Don Rosa fanisivusto

Elinikäinen unelma

Alberto Becattini haastattelee Don Rosaa

ALBERTO: Puhutaanpa ensimmäisistä Disney-töistäsi. Legenda kertoo että joskus vuoden 1986 tai -87 aikoihin huomasit että nämä Gladstonen (iso amerikkalainen ankka-kustantaja) kaverit painoivat uudelleen vanhoja klassikkotarinoita ja tekivät uusia melkein yhtä hyviä kuin vanhatkin, ja koska heillä oli uusia kirjoittajia soitit heille tuosta vaan ja sanoit olevasi se joka syntyi piirtämään Ankka-tarinoita. Mikä on totuus tämän takana? Haluatko kertoa meille sen tarinan?

DON: Tämä "legenda" on täysin totta. Kertoakseni sen sinulle yksityiskohtaisemmin: vuoteen 1986 mennessä olin jo putoamassa kyydistä siitä mitä silloin oli meneillään amerikkalaisessa sarjakuvassa. Olin lopettanut kaikkien sarjakuvien ostamisen muutamaa vuotta aiemmin ja keskityin vanhoihin kokoelmiini. Sitten eräänä päivänä näin Gladstonen sarjakuvan joka oli minulle täydellinen yllätys. Siinä oli Daan Jippesin (tunnettu hollantilainen) kansi kuten myöhemmin sain tietää, mutta se mikä minua eniten hämmästytti oli se, että sillä hetkellä LUULIN näkeväni Carl Barksin kannen jota en tuntenut, ja tiesin omistavani täydellisen Barks-kokoelman. Ostettuani sitten useita kuukausia Gladstoneja ilahduin huomatessani Disney-sarjakuvaa tulevan yhtiöltä joka selvästi tunsi ja rakasti tarinoita, ja että Jippesin kansi oli peräisin jostain määrästä Disney-sarjakuva materiaalia jota oli ilmeisesti julkaistu ulkomailla; kuitenkaan minulla ei ollut MITÄÄN käsitystä siitä kuinka suosittuja nämä sarjakuvat olivat ulkomailla tai kuinka valtava määrä Disney-töitä oli olemassa josta itse olin täysin tietämätön. Opin niistä hitaasti enkä ollut täysin tietoinen siitä ennen ensimmäistä vierailuani Skandinaviaan 1991, Saksaan 1993, Italiaan 1995 ja johonkin muuallekin jotka hämmästyttivät yhä enemmän. Ostin siis Gladstoneja ja muutaman kuukauden jälkeen he käyttivät uutta tarinaa kaverilta nimeltä Martin Greim, jonka tunsin samanlaisena "fanzine" (jenkkien suosima nimitys fani-lehdistä) artistina jollainen itsekin olin. Se oli lyhyt vitsi-tarina ja siinä oli Greimille tyypillistä jälkeä - yksinkertaista, siistiä, mutta jokainen paneeli selvästi jostain muotoiltu. En ollut luullut heidän käyttävän uutta materiaalia, varsinkaan amatööriltä. Tiesin siis tämän olevan tilaisuuteni josta olin haaveillut koko ikäni - saada kirjoittaa ja piirtää edes YKSI Roopen seikkailutarina. Soitin päätoimittaja Byron Ericksonille ja sanoin jotain tähän tyyliin "Minun nimeni on Don Rosa. Olen ainoa amerikkalainen joka SYNTYI kirjoittamaan ja piirtämään Roope Ankka- sarjakuvia (tällä käsitettiin myös muut ankat). Olen aina tiennyt sen olevan kirjoitettu kohtaloni. Haluan tehdä tarinan Gladstonelle." En tosin tuntenut ketään Gladstonelta muita kuin Bruce Hamiltonin, mutta he tiesivät minut ajalta jolloin olin yksi lupaavimmista fani kirjoittajista tai piirtäjistä jollainen olin ollut noin 13 vuotta. Byron siis pyysi minua lähettämään hänelle joitain näytteitä töistäni jotta hän voisi varmistua että osaan piirtää ankkoja edes yhtä hyvin kuin kuka tahansa (joka ei kerro paljoakaan) ja käski sitten jatkaa tarinan kanssa. Ja kuten tiedättekin, valitsin juonen jonka olin kirjoittanut 1971 ja käyttänyt 1973 yhtenä "Pertwillaby Papers" - lehden (Rosan omat fanzine-tarinat) seikkailuna, vaikka olin jo silloin kuvitellut sen Roope-tarinaksi. Mutta se oli ainoa tarina jonka olin suunnitellut tekeväni, vain täyttääkseni tuon lapsuuden unelman. Mutta myöhemmin, kuten sanotaan, "asia vain johti yhdestä toiseen".

