvin, hänen kansikuvistaan löytyy usein huumoria, mutta ne ovat samalla mukavan hillittyjä.
Monien tarinoiden sivuhahmojen nimet ovat humoristisia, eivät kuitenkaan kaikki. Osa nimiväännöksistä on hauskoja, ja osa taas ei. Varsinkin Akkarissa näkee usein sivuhahmoilla humoristisia nimiväännöksiä. Myös joillakin vakituisilla hahmoilla on humoristinen nimi, mm. Pormestari Pösö kuulostaa omaan korvaani varsin hauskalta nimeltä. Ensimmäiset Akkarin nimiväännökset luotiin Akkarin toimituksessa 1950-luvulla. Ihka ensimmäinen nimiväännös oli Satupekka, joka keksittiin erään juoksijan nimestä, tämä nimiväännös ei ollut kauhean hauska. parhaimmat nimiväännökset on nähty vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Jopa Don Rosasta on tehty nimiväännös (Toni Ruusunen). Eniten hasukoja nimiväännökiä on tehty urheilijoista. Hyviä väännöksiä ovat mm. Mikael Suurmankeli ja Inga Popo.
Huumori on siis tärkeä osa Akkaria. Usein Akkarissa näkee jonkun verran sarkasmia, mutta ehkä enemmän hulvatonta huumoria, jolle voi joskus nauraa kunnolla. Tarinoiden Suomentajilla on varmasti tärkeä osa tarinoiden huumorissa, ja joskus huumori saattaa tuoda sen varsinaisen juonen tarinaan. Jos tarinassa ei tunnu olevan lainkaan huumoria, niin suomentajalla on kova työ saada tarinastta hauska. Monilla eri piirtäjillä ja käsikirjoittajilla on erilaisia huumorintajuja, ja nyt kerron niistä seuraavaksi:
Vitsisarjojen piirtäjillä ja etenkin käsikirjoittajilla on hyvä huumori. Aku Ankassa vitsikkäimpiä tarinoita ovatkin juuri nuo yksisivuiset, yksisivuisten tarinoiden olisi hyvä olla mahdollisimman selviä ja ytimekkäitä, jotta ne olisivat lukijaoille mieleen. Mielestäni parhaimpia vitsisarjojen piirtäjiä/käsikirjoittajia ovat Al Taliaferro, Bob Karp ja Manuel Gonzales. Nämä kaikki ovat tehneet kunnioitettavana paljon vitsisarjoja, joissa huumori on samantyylistä, mutta vitsit vaihtelevat tarinoiden välillä todella paljon. He osaavat käyttää tarinoissaan monie eri huumorityylejä, joka onkin tärkeä ominaisuus vitsisarjojen piirtäjälle. He kaikki omaavat hyvän huumorintajun, jota ilman ei voi vitsisarjoja tehdä. Maailmassa on toki muitakin hyviä vitsisarjojen tekijöitä, mainittakoon nyt mm. Heymansin veljekset.
Bob Karpin ja Al Taliaferron yksisivuisia vitsisarjoja on julkaistu akkarissa valtava määrä. Yleensä nämä yksisivuiset huumoripläjäykset sijoitetaan aivan Aku Ankka- lehden loppuosaan. Bob Karp ja Al Taliaferro ovat tehneet vitsisarjoja yhdessä 30-luvulta 60-luvulle saakka. Kukaan muu ei ole tehnyt enempää yksisivuisia, kuin tämä parivaljakko. Bob karp käsikirjoitti näitä vitsisarjoja ja Taliaferro piirsi ne. Mielestäni suurin osa heidän vitsisarjoistaan on ollut varsin hyviä, mutta osa on ollut vähän otuoja, ja ymmärtäähän sen, ei kaikista sarjoista voi tulla täydellisiä. Yksisivuisten vitsisarjojen lisäksi he ovat tehneet joitakin pieniä, kolmiruutuisia vitsi-strippejä. kolmiruutiset vitsi-stripit ovat liian yksinkertaisia, eivätkä ne ole aivan niin hauskoja kuin yksisivuiset tarinat. Mielestäni Bob Karp on yksi huumorintajuisimmista käsikirjoittajista. Hänellä tuntuu olevan paljon ideoita, ja hänen huumorintajunsa on monipuolinen. Plussaa on, että hän käsikirjoitti vitsisarjoja monista eri Ankkalinnan hahmoista. Hänen kaltaisiaan huumorimiehiä ei ole ollut paljon.
Manuel Gonzales on myös oiva vitsisarjojen piirtäjä. Hän ei ole saavuttanut aivan yhtä suurta suosiota, kuin Taliaferro, eikä hänen töitään julkaista aivan yhtä usein Akkarissa, mutta ihan hyvä piirtäjä hän kuitenkin on. Gonzales piirsi paljon yksisivuisia Mikki-tarinoita, mikä on mielestäni hyvä asia. Hän olikin yksi huumorintajuisimmista Mikki-piirtäjistä. Gonzalesilla tuntui olevan ideoita paljon, niin kuin Bob Karpillakin. Hän käytti vitsisarjoissaan Mikin lisäksi paljon Hessua, ja joskus myös Morttia ja Verttiä. Hän kuvasi tarinoissaan Hessun varsin kahjoksi, joka sai usein tyhmiä päähänpistoja. Mikki oli hänen vitsisarjoissaan useimmiten se järkevä henkilö. Mortti ja Vertti sen sijaan olivat sitä välimaastoa.
Vitsisarjoissa on paljon huumoria, mutta niin on myös pidemmissäkin Akkari-tarinoissa. Eräs hyvä huumorintajuinen piirtäjä on chileläinen Vicar, jonka Ankka-aiheöiset piirrokset/sarjakuvat ovat hauskuutta täynnä. Hän osaa piirtää Ankat hauskoiksi ja mielenkiintoisiksi. Hän tekee Akun aina hullunhauskaksi. Hän hallitsee hyvin Ankkojen hauskat ilmeet ym. Hän hallitsee hyvin huumorin ja varsinkin hänen piirtämä vihainen Aku on mieleeni, tuolloin AKu on hullunkurinen. Vicar tuntuu keskittyvän enemmän tällaiseen toiminta, action-huumoriin. Hän on mielestäniehkä jopa humoristisin vähän pidempien Ankka-tarinoiden piirtäjä. Sarkasmia, tai hauskoja lausauhdkusia Ankoilta nähdään hieman vähemmän. On hyvä, että Vicarin tarinoita julkaistaan Aku Ankassa varsin usein, ja lähes kaikissa Vicarin tarinoissa on huumoria. Usein Vicar kuvaa Akun hyvin toilailevana ja huolimattomana, mikä on mielestäni Akulle sopivaa.
Don Rosa on hyvin huumorintajuinen käsikirjoittajana ja piirtäjänakin. Hänen käsikirjoituksensa saattavat olla joskus vähän vakavamman ja totisemmanpuoleisia, mutta vähintäänkin hänen piirroksensa on huumorintajuisia. Usein Akkarissa julkaistavat Rosan tarinat eivät ole aivan humoristisimmasta päästä, vaikkei huumori niistäkään puutu. Hän osaa piirtää hyvin hauskan näköisiä, ilmeikkäitä Ankkoja. Mielestäni Donin kielellinen huumori ei varsinaisesti ole kauhean hauskaa, että sille voisi nauraa, mutta Ankkojen repliikkejä on silti hauska lukea. Rosa on tietysti tunnettu tarkasta piirrostyylistään, joten hän tekee/piirtää myös huumorikohdat huolella. Rosa tuntuu käyttävän tarinoissaan aika paljon sarkasmia. Usein Rosa saattaa piirtää jonkin piirroksen taustalle jotain ylimääräistä pientä huumoria. MM. Rosa vihaa Mikki Hiirtä, joten hän piirtää usein tämän tarinoiden taustalle johonkin varsin noloon tilanteeseen/paikkaan. Don Rosan D.U.C.K.-ilonpilaajat tuovat lisää pientä huumoria hänen piirroksiinsa. Joskus ilonpilaaja saattaa piileksiä jossain "nolossa" tai hauskassa paikassa. Niitä on usein kiva etsiä. Voin todeta, että Rosan huumori on todella monipuolista. Hyvä esimerkki Rosan melko hyvästä huumorista on tarinassa Kaikkein mieluisin lahja. Tässä tarinassa eräiden asioiden seurauksena Karhukoplan, Millan, Ankanpoikien, Iinkese ja muiden vartalot sekoittuvat keskenään. Nauroin kunnolla, kun tarinassa eräällä Karhukelmillä oli Iineksen vartalo, mutta hä'nen päänsä oli ihan normaali, karhukelmin pää.
Don Rosan lisäksi myös Carl Barksin tarinoissa on ollut aika paljon huumoria. Itseasiassa huumori sarjakuviin, ja etenkin Aku Ankkaan tuli Barksin myötä, ainakin omasta mielestäni. Carl Barks ei ehkä omaa niin hyvää huumorintajua, kuin Vicar ja Rosa, mutta harvoin näkee Barksin sarjoja, joissa huumori puuttuisi kokonaan. Barks osaa piirtää varsin huumoririkkaita piirroksia, mutta muu huumori ei ole ihan parhaastä päästä. Hän osaa piirtää melko hyvin kaikki huumori-tilanteet. Hän ei aina käytä tarinoissaan huumoria, jos tarinan aihe on vähän synkkä. Barks on piirtänyt ja käsikirjoittanut jonkin verran vitsisarjoja, ja tietenkin näissä kaikissa on paljon huumoria. Lyhyissä vitsisarjoissa Barks käyttää huomattavasti enemmän huumoria, kuin pidemmissä tarinoissaan. Hyvä esimerkki hyvästä Barksin vitsisarjasta on eräs donitsi-aiheinen sarja, jossa Roope huijaa erästä kahvilan työntekijää. Barks on keksinyt Anklanpojille rikoisen hauskan asian. Hän oli ensimmäinen, joka käytti tätä tyyliä Ankanpoikien puhuessa: Tupu: Aku-Setä emmekö... Hupu: voisi... Lupu: Mennä mökille? Eli hän pani Ankanpojat "jakamaan keskenään yhden lauseen", joka olisi normaalitilanteessa tarkoitettu lausuttavaksi vain yhdelle henkilölle. Tämä on outoa huumoria.
Walt Disney oli merkittävä henkilö. Luultavasti hänen ansiostaan Aku on nykyisin huumorintajuinen. Walt loi muutaman muun henkilön kanssa Akusta hauskan hahmon. Mielestäni Wat Disney oli melko huumorintajuinen taiteilija, hän oli mukana Aku-lyhytelokuvien teossa, joista ei huumoria puuttunut.
Akkarissa on julkiastu aika paljon humoristisia, William Van Hornin piirtämiä tarinoita. Williamin käsikirjoitukset ehkä eivät ole hauskimmasta päästä, mutta Ankkojen ilmeet ovat useimmiten varsin hullunkurisia. Mielestäni Van Horn on ehkä hieman jopa humoristisempi taiteiloija kuin Barks. Van Hornillakin on hiukan omalaatuinen huumorintaju. Hän piirtää usein Ankkojen ympärille pörrääviä kärpäsiä. Tuo on mielestäni ihan hyvä oivallus Van Hornilta.
Heymansin veljekset ovat varsin humoristista porukkaa. Itse tykkään lukea heidän tarinoitaan, juuri hyvin huumorisisällön vuoksi. Tyypillistä heille on, että he piirtävät sivuhahmoista rumia, ja hauskannäköisiä. Tämä lisää ehdottomasti tarinoiden hauskuutta ja viihdyttävyyttä. usein heidän piirtämillään sivuhahmoilla saattaa olla oudonnäköiset kasvot, harottavat hiukset ja he ovat toisinaan aika lihavia. Myös Ankoista Heymansit tekevät toisinaan vähän liioitellun näköisiä. He saattavat piirroksissaan suorastaan venytellä Ankkojen raajoja, ja esim. Akulla saattaa olla oudon pitkä kaula ym. He tekevät hahmot hauskoiksi, mutta kuitenkin sopivan asiallisiksi. Molemmat ovat ehdottomasti eräitä humoristisimpia Disney-piirtäjiä koko maailmassa.
Kirsten De Graaf on varsin humoristinen käsikijroittaja. Hän käsikirjoittaa varsin paljon yksisivuisia vitsisarjoja, joita julkaistaan varsin usein Akkarissa. Hänellä tuntuu olevan paljon ideoita ja Mau heymansin avustuksella (he tekevät yhteistyössä paljon vitsisarjoja) he ovat oivallinen parivaljakko sarjakuvien parissa. Kirsten käsikirjoittaa sarjat, ja Mau piirtää. Kirstenillä tuntuu riittävän aika paljon uusia ideoita vitsisarjoihin. Ja mielestäni hän onkin yksi parhaimmista nykyajan vitsisarjaojen tekijöistä.
Hollannista tulee myös muita huumoririkkaita piirtäjiä/käsikirjoittajia. Hyvän huumorin omaavat ainakin käsikirjoittajat Evert Geradts, Jan Kruse ja Frank Jonker. He tekevät paljon humoristisia, muutaman sivun pituisia tarinoita, joissa huumori on lähes aina keskeinen asia. Näiden kolmen käsikirjoituksia julkaistaan Akkarissa varsin usein. Hollantilaiset Ankkataiteilijat ovat tärkeä asia Akkarin huumoripuolella.
Italiasta ei mielestäni tule kauhean paljon humoristisia Disney-taiteilijoita, mutta toki sieltäkin muutama hyvä tulee mm. Romano Scarpa, Enrico faccini ja Massimo De Vita. Italialaisille taiteilijoille on tyypillistä, etteivät he käytä huumoria kaikissa tekemissään tarinoissa. Scarpalla on/oli melko hyvä huumorintaju, vaikkei hän mikään huumoripläjäys ollutkaan. Hänen piirroksensa ovat välillä aika hauskoja. Jollain lailla tykkään Scarpan huumorista, jokin minuun iskee siinä, en tosin vain tiedä miksi. Enrico Faccini on hyvin huumorintajuinen. Hänen tarinoissaan on usein riittävcän paljon huumoria. De Vitan tarinoissa huumori saattaa olla vähän takaa-alalla, mutta hän on mielestäni kuitenkin huumorintajuinen. Usein De Vitan tarinoissa huumori saattaa olla hiukan julmaa. De Vitan Aku ja Roope ovat äkäisiä, mutta kuitenkin varsin humoristisia hahmoja.
