Keskustelujen arkisto

Alkusanat tai mitkä-nyt-ovatkaan:
Kuten monet varmasti tietävät, tämä on huhtikuussa aloittamani Khortytsyan medaljonki -tarinan jatko-osa ja medaljonkitrilogian toinen osa. Ensimmäinen osa oli lähinnä johdantoa, sillä vasta tässä osassa alkavat ne kunnon tapahtumat. Tästä tarinasta on myös tulossa melko selkeästi ensimmäistä osaa pitempi, todennäköisesti yli 20-lukuinen. Ensimmäisessä osassa päästiin selville ensimmäisestä khorodista, mustasta onyksikivestä ja saatiin lisäksi selville, että khorodeja on kolme muutakin, joista yhtä ei ole koskaan löydetty. Tarina päättyi varsin mielenkiintoiseen kohtaan, kun salaperäinen violetti valo pakotti Stanley Boulderin pakenemaan, mutta samalla koko retkikunta jäi tajuttomana makaamaan Kuolemanlaaksoon. Ensimmäisessä luvussa emme kuitenkaan saa vielä tietää, miten retkikunnalle käy, sillä ensimmäinen luku keskittyy Boulderiin ja tämän lahoaivoisiin apureihin. Ensimmäinen luku on puhdas aloitusluku, eikä siinä ole tarkoituskaan olla mitään kovin jännittävää tai maailmaa mullistavaa. Toivottavasti luku ei kuitenkaan huono ole :)

Kaikki lukijat eivät kuitenkaan ole vielä kommentoineet trilogian ensimmäisen osan loppuhuipennusta, joten toivottavasti he tekevät sen, ennen kuin aloittavat tämän lukemisen. Tässä linkki ensimmäiseen osaan:

-------> Khortytsyan medaljonki

Ja toivon myös, että vanhatkin lukijat pysyvät ja jatkavat lukemista loppuun saakka :) Ja toivottavasti tästäkin tarinasta syntyy keskustelua kuten KM'sta :)

Khorodien pauloissa

Ensimmäinen luku - Rangaistus

Pimeys. Joka puolella vallitsi pimeys. Sama mihin suuntaan katsoi, ei nähnyt muuta kuin mustaa, syvää pimeyttä. Tuntui kun olisi ollut parhaillaan menossa johonkin, mutta eihän se ollut mahdollista, sillä mikään ei liikkunut. Tietenkään siitäkään ei voinut olla varma, koska kaikkialla oli pimeää. Pimeys oli vallannut heidät ihan yllättäen. Ja edelleen tuntui, että johonkin tässä oltiin menossa, mutta missään ei näkynyt mitään merkkejä siitä, että mikään olisi missään lähettyvillä liikkunut. Ehkä se oli vain tunne...

Ja siinä samassa pimeys haihtui, kuin valtava kupla olisi poksahtanut, se vain haihtui, ihan hetkessä.

Vincent ja Malcolm putosivat kylmälle, märälle nurmikolle ja he molemmat voihkaisivat kivusta, olihan pudotusta ollut melkoisesti. Oli ilta, mutta silti vielä melko lämmintä. Paikka jonne he olivat päätyneet, oli heille kummallekin täysin tuntematon. Stanley Boulder laskeutui muutaman metrin päähän heistä, kevyesti pudoten jaloilleen. Hänen kätensä olivat edelleen puristuneena medaljongiin ympärille. Boulder seisoi hetken paikallaan, selin Malcolmiin ja Vincentiin ja alkoi sitten kävellä edestakaisin kädet selkänsä takana.
"Ette näemmä ole vieläkään oppineet käyttämään siirtymäteleporttiani. Jo ties kuinka mones kerta, kun tömähdätte kömpelösti maahan, vaikka minä olen kuinka monesti käskenyt keskittämään ajatukset niin, että laskeutuisitte sulavasti jaloillenne. Se on paljon fiksumpaa, koska pudotus on usein useita metrejä, eikä sellaisesta korkeudesta kovalle maalle putoaminen varmastikaan tunnu mukavalta."
Vincent ja Malcolm eivät sanoneet mitään. Hetkeen kukaan ei puhunut mitään, mutta sitten Vincent uskaltautui avaamaan suunsa.
"Herra Boulder... mikä.. mikä se violetti valo oli, joka ajoi meidät pois?" hän kysyi varovaisesti. Boulder käänsi katseensa häneen ja vastasi:
"Vastaisin, jos tietäisin. Mutta kun en tiedä. Se tässä juuri kyrsiikin. Selittämätön, hyvin voimakas violetti valo hyökkää Kuolemanlaaksossa kimppuuni, eikä edes medaljonki meinaa pärjätä sille. Olisin toki voinut jäädä taistelemaan, mutta en voinut ottaa sitä riskiä, että medaljonki tuhoutuisi. Se olisi loppuni. Silloin kaikki toivo olisi menetetty."
"Mutta.. mutta mistä sellainen niin voimakas valo voisi olla peräisin?" Malcolm kysyi.
"Suurella todennäköisyydellä jostain taikaesineestä. Ajattelin aluksi onyksikiveä, mutta muistin sitten, että sehän oli omassa taskussani koko ajan. Valo oli niin kirkas, etten saanut mitään selvää sen alkuperästä."