ALBERTO: Mutta silloin kun löysit Gladstonen albumit, et ollut enää aktiivinen sarjakuvakeräilijä. Miten sitten satuit ostamaan joitain albumeja?

DON: Näin niitä tavallisessa lehtitelineessä kirjakaupassa (yksi viimeisistä sellaisista massa-mediaa myyvistä liikkeistä jotka eivät enää nykyään myy sarjakuvia Amerikassa).

ALBERTO: Miten suhtauduit, fani kun olit, uusiin tarinoihin joita Gladstone julkaisi, verrattuna Barks-klassikoihin?

DON: Hmm. Mielenkiintoista. Kivoja tarinoita mutta ei sellaista jonka vuoksi olisin alkanut ostamaan Disney-sarjakuvia. Pidin kyllä korkealuokkaisesta painojäljestä ja tiesin että minun oli SAATAVA ne "keräilijänä". Mutta tietenkin Euroopan uusinta-painokset olivat äärettömästi parempi laatuisia kuin se roska jota Gold Key ja Whitman olivat julkaisseet ennen kuin viimeinkin luovuttivat. MIKSI he eivät olleet julkaisseet tanskalaisia tai Egmontin tarinoita kahteen vuosikymmeneen siihen mennessä, sen sijaan että maksoivat roskaa tuottaville ihmisille, on suuri mysteeri! Oikeastaan, VIIMEISESSÄ Whitmanin julkaisemassa Walt Disney Comics & Stories - lehdessä ennen sen lopettamista, he käyttivät eurooppalaista Aku Ankka - tarinaa…mutta en tiennyt sitä ennen kuin monta vuotta myöhemmin kun aloin kerätä kaikkia niitä vuosia hirveää amerikkalaista Disney-sarjakuvaa vain saadakseni sidottua vanhat kokoelmani yhteen Gladstone-tarinoiden kanssa.

ALBERTO: Mitä odotit toisten fanien ajattelevan kun he näkevät uusia tarinoita vanhojen klassikkojen rinnalla?

DON: En murehtinut yhtään siitä mitä muut voisivat ajatella euro-tarinoista joita itse näin. Nämä olivat selvästi UPEAA työtä verrattuna siihen mitä amerikkalaiset olivat saaneet nähdä 20 vuoden ajan! Miten he voisivat vastustaa? Heidän pitäisi pomppia riemusta. Se mikä minua huolestutti tässä mielessä oli että kun tein ensimmäisen tarinani yritin viitata PALJON suoremmin vanhoihin tarinoihin kaikkien lapsuudesta. Pelkäsin että kaltaiseni ankkafanit eivät pitäisi tästä. Ja tiedän ettei osa pidäkään siitä, mutta he näyttäisivät putoavan yhä pienenevään vähemmistöön. Olisin luultavasti inhonnut jos joku olisi tehnyt kuten minä, varsinkin joku yhtä harjoittamaton ja heikko piirtäjä kuten itse olin. Mutta olen aina saanut hämmästyä ja olla kiitollinen siitä että lähes kaikki lukijat ymmärsivät mitä yritin tehdä-en ollut (enkä todella OLEKAAN) ammattilainen, koulutettu sarjakuvapiirtäjä; olen vain ankkafani tekemässä fanin sarjiksia toisille faneille-ja lukijat olivat ymmärtäväisiä nähdäkseen ohi huonon jälkeni ja nauttivat siitä hauskasta kanssani.