Marco Rotalla on mielestäni hiukan erikoinen huumori hänen Ankka-tarinoissaan. Hän ei käytä huumoria tarinoissaan kovin usein, mutta huumori on kuitenkin ihan suht. hyvää. Marcolla on tapana piirtää piirroksen taustalle jotain pientä huumoria, joitain pikku eliöitä, tai hän saattaa sijoittaa johonkin kohtaan tarinaa omat nimikirjaimensa.
Lempipiirtäjälläni Giorgio Cavazzanolla on myös ihan kelvollinen huumorintaju. Hänellä ei ole ihan omanlaistaan huumorintajua, vaan se muistuttaa jonkun verran monien muiden taiteilijoiden huumoria. Kuitenkin Cavazzanon Ankka-tarinoissa näkee huumoria aina silloin tällöin.
Yksi huumorintajuisimmista italialaisista käsikirjoittajista oli Guido Martina. Jokaisessa Martinan käsikirjoituksessa ei aina ollut huumoria, vaan hänkin ikään kuin piilotteli huumoripuolta. Hän käsikirjoitti ainoastaan vähän pidempiä tarinoita, ja onnistui laittamaan tarinoiden juoniin vähän huumoria mukaan. Martinan huumoria on usein kutsuttu julmaksi, ja joissakin hänen tarinoissaan paha ei saa palkkaansa.
Myös Pohjoismaista tulee pari hyvän huumorintajun omaavaa piirtäjää. Mielestäni Flemming Andersenin tarinoissa on huumoria aika paljonkin, hänen tarinoissaan on vain jotain hauskaa. Ainakin hän osaa piirtää hauskan näköisiä hahmoja, ja kaikenlaisia huvittavia tilanteita. En oikein itse edes tiedä, miksi hänen huumorinsa miellyttää minua.
Sander Gulien ei ehkä ole kaikista humoristisin piirtäjä, mutta useissa hänen yksisivuisissa tarinoissa on kuitenkin varsin hyvä juoni. Joskus Gulienin piirtämille yksisivuisille saattaa jopa hieman naurahtaa. useimmat Gulienin piirtämistä tarinoista käsikirjoittaa Jan Kruse, jolla muuten on ihan kelpo huumorintaju. Gulien ei kuitenkaan ole paras mahdollinen humoristi, joten hänen yksisivuisten tarinoiden taso ailahtelee välillä aika paljonkin, jotkin hänen piirtämät yksisivuiset tarinat eivät edes ole hauskoja. yksi hyvä esimerkki Gulienin piirtämästä tarinasta on vitsisarja, jossa Roope odottaa kioskin edustalla että mennessään kisokille hän olisi 100. asiakas.
Bernado ei ole kauhean huumorintajuinen piirtäjä, mutta yksi asia hänenkin piirroksissaan on aika hassua. Hän piirtää kaikki hahmot oudolla piirrostyylillä, jonka seurauksena hahmoista saattaa tulla jotenkin hasukan näköisiä. Hahmojen raajat saattavat olla vääristyneen näköisiä, tai muuten vaan liioiteltuja.
Daniel brancan lennokkaan humoristiset piirrokset miellyttävät minun silmiäni. Vauhdikkuutta hänen tarinoistaan ei puutu, ja huumori on melkein aina jollain lailla mukana hänen piirtämissään tarinoissa. Tulee heti mieleen eräs hyvä esimerkki eräästä Brancan piirtämästä tarinasta 8tarinan nimi: Uudelleen ja uudelleen)(jonka Kari Korhonen on käsikirjoittanut), jossa Akulle tulee suuri pulma. Hän huomaa, että hän elää kokoajan samaa päivää, aina aamuisin herätessään hän huomaa elävänsä samaa päivää, kuin aiemminkin. Hän siis elää saman päivän monta kertaa uudelleen. Aku yrittää tehdä kaiken mahdollisen, jotta pystyisi taas jatkamaan normaalia elämää. Lopulta Aku tulee hulluksi, ja alkaa riehumaan Margariinitehtaalla, kun mikään ei tunnu auttavan. Vasta sen jälkeen Aku huomaakin, että aika on mennyt eteenpäin ja hän elääkin jo seuraavaa päivää. Tämä tarina on mielestäni humoristisia tapahtumia täynnä. Branca osaa piirtää kaikki hullunkuriset tilanteet/kohtaukset mainiolla tavalla ja Kari Korhosen käsikirjoitus on huumoria täynnä. Tämä tarina on eräs hauskimmista tarinoista jonka olen lukenut.
Myös Suomesta löytyy ainakin yksi huumorintajuinen piirtäjä/käsikirjoittaja, nimittäin Kari Korhonen. Korhosen vahvinta alaa huumorin kannalta ovat käsikirjoitukset. Hänen piirroksistaan en yleensä löydä mitään erityisen hauskoja kohtia. Häntä voisi myös verrata Marco Rotaan: Rotan tapaan Kari ei aina tee humoristisia tarinoita, mutta joskus häneltäkin voi nähdä hauskemmanpuoleista tuotantoa. Kari on taitava keksimään huumoripitoisia juonia tarinoihin, itse yksittäiset huumorikohtaukset eivät ehkä ole yhtä hauskoja. Korhosen huumori esiintyy tarinoissa ehkä vähän eri tavalla, kuin monilla muilla piirtäjillä. Lisäksi on mainittava eräs humoristinen yksityiskohta: Korhoselle on tyypillistä, että hän piirtää piirroksen taustalle esim. Nalle Puh-nuken. Näitä hän laittelee tarinoihinsa aina välillä.Mielestäni ihan hyvä ajatus Korhoselta laittaa Puh esim. kaupan hyllylle.
Myös Suomalaisella käsikirjoittajalla, Kai Vainiomäellä, tuntuu olevan jonkun verran huumorintajua. Kailta on julkaistu vain muutamia tarinoita, joten emme voi vielä tarkkaan tietää, mikälainen huumorintaju hänellä on. Kuitenkin lukiessani hänen tarinoitaan olen huomannut tarinoissa joitakin hauskoja kohtia. Toivon, että hänestä tulisi hyvin huumorintajuinen käsikirjoittaja.
Erikoistakin, surostaan outoa huumoria näkee joskus Akkarissa. Noel Van Hornilla on mielestäni vähän erikoinen huumorintaju. Hänen sarjoissaan on huumoria jonkun verran, mutta erikoista sellaista. Tämä saattaa johtua osittein siitä, että Noel piirtää Mikki-tarinoita, joissa ei yleensä ole kovin hullunhauskaa huumoria. Noel esim. piirtää Mikille outoja ilmeitä ym. Myös William Van hornin huumori on mielestäni vähän erikoista. Van Hornien huumori on siis erikoista, mutta vain William on onnitunut tekemään tarinoistaan jollain lailla hauskoja.
Joissakin tarinoissa Ankkalinnalaiset ovat itsekin käsitelleet huumoria. MM. Eräässä Ankka-tarinassa Kuuno ja Riitta perustivat erään huumori-tv-sarjan. Kun taas eräässä toisessa tarinassa Akulla oli jokin naurusairaus, jolloin häntä nauratti kokoajan. Vielä eräässä tarinassa Akua nauratti niin paljon, että siitä tuli lopulta haitallista. näitähän riittää, ja usein hupi-tarinoissa pääosassa on Aku Ankka. Eräs hauska vaate oli Höpöpöksyt. Höpöpöksyjen myötä Ankkalinnalaisista tuli paljon hauskempia ja onnellisempia. Pöksyt olivat aika huvittavan näköisiä, eivätkä ne oikein sopineet Ankkalinnalaisten päälle. Lopulta jokin meni pieleen, ja Ankkalinnalaisten käytös muuttui hullunkuriseksi. Höpöpöksyt saivat haittaa aikaan, mutta samalla ne olivat varsin hauska asia, ainakin lukijoiden mielestä.
Erki käsikirjoittajat ja piirtäjät panostavat huumorin laatuun tarinoissaan eri tavalla. Monilla käsikirjoittajilla huumori jää ikäänkuin sivutuotteeksi, ja he keskittyvät lähes täysin tarinan juoneen. Näiden käsikirjoittajien tarinoista tulee vähän totisempia/vakavampia, mutta hieman niissä saattaa kuitenkin olla huumoria. Jotkin käsikirjoittajat ovat niin huumorintajuisia, että huumori tulee vanhavasti esille heidän tarinoissaan, vaikkeivät he yrittäisikään tehdä huumorimaista käsikirjoitusta. Nopeilla ja taitavilla piirtäjillä on hyvin aikaa keskittyä huumoriaiheisiin piirroksiin, sillä he ovat riittävän monipuolisia ja taitavia piirtäjiä. Tällainen piirtäjä on mm. Don Rosa. Hän ottaa piirroksissaan kaiken huomioon, ja siitä huolimatta jopa hänen huumorinsa on tarinoissa hyvää.
Mielestäni Disney-julkaisuihin ei enää tarvita paljoakaan enempää huumoria, nyt huumoria on melko sopiva määrä, vähän kuitenkin haluaisin huumoria lisää, sillä nykyään en enää ole nauranut millekkään Ankka-tarinalle juuri yhtään. Mutta hyvä asia on se, että tällä hetkellä Akkarin huumori on varsin monipuolista, ja kaikkia huumorin tyylilajeja näkee Akkarissa lähes yhtä paljon. Ankka-tarinoihin siis kaipailen huumoria vähän lisää, mutta Mikki-tarinoihin ei huumoria tarvitsi lisätä, ainakaan niihin Mikki-tarinoihin, jotka jotenkin liittyvät rikoksiin. Vielä joskus 60-luvulla oli paljon huumorittomia tarinoita, nyt tuo puute on onnistuttu korjaamaan, melko hyvin. 60-luvulla Humoristisia piirtäjiä oli aika vähän, kun yksi humoristisimmista piirtäjistä, Carl barks, lopetti piirtämisen ja jäi eläkkeelle. Tuolloin Akkarissa nähtiin aika paljon yksisivuisia vitsisarjoja, joiden varassa hyvä huumori pitkälti oli. 60-ja 70-luvulla italialaisten huumori kukoisti, kun taas amerikan puolelta hyviä huumori-tarinoita ei ilmestynyt juuri lainkaan. 70-80-luvuilla uusia humoristisia piirtäjiä alkoi kuitenkin tulla lisää. Akkarin huumori alkoi pikkuhiljaa kukoistamaan 80-luvulla: Tuolloin mm. Vicarin ja Brancan huumorintajuisia tarinoita julkaistiin Akkarissa monta kertaa kuukaudessa ja tämä kaksikko oli mielestäni 80-luvun humoristisimpia. 90-luvulla Amerikkalaisten Ankka-tarinoiden huumori heräsi uuteen eloon. 90-luvun alkupuolella Akkarissa alettiin julkaista Don Rosan tarinoita, ja tuolloin huumorintajuisia Akkari-piirtäjiä oli varsin paljon, lähes yhtä paljon kuin nykyäänkin. Noihin aikoihin myös Van Hornin tarinoita laettiin julkaista Akkareissa. 90-luvun huumorimielessä tärkeimpiä taiteilijoita olivatkin Rosa ja William Van Horn. Mielestäni huumoria oli vielä joitakin vuosia sitten vähän enemmän kuin nykyään, ehkä tämä johtuu osittain eräiden huippupiirtäjien eläkkeellejäämisestä. 90-luvulla huumoripuolesta vastasivat ainakin Rosa, Vicar, William van Horn ja Carl Barks, joista siis Rosa ja Van Horn ovat täekeimpiä. Nyt kun Rosa on lopettanut piirtämisen ja niin on Vicarkin, niin pelkään, että huumorin määrä Akkarissa saattaa vähentyä lähivuosina. Toivon, että jatkossa hyvät piirtäjät keskittyvät huumoriin, ettei se häviäisi Disney-julkaisuista kokonaan. olisi varsin hyvä, että huumorintajuisten eläkkeelle jääneiden piirtäjien tarinoita julkaistaisiin toiveuusintoina Disney-julkaisuissa.
