M O O G  K O N T T I N E N
Lehtijutut / Raportti Mustan Levyn teosta


Moog Konttinen: Musta Levy - Kadonneen Levyn paluu

John Lennon sanoi, "Uni, jonka uneksit yksin on vain unta. Uni, jonka uneksitte yhdessä on todellisuutta."

Myös Moog Konttisella oli unelma. Vinyylilevyn viime vuosina kokeman renessanssin innoittamana Moog halusi tehdä ihka oikean vinyylilevyn. Mustan levyn. Hän haalisi ympärilleen joukon ihmisiä, jotka auttaisivat häntä tekemään unelmasta totta. Lisäksi hän halusi pitää hommat mahdollisimman yksinkertaisina ja julkaista levyn itse, sillä olisi silkkaa typeryyttä tehdä yksinkertaisista asioista vaikeita.

Tärkein pointti koko levyprosessin omakustanteisessa toteuttamisessa oli se, että Moog pääsisi eroon ulkomaisista levy-yhtiöverenimijöistä, jolloin päätäntävalta levystä säilyisi tekijällä itsellään ainakin siihen asti jos/kunnes Moogin oma Schräge Musik menisi konkurssiin. Ei nimittäin tarvitse tehdä kovinkaan suurta salapoliisityötä saadakseen selville mikä valtameren takana sijaitseva suuryhtiö on vaivihkaa rohmunnut omistukseensa mm. Love Recordsin ja Pokon kulttuurihistoriallisestikin arvokkaan julkaisutuotannon, jonka joukosta löytyy myös Moogin tekemiä klassikkoja. Moogin seuraavalle levylle, Mustalle levylle ei kävisi niin. Ja jos se tekijästään olisi kiinni, levy tehtäisiin perinteisellä analogitekniikalla ja julkaistaisiin vinyylinä!

Musta Levy. Unelman toteutumisen edetessä alkoi kuitenkin käydä entistä tuskastuttavammin selvemmäksi, että täysin analogisella tekniikalla toteutettua, mekaanisesti toistettavaa muovisiivua ei ainakaan Suomen olosuhteissa ole enää mahdollista tehdä. Aivan yhtä hyvin Moog olisi voinut lisätä kysymysmerkin Kadonneen levyn paluu -alaotsikkoa kantavan Mustan levyn loppuun.

Ai, miksikö? Kun Moog julkaisi edellisen vinyylimuodossa julkaistun levynsä Moogetmoogsin kanssa 25 vuotta sitten, sai kiekko nimekseen Kadonnut levy. Nimellä viitattiin siihen, että 1990-luvun alussa vinyylilevyjen tekeminen Suomessa päättyi kuin tossu paskaan ja kaiverruslaitteet myytiin kovalla kiireellä Viroon. Moogin seuraavaa, keväällä 1994 ilmestynyttä Saippuaoopperaa ei edes julkaistu vinyylimuodossa, vaan 1990-luvun levymyyntiä hallinneessa cd-formaatissa. Saman kohtalon koki uuden vuosituhannen avannut Rock´n´Roll vuonna 0. Digitalisoituminen oli tuolloin päivän sana ja vinyylilevyt oli ajettu miltei sukupuuttoon. Mutta vinyyli, tuo äänitteiden viimeinen mohikaani, jaksoi kuin jaksoi sinnitellä hengissä ja löysi vanhan yleisönsä ohella kokonaan uuden sukupolven.

Vinyylin viime vuosina kokemasta renessanssista huolimatta paluuta menneisyyteen ei ole ollut. Käsitteenä levy ja sen tekeminen ovat muuttuneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, vaikka päällisin puolin levy fyysisenä objektina näyttäisikin säilyneen ennallaan. Kuluttajat tuntuvat siirtyneen oikeiden levysoitinten ja stereoiden ääreltä internetin suoratoistopalvelujen pariin. Musiikkia kulutetaan ja kuunnellaan mieluummin nomparellin kokoisista puhelin- tai läppärikaiuttimista hektisessä ympäristössä kuin uhrattaisiin aikaa istahtaa stereoiden ääreen, ja paneutua musiikkiin ja äänenlaatuun.