ALBERTO: Lähetitkö kirjeen mukana näytteitä kuvistasi ja käsikirjoitusta? Raapustetun tekstin vain koneella kirjoitetun käsikirjoituksen?

DON: Taisi olla koneella kirjoitettu käsikirjoitus.

ALBERTO: Oliko teillä kotona suuret juhlat kun he (kustantamo) sanoivat kyllä?

DON: Hm. Kumma kysymys. Ei, meillä ei ollut mitään juhlia. Itse asiassa, olen varmaan ollut vain yksissä ja järjestänyt vain yhdet juhlat elämässäni. Toisin sanoen, olen aika hiljainen ja ujohko. Heittelin mielessäni kärrynpyöriä ilosta, mutta kukaan ympärilläni ei välittänyt. Vaimoni ei ollut kiinnostunut. Isäni oli varmasti vihainen siitä, saadessaan tietää kuinka vähän välitin perhe- yrityksestä verrattuna jonkun vanhan tyypin "lasten sarjakuviin" joita ei hänen mielestään kenenkään yli 4-vuotiaan pitäisi lukea. Jos mitään, olen varma että pieni perheeni tuli surulliseksi kuullessaan uutiseni. Enkä kertonut edes kenellekään paikallisista ystävistäni sillä kukaan heistä ei ollut ankkafaneja. Muistelen ENSIMMÄISEN ihmisen jolle koskaan kerroin olleen…Denis Kitchen-niminen kaveri, kun näin hänet seuraavilla (sarjakuva)-messuilla joille osallistuin. Sanoin hänelle (ja tämä on totta!) "Denis, arvaa mitä minä alan tekemään?" ja hän välittömästi sanoo siihen että "Onko sillä mitään tekemistä ankkojen kanssa?" Näetkös, en ollut ainoa henkilö joka on aina tiennyt mikä on kirjoitettu kohtaloni. Se oli luullakseni hyvin tiedossa kaikilla jotka olivat lukeneet fanzine artikkeleitani tai sarjakuviani melkein 14 vuotta.

ALBERTO: Oliko ensimmäinen käsikirjoituksesi Auringon Poika paljonkin erilainen siitä versiosta joka hyväksyttiin? Muutettiinko sitä paljon? Leikkasivatko ne mitään pois?

DON: Pitää katsoa jos minulta löytyisi vielä se alkuperäinen kirjoitus. Oikein hyvä kysymys. Tiedän suunnitelleeni kohtauksen leirinuotion ympärille, jossa Kulta-Into kertoo varhaisista elämänvaiheistaan ja siitä miksi päätti tulla maailman rikkaimmaksi (?) ankaksi, ja siitä selviäisi että häneen vaikutti eräs Roopen seikkailu tai -vaikutus eräällä ensimmäisistä matkoistaan Afrikan halki. Mutta en oikeastaan tainnut koskaan kirjoittaa sitä osaa koska tajusin ettei se mahtuisi määrättyihin 28 sivuun. Joten tein sen tarinan sitten kuudennessa Roopen elämäkerta - osassa (Transvaalin Tuittupää).

ALBERTO: Miltä sinusta tuntui kun sait valmiin sarjakuvan käsiisi? Olit halunnut tehdä juuri tätä jo siitä asti kun olit pieni poika!