Yhteenveto: Aku Ankassa (Akkarissa) on ollut paljon huumoria melkeinpä aina. Myös muissa Disney-julkaisuissa, ainakin taskarissa, on ollut huumoria, mutta Akkarissa sitä näkee eniten. Kaikista Disney-julkaisuista Akkarissa on parasta huumoria, esim. taskarissa ei ole läheskään yhtä paljon huumoria. Lähes jokaisessa Ankka-tarinassa on ainakin hiukan huumoria, mutta useissa tarinoissa huumoria on aika paljonkin. Hiiri-tarinoissa ei sen sijaan kovin paljoa huumoria näe, mutta sieltäkin puolelta poikkeuksia löytyy. Eniten huumoria näkee lyhyissä, usein yksisivuisissa tarinoissa, joissa tärkein idea on juuri se vitsi. Mutta myös monissa pidemmissäkin Ankka-tarinoissa on usein vitsejä ja muunlaista huumoria. kaikista vähiten huumoria on superpitkissä tarinoissa, sillä niissä juoni on tärkeämpi kuin huumori. Monet tarinat siis elävät vitsien ja huumorin avulla. Humoristisimpia piirtäjiä/käsikirjoittajia ovat ainakin Don Rosa, Carl Barks, William Van Horn, Heymansit, Karp ja Taliaferro. Humoristisin hahmo on tietysti Aku Ankka, jolle sattuu ja tapahtuu kaikkea melkeinpä jokaisessa tarinassa. Muita hauskoja hahmoja ovat ainakin Roope Ankka ja Hessu Hopo. Ainakin Akkarin huumori on ollut aina melko monipuolista, ainakin kuvallista ja kirjallista huumoria löytyy. Kuvalliseen huumoriin kuuluu usein joitakin noloja tilanteita, sähläystä joitakin taustalla tapahtuvia asioita yms. Eräs merkittävimmistä huumoriin liittyvistä asioista on kaksinkamppailut. Ankkalinnassa on ollut joitakin riitapukareita, jotka ovat tehneet kepposia toisilleen jo kauan. Tällaisia riitaisia hahmoja ovat ainakin Aku&Tulppu sekä Roope&Kroisos. Aku ja Tulppu tekevät aina jos jonkinlaisia kepposia toisilleen, sillä he vihaavat toisiaan, näistä tarinoista ei huumoria puutu. Huumori oli parhaimmillaan joitakin vuosia sitten, nykyään huumori ei ole aivan yhtä hyvää, kuin esim. viisi vuotta sitten. Tämä johtuu pääasiassa vanhojen taiteilijoiden eläkkeelle jäämisestä. Hyvän vitsisarjan aikaasaamiseksi tarvitaan ensinnäkin hyvä käsikirjoitus. Se on tärkein asia vitsitarinoissa, hyvän käsikirjoituksen lisäksi vaaditaan melko huolelliset ja hauskat piirrokset. Nämä yhdistämällä saadaan aikaiseksi vähintäänkin suht hyvä vitsisarja. Myös Suomesta löytyy ainakin kaksi huumorintajuista Ankkataiteilijaa,nimittäin Kari Korhonen ja Kai Vainiomäki. Molemmilla on mielestäni ihan hyvä huumorintaju, ja he tulevat olemaan tulevaisuudessa Suomalaisen sarjakuvan huumorimiehiä.
Imfromfinland08
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 367 -
20.09.2009 klo 08:53:28
Täh?? Miksi Akuhullun viestissä on tuo minun kirjoittama teksti??!! ;D Liekö tullut vahingossa
// Kröhm, tekstini on edelleenkin tuossa. :D
// Kröhm, tekstini on edelleenkin tuossa. :D
wierii2
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 368 -
20.09.2009 klo 09:23:39
Lainaus käyttäjältä: PullasorsaOletkos, wierii jo muistanut kertoa, että T@ikis siis kilpailee tilallani KPw:ssä tässä osiksessa? Ettei tule sitten niitä viime hetken väärinkäsityksiä...
Luultavasti olen missannut jotakin, ei olisi ensimmäinen kerta. ;)
Sanoin jo ennen tätä osista, että T@ikis kisaa paikallasi...
Luultavimmin saan vain sen yhden pisteen...
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Aku Ankassa esiintyy paljon huumoria. On esiintynyt akkarin alusta asti. Esimerkiksi jo Barksin aikoina kyseisen herran huumori oli verratonta. Myös huumorin puolesta Aku Ankkaa voidaan nimittää huippulätyskäksi.
Carl Barksin, Ankkamaailman isähahmon, Roope Ankan luojan, tarinoista näkee, että paljon on huumoria mukana. Barksin huumori perustuu pitkälti hänen luomiensa hahmojen ulkonäköön, tai sitten se sekoittuu hyvin juonen kulkuun. Esimerkiksi lukiessani ensi kertaa Barksin tarinaa ”Maanalainen maailma” nauroin paljon Kamaraisten ja Tantereisten ulkomuodolle. Hehän ovat käytännössä palloja, joilla on kädet ja jalat. Ja solmiot. Samassa tarinassa minua huvitti myös heidän liikkumatapansa, ja se, että pienet kamaraiset ja tantereiset alkoivat itkeä, kun huomasivat, kuinka pienen järistyksen olivat saaneet aikaan. Tuon tarinan muistan ikuisesti lapsuuteni hauskimpana tarinana. Olen aina pitänyt hauskannäköisitä hahmoista, ja Kamaraiset ja Tantereiset toteuttivat siten unelmani. Tämä on yksi niistä monistä syistä, miksi luen Aku Ankkaa.
Toinen esimerkkini Barksin tuotannosta. Tarinassa ”Maailman toiseksi rikkain Ankka” minua huvitti kovin se, miten Roope ja Kulta-Into kamppailivat siitä että, kumpi on rikkaampi. Tarinan ehdottomasti hulvattomin kohta oli se, kun Piin lankakerä tippuu sarvikuonon sarveen, ja lanka kietoutuu kurjen kaulaan, jolloin kerä alkaa pienentyä huimaa vauhtia. Tällekin tarinalle on monesti naurettu. Idea jättimäisistä narukeristä on järjetön, mutta loistava tarinaidea silti. Kuten Barks soitti, hyvä idea on tarinan tärkein osa.
Don Rosan huumori taas perustuu erittäin yksityiskohtaiseen piirustustyyliin. Hän piirtää ruudut niin täyteen, että ruutuihin on helppo esimerkiksi piirtää Mikki kaktuksen päälle tms. Hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi Akun ilmeet Roopen selän takana tai sitten Roopen silmien pullistuminen, kun tämä näkee jotain ilmaista. Myös D.U.C.K- ilonpilaajat ovat huippuidea. Rosan ruuduista on erittäin mukava etsiä piilohuumoria, sillä ne on ovelasti piilotettu, eikä aika käy pitkäksi sitä etsiessä.
Tässä pari esimerkkiä Rosan huumorista. Tarinasta Transilaavin tuittupää. Tässä tarinassa Kulta-Into Pii huijaa Roopea, ja varastaa tämän Rattaat ja tavarat. Sitten Roope joutuu Afrikan villieläinten saartamaksi. Sitten hän harhauttaa norsut ja kun takana tulee Sarvikuono, jonka sarvessa on puunrunko, niin Roopepa hyppää rungon päälle, ja Sarvikuono joutuu vangiksi puuhun. Sitten Roope saa Piin kiinni, ja vie tämän vankilaan. Tarinan lopussa Norsu auttaa Roopea sitomaan pussinsa (pitää solmua kärsällään kiinni, jottei se aukea) ja samassa ruudussa lintu on tehnyt pesän puuhun jääneen sarvikuonon sarven päälle. Nuo kohdat ovat minusta hyvää Rosa-huumoria. Erityisesti tuo Elefantin kärsällä tehty avustus oli minusta hulvaton.
Vitsisarjat taas ovat kokonaan oma lukunsa. Näissä sarjoissa koko sarjakuvan päätarkoitus on huipentaa tarina viimeiseen ruutuun, jossa on aina jokin vitsi. Esimerkiksi Roope-setien takakansissa on paljon hulvattomia vitsisarjoja. Vitsisarjat ovat useimmiten yksi- tai kymmensivuisia.
Barksin vitsisarjat eli yksisivuiset ovat loistavia. Barksilla riitti niihin aikaa, ja hänen vitsinsä ovat fantastisia. Esimerkiksi Barksin yksisivuinen nimeltä ”Superdonitsi” on mallikelpoinen näyttö hänen taidoistaan. Vitsi on kokonaisuudessaan yksinkertainen, mutta silti lumoaa lukijan täysin. Ideapaljoudesta kertoo se, että Barks teki uransa aikana yli 160 yksisivuista sarjaa. Silti hän toisti niissä harvoin samaa teemaa tai ideaa.
Nykyään vitsisarjoja tekevät lähinnä Hollantilaiset piirtäjät. Heistä kuuluisimpina ehkä Mau ja Bas Heymans. Heillä on aika samankaltainen tyyli, ja heidän vitsisarjojaan nähdään esimerkiksi Aku Ankka-lehdessä. Usein Heymanssien vitsisarjat toisen venytetään kaksi- tai jopa nelisivuisiksi, kun siitä saataisiin yksisivuisena paras ilo irti. Minusta Heidän pitäisi tehdä enemmän myös kunnon seikkailuja, tai sitten niitä yksisivuisia, eikä nelisivuisia. Mutta heidän tyylinsä kyllä sopii täydellisesti vitsisarjaan, sillä he piirtävät ankat aika hauskan näköisesti. He ovat ehkä tällä hetkellä parhaita vitsisarjojen tekijöitä.
Barksilla on myös paljon kymmensivuisia tarinoita, jotka huipentuvat oikeastaan tavalliseen vitsiin. Tarinassa ”Peikonhammas” Barks teki perinteisen Aku VS Roope tarinan, joka huipentui siihen, että kun Aku onnistui monien vaikeuksien jälkeen kapuamaan huipulle, niin Roope lekotteli siellä aurinkotuolissa lehteä lukien. Lopuksi Roope sanoi, että teki rahoistaan portaat vuoren huipulle. Ylijääneellä kolikolla Roope olisi ostanut Akulle Sihi-juoman, mutta Aku heräsi sängystään, ja tiesi silloin olevansa unessa. Viimeiseenkin ruutuun oli jätetty näin vitsi koskien Roopen itaruutta. Barksin kymmensivuiset ovat kokonaan oma lukunsa. Se on eräänlainen taitolaji. Se on lyhty kunnon pitkälle seikkailusarjalle, mutta liian lyhyt yksinkertaiselle vitsisarjalle. Siihen pitää myös mahtua tarinan alkutilanne, kehiteltävä draaman kaari ja vietävä se nokkelaan loppuun viimeisellä sivuilla. Nykyään akkarissa ei vaadita tällaisia tarinoita, mutta se kiehtoo edelleen monia piirtäjiä ja käsikirjoittajia. Tämä on oikea malliesimerkki sellaisesta sarjasta. Hieno idea, ja lopun vitsi. Upeaa!
Yhteenvetona voisin sanoa, että Ankoissa esiintyvä huumori on kekseliästä, ja hyvää. Minusta akkarisa pitääkin olla vähintään yksi hyvä vitsisarja. Totta kai se on poikkeus, jos julkaistaan joku seikkailusarja, jolloin ei vain mahdu muita sarjoja lehteen.
Saapi nähdä, ehkä pientä jatkoa tulossa...
Luultavasti olen missannut jotakin, ei olisi ensimmäinen kerta. ;)
Sanoin jo ennen tätä osista, että T@ikis kisaa paikallasi...
Luultavimmin saan vain sen yhden pisteen...
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Aku Ankassa esiintyy paljon huumoria. On esiintynyt akkarin alusta asti. Esimerkiksi jo Barksin aikoina kyseisen herran huumori oli verratonta. Myös huumorin puolesta Aku Ankkaa voidaan nimittää huippulätyskäksi.
Carl Barksin, Ankkamaailman isähahmon, Roope Ankan luojan, tarinoista näkee, että paljon on huumoria mukana. Barksin huumori perustuu pitkälti hänen luomiensa hahmojen ulkonäköön, tai sitten se sekoittuu hyvin juonen kulkuun. Esimerkiksi lukiessani ensi kertaa Barksin tarinaa ”Maanalainen maailma” nauroin paljon Kamaraisten ja Tantereisten ulkomuodolle. Hehän ovat käytännössä palloja, joilla on kädet ja jalat. Ja solmiot. Samassa tarinassa minua huvitti myös heidän liikkumatapansa, ja se, että pienet kamaraiset ja tantereiset alkoivat itkeä, kun huomasivat, kuinka pienen järistyksen olivat saaneet aikaan. Tuon tarinan muistan ikuisesti lapsuuteni hauskimpana tarinana. Olen aina pitänyt hauskannäköisitä hahmoista, ja Kamaraiset ja Tantereiset toteuttivat siten unelmani. Tämä on yksi niistä monistä syistä, miksi luen Aku Ankkaa.
Toinen esimerkkini Barksin tuotannosta. Tarinassa ”Maailman toiseksi rikkain Ankka” minua huvitti kovin se, miten Roope ja Kulta-Into kamppailivat siitä että, kumpi on rikkaampi. Tarinan ehdottomasti hulvattomin kohta oli se, kun Piin lankakerä tippuu sarvikuonon sarveen, ja lanka kietoutuu kurjen kaulaan, jolloin kerä alkaa pienentyä huimaa vauhtia. Tällekin tarinalle on monesti naurettu. Idea jättimäisistä narukeristä on järjetön, mutta loistava tarinaidea silti. Kuten Barks soitti, hyvä idea on tarinan tärkein osa.
Don Rosan huumori taas perustuu erittäin yksityiskohtaiseen piirustustyyliin. Hän piirtää ruudut niin täyteen, että ruutuihin on helppo esimerkiksi piirtää Mikki kaktuksen päälle tms. Hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi Akun ilmeet Roopen selän takana tai sitten Roopen silmien pullistuminen, kun tämä näkee jotain ilmaista. Myös D.U.C.K- ilonpilaajat ovat huippuidea. Rosan ruuduista on erittäin mukava etsiä piilohuumoria, sillä ne on ovelasti piilotettu, eikä aika käy pitkäksi sitä etsiessä.
Tässä pari esimerkkiä Rosan huumorista. Tarinasta Transilaavin tuittupää. Tässä tarinassa Kulta-Into Pii huijaa Roopea, ja varastaa tämän Rattaat ja tavarat. Sitten Roope joutuu Afrikan villieläinten saartamaksi. Sitten hän harhauttaa norsut ja kun takana tulee Sarvikuono, jonka sarvessa on puunrunko, niin Roopepa hyppää rungon päälle, ja Sarvikuono joutuu vangiksi puuhun. Sitten Roope saa Piin kiinni, ja vie tämän vankilaan. Tarinan lopussa Norsu auttaa Roopea sitomaan pussinsa (pitää solmua kärsällään kiinni, jottei se aukea) ja samassa ruudussa lintu on tehnyt pesän puuhun jääneen sarvikuonon sarven päälle. Nuo kohdat ovat minusta hyvää Rosa-huumoria. Erityisesti tuo Elefantin kärsällä tehty avustus oli minusta hulvaton.
