Haastattelut

Viidennellä Suomen-visiitillään Keno Don Rosa löi itsensä lopullisesti läpi suomalaisten uutena Ankkamaestrona. Vierailuun mennessä nippanappa valmiiksi ehtinyt Sammon salaisuus-kirja vietiin käsistä välittömästi. Varovaisten ennakkotilausten takia ensipainos oli vain 15.000 kpl. Aivan liian vähän, sillä Rosasta tuli Kalevala-aiheisen ankkatarinansa takia kotimaisen median lemmikki.

Helsinki Median edustajatkin saattoivat vain äimistellä, kun jok'ikinen tiedotusväline halusi oman siivunsa miehestä, joka viimein piirsi Roopen, Akun ja veljenpojat Suomen maisemiin. Jouluun mennessä kirjaa oli myyty 40.000 kappaletta. Sekään ei riittänyt, kansa jäi huutamaan uutta painosta, joka valmistuu alkuvuodesta. Rosa itse on vaatimaton sekä kohtelias herrasmies, jota suursuosio ällistyttää. Hän oli ottanut mukaansa videokameran, jonka avulla hyörinä saatiin talletettua. Kotona Kentuckyssä Rosa voi tarkistaa, mitä ihmettä oikein tapahtui.

- Minä olen kuin Jerry Lewis. Kukaan ei piittaa hänestä Amerikassa, mutta hän muuttuu jumalaksi heti astuessaan Ranskan kamaralle. Kentuckyssa naapurinikaan ei tiedä, mitä teen työkseni. Toki oleelliset ihmiset tuntevat minut, mutta eivät sarjojeni takia. Euroopassa käynti saa minut tuntemaan itseni pienen luokan rokkitähdeksi. Sadat ihmiset jonottavat vain saadakseen minun nimikirjoitukseni! Se tuntuu aivan uskomattomalta, minua hävettää olla näin haluttu. Äimistyn joka päivä, kun avaan aamulehdet ja kuvani on jokaisessa niistä! Minusta tuntuu, että tämä kaikki on vain raakaa pilaa ja herään minä hetkenä tahansa. Toisaalta, jos te suomalaiset todella pidätte minusta näin paljon, valitkaa minut presidentiksenne, Rosa vitsaili.

Kotonaan Rosa pitää matalaa profiilia. Hän elää rauhallista esikaupunkieloa omakotitalossa vaimonsa, koirien, antiikkiauton (Dodge vm. 1948) sekä mittavan sarjakuva- ym. kokoelman kera. Ainoa yhteys toiseen todellisuuteen on Internet, joka muistuttaa siitä, kuinka moni janoaa Rosan tuotantoa.

- Herään yleensä puoli seitsemältä. Aiemmin luin pari tuntia aamulehtiä ja katselin televisiota, mutta nykyään käyn heti vastailemaan sähköposteihin. Saan noin 40 meiliä päivässä, enimmäkseen nimmari - tai piirrospyyntöjä. Selaan myös Internetiä ja lähetän kiukkuisia viestejä niille kiskureille, jotka vaativat törkeitä ylihintoja minun originaaleistani. Aamukymmenen maissa ryhdyn töihin, ja työskentelen noin viiteen saakka. Tosin pidän välillä taukoja, jotta voin vastailla sähköposteihin.

- Mielestäni parhaita piirtämisvälineitä ovat PigmaMicron 01 (Sakura) - kynät. Käytin niitä mm. kaikissa Gladstonen julkaisemissa sarjoissa. Kun työpäiväni päättyy, alan viettää vapaata ja katson mitä sähköposteja on tullut. Seitsemän maissa rentoudun, vaihdan vaimon kanssa pari sanaa ja alan katsoa televisiota tai kuvalevyjä. Tai siis, en minä niitä levyjä sinänsä katso, vaan laitan soittimeen ja katselen. - Kymmenen maissa tuumin, että taitaa olla aika tarkistaa mitä meilejä on tullut. Kahdentoista aikoihin käyn nukkumaan, herään pari tuntia myöhemmin ja arvatkaapa mitä - tarkistan sähköpostini! Aamulla sama rumba alkaa uudestaan.