Fyysisiä levyjä ostavat ani harvat alan harrastajat ja jossain vaiheessa tuntui, että artistien uutuuslevyjä ostettiin keikoilta lähinnä matkamuistoiksi. Joskus kaukaisella jurakaudella kuulijakunta osti artistien uutuuslevyt ennen keikalle menoa ja suorastaan odotti, että keikkaohjelmistossa kuultaisiin uusia kappaleita. Nykyään keikoilla käyvä yleisö tuntuu vaativan artistilta yksinomaan vanhoja hittejä sivuuttaen tyystin sen tosiseikan, että jossain vaiheessa myös nuo vanhoiksi hiteiksi muodostuneet kappaleet ovat olleet uusia.

Hankkipa joku Mustan levyn matkamuistoksi keikalta tai kuunnellakseen uusia Konttis-lauluja niin usein kuin itse mielii, ei se muuta sitä tosiseikkaa, että fyysinen levy on ennen kaikkea dokumentti. Toisin kuin muistiimme taltioitunut keikkakokemus tai keikkatilanteesta otettu valokuva muuttuvat ajan saatossa, levy on ja pysyy. Ajan saatossa värivalokuvat hapettuvat ja alkavat muodostaa väriyhdistelmiä, joita ei koskaan ollutkaan, vääristellen muistikuvaa valokuvan ottohetkestä. Samaan tapaan kuin valokuva myös keikkatilanteessa tallennettu video onnistuu vääristämään muistikuviamme tilanteesta, kun tallenteen näkee vuosia myöhemmin. Ihmismielellä kun tuppaa olemaan taipumus täyttää tyhjiä aukkoja.

Tässä suhteessa levy on huomattavasti puolueettomampi ja armottomampi dokumentti. Kuuloon perustuvat havainnot jättävät pysyvämmän muistijäljen. Levyn kohdalla on aina mahdollista palata tarkistamaan miltä jokin asia kuulosti ja nostattamaan tunnetiloja, joita järisyttävä musiikki on kuulijassaan tuottanut.

Myös tekijälleen levy on fyysinen dokumentti, jonka voi lyödä faktana pöytään. Levy ei ehkä ole täydellinen ja tekijä kuulee siinä omat virheensä, mutta yhtä kaikki levy on konkreettinen todiste siitä, että asiat ovat tulleet tehdyiksi. Tämän artikkelin tarkoituksena onkin hieman valottaa mitä kaikkea artisti saa tehdä ennen kuin hän saa omakustanteena julkaistavan levynsä yleisön ihmeteltäväksi. Ehkäpä tästä on jotain hyötyä muillekin omakustanteena musiikkiaan julkaiseville tahoille.

Karkeasti sanottuna levyn tekeminen koostuu enimmäkseen puhelinsoitoista, sähköposteista ja muutamista tapaamisista, jonka jälkeen odotetaan pari vuotta, ennen kuin levystä saadaan maksu. Jos saadaan. Tältä osin levynteko ei ole muuttunut, julkaisipa levyn sitten levy-yhtiö tai artisti itse omakustanteena.

Alkusysäys Mustan levyn tekemiselle oli monen sattuman sarja. Syiksi voidaan mainita vinyylilevyn kokeman renessanssin lisäksi Moog in Bändin saapuminen tiensä päähän. Ja kun Moogin pöytälaatikkoonkin oli kertynyt runsaasti kappaleita, joita Moog in Bändi ei ollut julkaissut levytetyssä muodossa, heräsi tarve saattaa kappaleet maailmalle. Maksoi mitä maksoi. Ja nyt kannattaakin pitää tekstiä lukiessa mielessä, että levyntekemisessä kaikki vaiheet maksavat. Vaikka artisti saisikin pidettyä hallussaan itse lopullisen levyn julkaisuoikeudet, joutuu hän kuitenkin siitä ilosta maksamaan, sillä jokainen levyntekoon osallistunut haluaa levystä edes jonkun siivun.

Vielä muutama vuosi sitten Moogilla oli hankaluuksia saada käännöslupia ulkomaalaisiin rock-klassikoihin, joita hän olisi halunnut levyttää. Levymyynnin romahdettua kansainvälisestikin mitattuna on levy-yhtiöiden ja kustantajien tartuttava nykyään oljenkorsiin, jotta he saisivat edes jostain tuloja. Nyt käännösluvat saatiin levytystä varten sellaisiin kappaleisiin kuin Barokki Beethoven (Chuck Berryn Roll Over Beethoven) ja Kurttu (The Whon Squeeze Box), joista ensimmäistä Moog in Bändi oli esittänyt keikoillaan jo 1990-luvulta asti ja jälkimmäistä soitti Rock´n´Roll vuonna 0 tehnyt Kokoonpano. Lisäksi uudelle levylle äänitettiin Cat Stevensin Father And Son, jonka käännöksen Isä ja poika Moog oli tehnyt jo Moogetmoogsin aikoina ja Harri Marstio levyttänyt kymmenisen vuotta sitten.