Vitsisarjat taas ovat kokonaan oma lukunsa. Näissä sarjoissa koko sarjakuvan päätarkoitus on huipentaa tarina viimeiseen ruutuun, jossa on aina jokin vitsi. Esimerkiksi Roope-setien takakansissa on paljon hulvattomia vitsisarjoja. Vitsisarjat ovat useimmiten yksi- tai kymmensivuisia.
Barksin vitsisarjat eli yksisivuiset ovat loistavia. Barksilla riitti niihin aikaa, ja hänen vitsinsä ovat fantastisia. Esimerkiksi Barksin yksisivuinen nimeltä ”Superdonitsi” on mallikelpoinen näyttö hänen taidoistaan. Vitsi on kokonaisuudessaan yksinkertainen, mutta silti lumoaa lukijan täysin. Ideapaljoudesta kertoo se, että Barks teki uransa aikana yli 160 yksisivuista sarjaa. Silti hän toisti niissä harvoin samaa teemaa tai ideaa.
Nykyään vitsisarjoja tekevät lähinnä Hollantilaiset piirtäjät. Heistä kuuluisimpina ehkä Mau ja Bas Heymans. Heillä on aika samankaltainen tyyli, ja heidän vitsisarjojaan nähdään esimerkiksi Aku Ankka-lehdessä. Usein Heymanssien vitsisarjat toisen venytetään kaksi- tai jopa nelisivuisiksi, kun siitä saataisiin yksisivuisena paras ilo irti. Minusta Heidän pitäisi tehdä enemmän myös kunnon seikkailuja, tai sitten niitä yksisivuisia, eikä nelisivuisia. Mutta heidän tyylinsä kyllä sopii täydellisesti vitsisarjaan, sillä he piirtävät ankat aika hauskan näköisesti. He ovat ehkä tällä hetkellä parhaita vitsisarjojen tekijöitä.
Barksilla on myös paljon kymmensivuisia tarinoita, jotka huipentuvat oikeastaan tavalliseen vitsiin. Tarinassa ”Peikonhammas” Barks teki perinteisen Aku VS Roope tarinan, joka huipentui siihen, että kun Aku onnistui monien vaikeuksien jälkeen kapuamaan huipulle, niin Roope lekotteli siellä aurinkotuolissa lehteä lukien. Lopuksi Roope sanoi, että teki rahoistaan portaat vuoren huipulle. Ylijääneellä kolikolla Roope olisi ostanut Akulle Sihi-juoman, mutta Aku heräsi sängystään, ja tiesi silloin olevansa unessa. Viimeiseenkin ruutuun oli jätetty näin vitsi koskien Roopen itaruutta. Barksin kymmensivuiset ovat kokonaan oma lukunsa. Se on eräänlainen taitolaji. Se on lyhty kunnon pitkälle seikkailusarjalle, mutta liian lyhyt yksinkertaiselle vitsisarjalle. Siihen pitää myös mahtua tarinan alkutilanne, kehiteltävä draaman kaari ja vietävä se nokkelaan loppuun viimeisellä sivuilla. Nykyään akkarissa ei vaadita tällaisia tarinoita, mutta se kiehtoo edelleen monia piirtäjiä ja käsikirjoittajia. Tämä on oikea malliesimerkki sellaisesta sarjasta. Hieno idea, ja lopun vitsi. Upeaa!
Yhteenvetona voisin sanoa, että Ankoissa esiintyvä huumori on kekseliästä, ja hyvää. Minusta akkarisa pitääkin olla vähintään yksi hyvä vitsisarja. Totta kai se on poikkeus, jos julkaistaan joku seikkailusarja, jolloin ei vain mahdu muita sarjoja lehteen.
Saapi nähdä, ehkä pientä jatkoa tulossa...
T@IK@VIITTA
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 369 -
20.09.2009 klo 09:54:07
Tässä jatkoa.
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Aku Ankassa nähdään todella paljon huumoria. Lähes jokaisessa tarinassa on jonkinlaista huumoria. Kaikki ne eivät ole niin hauskoja kuin toiset, esimerkiksi Don Rosan seikkailusarja voi olla parempi, kuin joku sarja, jonka olisi pitänyt naurattaa enemmän.
Jokaisessa Aku Ankka-lehdessä tarvitaan huumoria. Ilman huumoria, Aku Ankka ei pitkälle pötkisi, koska kukaan lukijoista ei varmastikaan jaksaisi lukea pelkkiä dekkaripähkinöitä ja pitkiä Mikki Hiiri klassikoita, joissa ei ole mitään huumoria. Ainakin yksi kymmensivuinen huumorisarja riittää saamaan lukijan kasvot hymylle. Jos taas huumoria ei olisi, ei lukijakaan jaksaisi lukea koko Aku Ankkaa viikoittain, vaan jättäisi sen kokonaan pois.
Huumori löytyy aina joko hahmoista, taustasta tai puhekuplista. Hahmojen naamat saattavat olla todella naurettavia, tai puhekuplissa voi olla joku hauska vitsi. Taustassa huumori on yleensä esimerkiksi eläimissä, jotka tekevät jotain ankkojen tai hiirien takana, eli taustalla. Jollakin tarinalla saattaa olla myös todella hauska nimi, joka voi saada lukijan jo siinä vaiheessa nauramaan.
Yleensä hiirimaailmassa ei huumoria nähdä niinkään paljon, kuin ankkojenmaailmassa. Esimerkiksi hiirienmaailmassa on yleensä vain synkkiä dekkaripähkinöitä, joista ei löydy yhtään huumoria, kun taas ankkojenmaailmassa huumoria saatetaan nähdä jopa kauhutarinoissa. Jotkut kymmensivuiset Hessu-tarinat sisältävät huumoria, mutta Mikki Hiiri-sarjoissa ei niinkään paljoa nähdä huumoria, paitsi jos Hessu on mukana seikkailussa.
Don Rosa on mielestäni kaikista Aku Ankan piirtäjistä paras huumorissa. Hauskat kuvat ja puhekuplat ovat todella naurettavia, eikä Rosalta ideat lopu kesken. Yleensä Aku onkin kaiken huumorin kohteen ja Roope saa siihen lisää huumoria puhekuplillaan Rosan mainioissa tarinoissa. Yleensä Rosa tekee myös sarjakuviensa taustalle paljon erilaista hauskaa huumoria, esimerkiksi lintujen tappelu madosta tai muusta sellaisesta. Myös Rosan hahmojen ilmeikkyys on todella hupaisan näköistä. Joskus Rosa piirtää taustaan myös pilakuvan Mikistä. Joskus Mikki on esimerkiksi ollut tappelun keskellä tai kaktuksessa.
Flemming Andersenin huumori on parasta hahmojen yli-ilmeikkyydestä. Ne ovat todella hauskan näköisiä, ja ne saavat joskus lukijan nauramaan itsensä kuoliaaksi. Jos esimerkiksi Aku pelästyy, Andersen osaa piirtää Akun naaman aivan pelästyneen näköiseksi esimerkiksi lisäämällä silmään kaksi palloa päällekkäin. Vihaisena Andersen laittaa esimerkiksi Akun irvistämään ja kiehumaan niin, että Akun päästä nousee höyryä.
Heymansin veljekset Bas ja Mau ovat kovia piirtämään vitsisarjoja. Yleensä Aku Ankan erikoisnumerossa nähtäviä vitsisarjoja on todella hauska lukea. He keksivät paljon uusia hyviä vitsejä, joko yksisivuisiin tai kymmensivuisiin sarjakuviin. Heidän piirtotyylinsäkin ovat todella mahtavat. Akun kaula on yleensä pitkä ja hauskat ilmeet lisäävät entisestään huumoria. Basin sarjoja nähdään kuitenkin enemmän, yleensä Aku Ankan ekstran takakannessa.
Carl Barkskin on todella hyvä piirtämään ja käsikirjoittamaan humoristisia sarjakuvia. Parhaita niistä ehdottomasti ovat yksisivuiset, joissa huumoria piisaa. Barksilla riitti ideoita yllin kyllin yksisivuisiinsa ja parhaimmat niistä ovat saanet lukijan tikahtumaan nauruun. Barksin pitkät klassikot, eivät ole niin naurettavia, kuin hänen yksisivuisensa, mutta kyllä niistäkin jotain hauskaa löytyy aina.
Aku Ankassa nähdään silloin tällöin lyhyitä strippisarjakuvia. Ne ovat yleensä Al Taliaferron ja Bob Karpin käsialaa Ne ovat hyviä ja vanhoja, sillä ne ovat vanhimpia Aku Ankka sarjakuvia. Yleensä myös Aku Ankan loppusivuilla on myös yhden sivun kokoinen vitsisarja. Ne ovat tietysti täynnä huumoria, jotka naurattavat todella paljon. Harvemmin heidän vitsisarjansa eivät naurata, mutta joskus jonkun kohdalle on sellainen saattanut tulla kohdalle.
Vicarkin on varsinainen vitsiniekka. Hän piirtää hahmoja hyvin ja jotkut niistä ovatkin varsin humoristisia. Hän ei itse oikein käsikirjoita, mutta hän keksii kuitenkin taustaan hauskoja kuvia ja piirtää hahmojen ilmeikkyyden hyvin. Hän piirtää myös yksisivuisia sarjakuvia, jotka ovat täynnä huumoria.
Lara Molinari on myös hyvä piirtämään kaikkea huumoria Aku Ankkaan. Hän ei yleensä itse käsikirjoita tarinoitaan, mutta piirtää toisten käsikirjoittamat tarinat todella hauskoiksi. Ankkojen ilmeet ovat hauskoja hänen tarinoissaan ja ne naurattavatkin joskus. Molinaria ei nähdä kylläkään Aku Ankka-lehdessä, mutta taskarissa hänen tarinoitaan nähdään enemmän. Yleensä ne ovat taskarissa kymmensivuisia, ja niitä on hauska lukea.
Kari Korhosta nähdään Aku Ankassa harvoin, mutta hänen tarinansa ovat todella hyviä. Hän käsikirjoittaa tarinansa itse ja ne ovatkin todella hauskoja. Aku ilmeet, puhekuplat ja kaikki ovat todella humoristisia. Myös muut hahmot ovat hauskan näköisiä ja ne antavat Karin tarinoille piristävän ilmeen. Korhonen on suomalaisista Ankka piirtäjistä parhaan lisäksi myös humoristisin.
Loppujen lopuksi, Aku Ankassa onkin yli puolet lehdestä huumorisarjakuvia. Vasta Aku Ankan loppupäässä on kaikki dekkaritarinat, joista huumoria ei oikeastaan löydy paljoakaan. Joskus niissäkin saattaa olla paljon huumoria, jos esimerkiksi joku niistä jatkosarjoista olisi Don Rosan. Aku Ankan ekstrassa taas nähdään pelkkää huumoria. Aku Ankka on mainio lehti, joka sisältää juuri sopivasti huumoria.
Jatkoa ei varmaankaan tule.
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Aku Ankassa nähdään todella paljon huumoria. Lähes jokaisessa tarinassa on jonkinlaista huumoria. Kaikki ne eivät ole niin hauskoja kuin toiset, esimerkiksi Don Rosan seikkailusarja voi olla parempi, kuin joku sarja, jonka olisi pitänyt naurattaa enemmän.
Jokaisessa Aku Ankka-lehdessä tarvitaan huumoria. Ilman huumoria, Aku Ankka ei pitkälle pötkisi, koska kukaan lukijoista ei varmastikaan jaksaisi lukea pelkkiä dekkaripähkinöitä ja pitkiä Mikki Hiiri klassikoita, joissa ei ole mitään huumoria. Ainakin yksi kymmensivuinen huumorisarja riittää saamaan lukijan kasvot hymylle. Jos taas huumoria ei olisi, ei lukijakaan jaksaisi lukea koko Aku Ankkaa viikoittain, vaan jättäisi sen kokonaan pois.
Huumori löytyy aina joko hahmoista, taustasta tai puhekuplista. Hahmojen naamat saattavat olla todella naurettavia, tai puhekuplissa voi olla joku hauska vitsi. Taustassa huumori on yleensä esimerkiksi eläimissä, jotka tekevät jotain ankkojen tai hiirien takana, eli taustalla. Jollakin tarinalla saattaa olla myös todella hauska nimi, joka voi saada lukijan jo siinä vaiheessa nauramaan.
Yleensä hiirimaailmassa ei huumoria nähdä niinkään paljon, kuin ankkojenmaailmassa. Esimerkiksi hiirienmaailmassa on yleensä vain synkkiä dekkaripähkinöitä, joista ei löydy yhtään huumoria, kun taas ankkojenmaailmassa huumoria saatetaan nähdä jopa kauhutarinoissa. Jotkut kymmensivuiset Hessu-tarinat sisältävät huumoria, mutta Mikki Hiiri-sarjoissa ei niinkään paljoa nähdä huumoria, paitsi jos Hessu on mukana seikkailussa.
Don Rosa on mielestäni kaikista Aku Ankan piirtäjistä paras huumorissa. Hauskat kuvat ja puhekuplat ovat todella naurettavia, eikä Rosalta ideat lopu kesken. Yleensä Aku onkin kaiken huumorin kohteen ja Roope saa siihen lisää huumoria puhekuplillaan Rosan mainioissa tarinoissa. Yleensä Rosa tekee myös sarjakuviensa taustalle paljon erilaista hauskaa huumoria, esimerkiksi lintujen tappelu madosta tai muusta sellaisesta. Myös Rosan hahmojen ilmeikkyys on todella hupaisan näköistä. Joskus Rosa piirtää taustaan myös pilakuvan Mikistä. Joskus Mikki on esimerkiksi ollut tappelun keskellä tai kaktuksessa.
Flemming Andersenin huumori on parasta hahmojen yli-ilmeikkyydestä. Ne ovat todella hauskan näköisiä, ja ne saavat joskus lukijan nauramaan itsensä kuoliaaksi. Jos esimerkiksi Aku pelästyy, Andersen osaa piirtää Akun naaman aivan pelästyneen näköiseksi esimerkiksi lisäämällä silmään kaksi palloa päällekkäin. Vihaisena Andersen laittaa esimerkiksi Akun irvistämään ja kiehumaan niin, että Akun päästä nousee höyryä.