- Käytän joka päivä suurimman osan ajastani vastailemalla sähköposteihin, paitsi lauantaisin, jolloin luen niitä vain aamulla. Syy on siinä, että minä pyrin vastaamaan jokaiseen saamaani mailiin, Rosa vakuuttaa.

- Lauantaina hoidan muita kotihommia, laadin listoja tekemättömistä töistä ja käväisen vaikka rautakaupassa. Sunnuntaisin leikkaan nurmikon, paitsi viime kesänä minun ei tarvinnut, koska Kentuckya vaivasi kuivuus. Toisaalta se oli hyvä, minulle jäi enemmän aikaa hoitaa sähköpostia. En kerro e-mail- osoitettani, mutta se löytyy kyllä Internetistä. (Kuin myös Don Rosan kotiosoite!)

Ruutusäiliön herra

Keno Don Rosa syntyi vuonna 1951 italialais-amerikkalaiseen rakennusalan yrittäjäperheeseen. Ensikosketuksen sarjakuviin hän sai 11 vuotta vanhemman isosiskon kokoelman kautta.

- Sain luettavakseni paljon sellaista mitä oli julkaistu jo ennen syntymääni. Erityisesti EC-kustantamon lehdet kolahtivat, ne ovat ehkä parhaita sarjakuvatarinoita mitä koskaan on tehty. MAD-lehden Harvey Kurzman ja Will Elder tartuttivat minuun innon piirtää ruutujen taustat täyteen mielettömiä yksityiskohtia Silti kaikkein merkityksellisimpiä olivat Carl Barksin ankkaseikkailut Western Publishingin lehdissä. Barksin nimen sain tietysti kuulla vasta paljon myöhemmin, kun ryhdyin lukemaan sarjakuva-fanzineita. Lähettelin myös omia piirroksiani niihin, Rosa muistelee.

Isosiskon lahjoittamasta pesämunasta kasvoi todellinen ruutusäiliö, sillä Keno ryhtyi haalimaan käsiinsä kaikki mahdolliset USA:ssa koskaan julkaistut sarjakuvalehdet. Rakennusinsinööriksi valmistuttuaan Rosa suunnitteli talonsa alle arkistohallin, jossa hänen kokoelmansa lehdet säilyvät ideaalissa lämpötilassa. Lehtien lisäksi hän kerää myös Disney-tavaroita sekä elokuvia, "lähes kaikkea mahdollista", mutta ei mitään vain pelkän keräilyarvon vuoksi. Barksin klassisessa tarinassa rahakauppias totesi, että vanhat rahat ovat kuin perunat - ne ovat arvokkaita vain, jos niitä on vähän. Rosan versio samasta teemasta on laittaa Roope sanomaan: "Arvostan asioita, joilla on merkitystä minulle, enkä tanssi muiden pillin mukaan."

Rosa ei hyväksy ajatusta, ettei tosi keräilijä muka voisi edes ottaa lelua ulospakkauksesta. Tuomion saa myös ilmiö, jossa sarjakuvalehdistä tehdään väkisin keräilyharvinaisuuksia sulkemalla ne valmiiksi muovipusseihin, niin ettei lehteä ikinä voi lukea - silloinhan sen arvo laskisi!

Sarjakuvaharrastus ei jättänyt Rosaa rauhaan. Hän velvollisuudekseen ryhtyä jonakin päivänä jatkamaan suvun rakennusfirman toimintaa ja luki itsensä insinööriksi. Silti pila- ja sarjakuvien piirtäminen oli nuoren Rosan ykkösharrastus, joka jatkui läpi koko kouluajan, ala-asteelta yliopistoon. Parikymppisenä hän piirsi Pertwillaby Papers - nimistä sarjaa, jossa seikkaili silmälasipäinen arkeologi. Sammon salaisuus - kirjassa Rosa muistelee, etteivät hänen 1970-luvun alussa julkaistut sarjansa herättäneet suurta huomiota. Kaikki halusivat lukea vain supersankaritarinoita. Indiana Jonesin aika oli koittava vasta myöhemmin. Toisaalta, Rosakin sai hyvityksensä ryhdyttyään piirtämään ankkatarinoita.