Käännöslupien hakeminen on helpottunut viime vuosien aikana huomattavasti. Asiaa on helpottanut joidenkin kappaleiden muuttuminen teostovapaaksi riistaksi, toisin sanoen kun kappaleiden rekisteröinnistä on kulunut 70 vuotta. Tällaista kappaletta Mustalla levyllä edustaa Robert Johnsonin Crossroads, joka on vuosien mittaan tullut tutuksi Moog in Bändin keikoillakin käännösnimellä Mä etsin uutta naista.

Käännöskappaleiden kanssa temutessa on hyvä hoitaa lupa-asiat kuntoon ennen kappaleiden levyttämistä. Tuskinpa kukaan artisti haluaa joutua tilanteeseen, jossa hänellä on käsissään lukuisien studiotyötuntien puurtamista vaatinut äänite, jota ei voi julkaista. Eipä silti, ei Moog käännösmateriaalin varaan levyään laskenutkaan, vaan Mustalle levylle päätyi mukavasti myös herran itsensä ja kitaristiensa Tommi Kekonin ja Jukka Viitasaaren kanssa rustaamia kappaleita.

Yhtä tärkeää on myös treenata kappaleet etukäteen kuntoon ennen kuin astutaan studioon. Mikään studiotyöskentelyssä ei ole sen turhauttavampaa kuin tuhlata aikaa huonosti toimivan idean kanssa painimiseen tai kun porukka ei tiedä missä vaiheessa se on saanut parhaimman otoksensa purkkiin. Hyvien ennakkovalmistelujen ansiosta tällaisilta ongelmatilanteilta vältytään. Näin myös Mustaa levyä tehdessä.

Läheskään aina parhaimmatkaan ennakkovalmistelut eivät auta ja toisinaan kappaleet eivät vain suostu taipumaan suunniteltuun muotoonsa studiossa. On hyvä muistaa, että levyntekoon osallistuvat tahot saattavat tehdä levyä hyvinkin erilaisista näkökulmista. Yksi haluaa saada tarinan esille, toinen taas ajattelee kokonaissoundia ja kolmas tavoittelee mahdollisimman virheetöntä otosta kappaleesta. Artistin kannalta levyttäminen saattaa tuntua musertavalta, onhan hän on ollut synnyttämässä lauluja jo ennen studioon astumista ja tuntenut treenikämpällä kuinka omaa laulua soittaessa ääniaallot kohtaavat kehon ja nostattavat voimakkaita tunnetiloja. Levytyksen teknisestä toteutuksesta vastaavat tahot -kuten äänittäjät, miksaajat ja ulkopuoliset tuottajat- taas ovat harvoin kuulemassa laulujen ensiaskelia. He lähestyvätkin levyä tuotteena, joka pitää pystyä lokeroimaan.

Kappaleet ovat kuin lapsia, jotka joko kuuliaisesti tottelevat vanhempiaan tai riekkuvat kurittomasti. Rock-musiikin kuuluukin riekkua virheitä kaihtamatta, mutta aivan yltiöpäisen kurittomaksi meno ei saa äityä varsinkaan levytystilanteessa. Muussa tapauksessa kuulija saattaa pitää lopputulosta kuuntelukelvottomana etenkin, jos komppi huojuu liikaa. Tai niin kuin Mustalla levyllä äänitys- ja miksauspuolesta vastaavalla Juuso Nordlundilla on tapana sanoa, "rummut ottaa nokkaa."

Mikäli näin käy, otetaan tasaisemman kompin aikaansaamiseksi avuksi metronomi, jota jotkut muusikkopiirit kutsuvat myös vitsikkäämmin merkonomiksi. Mutta on metronomilla ja merkonomilla eroakin: merkonomi on näistä kahdesta se tunteettomampi osapuoli, jonka laskuri myös nakuttaa liikaa. Ja yhteistä niillä on, että kumpikin tulisi pitää studiosta kaukana, jos aikomuksena on levyttää alkuvoimasta rockia. Niinpä metronomia ei Mustalla levyllä käytetty kuin yhdessä ainoassa kappaleessa.