Heymansin veljekset Bas ja Mau ovat kovia piirtämään vitsisarjoja. Yleensä Aku Ankan erikoisnumerossa nähtäviä vitsisarjoja on todella hauska lukea. He keksivät paljon uusia hyviä vitsejä, joko yksisivuisiin tai kymmensivuisiin sarjakuviin. Heidän piirtotyylinsäkin ovat todella mahtavat. Akun kaula on yleensä pitkä ja hauskat ilmeet lisäävät entisestään huumoria. Basin sarjoja nähdään kuitenkin enemmän, yleensä Aku Ankan ekstran takakannessa.
Carl Barkskin on todella hyvä piirtämään ja käsikirjoittamaan humoristisia sarjakuvia. Parhaita niistä ehdottomasti ovat yksisivuiset, joissa huumoria piisaa. Barksilla riitti ideoita yllin kyllin yksisivuisiinsa ja parhaimmat niistä ovat saanet lukijan tikahtumaan nauruun. Barksin pitkät klassikot, eivät ole niin naurettavia, kuin hänen yksisivuisensa, mutta kyllä niistäkin jotain hauskaa löytyy aina.
Aku Ankassa nähdään silloin tällöin lyhyitä strippisarjakuvia. Ne ovat yleensä Al Taliaferron ja Bob Karpin käsialaa Ne ovat hyviä ja vanhoja, sillä ne ovat vanhimpia Aku Ankka sarjakuvia. Yleensä myös Aku Ankan loppusivuilla on myös yhden sivun kokoinen vitsisarja. Ne ovat tietysti täynnä huumoria, jotka naurattavat todella paljon. Harvemmin heidän vitsisarjansa eivät naurata, mutta joskus jonkun kohdalle on sellainen saattanut tulla kohdalle.
Vicarkin on varsinainen vitsiniekka. Hän piirtää hahmoja hyvin ja jotkut niistä ovatkin varsin humoristisia. Hän ei itse oikein käsikirjoita, mutta hän keksii kuitenkin taustaan hauskoja kuvia ja piirtää hahmojen ilmeikkyyden hyvin. Hän piirtää myös yksisivuisia sarjakuvia, jotka ovat täynnä huumoria.
Lara Molinari on myös hyvä piirtämään kaikkea huumoria Aku Ankkaan. Hän ei yleensä itse käsikirjoita tarinoitaan, mutta piirtää toisten käsikirjoittamat tarinat todella hauskoiksi. Ankkojen ilmeet ovat hauskoja hänen tarinoissaan ja ne naurattavatkin joskus. Molinaria ei nähdä kylläkään Aku Ankka-lehdessä, mutta taskarissa hänen tarinoitaan nähdään enemmän. Yleensä ne ovat taskarissa kymmensivuisia, ja niitä on hauska lukea.
Kari Korhosta nähdään Aku Ankassa harvoin, mutta hänen tarinansa ovat todella hyviä. Hän käsikirjoittaa tarinansa itse ja ne ovatkin todella hauskoja. Aku ilmeet, puhekuplat ja kaikki ovat todella humoristisia. Myös muut hahmot ovat hauskan näköisiä ja ne antavat Karin tarinoille piristävän ilmeen. Korhonen on suomalaisista Ankka piirtäjistä parhaan lisäksi myös humoristisin.
Loppujen lopuksi, Aku Ankassa onkin yli puolet lehdestä huumorisarjakuvia. Vasta Aku Ankan loppupäässä on kaikki dekkaritarinat, joista huumoria ei oikeastaan löydy paljoakaan. Joskus niissäkin saattaa olla paljon huumoria, jos esimerkiksi joku niistä jatkosarjoista olisi Don Rosan. Aku Ankan ekstrassa taas nähdään pelkkää huumoria. Aku Ankka on mainio lehti, joka sisältää juuri sopivasti huumoria.
Jatkoa ei varmaankaan tule.
Bomber
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 370 -
20.09.2009 klo 09:59:10
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Sarjakuvissa on aina huumoria, lukuun ottamatta tietenkään dekkareita, länkkäreitä, mangaa tai muita hieman totisempia sarjakuvia. Mutta suuren osan suosikkeja ovat hupisarjakuvat. Aku Ankka on huumorisarjakuvien suurimpia jättejä.
Aku Ankassa huumoria on erilaista, eri tarinoissa eri määrä, piirtäjillä omat vitsinsä, ja ennen kaikkea huumori on erilaista. Jos ei ole, tarina on useimmiten huono. Kaikilla käsikirjoittajilla on omanlaisensa huumori, suuri osa pitää action ja sähellyshuumorista, mutta on myös hieman hallitumman oloista huumoria. Don Rosa on kuitenkin Aku Ankan huumorin lippulaiva, melkeinpä kokonainen laivue hulvattomine vitseineen. Rosan eri sarjoista löytyy aina uutta hauskaa. Joillakin huumori on tätä mestaria hieman kuivakkaampaa, mutta silti mukiinmenevää. Jos sarjan hauskin kohtaus on kun Roope pyörtyy liian suuresta hinnasta, voi itse tarina myös lässähtää. Huumori on siis todella tärkeä osa Aku Ankkaa. Aku Ankassa huumori on kuitenkin ihan aina hyväntahtoista. Sille voi nauraa kuka tahansa.
Huumorin ideahan on hauskuuttaa ihmisiä, siis naurattaa heitä. On myös kokonaisia Aku Ankka-tarinoita, joissa naurua käsitellään. Yksi niistä on Aku Ankan Taskukirjassa 302: Haamulinnan pamaus. Tarinan nimi on Hervottoman hauskaa. Siinä Akulla on kamalan hauska ongelma, häntä vaivaa sardoninen nauru. Ankanpojat Tupu, Hupu ja Lupu ovat huolissaan, ja soittavat asiantuntija Taavin paikalle. Kaikki lähti käyntiin aamulla, kun Aku oli leipäkaupassa asioilla. Hän yritti pummia leivät, kun kokematon kauppias sanoi: ”Olen varma että hoidatte laskunne pikapuoliin. Siitä lähtien Akua oli vaivannut kaamea naurunmyräkkä. Taavin jälkeen ankanpojat ja hervoton Aku lähtivät kysymään Roopelta neuvoa. Hänellä oli ollut samantapainen kohtaus, mutta keinot eivät tepsineet kovinkaan positiivisesti Akuun.. Seuraavaksi he suuntasivat Mummon luo. Hänen aasillaan oli ollut samantapainen kohtaus, mutta hiljaisuus oli kovan työn takana. Lopulta Aku onnistui vain saamaan kohtauksen uudestaan aasille. He kokeilivat mitä tyhmimpiä keinoja, mutta lopulta Taavilla oli asiaan hyvin helppo ratkaisu: Aku maksakoon velkansa leipäkauppiaalle.
Vitsisarjat ovat olennainen osa Aku Ankka sarjojen huumoria. Vitsisarjoihin kuuluvat yksisivuiset lyhärit, sekä erittäin perinteikkään, itsensä Floyd Gottfredsonin vaalimat kolmen ruudun stripit, joista hänen tarinansa on lehtiin koottu. Strippien puolella on häärinyt myös legendaarin Al Taliaferro, joka piirsi myös erittäin paljon strippejä. Pääasiassa minulle kuitenkin stripeistä tulevat mieleen Gottfredsonin 30- 40-luvulla tekemät perinteikkään ja mustavalkoiset hiirimaailman strippinsä, joissa nähtiin todella hauskaa huumoria. Tällaisilla vitsisarjoilla oli usein kuitenkin Taliaferron vastaaviin vissi ero, sillä usein amerikkalaisen stripit kuljettivat kokonaista tarinaa, mutta usein joka ”osan” viimeiseen ruutuun oli piirretty jonkinlainen vitsi. Gottfredsonin sanomalehtistripit jaettiin myös joskus kokonaisiin sivuihin, jotta tarinaa olisi helpompi seurata. Taliaferron stripit olivat sitä vastoin täysin erillä toisistaan, vaikka hauskoja olivat nekin. Gottfredson työsti tarinoitaa ilman suurta apua, mutta Taliaferro oli enemmänkin piirtäjämiehiä. Hänelle hauskoja sanomalehtistrippejä ovat tehneet muun muassa Bob Karp, joka taitaa olla kaikkein suosituin Taliaferron yhteistyökumppani.
Seuraavaksi lähestyn huomattavasti lähemmäs nykyaikaa, ja kohti Hollantia. Hollannin vitsisarja kulttuuri on suuri. Hauskoja tekijöitä on kuin kaloja meressä, heistä mainittakoon yhteistyökumppanit Kirsten De Graaf ja Mau Heymans, tämän isoveli Bas Heymans sekä Frank Jonker. Myös Evert Geradts ja Jan Kruse ovat hollantilaisia vitsimaakareita. Joukosta erottuu vitsisarjojen tekijänä Evert Geradts, joka tekee paljolti käsikirjoituksia Maulle. Mutta sitten itse vitsisarjoihin. Hollantilaisten vitsisarjojen pituus vaihtelee jonkin verran, esimerkiksi Roope-sedän ensimmäisellä sivulla voi löytyä hollantilaista kolmen ruudun sarjakuvaa, mutta hyvin paljolti vitsisarjat ovat 1-3 sivuisia. Niiden hahmokanta vaihtelee paljon, lisäksi hollantilaiset ovat nostaneet Leenun, Liinun ja Tiinun unohduksen suosta takaisin nykysarjakuvaan. Hansua ja Mummoa ei unohdeta. Vitsisarjojen taso vaihtelee valitettavan paljon. Joskus se voi olla onnistunut, joskus toiste taas heikko.
Jokaisella hahmolla on eritapainen huumori. Aku Ankalla ja Roopella huumorit ovat täysin erilaiset, kuten myös Hansulla ja Touholla. Vaikka jokainen käsikirjoittaja yrittää luoda omaperäisiä tilanteita ja lausahduksia, jotkut muistuttavat toisiaan. Näin esimerkiksi Roopella. Roopen vakiovitsejä ovat ehdottomasti hänen uskomaton itaruutensa sekä terävät lausahdukset. Roopen saituutta hyödynnetään todella monella eri tavalla. Eräs saituusvitsiin liittyvä asia on Roopen tutkimusmatkojen kulkuneuvot. Saituuttaan Roope hankkii lentomatkaa varten ikivanhan temppu- tai sotalennokin, jonka tankki on yleensä puolityhjä. Laivojen kohdalla hänen valintansa on umpiruosteinen pieni höyrypaatti tai pahimmillaan jopa purjelaiva. Niidenkin tarvikkeissa hän elkeilee hyvin rahantarkasti. Jos Roopen valitsema kulkuneuvo ei ole ikivanha, se on umpityhmä. Kulkuneuvona on toiminut muun muassa lentävä musta pilvi, mekaaninen amfibisammakko ja monia muita umpityperiä keksinnönpuolikkaita, jotka käyvät yleensä joko käsipelillä tai muuten vain mahdollisimman halvalla. Ainakin on vissi ja varma, ettei asianmukaista ja turvallista kulkuneuvoa hankita kirveelläkään. Toinen saituuteen liittyvä seikka on pienemmät matkatarvikkeet. Eri levähdysetapeilla jokaikisestä muonapurkista ja patterista ja kaikesta mahdollisesta tingitään viimeiseen sanaan asti. Usein Roope onnistuu voittamaan ovelat kauppiaat ja saamaan roiman alennuksen, mutta eräät harvat ovat Roopen tinkimistaistossa kaataneet; silloin Roope on pyörtynyt voimattomana maahan tappion merkiksi. Silloin häneen joudutaan usein käyttämään hajusuolaa tai jopa seteliä/kolikkoa. Yleensä tinkimiset kestävät useita tunteja, ja muu matkaseurue on väsynyt odotukseen.
Don Rosa on myös kehitellyt hulvattoman "vitsialakulttuurin" sudenpentujen mahdikkaasta käsikirjasta, johon on vangittu kaikki tarpeellinen tieto. Usein Roopen mahtavilla aarteenmetsästysretkillä se on hämmästyttänyt kaikki mahdolliset tutkijat ja professorit tietämällä Leonardo da Vincin salaisen kielen tai Marco Polon viimeiset salaiset vaiheet. Monet tällaisista kohtauksista ovat huvittaneet minua suuresti, varsinkin tutkijoiden hämmästyneet ilmeet kruunaavat kaiken.
Yhteenvetona ankkojen huumori on aina todella hyväntahtoista, hauskaa ja kekseliästä. Varsinkin tiettyjen käsikirjoittajien ja piirtäjien kruunaamattomat vitsit ovat joinakin kertoina aiheuttaneet naurukohtaukset. Tätä huumoria täytyy siis tarkasti vaalia, sillä se on todellakin kaikille hyväksi.
Aku Ankassa huumoria on erilaista, eri tarinoissa eri määrä, piirtäjillä omat vitsinsä, ja ennen kaikkea huumori on erilaista. Jos ei ole, tarina on useimmiten huono. Kaikilla käsikirjoittajilla on omanlaisensa huumori, suuri osa pitää action ja sähellyshuumorista, mutta on myös hieman hallitumman oloista huumoria. Don Rosa on kuitenkin Aku Ankan huumorin lippulaiva, melkeinpä kokonainen laivue hulvattomine vitseineen. Rosan eri sarjoista löytyy aina uutta hauskaa. Joillakin huumori on tätä mestaria hieman kuivakkaampaa, mutta silti mukiinmenevää. Jos sarjan hauskin kohtaus on kun Roope pyörtyy liian suuresta hinnasta, voi itse tarina myös lässähtää. Huumori on siis todella tärkeä osa Aku Ankkaa. Aku Ankassa huumori on kuitenkin ihan aina hyväntahtoista. Sille voi nauraa kuka tahansa.