- Kukaan ei ollut kiinnostunut Pertwillaby Papersin tarinoista, mutta kun piirsin samat seikkailut uusiksi ankkahahmoin, niistä tuli valtavan suosittuja! Tämäkin muistuttaa minua siitä, että olen kaikesta velkaa ankoille ja Barksille!

Gladstonen onni loppui kesken

Ennen Barksin sarjojen renessanssia oli kuitenkin selviydyttävä Disneyn lamavaiheesta. Western Publishing luopui lisenssistään, koska myynti oli laskenut. Seitsemänkymmentäluvun lopussa Disney totesi, ettei sarjakuvien massatuotanto ole sille kannattavaa. Hahmot myivät paremmin pelkkinä tavaramerkkeinä, kuvina t-paidoissa ym. Niinpä pääsi käymään onnekas sattuma. Disney vuokrasi sarjakuviensa lisenssinhalvalla kolmen - neljän arizonalaisen sarjakuvafanin pyörittämälle firmalle, joka otti nimekseen Gladstone (Hannu Hanhen alkup. nimen mukaan).

Gladstone alkoi julkaista uudelleen erityisesti Barksin tarinoita asiaankuuluvalla pieteetillä, mikä innosti lamaantumaan päässeet fanit uuteen kiihkoon. Rosakin meni ja kaivoi piirustusvälineensä kellarista ja totesi että taito on vielä jotenkin tallella. Hän soitti Gladstonen päätoimittajalle ja ilmoitti haluavansa tehdä yhden Roope-tarinan. Pyyntöön suostuttiin, näin syntyi Son of the Sun, Auringon poika (1986, suom. julkaistu Sammon salaisuudessa). Rosan tyyli on vielä liikuttavan kömpelöä, ja suurin osa hahmoista (sekä sivujenruutujako) on piirretty suoraan läpi Barksin klassikoista. Tarinan juoni puolestaan on sovitettu alkujaan vuonna 1973 ilmestyneestä Pertwillaby -seikkailusta. Kyseessä on selvä fanin luomus, joka on ennen kaikkea suunnattu toisille barksisteille. Tarinan suosion myötä Rosaa yllytettiin tekemään toinenkin seikkailu, sitten kolmas... vähitellen ankat kaappasivat yhä suuremman osan miehen vapaa- ja työajastakin.

Yksi suuri mutta oli vielä matkassa. Gladstonen julkaisemia Barks-klassikkoalbumeita myytiin Eurooppaan aivan liian paljon, ainakin tämän mantereen lisenssinhaltijoiden mielestä. He kantelivat Amerikkaan, minkä seurauksena Disney kielsi Gladstonea enää levittämästä tuotantoaan USA:n ulkopuolelle. Tämä merkitsi kuoliniskua pienelle firmalle ja tyrmäsi myös Rosan, joka oli juuri pääsemässä vauhtiin.

Gladstonen konkurssin jälkeen (1988) sarjojen oikeudet siirtyivät myös lyhytikäiseksi jääneelle Disney Comics -firmalle, joka käyttäytyi kuten sikäläiset kustantajat yleensä, eli alkoi julkaista mm. muoviin sinetöityjä "valmiita keräilykappaleita" - myös Rosan sarjoista. Don ei lämmennyt uuden firman kosiskelulle, mutta yhteydenotto yllättävältä taholta, tanskalaiselta Egmontilta herätti hänen kiinnostuksensa. Rosa sai vapaat kädet jatkaa ankkaseikkailujentekoa. Tosin hänen sarjojaan ei enää julkaistaisi Rosan omalla äidinkielellä. Suosion ansiosta Rosa uskaltautui myymään perheyrityksen ja heittäytyi kokopäivätoimiseksi sarjakuvittajaksi.