DON: Kun vihdoin sain käteeni valmiin, painetun, tekstatun, väritetyn Uncle Scrooge #219 - lehden, jossa oli kokonainen Roope - seikkailu jossa luki "kirjoittanut ja piirtänyt Don Rosa"? Kun olin haaveillut siitä niin paljon koko elämäni…ja tarkoitan KOKO elämäni, varhaisimmasta muistostani lähtien…uneksinut siitä niin valtavasti että kopioin Barksin tarinoita ihan vain omaksi ilokseni lapsena? Miltä minusta tuntui? Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Voitko kuvitella miltä se tuntuisi? Voitko kuvitella kuinka YLPEÄ olin? Olen aina kuvitellut itseni jollekin mahdottomalle vastaanotolle jossakin, ja jonkun tulevan luokseni sanomaan "päivää, minä olen Englannin kuningattaren henkilökohtainen lääkäri." johon minä vastaisin että "mitä sitten? MINÄ kirjoitan ja piirrän Roope Ankka-tarinoita!" Ymmärrätkö tuosta yhtään kuinka ylpeäksi tunsin itseni? Ja, kuvittelepa tätä; mitä jos joku keiju olisi kuiskannut korvaani "Don…tämä ei jää mihinkään yhteen tarinaan. Tulet tekemään paljon lisää Gladstonelle. Sitten jo kolmen vuoden kuluttua sinut palkkaa maailman suurin Disney-kustantamo. Sitten vain pari vuotta sen jälkeen sinua kumarretaan suosituimpana ankka-kirjoittajana/piirtäjänä sitten Carl Barksin jälkeen, ja saat ilmaisia Euroopan-matkoja ja pääset lehtien etusivuille ja maanlaajuisiin tv-ohjelmiin ja saat tehdä sen 213-sivuisen Roopen elämäntarinan ja voitat Eisner-palkinnon (tunnustetuin sarjakuva-palkinto, jaetaan vuosittain jenkeissä) ja jotkut pöhköt Italiassa kirjoittavat kirjan sinusta!" Miltä silloin olisi mahtanut tuntua, ajattelen. Mitä olisin tehnyt? En koskaan suunnitellut tekeväni kuin sen yhden tarinan, ja vaikka olisin saanut sen, olisin ollut riemuissani saadessani olla vain yksi lukuisista nimettömistä Disney-sarjakuva piirtäjistä. En IKINÄ osannut kuvitellakaan mitään tällaista. Miltä luulet minusta YHÄ tuntuvan? Mikä voisi olla upeampaa? (Tienata mahdollisimman paljon tuohta siitä,. ehkä, mutta silloinhan minulla olisi KAIKKEA ja se olisi aivan liian epäreilua muuta ihmiskuntaa kohtaan!)

ALBERTO: Millainen oli ensimmäinen lukija-palaute jonka sait tuohon tarinaan liittyen? Kirje lehdelle? Henkilökohtainen kirje sinulle? Muistatko ensimmäisen kirjeen jonka sait Disney-tekijänä? Saitko palautetta paljon, vain vähän vai et yhtään?