Huumorin ideahan on hauskuuttaa ihmisiä, siis naurattaa heitä. On myös kokonaisia Aku Ankka-tarinoita, joissa naurua käsitellään. Yksi niistä on Aku Ankan Taskukirjassa 302: Haamulinnan pamaus. Tarinan nimi on Hervottoman hauskaa. Siinä Akulla on kamalan hauska ongelma, häntä vaivaa sardoninen nauru. Ankanpojat Tupu, Hupu ja Lupu ovat huolissaan, ja soittavat asiantuntija Taavin paikalle. Kaikki lähti käyntiin aamulla, kun Aku oli leipäkaupassa asioilla. Hän yritti pummia leivät, kun kokematon kauppias sanoi: ”Olen varma että hoidatte laskunne pikapuoliin. Siitä lähtien Akua oli vaivannut kaamea naurunmyräkkä. Taavin jälkeen ankanpojat ja hervoton Aku lähtivät kysymään Roopelta neuvoa. Hänellä oli ollut samantapainen kohtaus, mutta keinot eivät tepsineet kovinkaan positiivisesti Akuun.. Seuraavaksi he suuntasivat Mummon luo. Hänen aasillaan oli ollut samantapainen kohtaus, mutta hiljaisuus oli kovan työn takana. Lopulta Aku onnistui vain saamaan kohtauksen uudestaan aasille. He kokeilivat mitä tyhmimpiä keinoja, mutta lopulta Taavilla oli asiaan hyvin helppo ratkaisu: Aku maksakoon velkansa leipäkauppiaalle.
Vitsisarjat ovat olennainen osa Aku Ankka sarjojen huumoria. Vitsisarjoihin kuuluvat yksisivuiset lyhärit, sekä erittäin perinteikkään, itsensä Floyd Gottfredsonin vaalimat kolmen ruudun stripit, joista hänen tarinansa on lehtiin koottu. Strippien puolella on häärinyt myös legendaarin Al Taliaferro, joka piirsi myös erittäin paljon strippejä. Pääasiassa minulle kuitenkin stripeistä tulevat mieleen Gottfredsonin 30- 40-luvulla tekemät perinteikkään ja mustavalkoiset hiirimaailman strippinsä, joissa nähtiin todella hauskaa huumoria. Tällaisilla vitsisarjoilla oli usein kuitenkin Taliaferron vastaaviin vissi ero, sillä usein amerikkalaisen stripit kuljettivat kokonaista tarinaa, mutta usein joka ”osan” viimeiseen ruutuun oli piirretty jonkinlainen vitsi. Gottfredsonin sanomalehtistripit jaettiin myös joskus kokonaisiin sivuihin, jotta tarinaa olisi helpompi seurata. Taliaferron stripit olivat sitä vastoin täysin erillä toisistaan, vaikka hauskoja olivat nekin. Gottfredson työsti tarinoitaa ilman suurta apua, mutta Taliaferro oli enemmänkin piirtäjämiehiä. Hänelle hauskoja sanomalehtistrippejä ovat tehneet muun muassa Bob Karp, joka taitaa olla kaikkein suosituin Taliaferron yhteistyökumppani.
Seuraavaksi lähestyn huomattavasti lähemmäs nykyaikaa, ja kohti Hollantia. Hollannin vitsisarja kulttuuri on suuri. Hauskoja tekijöitä on kuin kaloja meressä, heistä mainittakoon yhteistyökumppanit Kirsten De Graaf ja Mau Heymans, tämän isoveli Bas Heymans sekä Frank Jonker. Myös Evert Geradts ja Jan Kruse ovat hollantilaisia vitsimaakareita. Joukosta erottuu vitsisarjojen tekijänä Evert Geradts, joka tekee paljolti käsikirjoituksia Maulle. Mutta sitten itse vitsisarjoihin. Hollantilaisten vitsisarjojen pituus vaihtelee jonkin verran, esimerkiksi Roope-sedän ensimmäisellä sivulla voi löytyä hollantilaista kolmen ruudun sarjakuvaa, mutta hyvin paljolti vitsisarjat ovat 1-3 sivuisia. Niiden hahmokanta vaihtelee paljon, lisäksi hollantilaiset ovat nostaneet Leenun, Liinun ja Tiinun unohduksen suosta takaisin nykysarjakuvaan. Hansua ja Mummoa ei unohdeta. Vitsisarjojen taso vaihtelee valitettavan paljon. Joskus se voi olla onnistunut, joskus toiste taas heikko.
Jokaisella hahmolla on eritapainen huumori. Aku Ankalla ja Roopella huumorit ovat täysin erilaiset, kuten myös Hansulla ja Touholla. Vaikka jokainen käsikirjoittaja yrittää luoda omaperäisiä tilanteita ja lausahduksia, jotkut muistuttavat toisiaan. Näin esimerkiksi Roopella. Roopen vakiovitsejä ovat ehdottomasti hänen uskomaton itaruutensa sekä terävät lausahdukset. Roopen saituutta hyödynnetään todella monella eri tavalla. Eräs saituusvitsiin liittyvä asia on Roopen tutkimusmatkojen kulkuneuvot. Saituuttaan Roope hankkii lentomatkaa varten ikivanhan temppu- tai sotalennokin, jonka tankki on yleensä puolityhjä. Laivojen kohdalla hänen valintansa on umpiruosteinen pieni höyrypaatti tai pahimmillaan jopa purjelaiva. Niidenkin tarvikkeissa hän elkeilee hyvin rahantarkasti. Jos Roopen valitsema kulkuneuvo ei ole ikivanha, se on umpityhmä. Kulkuneuvona on toiminut muun muassa lentävä musta pilvi, mekaaninen amfibisammakko ja monia muita umpityperiä keksinnönpuolikkaita, jotka käyvät yleensä joko käsipelillä tai muuten vain mahdollisimman halvalla. Ainakin on vissi ja varma, ettei asianmukaista ja turvallista kulkuneuvoa hankita kirveelläkään. Toinen saituuteen liittyvä seikka on pienemmät matkatarvikkeet. Eri levähdysetapeilla jokaikisestä muonapurkista ja patterista ja kaikesta mahdollisesta tingitään viimeiseen sanaan asti. Usein Roope onnistuu voittamaan ovelat kauppiaat ja saamaan roiman alennuksen, mutta eräät harvat ovat Roopen tinkimistaistossa kaataneet; silloin Roope on pyörtynyt voimattomana maahan tappion merkiksi. Silloin häneen joudutaan usein käyttämään hajusuolaa tai jopa seteliä/kolikkoa. Yleensä tinkimiset kestävät useita tunteja, ja muu matkaseurue on väsynyt odotukseen.
Don Rosa on myös kehitellyt hulvattoman "vitsialakulttuurin" sudenpentujen mahdikkaasta käsikirjasta, johon on vangittu kaikki tarpeellinen tieto. Usein Roopen mahtavilla aarteenmetsästysretkillä se on hämmästyttänyt kaikki mahdolliset tutkijat ja professorit tietämällä Leonardo da Vincin salaisen kielen tai Marco Polon viimeiset salaiset vaiheet. Monet tällaisista kohtauksista ovat huvittaneet minua suuresti, varsinkin tutkijoiden hämmästyneet ilmeet kruunaavat kaiken.
Yhteenvetona ankkojen huumori on aina todella hyväntahtoista, hauskaa ja kekseliästä. Varsinkin tiettyjen käsikirjoittajien ja piirtäjien kruunaamattomat vitsit ovat joinakin kertoina aiheuttaneet naurukohtaukset. Tätä huumoria täytyy siis tarkasti vaalia, sillä se on todellakin kaikille hyväksi.
Aku Vankka
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 371 -
20.09.2009 klo 10:00:05
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)Huumori Aku Ankassa
Huumori ei ole Aku Ankka -sarjakuvissa mitään maailmanluokkaa, sillä monetkaan hyviksi vitseiksi tarkoitetut lausahdukset eivät usein naurata lainkaan. Käsikirjoittajan mielestä lausahdus on saattanut olla erittäinkin hauska, mutta lukijat eivät aina ole samaa mieltä. Kuitenkin myös hyviä vitsejä löytyy ja uskoisin, että Aku Ankka olisi tylsempi sarjakuva ilman huumoria, ainakin joidenkin käsikirjoittajien osalta. On nimittäin olemassa käsikirjoittajia, jotka taitavat huumorin ja osaavat tehdä vitseistään oikeasti hauskoja. Tällaisia käsikirjoittajia ovat muunmuassa Al Taliaferro, Bob Karp, Carl Barks, Don Rosa ja hyvin omalaatuinen William van Horn.
Carl Barksin huumori on mielestäni aina ollut aika tasaista - ei koskaan mitenkään huippuhyvää, muttei koskaan myöskään hirveän huonoa. Barksin useimmissa tarinoissa on hauskoja vitsejä, vaikkeivat ne vedäkään vertoja esimerkiksi Don Rosan vitseille. Käsikirjoittamisessa Barks on alan huippuja, mutta vitsit ovat muutamiin muihin verrattuna ainoastaan keskitasoa. Barksin tarinat huipentuvat usein jonkinlaiseen vitsiin. Siksi Barksin tarinoissa näkeekin harvemmin kunnon vitsejä muualla kuin tarinan loppuhuipennuksessa, jotka useimmiten ovat hyviä. Barks piirsi myös useita hauskoja yksisivuisia vitsisarjoja, mutta ne eivät kuitenkaan millään vedä vertoja Taliaferron ja Karpin nerokkaille yksisivuisille. Monet Barksin vitseistä ovat kuitenkin sen verran hauskoja, että hänet täytyy mainita.
Vitsisarjoista puheen ollen, yhdet Aku Ankka -sarjakuvan parhaimmista vitsiniekoista ovat Al Taliaferro ja Bob Karp, jotka tekivät aikoinaan yhdessä satoja hulvattomia yksisivuisia vitsisarjoja. Kun Bob Karp toimi käsikirjoittajana ja Taliaferro piirtäjänä tulos oli selvä - hauska yksisivuinen vitsisarja. Karpilla oli useita hyviä ideoita, joita hän käytti käsikirjoittaessaan vitsisarjoja. Useimmat näistä vitsisarjoista omasivat hyvän idean, mutta ajan myötä myös niitä ei-niin-kovin-hyviä ideoitakin alkoi putkahdella sarjakuviin ja samoja ideoita käytettiin uudestaan, ei tietenkään niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla. Taliaferron piirrokset sopivat Karpin käsikirjoittamien vitsisarjojen kanssa yhteen kuin jauheliha ja spagetti, ne ovat vain niin hauskoja ja kuuluvat nimenomaan vitsisarjoihin. Taliaferron piirtämistä tarinoista ei todellakaan puutu huumoria.
Kukaan, ei sitten kukaan taida huumoria Aku Ankassa paremmin kuin Don Rosa. En ole lukenut ainuttakaan Rosan tarinaa, jossa ei olisi ollut jotain hulvatonta kohtaa. Rosalla on paljon seikkailutarinoita, joissa nimenomaan seikkaillaan, mutta niihinkin mahtuu paljon uskomattoman hauskoja kohtia. Näiden lisäksi Rosalla on lukuisia kymmensivuisia hupisarjoja, jotka ovat pullollaan vitsejä. Näistä parhaimpana pidän ehdottomasti tarinaa ''Paino-ongelmia'', joka on niin mahtava, että huhhuh. Rosa ei pelkästään käsikirjoita tarinoihinsa hauskoja kohtia, vaan hän myös piirtää ne hupaisalla tavalla; usein ankkojen ja muiden otusten ilmeet ovat juuri tilanteeseen sopivia, selvästi hauskemmat ja humoristisemman näköisiä kuin kenenkään muun piirtäjän. Rosalla on tapana myös piilottaa sarjakuviinsa pieniä, mutta omalla tavallaan erittäin hauskoja yksityiskohtia, kuten jotain pikku ötököitä tai muita otuksia, jotka saattavat Akun ja Roopen jutellessa tehdä ties mitä jossain taustalla. Olen myös muutamista tarinoista bongannut pienen Mikki Hiiren, joka on sijoitettu johonkin nöyryyttävään paikkaan, sillä Rosa pitää Mikkiä mielenkiinnottomana hahmona. Tämäkin on osa Rosan nerokasta huumoria.
Rosan tarinoissa esiintyy paljolti hauskoja lausahduksia, jotka tekevätkin tarinoista niin huumoripitoisia. Nämä hauskat lausahdukset ovat varmasti hyviä jo englanninkielisinä, mutta erityisen hieno juttu on se, että Rosan sarjakuvien suomentajat ovat osanneet tehdä näistä lausahduksista hauskoja myös suomen kielellä. Suomentajille täytyy siis antaa myös pisteet, koska ilman heitä suomenkieliset sarjakuvat eivät varmastikaan olisi niin hauskoja, kuin mitä ne nyt ovat. Kaikkien käsikirjoittajien rustaamista tarinoista löytyy varmasti joskus jotain hauskoja lausahduksia, mutta ylivoimaisesti eniten näitä löytyy Rosan tarinoista. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Rosa piirtää ankkojen ilmeet todella humoristisesti ja tilanteeseen sopivasti, jonka ansiosta monet muuten ei-niin-hyvät lausahduksetkin naurattavat lukiessa. Rosan tarinassa ''Paino-ongelmia'' Roope sanoo bussikuskille ''Kuka tässä käytävällä pönöttää? Minähän seison tuulilasilla!'', joka ei välttämättä normaalisti kovin hauskalta kuulosta, mutta Rosa on onnistunut saamaan siitä hauskan tuntuisen piirroksiensa avulla ja siksi tuo onkin mielestäni erittäin hauska kohta. Myös toisena hauskana kohtana mainittakoon Roope Ankan elämä ja teot -kirjan yhdeksännessa luvussa esiintyvä lausahdus; ''Kultu - ei vaan kukkula - sijaitsee Kultusotan - ei vaan Calisotan - osavaltiossa pienessä Kultulinnan, äh Ankkalinnan kirkonkylässä. Pah!''.