- Voin piirtää melkein mitä itse haluan. Kustantajani on oppinut luottamaan minuun, kun he ovat huomanneet etten pistä Akua käymään bordellissa tai piirrä verisiä konepistoolitaisteluita. En ole sellaista tehnyt enkä aiokaan. On ihanaa kun työni hyväksytään julkaistaviksi, saan tehdä sitä mitä olen aina halunnut. - Joskus on kyllä tullut sanomista. Kun tein Roopen elämäntarinaa (Roope Ankan elämä ja teot - kirja), olin niin hahmon lumoissa, että halusin tehdä aina vaan lisää Roope-juttuja. Sitten Egmont alkoi toppuutella minua, he halusivat välillä jotain muuta. Ilmoitin, että teen sitten Roope-tarinan suoraan ranskalaisille, koska siellä niitä haluttiin. Egmont vastasi jotta kaikin mokomin, mutta siinä tapauksessa he saisivat julkaista Ranskaan tekemäni tarinat ilmaiseksi, ilman eri korvausta, koska sopimukset ovat sellaisia. Minulla ei ollut varaa moiseen.

Pienet tyhjät kuplat

Toisinaan on tullut muutakin hakausta. Rosa ei itse tekstaa sarjojaan. Kun valmiit sivut lähtevät Tanskaan prosessoitaviksi, toimittajat eivät aina huomioi Rosan nyansseja.

- En ole mikään hyvä piirtäjä, ja tekstaan aivan surkeasti. Joskus piirrän kuplaan kysymysmerkin, zetan merkitsemään hahmon kuorsausta tai jonkin vastaavan ilmauksen. Egmontin toimittajat pyyhkivät kaikki puhekuplat tyhjiksi. Koska kääntäjät saavat eteensä vain tekstin, he eivät tietenkään tiedä efektikuplista mitään. Niinpä ? tai ! jäävät pois kun sarja painetaan, mikä saa minut vaikuttamaan tyhjiä kuplia piirustelevalta idiootilta! Tällainen sarjojen käsittely on liukuhihnatyötä, massateollisuutta, eikä sillä tavoin saada aikaan kunnon sarjakuvia, Rosa saarnaa.

Rosan insinööritausta näkyy paitsi millintarkassa yksityiskohtien piirtämisessä, myös miehen koko olemukseen vaikuttavassa pikkutarkkuudessa. Hän on tarkka sanoistaan, ja varsinkin Barksiin liittyvistä asioista on täysin turha väittää vastaan. Rosa tuntee oppi-isänsä läpikotaisin.

- Ilman Barksia tekisin edelleen insinöörin hommia. Toisaalta on aika pelottavaa miten paljon joku ihminen pystyy vaikuttamaan toisen elämään. Carl Barks itse olisi halunnut olla sanomalehtipiirtäjä, koska niiden tekijöistä tuli yleensä rikkaita. Ankkatarinoiden piirtäminen oli hänelle tyhmien tarinoiden tuottamista, hanttihommaa, johon hän siten vain juuttui koko elämänsä ajaksi. Ei Barks 50-luvulla voinut mitenkään kuvitella kuinka suuri merkitys hänen sarjoillaan tulisi olemaan.

- Puheet siitä, ettei Barks pitäisi töistäni tai että meillä olisi riitaa keskenämme, ovat pelkkiä Barksin ex-bisnesmanagerien levittämiä huhuja. He halusivat estää minua tapaamasta Barksia ja tuhota urani sarjakuvapiirtäjänä. Nykyään ne tyypit on haastettu Barksin sekä muutaman muun, esimerkiksi minun, toimesta sellaisiin kanteisiin, etteivät he enää voi toimia tässä todellisuudessa, Rosa manaa.