Ehkäpä kaikkein parhaimmin Mustan levyn äänityssessioiden luonnetta Tampereen Hämeenpuistossa sijaitsevalla JJ-Studiolla kuvaa tilanne, joka on ikuisesti painunut mieleeni. Koko ryhmän keräännyttyä kuuntelemaan studiotarkkaamon puolelle hetkeä aiemmin äänitettyä otosta rumpali Paavo Salo kysyy ohimennen studion omistajalta ja levytyssession basistina toimivalta Juuso Nordlundilta, "Sulla on kuulemma täällä studiolla ProTools." Tähän Juuso vastaa lakonisesti, "Niin on, mutta mä siirsin sen tänne komeroon pois näkyviltä. Ei me sitä näissä sessioissa tarvita..."

Ehkä merkittävin syy miksi Moog valitsi Mustan levyn äänityspaikaksi JJ-Studion oli mahdollisuus kelanauhalle äänittämiseen. Kelanauhalle tehtävä äänitys takaa lämpimämmän soundin, eikä sillä pysty fuskaamaan samaan tapaan kuin digitalilaitteilla. Muusikot soittavat Juusoa lukuunottamatta samaan aikaan samassa tilassa ja tarvittavat jälkipaikkaukset on tehtävä lennosta. Mikään ei voita samassa tilassa yhtäaikaa soittamista, tapahtuipa se sitten studiossa tai keikkalauteilla: muusikot reagoivat toistensa soittoon tavalla, josta yksinäinen studiomuusikko ei ehkä koskaan pääse osalliseksi. Se myös välittyy lopulliselta levyltä.

Kun pohjaraidat on saatu purkkiin, alkaa päällekkäissoittojen ja lopullisten lauluosuuksien äänittäminen pienemmällä työtiimillä. Sen jälkeen edessä on seuraava vaihe, miksaus.

Levyn miksaamista voi luonnehtia samankaltaiseksi prosessiksi kuin elokuvan leikkaamista. Nauhoilla on materiaalia, josta jotain pitäisi tyylitajuisesti jättää pois tai nostaa esiin, jotta se palvelisi kokonaisuutta muodostaakseen ymmärrettävän "tarinan." Miksausta tehtäessä jonkun on otettava selkeä vetovastuu, vaikka se johtaisikin siihen, että jonkun muusikon omakohtaista suosikkiotosta ei levylle päätyisikään. Yksinkertaisesti ilmaistuna miksaus määrittää mihin suuntaan levy lopullisesti muotoutuu. Myös studioajan loppuminen saattaa joskus määrittää sen miltä lopullinen levy kuulostaa: Kaikki maksaa, myös studioaika. Jos rahaa ei löydy studioajan jatkamiseen, on tyydyttävä siihen mitä on saatu tehtyä.

Vaikka levyn miksaamisen voisikin vielä tehdä analogisesti kelanauhalle, joudutaan se viimeistään masterointivaiheessa muuttamaan digitaalimuotoon. Tämäkin kauhistus valkeni Moogille vasta, kun levy oli jo äänitetty, jolloin hän totesi, että Mustasta levystä voisi yhtä hyvin teettää vinyylimasterin ohella masterin myös cd:tä varten. Lisäksi cd:n painattaminen toimisi takaporttina mikäli vinyyliprässäystä ei saataisi ajoissa painosta Mustan levyn julkaisukeikkaan mennessä. Tämäkin oivallus tiesi rahanmenoa, vaikka cd:itä tultaisiin prässämään vain 300 kpl. Olisihan se noloa, jos levyn julkaisukeikalla ei olisi mitään myytävää.

Ennen levyn lopullista masterointia varten Moogin tarvitsi ottaa yhteyttä ÄKT:hen saadakseen kappaleilleen ISRC-koodit, jotka koodataan masterointivaiheessa kappaleiden tunnistenumerosarjaksi. Tämän tunnistenumerosarjan perusteella äänite on tunnistettavissa, jos/kun äänitettä käytetään tekijänoikeuskorvauksiin oikeuttavassa esitysyhteydessä, kuten esim. radiossa.

Mitenkään ilmaista tai hyväntekeväisyyteen perustuvaa puuhaa ISRC-koodien hankkiminen ei ole. Mustaa levyä tehdessä Moog maksoi niistä kiltisti ÄKT:lle, jonka lisäksi hän vielä joutui ilmoittamaan biisit ja maksamaan niistä myös NCB:lle, joka on pohjoismainen äänitteiden tekijäkorvauksia setvivä yhdistys ja tiukasti suhteessa Teostoon ja Gramexiin.