William Van Hornin huumorikin on mielestäni omalla tavallaan hauskaa. Van Hornin piirrostyyli on erittäin omaperäistä, ei mielestäni mitään kauhean hyvää (mutta ihan kelpoa silti) mutta niin on myös miehen huumorintajukin, hyvin omaperäistä. Monet ajattelevat, ettei Van Hornin tarinoissa ole lainkaan huumoria, mutta kun vitsit ymmärtää, ne ovat hauskoja. Myös monet kohdat, jotka eivät kuulosta kovinkaan hauskoja, ovat hauskoja, koska ne on esitetty hauskalla tavalla. Van Horn on siis omituinen mies, mutta positiivisessa mielessä. Jotkut suorastaan inhoavat häntä (niin, en minäkään hänen piirroksistaan erityisemmin pidä) mutta minuun ainakin hänen omaperäinen huumori iskee.
Kaikki ankkajulkaisut tarvitsevat kannen ja usein kanteen laitetaankin ihan vartavasten kansikuivaksi tarkoitettu jonkun piirtäjän tekemä kuva. Kansikuvat sisältävät usein jonkin vitsin (tai ainakin niin on tarkoitettu, ikävä kyllä vitsit eivät aina toimi) vaikka ovatkin vain yksittäisiä kuvia. Suomessa julkaistavan Aku Ankka -lehden kansikuvat taiteilee nykyään pääasiassa Michael Nadorp. Nadorpin kansikuvat ovat mielestäni keskitasoa, joissain on oikein hyvät ja hauskat ideat, mutta häneltä löytyy myös paljon kuvia, joissa ei oikeasti tunnu olevan mitään
vitsiä tai ne eivät muuten vain aukene. Mitä hauskaa on esimerkiksi Pelle Pelottomassa, joka puhaltaa neliskulmaisia saippuakuplia, tai Akussa, joka makaa riippumatossa ja Roope räyhää hänelle vieressä? Ei mitään, sanon minä. Nadorp kuitenkin osaa hommansa yleensä, joten ei häntä vaihtamaan kannata alkaa.
Kerran tai pari vuodessa Akkarin kannessa nähdään Don Rosan piirtämä kansi. Rosan kansissa harvemmin on mitään humoristista, vaan hänen piirtämät kansikuvansa on tarkoitettu nimenomaan hienoiksi ja sitähän ne todellakin ovat. Ainakin vuoden ensimmäisessä numerossa nähdään aina perinteisesti Barksin kansikuva, jotka eivät nekään kovin huumoripitoisia ole, mutta hienoja silti.
Ankkasarjakuvissa huumori ilmenee usein jokun hahmon (usein Akun) epäonnisuutena. Aku on epäonnisin henkilö, jonka tiedän ja siksi hänestä saakin aikaan vaikka minkälaisia tarinoita, joissa hän mokailee ja epäonnistuu kaikessa mitä tekee ja joskus niihin saadaan jopa aika hyvääkin huumoria mukaan. Nykyään se huumori kuitenkin tuppaa puuttumaan tällaisista tarinoista tai se on muuten vain kuivaa, sillä tällaiset tarinat ovat jo aivan puhkikulutettuja, eikä niistä enää saa juurikaan uutta ideaa irti.
Akun serkusta Touhostakin voi saada aikaiseksi hauskan tarinan, kun hahmoa osaa käyttää oikein, eikä Touhon tunarointia liioitella. Useimmissa tarinoissa Touho ehdottaa Akulle jotain älytöntä ideaa, joka päättyy aina katastrofiin. Tällaisissa tarinoissa Touhon kykyä aiheuttaa kaikenmaailman onnettomuuksia liioitellaan usein turhan paljon.
Akulla ja Touholla on molemmilla ominaispiirteet (Akulla epäonnisuus ja temperamenttisuus, Touholla kyky aiheuttaa uskomattomiakin onnettomuuksia ja pilata kaikki) jotka tekevät hahmoista hauskat. Jokaisella ankkasarjakuvien hahmoilla on tällaiset ominaispiirteet; Hannulla onnekkuus, Pellellä nerous, Hansulla uskomaton ruokahalu ja unenlahjat, Roopella rikkaus ja liikeideat jne. Kaikki hahmot ovat jollain tavalla hauskoja, jotkut enemmän, jotkut taas hieman vähemmän. Hahmojen hauskuus riippuu tietenkin piirtäjistä ja käsikirjoittajista. Joissain tarinoissa Hannu saattaa olla erittäinkin hauska, kun taas joissain toisissa tarinoissa hän saattaa olla hyvinkin ärsyttävä ja tympeä hahmo. Nämä ominaispiirteet tekevät hahmoista humoristisia ja kun hahmot ovat humoristisia, ovat tarinatkin.
Huumori on erottamaton osa ankkasarjakuvia; jos se otetaan pois, tarinat alkavat vähitellen tympiä, jolloin lukijat kaikkoavat ja lopulta se on siinä. Tarinoissa on oltava jonkinlaista huumoria, se on fakta se, ilman huumoria ei elämässä pärjää, ainakaan niin hyvin kuin ne, joilla sitä on. Sama pätee sarjakuviin; ilman huumoria ne eivät toimi niin hyvin kuin huumorilla maustettuina.
Yhteenveto: Huumori on ankkasarjakuvien suola. Ilman huumoria tarinat ovat tylsiä, eikä niitä jaksa välttämättä lukea, elleivät ne sitten ole jollain tavalla jännittäviä (kuten jotkut Mikin dekkarijutut). Kaikkien käsikirjoittajien tarinoista löytyy joskus jonkinlaista huumoria, mutta parhaiten huumorin ankkasarjakuvissa taitavat sellaiset nimet kuin Carl Barks, Bob Karp, Al Taliaferro, William Van Horn ja Don Rosa. Rosan huumori on nerokasta, eikä kukaan voita hänen taustallaan hyppeleviä ötököitään tai nerokkaita lausahduksia, jotka on onnistuneesti käännetty suomen kielelle. Kansikuvissa esiintyy myös runsaasti huumoria. Suomen Aku Ankka -lehteen kansikuvat piirtää pääasiassa Michael Nadorp, joka on mielestään ihan hyvä hommassaan, vaikka välillä tuleekin huonojakin kuvia. Jokaisella hahmolla on lisäksi oma ominaispiirteensä joka tekee hahmoista edes jollain tapaa humoristisia. Huumori on osa elämää, kuten myös sarjakuvia.
// Eikös viestini periaatteessa vielä hyväksytä, koska se lähetettiin tasalta? Koska eikös aikaisemminkin tasalta lähetettyjä viestejä ole hyväksytty..?
//2: Mulla täsmälleen sama homma, lähetin 9:58 ja perille tuli 10:00. Viime yönäkin kun parantelin viestiäni, lähetin sen 23:46 ja perille tuli 23:49.. Kesti tosi kauan ennen kuin se edes lähetti mitään. Ja jooh, Ankkiksen kello on oman tietokoneeni kelloa kaksi minuuttia edellä.
Huumori ei ole Aku Ankka -sarjakuvissa mitään maailmanluokkaa, sillä monetkaan hyviksi vitseiksi tarkoitetut lausahdukset eivät usein naurata lainkaan. Käsikirjoittajan mielestä lausahdus on saattanut olla erittäinkin hauska, mutta lukijat eivät aina ole samaa mieltä. Kuitenkin myös hyviä vitsejä löytyy ja uskoisin, että Aku Ankka olisi tylsempi sarjakuva ilman huumoria, ainakin joidenkin käsikirjoittajien osalta. On nimittäin olemassa käsikirjoittajia, jotka taitavat huumorin ja osaavat tehdä vitseistään oikeasti hauskoja. Tällaisia käsikirjoittajia ovat muunmuassa Al Taliaferro, Bob Karp, Carl Barks, Don Rosa ja hyvin omalaatuinen William van Horn.
Carl Barksin huumori on mielestäni aina ollut aika tasaista - ei koskaan mitenkään huippuhyvää, muttei koskaan myöskään hirveän huonoa. Barksin useimmissa tarinoissa on hauskoja vitsejä, vaikkeivat ne vedäkään vertoja esimerkiksi Don Rosan vitseille. Käsikirjoittamisessa Barks on alan huippuja, mutta vitsit ovat muutamiin muihin verrattuna ainoastaan keskitasoa. Barksin tarinat huipentuvat usein jonkinlaiseen vitsiin. Siksi Barksin tarinoissa näkeekin harvemmin kunnon vitsejä muualla kuin tarinan loppuhuipennuksessa, jotka useimmiten ovat hyviä. Barks piirsi myös useita hauskoja yksisivuisia vitsisarjoja, mutta ne eivät kuitenkaan millään vedä vertoja Taliaferron ja Karpin nerokkaille yksisivuisille. Monet Barksin vitseistä ovat kuitenkin sen verran hauskoja, että hänet täytyy mainita.
Vitsisarjoista puheen ollen, yhdet Aku Ankka -sarjakuvan parhaimmista vitsiniekoista ovat Al Taliaferro ja Bob Karp, jotka tekivät aikoinaan yhdessä satoja hulvattomia yksisivuisia vitsisarjoja. Kun Bob Karp toimi käsikirjoittajana ja Taliaferro piirtäjänä tulos oli selvä - hauska yksisivuinen vitsisarja. Karpilla oli useita hyviä ideoita, joita hän käytti käsikirjoittaessaan vitsisarjoja. Useimmat näistä vitsisarjoista omasivat hyvän idean, mutta ajan myötä myös niitä ei-niin-kovin-hyviä ideoitakin alkoi putkahdella sarjakuviin ja samoja ideoita käytettiin uudestaan, ei tietenkään niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla. Taliaferron piirrokset sopivat Karpin käsikirjoittamien vitsisarjojen kanssa yhteen kuin jauheliha ja spagetti, ne ovat vain niin hauskoja ja kuuluvat nimenomaan vitsisarjoihin. Taliaferron piirtämistä tarinoista ei todellakaan puutu huumoria.
Kukaan, ei sitten kukaan taida huumoria Aku Ankassa paremmin kuin Don Rosa. En ole lukenut ainuttakaan Rosan tarinaa, jossa ei olisi ollut jotain hulvatonta kohtaa. Rosalla on paljon seikkailutarinoita, joissa nimenomaan seikkaillaan, mutta niihinkin mahtuu paljon uskomattoman hauskoja kohtia. Näiden lisäksi Rosalla on lukuisia kymmensivuisia hupisarjoja, jotka ovat pullollaan vitsejä. Näistä parhaimpana pidän ehdottomasti tarinaa ''Paino-ongelmia'', joka on niin mahtava, että huhhuh. Rosa ei pelkästään käsikirjoita tarinoihinsa hauskoja kohtia, vaan hän myös piirtää ne hupaisalla tavalla; usein ankkojen ja muiden otusten ilmeet ovat juuri tilanteeseen sopivia, selvästi hauskemmat ja humoristisemman näköisiä kuin kenenkään muun piirtäjän. Rosalla on tapana myös piilottaa sarjakuviinsa pieniä, mutta omalla tavallaan erittäin hauskoja yksityiskohtia, kuten jotain pikku ötököitä tai muita otuksia, jotka saattavat Akun ja Roopen jutellessa tehdä ties mitä jossain taustalla. Olen myös muutamista tarinoista bongannut pienen Mikki Hiiren, joka on sijoitettu johonkin nöyryyttävään paikkaan, sillä Rosa pitää Mikkiä mielenkiinnottomana hahmona. Tämäkin on osa Rosan nerokasta huumoria.
Rosan tarinoissa esiintyy paljolti hauskoja lausahduksia, jotka tekevätkin tarinoista niin huumoripitoisia. Nämä hauskat lausahdukset ovat varmasti hyviä jo englanninkielisinä, mutta erityisen hieno juttu on se, että Rosan sarjakuvien suomentajat ovat osanneet tehdä näistä lausahduksista hauskoja myös suomen kielellä. Suomentajille täytyy siis antaa myös pisteet, koska ilman heitä suomenkieliset sarjakuvat eivät varmastikaan olisi niin hauskoja, kuin mitä ne nyt ovat. Kaikkien käsikirjoittajien rustaamista tarinoista löytyy varmasti joskus jotain hauskoja lausahduksia, mutta ylivoimaisesti eniten näitä löytyy Rosan tarinoista. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Rosa piirtää ankkojen ilmeet todella humoristisesti ja tilanteeseen sopivasti, jonka ansiosta monet muuten ei-niin-hyvät lausahduksetkin naurattavat lukiessa. Rosan tarinassa ''Paino-ongelmia'' Roope sanoo bussikuskille ''Kuka tässä käytävällä pönöttää? Minähän seison tuulilasilla!'', joka ei välttämättä normaalisti kovin hauskalta kuulosta, mutta Rosa on onnistunut saamaan siitä hauskan tuntuisen piirroksiensa avulla ja siksi tuo onkin mielestäni erittäin hauska kohta. Myös toisena hauskana kohtana mainittakoon Roope Ankan elämä ja teot -kirjan yhdeksännessa luvussa esiintyvä lausahdus; ''Kultu - ei vaan kukkula - sijaitsee Kultusotan - ei vaan Calisotan - osavaltiossa pienessä Kultulinnan, äh Ankkalinnan kirkonkylässä. Pah!''.
William Van Hornin huumorikin on mielestäni omalla tavallaan hauskaa. Van Hornin piirrostyyli on erittäin omaperäistä, ei mielestäni mitään kauhean hyvää (mutta ihan kelpoa silti) mutta niin on myös miehen huumorintajukin, hyvin omaperäistä. Monet ajattelevat, ettei Van Hornin tarinoissa ole lainkaan huumoria, mutta kun vitsit ymmärtää, ne ovat hauskoja. Myös monet kohdat, jotka eivät kuulosta kovinkaan hauskoja, ovat hauskoja, koska ne on esitetty hauskalla tavalla. Van Horn on siis omituinen mies, mutta positiivisessa mielessä. Jotkut suorastaan inhoavat häntä (niin, en minäkään hänen piirroksistaan erityisemmin pidä) mutta minuun ainakin hänen omaperäinen huumori iskee.