- Olen tavannut Barksin, tosin lyhyesti, ja keskustelummekin jäi small talkin tasolle. Mitä sillä tasolla olevalle ihmiselle voi yleensä sanoa ???

- Toisin kuin joskus luullaan, en vihaa Mikki Hiirtä. Mielestäni vain hahmossa ei ole mitään syvyyttä, se on pelkästään Disneyn tavaramerkki. Pidän toki paljon Floyd Gottfredsonin tavasta piirtää. Hänen klassiset Mikki-tarinansa ovat kadehdittavan upeasti tehtyjä. Barks teki kyllä yhden Mikki-jutun, Punaisen hatun arvoituksen, mutta minä en näe mitään syytä tehdä Mikki-seikkailua. Se merkitsisi yhtä ankkatarinaa vähemmän, Rosa päättelee.

Hillityn Rosan antipatia Mikkiä ja Disneyn bisnestä kohtaan ulottuu kyllä syvemmälle, vaikka mies ei sitä suoraan sanokaan. Sammon salaisuuden kannessa Louhella on Mikki-kuvioidut rintaliivit Disney - sensuurin symbolina. Signeeratessaan Sampo-julisteita Rosa veti niistä säännöllisesti yli Walt Disney-logon...

Fanin paras ystävä

Rosan pikkutarkka luonne nosti päätään, kun eräs fani toi hänelle alkuperäissivun signeerattavaksi. Egmontilla Rosan kaksi sivunpuolikasta oli teipattu yhteen, niin että sivun originaalikooksi tuli hieman reilu A3. Rosa itse vaikutti(leikkisän) tyrmistyneeltä nähdessään uudelleen kättensä jäljen.

- Haluatko sinä todella, että minä kirjoitan nimeni tähän, vai toitko tämän eteeni jotta voisit morkata minun kurjaa piirustustani? Katso nyt, miksi minä piirsin nuo päät liian pieniksi... ja tuossa ruudussa nuo nokat ovat aivan kamalannäköisiä! Tässä toisessa onnistuin vähän paremmin, mutta perspektiivi... ja tuossa...(Rosa kumartuu originaalin ylle, kohentaa silmälasejaan ja piirtää erääseen kulmaan parin millin viivan.)

- Tuostakin puuttui viiva! Voi, minä olen kyllä ollut aivan onneton tuhrustaja. Nykyään osaan sentään piirtää hiukkasen paremmin. Kun fanit pyysivät minua piirtämään heille skissejä hahmoista, olin alkuun aivan onneton. En millään osannut piirtää nopeasti. Kunnon kuvan tekoon menee vähintään puoli tuntia. Ihmiset varmaan katsoivat kauhuissaan ripellystäni, ajatellen: "Eihän tuo ole Rosa, vaan (William) Van Horn!" Nykyään olen pakottanut itseni oppimaan piirtämään muutaman vakiohahmon nopeasti.

Koska Rosan keräilyharrastus on tunnettu, monet kantavat hänelle Disney-aiheisia lahjoja. Fanejaan arvostava Rosa ottaa kyllä mielellään tervehdykset vastaan, mutta tietyin varauksin. Vaikka hän mielellään keskustelisi ihmisten kanssa, aika ei yksinkertaisesti riitä siihen, ei ainakaan Euroopassa.

- En halua ottaa vastaan lahjoja, ellen voi tarjota ainakin piirrostani vastapainoksi. Haluan ilahduttaa ihmisiä, jotka ovat minulle ystävällisiä. Joskus tosin tympäännyin, kun näin miten joku kauppasi minulta juuri saamaansa luonnosta 40 dollarilla. Nykyään piirrän vain niille jotka tunnen. - Olen tavannut vain muutaman muun sarjakuvantekijän, esimerkiksi Neil Gaimanin ja Jeff Smithin (Bone - Luupäät). Oikein mukavia kavereita. Tosin Amerikan festivaaleilla minun täytyy jonottaa päästäkseni juttelemaan Gaimanin kanssa. Euroopassa puntit ovat toisinpäin. John Romita JR oli Barcelonassa aivan äimänä, kun kukaan ei ollut kiinnostunut hänen supersankareistaan, vaan kaikki ryysivät minun tiskilleni.