Tämän jälkeen Moogin piti vielä ilmoittaa biisit Teostoon ja Gramexiin, mutta yllättäen Moogin täytyi ilmoittaa itsensä Gramexiin tuottaja-asiakkaaksi, koska muusikkoasiakkuus ei heille pelkästään riittänyt. Tässä yhteydessä on alleviivattava, että Teosto ja Gramex ovat suomalaisia yksityisiä yhdistyksiä, eivätkä siis mitään viranomaisia tai mitenkään valtiollisia tai kunnallisia laitoksia, vaikkakin jotkut Teosto-poliiseiksi itsensä nimittäneet yhdistyksen edustajat haluaisivat esittää niiden sellaisia olevan. Kumpikin yhdistys ottaa esim. radioilta, keikkojen järjestäjiltä, ravintoloilta ja kaupoilta keräämistään rahoista 10% päältä toimintansa pyörittämiseksi. Teosto keräilee rahaa esim. musiikkia tekevien, kuten säveltäjien ja sanoittajien puolesta. Kumma kyllä Teosto vetää rajan kääntäjien kohdalla, jotka eivät ilmeisesti ole heidän mielestään musiikintekijöitä ja kääntäjät joutuvat hankkimaan käännöslupansa ihan itsekseen. Levyn tuottajaa ilmoittaessaan kannattaa miettiä myös sellaista juttua, että Teoston keräämistä maksuista menee (10% toimintakorvaus päältä vuoltuna) 1/3 tuottajalle ja Gramexin osuus on jopa 1/2 eli 50%.

Kun Moog oli asioinut muusikoiden - ei siis kääntäjien - etua valvovien yhdistysten kanssa, olikin jo aika hellentää rahapussin nyörejä seuraavalle taholle, eli lopullisen levymasteroinnin tekijälle. Tavallisimmin masterointivaiheessa korjataan äänentasonvaihtelut kappaleiden välillä ja määritetään minkä pituisiksi kappaleiden väliset tauot jäävät. Taajuuksia on vielä tässä vaiheessa mahdollista korjata samoin kuin pehmentää ei-toivottuja suhahduksia ja rasahduksia. Näiden ohella tyypillisimmin tehtävä toimenpide masteroinnissa on kompressointi, mitä vastaan Moog on edelleenkin erittäin ankarasti.

On se vaan, lapset, metka juttu kuinka jotkin tekniset ilmiöt synnyttävät levyjentekoon liittyviä sääntöjä, joiden syntyä kukaan ei nykyään muista. Silti sääntöjä pitää tiukasti noudattaa, vaikka niiden syntyyn vaikuttaneet ilmiöt poistettaisiin yhtälöstä. "No, kun näin on aina tehty!", kuuluu puolustuksen puheenvuoro.

Syytä musiikin kompressoimiseen saa osittain hakea radiosta. Levyteollisuuden vielä porskuttaessa likimain kaikki levylafkat tavoittelivat radiosoittoja. Mitä kovempaa musiikki kuului levyltä, sitä varmemmin se erottui muiden radiosoittoon kelpuutettujen levyjen joukosta. Ratkaisuksi keksittiin äänitteiden kompressointi. Ja ilmiö senkun kasvoi kasvamistaan. Lopulta äänitteet kompressoitiin niin kovaäänisiksi, että digitaliset tallenteet oli tuupattu digitalisen särön rajoille. Eihän näin kompressoituja tuotoksia ollut tarkoituskaan kuunnella hyvillä äänentoistolaitteilla, vaan niitä nimenomaan piti soittaa mahdollisimman vaatimattomilla matolaatikoilla. Kompressoinnin myötä äänen tasapäistäminen saavutti lakipisteensä. Jos et usko, avaa radio. No, onhan sekin tietysti omanlaisensa taito, että radiokanavat pystyvät kompressoimaan eri vuosikymmeninä tehdyn musiikin yhdeltä ja samalta pullamössöltä kuulostavaksi puuroksi, ja siinä sivussa onnistuvat häivyttämään kunkin levyn syntyajankohdalle ominaisen soinnin!