Kaikki ankkajulkaisut tarvitsevat kannen ja usein kanteen laitetaankin ihan vartavasten kansikuivaksi tarkoitettu jonkun piirtäjän tekemä kuva. Kansikuvat sisältävät usein jonkin vitsin (tai ainakin niin on tarkoitettu, ikävä kyllä vitsit eivät aina toimi) vaikka ovatkin vain yksittäisiä kuvia. Suomessa julkaistavan Aku Ankka -lehden kansikuvat taiteilee nykyään pääasiassa Michael Nadorp. Nadorpin kansikuvat ovat mielestäni keskitasoa, joissain on oikein hyvät ja hauskat ideat, mutta häneltä löytyy myös paljon kuvia, joissa ei oikeasti tunnu olevan mitään
vitsiä tai ne eivät muuten vain aukene. Mitä hauskaa on esimerkiksi Pelle Pelottomassa, joka puhaltaa neliskulmaisia saippuakuplia, tai Akussa, joka makaa riippumatossa ja Roope räyhää hänelle vieressä? Ei mitään, sanon minä. Nadorp kuitenkin osaa hommansa yleensä, joten ei häntä vaihtamaan kannata alkaa.
Kerran tai pari vuodessa Akkarin kannessa nähdään Don Rosan piirtämä kansi. Rosan kansissa harvemmin on mitään humoristista, vaan hänen piirtämät kansikuvansa on tarkoitettu nimenomaan hienoiksi ja sitähän ne todellakin ovat. Ainakin vuoden ensimmäisessä numerossa nähdään aina perinteisesti Barksin kansikuva, jotka eivät nekään kovin huumoripitoisia ole, mutta hienoja silti.
Ankkasarjakuvissa huumori ilmenee usein jokun hahmon (usein Akun) epäonnisuutena. Aku on epäonnisin henkilö, jonka tiedän ja siksi hänestä saakin aikaan vaikka minkälaisia tarinoita, joissa hän mokailee ja epäonnistuu kaikessa mitä tekee ja joskus niihin saadaan jopa aika hyvääkin huumoria mukaan. Nykyään se huumori kuitenkin tuppaa puuttumaan tällaisista tarinoista tai se on muuten vain kuivaa, sillä tällaiset tarinat ovat jo aivan puhkikulutettuja, eikä niistä enää saa juurikaan uutta ideaa irti.
Akun serkusta Touhostakin voi saada aikaiseksi hauskan tarinan, kun hahmoa osaa käyttää oikein, eikä Touhon tunarointia liioitella. Useimmissa tarinoissa Touho ehdottaa Akulle jotain älytöntä ideaa, joka päättyy aina katastrofiin. Tällaisissa tarinoissa Touhon kykyä aiheuttaa kaikenmaailman onnettomuuksia liioitellaan usein turhan paljon.
Akulla ja Touholla on molemmilla ominaispiirteet (Akulla epäonnisuus ja temperamenttisuus, Touholla kyky aiheuttaa uskomattomiakin onnettomuuksia ja pilata kaikki) jotka tekevät hahmoista hauskat. Jokaisella ankkasarjakuvien hahmoilla on tällaiset ominaispiirteet; Hannulla onnekkuus, Pellellä nerous, Hansulla uskomaton ruokahalu ja unenlahjat, Roopella rikkaus ja liikeideat jne. Kaikki hahmot ovat jollain tavalla hauskoja, jotkut enemmän, jotkut taas hieman vähemmän. Hahmojen hauskuus riippuu tietenkin piirtäjistä ja käsikirjoittajista. Joissain tarinoissa Hannu saattaa olla erittäinkin hauska, kun taas joissain toisissa tarinoissa hän saattaa olla hyvinkin ärsyttävä ja tympeä hahmo. Nämä ominaispiirteet tekevät hahmoista humoristisia ja kun hahmot ovat humoristisia, ovat tarinatkin.
Huumori on erottamaton osa ankkasarjakuvia; jos se otetaan pois, tarinat alkavat vähitellen tympiä, jolloin lukijat kaikkoavat ja lopulta se on siinä. Tarinoissa on oltava jonkinlaista huumoria, se on fakta se, ilman huumoria ei elämässä pärjää, ainakaan niin hyvin kuin ne, joilla sitä on. Sama pätee sarjakuviin; ilman huumoria ne eivät toimi niin hyvin kuin huumorilla maustettuina.
Yhteenveto: Huumori on ankkasarjakuvien suola. Ilman huumoria tarinat ovat tylsiä, eikä niitä jaksa välttämättä lukea, elleivät ne sitten ole jollain tavalla jännittäviä (kuten jotkut Mikin dekkarijutut). Kaikkien käsikirjoittajien tarinoista löytyy joskus jonkinlaista huumoria, mutta parhaiten huumorin ankkasarjakuvissa taitavat sellaiset nimet kuin Carl Barks, Bob Karp, Al Taliaferro, William Van Horn ja Don Rosa. Rosan huumori on nerokasta, eikä kukaan voita hänen taustallaan hyppeleviä ötököitään tai nerokkaita lausahduksia, jotka on onnistuneesti käännetty suomen kielelle. Kansikuvissa esiintyy myös runsaasti huumoria. Suomen Aku Ankka -lehteen kansikuvat piirtää pääasiassa Michael Nadorp, joka on mielestään ihan hyvä hommassaan, vaikka välillä tuleekin huonojakin kuvia. Jokaisella hahmolla on lisäksi oma ominaispiirteensä joka tekee hahmoista edes jollain tapaa humoristisia. Huumori on osa elämää, kuten myös sarjakuvia.
// Eikös viestini periaatteessa vielä hyväksytä, koska se lähetettiin tasalta? Koska eikös aikaisemminkin tasalta lähetettyjä viestejä ole hyväksytty..?
//2: Mulla täsmälleen sama homma, lähetin 9:58 ja perille tuli 10:00. Viime yönäkin kun parantelin viestiäni, lähetin sen 23:46 ja perille tuli 23:49.. Kesti tosi kauan ennen kuin se edes lähetti mitään. Ja jooh, Ankkiksen kello on oman tietokoneeni kelloa kaksi minuuttia edellä.
wierii2
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 372 -
20.09.2009 klo 10:02:47
MItä ihmettä! Lähetin viestini 9.59 ja se tuli perille 10.01! Vaadin, että viestini hyväksytään!
Akuhullu97
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 373 -
20.09.2009 klo 10:03:54
Lainaus käyttäjältä: wierii2MItä ihmettä! Lähetin viestini 9.59 ja se tuli perille 10.01! Vaadin, että viestini hyväksytään!
Sama juttu mulla!! Lähetin tosin silloin enää bonuksen. Oikean viestini lähetin jo parikyt vaille... :-O
Sama juttu mulla!! Lähetin tosin silloin enää bonuksen. Oikean viestini lähetin jo parikyt vaille... :-O
wierii2
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 374 -
20.09.2009 klo 10:06:53
Lainaus käyttäjältä: Akuhullu97Lainaus käyttäjältä: wierii2MItä ihmettä! Lähetin viestini 9.59 ja se tuli perille 10.01! Vaadin, että viestini hyväksytään!
Sama juttu mulla!! Lähetin tosin silloin enää bonuksen. Oikean viestini lähetin jo parikyt vaille... :-O
Minulla on muuten ongelma, jos viestiäni ei hyväksytä. En muista, mitä lisäyksiä tein lopussa, ja muokkasin sen edelliseen viestiini. Miten tehdään?
Alustavat tulokset tähän viestiin. Salwerin kanssa jutellaan noista 10.01 viesteistä.
Kisaajien tulokset:
1.Akuhullu97: 34 870
2.imfromfinland08: 30 983
3.kirja: 30 670
4.Hirmu: 20 430
5.Aku Vankka: 8 588
6.Bomber: 5 993
7.wierii2: 4 797
8.T@IK@VIITTA: 4 663
9.akkaridekkari: 3 273
Kisaajien pisteet tästä osakilpailusta:
1.Akuhullu97: 10p.
2.imfromfinland08: 8p.
3.kirja: 6p.
4.Hirmu: 4p.
5.Aku Vankka: 3p.
6.Bomber: 2p.
7.wierii2: 1p.
8.T@IK@VIITTA: 1p.
9.akkaridekkari: 1p.
Kisaajien kokonaispistetilanne:
1.imfromfinland: 32p.
2.Akuhullu97: 30p.
3.kirja: 26p.
4.Aku Vankka: 17p.
5.Hirmu: 15,5p.
6.akuankka1313: 15p.
7.Pullasorsa: 9p.
8.Karhula: 7p.
=.akkaridekkari: 7p.
10.Bomber: 5,5p.
11.wierii2: 5p.
12.Toke: 4p.
13.T@IK@VIITTA: 1p.
Tallipisteet:
1.SRT: 77p.
2.WF: 45p.
3.DuDu: 28p.
4.KPw: 20p.
Huomioitavaa: Akuhullun kiri on häikäisevä. Edelleenkin hänen huonoin VM-sijoitus on 2. SRT varmisti tallimestaruutensa.
Minun viestini hyväksymisellä ei ole väliä. Viime rankingissa viestini oli yli 3000 merkiiä pitkä, eikä T@ikis olisi kuitenkaan päässyt pisteille. Joten minun puolesta voidaan minut tiputtaa sijalle 8. Pistetilanteeseen se ei vaikuta.
Tulokset ovat valmiit.
Sama juttu mulla!! Lähetin tosin silloin enää bonuksen. Oikean viestini lähetin jo parikyt vaille... :-O
Minulla on muuten ongelma, jos viestiäni ei hyväksytä. En muista, mitä lisäyksiä tein lopussa, ja muokkasin sen edelliseen viestiini. Miten tehdään?
Alustavat tulokset tähän viestiin. Salwerin kanssa jutellaan noista 10.01 viesteistä.
Kisaajien tulokset:
1.Akuhullu97: 34 870
2.imfromfinland08: 30 983
3.kirja: 30 670
4.Hirmu: 20 430
5.Aku Vankka: 8 588
6.Bomber: 5 993
7.wierii2: 4 797
8.T@IK@VIITTA: 4 663
9.akkaridekkari: 3 273
Kisaajien pisteet tästä osakilpailusta:
1.Akuhullu97: 10p.
2.imfromfinland08: 8p.
3.kirja: 6p.
4.Hirmu: 4p.
5.Aku Vankka: 3p.
6.Bomber: 2p.
7.wierii2: 1p.
8.T@IK@VIITTA: 1p.
9.akkaridekkari: 1p.
Kisaajien kokonaispistetilanne:
1.imfromfinland: 32p.
2.Akuhullu97: 30p.
3.kirja: 26p.
4.Aku Vankka: 17p.
5.Hirmu: 15,5p.
6.akuankka1313: 15p.
7.Pullasorsa: 9p.
8.Karhula: 7p.
=.akkaridekkari: 7p.
10.Bomber: 5,5p.
11.wierii2: 5p.
12.Toke: 4p.
13.T@IK@VIITTA: 1p.
Tallipisteet:
1.SRT: 77p.
2.WF: 45p.
3.DuDu: 28p.
4.KPw: 20p.
Huomioitavaa: Akuhullun kiri on häikäisevä. Edelleenkin hänen huonoin VM-sijoitus on 2. SRT varmisti tallimestaruutensa.
Minun viestini hyväksymisellä ei ole väliä. Viime rankingissa viestini oli yli 3000 merkiiä pitkä, eikä T@ikis olisi kuitenkaan päässyt pisteille. Joten minun puolesta voidaan minut tiputtaa sijalle 8. Pistetilanteeseen se ei vaikuta.
Tulokset ovat valmiit.
Akuhullu97
Ankkiksen Viestimaraton: Kausi 5
Viesti 375 -
20.09.2009 klo 10:09:18
Lainaus käyttäjältä: wierii2Lainaus käyttäjältä: Akuhullu97Lainaus käyttäjältä: wierii2MItä ihmettä! Lähetin viestini 9.59 ja se tuli perille 10.01! Vaadin, että viestini hyväksytään!
Sama juttu mulla!! Lähetin tosin silloin enää bonuksen. Oikean viestini lähetin jo parikyt vaille... :-O
Minulla on muuten ongelma, jos viestiäni ei hyväksytä. En muista, mitä lisäyksiä tein lopussa, ja muokkasin sen edelliseen viestiini. Miten tehdään?
En tiedä, uskotaanko minua,mutta minulla ainakin oli viesti jo muokattu aikoja sitten, bonuksen vain pistin. Vaan kuka voi todistaa. Bomberillakin muokattu näköjään 10,02. Olisi reilua, jos kaikki nämä kahden minuutin jälkeen lähetetyt viestit hyväksyttäisi. Kuitenkin on ollut selkeästi yritystä saada se kymmeneen mennessä. Sitä paitsi, Ankkiksen kello onkin näköjään aivan eri ajassa. >:(
Sama juttu mulla!! Lähetin tosin silloin enää bonuksen. Oikean viestini lähetin jo parikyt vaille... :-O
Minulla on muuten ongelma, jos viestiäni ei hyväksytä. En muista, mitä lisäyksiä tein lopussa, ja muokkasin sen edelliseen viestiini. Miten tehdään?
En tiedä, uskotaanko minua,mutta minulla ainakin oli viesti jo muokattu aikoja sitten, bonuksen vain pistin. Vaan kuka voi todistaa. Bomberillakin muokattu näköjään 10,02. Olisi reilua, jos kaikki nämä kahden minuutin jälkeen lähetetyt viestit hyväksyttäisi. Kuitenkin on ollut selkeästi yritystä saada se kymmeneen mennessä. Sitä paitsi, Ankkiksen kello onkin näköjään aivan eri ajassa. >:(