DON: Ensimmäinen kirje jonka sain oli Geoff Blumilta, joka oli lukenut ennakko-kopion "Auringon Pojasta" ja hän kirjoitti pitkän kirjeen kuinka paljon hän piti siitä ja miten se oli ensimmäinen sellainen ei-Barksilainen tarina jonka hän oli lukenut ja joka oli saanut vangittua edes pienen aavistuksen siitä vanhasta hyvästä hengestä. Geoff oli varhainen kannattaja ja vuosia sen jälkeen lähetin hänelle ennakko-versioita tarinoistani saadakseni hänen mielipiteensä - arvostan aina toisten Barks-fanien mielipiteitä koska tiedän että vaikka tavallaan "syöksyin" näihin hommiin, ei minulla ole oikeutta mellastaa ihmisten lapsuuden-ajan sankarien kanssa yhtään enempää kuin kellä tahansa muulla ankka-fanillakaan. Mutta Geoff kuitenkin ajan mittaan hapantui minulle jostain syystä…luulen hänen alkaneen inhota töitäni kun tein Roopen elämäkertaa… ehkä hän ajatteli minun yrittävän "varastaa" Roopea Barksilta tavallaan "luodessani Roopea tyhjästä". Tämä oli typerä luulo, eikä sillä ehkä olekaan mitään tekemistä sillä miksi Geoff ei enää pitänyt töistäni. Ehkä hän ajatteli että minua "palvottiin" liian laajalti ja päätti etten ollut tarpeeksi hyvä että minua voitaisiin verrata Barksiin (ja tuossa olen kyllä samaa mieltä). Mutta tuota kaikkea pitäisi kysyä Geoffilta itseltään. Kuitenkin, siitä huolimatta, ainoa posti jonka näin oli kun Gladstone painoi joitain niistä, tai kun vieraillessani toimistossa muutaman kuukauden päästä sain lukea joitakin kirjeitä. Kirjeet olivat 100% positiivisia (mikä tarkoittaa vain sitä että ihmiset jotka eivät pitäneet minusta eivät viitsineet kirjoittaa…) mutta mikä minua kiinnosti, oli että amerikkalaiset ankka-fanit olivat NIIN helpottuneita nähdessään kunnollista jälkeä ankka-lehdissä ensimmäistä kertaa 20 vuoteen (kun kerran olimme kaikki tietämättömiä siitä upeasta materiaalista jota tuotettiin Euroopassa), että monissa kirjeistä oli kummallisuuksia kuten "siunausta" sinulle kun toit nämä hahmot takaisin. Minua ei siis vain ylistetty, minua siunattiin! Ja Gladstonea myös, totta kai, kuten heitä pitäisikin siunata amerikkalaisen Disney-sarjakuvan pelastamisesta, ja siitä kun tekivät tämän lapsuuden unelmani toteuttamisen mahdolliseksi.

ALBERTO: Milloin ja minkä ajan kuluttua päätit tehdä toisenkin tarinan? Oliko se "vain tämä toinen tarina ja se siitä", vai "niin kauan kuin he antavat minun tehdä sitä vapaa-aikanani, jatkan niiden tekemistä koska pidän siitä"?

DON: Se toinen vaihtoehto, aika tarkalleen.

ALBERTO: Oliko heidät hankala saada hyväksymään se vai kysyivätkö he sitä?

DON: Luulen heidän vai sanoneet että ottavat kyllä seuraavan , ja sitä seuraavan, ja sitten vain jatkoimme tarina kerrallaan noin kuuden kuukauden ajan.

ALBERTO: Mitä kumppanisi (katto) tiili ja (lattia) graniitti yhtiössänne tuumi siitä mitä teit?

DON: En oikeastaan tiedä. Olin yhä siellä töissä kolmena päivänä viikossa, ja sain kaikki työni tehtyä siinä ajassa ("pomona" oleminen on helppoa). Mutta viimein hän sanoi että jos minä en välittänyt yhtiöstä joka oli nimissäni ja suvussani, miksi hänenkään pitäisi (hän oli enoni poika-puoli ,eli ei oikeastaan edes sukua)… ja hän ehdotti että myymme firman ja jatkamme omille teillemme. Ja olisin ehkä ollut liian epävarma tulevaisuudestani ankkojen parissa ehdottaakseni sitä itse, mutta kun minua kerran "tyrkittiin" siihen suuntaan niin tuumin että mikä ettei. Jälkeenpäin, kun tein töitä Gladstonelle, ansaitsin noin 1/3 siitä mitä ennen tienasin, ja toiset 1/3 myymällä alkuperäisiä kappaleita töistäni… eli ansaitsin siis vain 2/3 entiseen verrattuna, mutta sain olla kotona koko ajan ja elää unelmaani, ja tuumin sen olevan paljon enemmän kuin mitä useimmat ihmiset saavat irti elämästään. (Ja, tietenkin, opettaja-vaimoni oli yhä töissä ja tienasi suurimman osan varoistamme silloin, joten ajattelin etten ainakaan näänny nälkään.) Mutta nyt, Egmontin kanssa, ansaitsen ainakin yhtä paljon kuin ennen pienellä rakennusfirmallani, mutta minulla on PALJON (!!!) hauskempaa, eli ei hassumpaa.

Käännös ja kommentointi: Jesse Rintanen