Moog on syystäkin kompressoimista vastaan. Hänhän ei ole tehnyt Mustaa Levyä radiosoittojen toivossa, vaan nautittavaksi vinyyliltä niin kuin vanhoja rock-levyjä: silloin tällöin, yksi puoli kerrallaan. Radiosoittoa tulee, jos on tullakseen. Ja jos niin käy, kompressoivat radiokanavat myös Moogin aikaansaannoksen. Miksi siitä pitäisi rankaista kuulijaa, joka haluaa kuunnella musiikkinsa vinyyliltä?

Kun levy on viimein saatu masteroitua, tarjoaa levyn masteroija erilaisia vaihtoehtoja toimittaa artistille/julkaisijalle levyn lopullinen masteri. Yksi tapa toimittaa masteri on tarjoata artistille nettilinkki DPP-tiedostoon, jollaisena se siirretään vinyyliprässäämöön. Masterin omistamisen kannalta moinen ratkaisu vaikuttaa melko hataralta, sillä nettilinkki on virtuaalinen: sillä ei ole fyysistä olemusta. Kuinka silloin voisi sanoa pitävänsä hallussaan masteria? Kuka takaa, että linkki toimii? Tai kuinka kauan se toimii? Joutuuko sen jatkokäytöstä maksamaan? Kenen omaisuutta nettilinkki on? Ohjelmistoyhtiön? Entä mitä masterille tapahtuu, jos/kun masterointifirma myydään tai menee konkurssiin? Näitä asioita on itse kunkin hyvä miettiä ja selvittää ennen kuin tyytyy virtuaalimuotoiseen masteriin. Ettei sitten jonakin päivänä havahdu siihen, että virtuaalimasteri onkin päätynyt masterointistudion pakkohuutokaupassa jonkun suuryhtiön omaisuudeksi valtameren taakse.

Toinen, vanhanaikaisempi tapa on toimittaa masteri cd-muodossa. Näin artisti itse pystyy monistamaan levystä uusintapainoksen, mikäli tarvetta on. Totta, 24-bittisellä masterointitekniikalla tehdystä cd:stä saa kopioitua vain 16-bittisen kappaleen, mutta eipä vinyylikään saati cd-soittimet sen suurempaa äänenlaatutasoa ylitä. Jo tälläkin hetkellä monet digitalisoitumisen huumassa levynsä aikoinaan tehneet artistit ovat joutuneet ottamaan uusintapainoksia vajaa 20 vuotta sitten tekemistään levyistä käyttäen äänilähteenä cd:tä, koska silloiset äänityslaitteet eivät enää ole toimintakuntoisia saati yhteensopivia nykyteknologian kanssa.

Ennen kuin masterista aletaan prässätä levyjä, on artistin vielä huomioitava miten ja missä levyt painetaan ja prässätään, levykansista ja etikettitiedoista puhumattakaan. Vinyylin kohdalla on päätettävä millä kierroksella levyä soitetaan (33 rpm, 33 1/3 rpm vai 45 rpm) ja millaiselle vinyylille se prässätään. Cd:n kohdalla taas tulee päättää kopioidaanko musiikki lasitetulle cd:lle vai halvemmalle cd-r:lle. Levyprässäämöjä löytyy moneen lähtöön ja kannattaa tehdä hintavertailuja. Jotkut lafkat jopa hoitavat homman kansipainatusta ja -pakkausta myöten, joten kannattaa pohtia millaisen hinnan vapaa-ajalleen antaa: kuluttaako aikansa taskuttamalla levyjä kansien sisään itse vai maksaako muutaman euron ylimääräistä, että joku muu tekee sen puolesta? Toisaalta, kun itse tekee, saa parasta.

Kun aletaan laskea levyntekovaiheisiin meneviä kuluja, alkaa olla selvää, ettei omakustannelevyä rahan takia tehdä. Jos artisti saa myytyä levyään senkin verran, että saa sillä katettua levyntekokulut, on artisti tyytyväinen. Vielä tyytyväisempi artisti on, jos levystä saa edes hieman pesämunaa seuraavan kiekon tekemistä varten.

Paljon on siis tehtävä ennen kuin artistin laulut päätyvät maailmalle ja muuttuvat artistin omaisuudesta yleisön yhteiseksi, henkiseksi omaisuudeksi. Toisaalta Mustan levyn syntyketjua lähemmin tarkasteltaessa voi aiheellisesti kysyä ovatko laulut artistin omaisuutta koskaan olleetkaan?

   Teksti: Kalevi Heino
   Internet-julkaisu kirjoittajan luvalla


Moog-etusivu Uutiset Sanoitukset Kuvagalleria Lehtijutut