Yhtä asiaa Rosa haluaa erityisesti pyytää faneiltaan:

- Älkää lähettäkö minulle ideoita! En voi maksaa niistä, ja minulle tulee kauhea olo, jos joku tarjoaa minulle aihiota, joka vastaa sellaista, jonka olen jo itse keksinyt ja kirjoittanut ideavihkooni. Kun sarjani ilmestyy, ideaa tarjonnut luulee että olen varastanut hänen ajatuksensa! Ideatasolla Rosan insinööritausta näkyy varsinkin vitsisarjoissa, joissa käytetään usein Rosan bravuuria, luonnonlaeilla leikittelyä. Yksi hänen - ja monien fanien - suosikeista on sarja, jossa Milla Magia kumoaa painovoiman.

- Kunpa saisinkin aina yhtä hyviä ideoita, Rosa huokaa.

Aleksanteri jäi Akun alle

Pitkän tarinan kehittely voi viedä vuosia, ja tuottaa kymmeniä ideoita, joista vain murto-osa pääsee paperille. Näin oli myöskin Sammon salaisuus-seikkailun kanssa. Suomalaisten fanien sekä Disney-toimittajien kautta "kentuckylainen amerikanjuntti" tutustui Kalevalaan ja huomasi sen mahdollisuudet toimia pohjana sarjalle, josta tulisi kiitos suomalaisten Rosa-fanien innokkuudelle.

Sampo ei kuitenkaan ole ainoa Rosan tekemä tilaustyö, hän on tehnyt mm. talviolympialaissarjan norjalaisten pyynnöstä. Silti juuri Sammon salaisuuteen Rosa kohdisti erityisen tarmonsa. Hänellä oli tukenaan kolme käännöstä, Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala sekä kuvateoksia Björn Landströmin sekä Akseli Gallen-Kallelan maalauksista.

Lopullisen tarinan muotoutumiseen auttoivat fanit, erityisesti Elli Kotovirta sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustaja Sirkka-Liisa Mettomäki. Rosa oivalsi, miten Ankkalinnan hahmot istuisivat kalevalaiseen muottiin, ja tarina alkoi hahmottua. Hän tilasi ystäviltään valokuvia tietyistä Helsingin kadunkulmista ja rutisteli sitten aidot maisemat pikku sarjakuvaruutuihin sopiviksi. Esimerkiksi kuvaan, jossa Iku-Turso karjuu Suurkirkon katolla, Rosa asemoi myös pienen pyöreän ruudun - ja välttyi näin piirtämästä Tsaari Aleksanterin patsasta!

Kysymyksiä, joita Don Rosalta kysyttiin tällä vierailukerralla:

- Piirrätkö mielelläsi kukkia tai maisemia? (Pirkko Arstila, MTV3:n aamu-tv)

- Koska teet sarjan, jossa Aku Ankka tapaa Mika Häkkisen? (Arstila)

- Uskotko, että Kalevalan hahmot ovat todella eläneet, vai ovatko Väinämöinen ja muut sinulle vain ankkoja Ankkalinnassa? (Turkulainen)

- Eihän Iku-Turso ole oikeasti noin iso, mutta halusin luoda vaikuttavannäköisen hahmon, Rosa selvittää. Ideat eivät Rosalta lopu. Työn alla on useampia pitkiä tarinoita, jotka eivät enää ole niin sidoksissa Barksin klassikoihin kuin Rosan aiemmat työt.

- Suunnitelmissani on pitkään pyörinyt tarina siitä, miten Akun veljenpojat voisivat löytää vanhempansa. Olen pohtinut sitä paljon, mutta törmään jatkuvasti umpikujaan. Vaihtoehtoja on kolme: A) Tupu, Hupu ja Lupu etsivät, mutta eivät löydä vanhempiaan. B) Vanhemmat ovat kuolleet. Kustantaja ei hyväksyisi sellaista. C) Pojat löytävät vanhempansa ja muuttavat takaisin heidän luokseen. Yhteiset seikkailut Akun kanssa päättyvät. Mikään näistä ratkaisuista ei toimi. Voin vain toivoa, että keksin kelvollisen idean joskus. Joka tapauksessa vanhemmat ovat olemassa. Heidät mainitaan idealuonnoksissa, jotka Barks laati itseään varten. Vanhoissa sarjoissa poikien äidinnimi vaihtelee. Joskus se on Della, joskus ei. Yhdessä piirroselokuvassa hänet oli nimetty Dumbellaksi, mikä on mielestäni loukkaavaa.

- Yksi hahmo jota käyttäisin mikäli voisin, on ehdottomasti Kultu Kimallus. En vaan voi, sillä ainoa hänelle sopiva tarina on jo tehty: Takaisin Klondikeen. Roopen ja Kultun suhde olisi loistava aihe, mutta pidän alkuperäistarinan Kultusta liikaa voidakseni käyttää häntä, Rosa suree. Sampo-kohu laantuu aikanaan ja Rosa keskittyy jo muihin projekteihin. Suomalaisille on kuitenkin luvassa uusia kauhallisia mielihyvettä, sillä Sammon salaisuus ei suinkaan ole Rosan viimeinen Suomeen sijoittuva Aku & Roope-tarina. Seuraavaksi Roope kohtaa Korvatunturilla Joulupukin, sillä Rosa on vakuuttunut, että Pukki asuu nimenomaan Suomessa. Tarina on mukana seuraavassa Rosa-kokoomateoksessa, joka ilmestyy syksyllä 2001, ja sen myötä Rosa saapuu jälleen maahamme. Odotettavissa on siis jälleenmahtava mediapamaus!

Vesa Kataisto

Päätoimittajan jälkisanat

Tämä artikkeli ilmestyi alunperin Ankkalinnan pamauksen numerossa 2/99. Numero on jo loppuunmyyty, joten jutun kirjoittaja Vesa Kataisto ja Pamauksen päätoimittaja Timo Ronkainen antoivat sen Ankkamestarin käyttöön. Kiitos siitä!

Artikkeli on liki legendaarinen siinä mielessä, että se on toiminut esikuvana kymmenille muille Rosasta kertoville esittelyille ja kouluaineille - ainakin epäsuorasti, sillä näiltäkin sivuilta löytyvistä Rosan esittelyistä löydätte paljon Vesa Kataiston artikkelista opittua.

Viimeisessä kappaleessa mainittua Joulupukki-tarinaa ei vuoden 2001 kovakantisessa, Temppeliherrojen kätketty kruunu, nähty. Sen sijaan Rosa käytti nimikkotarinassa suomalaista löytyretkeilijää Adolf Erik Nordenskiöldiä. Joulupukki oli Rosasta hankala aihe, sillä tästä on joka maassa vähän eri uskomuksensa. Tanskalaisen Egmontin toimittajien mielestä pukki asuu Pohjoisnavalla, joten Korvatunturilla asusteleva partaniekka ei houkuta heitä maksamaan Rosalle tarinasta. Suomen Aku Ankan kustanjallahan ei jostain kumman syystä ole oikeutta tuottaa omia sarjojaan, vaan täällä olla Egmontista riippuvaisia. Ei Rosa ole kuitenkaan ajatusta hylännyt, keskustellessani hänen kanssaan helmikuussa 2003, maestro viittasi haluunsa tehdä jatkoa sekä Kalevala-tarinaan, että lopultakin tehdä se kauan odotettu Joulupukki-tarina. Pallo on kuitenkin Egmontilla ja suomalaisella kustantajalla - kaikkien kolmen osapuolen on päästävä yhteisymmärrykseen, ennen kuin tarinoita on lupa odottaa.

Kai Saarto