"Oli miten oli... te olisitte ihan hyvin voineet tulla auttamaan minua. Olisitte vaikka ampuneet valon suuntaan, koska siellä melko varmasti oli joku ihminen. Olisitte voineet auttaa minua voittamaan hänet, jolloin meidän ei olisi tarvinut paeta. Silloin olisimme saaneet sen ankan heti. Olisimme parhaillaan valloittamassa maailmaa. Parissa viikossa se olisi kokonaan minun hallussani."
"Mutta te ette auttaneet." Boulder sanoi. "Ette auttaneet, vaikka teidän herranne tarvitsi apua. Ette auttaneet, vaikka tiesitte, että olitte tyrineet jo niin monesti, että olisi syytä auttaa. Te tomppelit vain makasitte maassa ja tuijotitte taivasta, kun vieressänne taisteltiin!"
"Mutta herra, meidät lyötiin tajuttomiksi -"
"Vaiti!" Boulder ärähti. "En kuuntele minkäänlaisia selityksiä. Kuka teidät muka olisi voinut lyödä tajuttomaksi, kun kaikki keskittyivät tulittamaan minua?"
"Se vanha ankka jolla oli kävelykep-"
"Minä sanoin että ei selityksiä!" Boulder ärähti vielä voimakkaammin kuin edellisellä kerralla. "Te ette auttaneet minua, enkä kaipaa selityksiä, miksi. Tärkeintä on se, että te ette auttaneet ja se on rangaistava teko."

"Kolme kertaa te yrititte kaapata ankkaa tuloksitta. Teillä oli kolme loistavaa tilaisuutta ja te tyritte niistä jokaisen! Ensimmäisellä kerralla olisitte voineet kaapata ankan suoraan hänen omasta sängystään kun hän nukkui. Toisella kerralla saitte erinomaisen tilaisuuden murtautua heidän tukikohtaansa, mutta löysin teidät makailemasta läheisestä metsästä. Kolmannella kerralla olisitte voineet ankan huomaamatta hyökätä hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan päätitte ottaa aurinkoa viidenkymmenen asteen helteellä. Kuinka hankalaa voi olla siepata yksi ainut ankka? Teitä on kaiken lisäksi kaksi ja olette kooltanne ankkaan verrattuna kerrostaloja - mikä siis on vikana?"
"Herra, ankalla on joka kerta ollut tukijouk-"
"MINÄ SANOIN ETTÄ EI SELITYKSIÄ!"
"Mutta miten kuvittelet, että me pärjäisimme kahdestaan kolmea aseistautunutta miestä vastaan?" Vincent kysyi.
"Tekin olitte aseistautuneet ja teillä oli etu koska he eivät tienneet hyökkäyksestänne." Boulder sanoi. "Te tyritte ja siinä kaikki."

Sitten Boulder naulitsi katseensa apureihinsa ja puristi molemmat kätensä medaljongin ympärille. Medaljonki alkoi hohtaa hieman ja samassa sekä Vincent että Malcolm nousivat noin viiden metrin korkeudelle ilmaan. Boulder tiukensi otettaan medaljongista ja se alkoi hohtaa entistä kirkkaammin. Sitten hän irrotti oikean kätensä medaljongista, kohotti sen kohti Malcolmia ja siinä samassa Malcolm alkoi ulvoa tuskasta. Jos katsoi oikein tarkasti, saattoi huomata Boulderin kädestä lähtevän himmeän valonsäteen, joka osui suoraan ilmassa leijuvaan Malcolmiin. Se aiheutti suurta tuskaa Malcolmille ja oli hyvin voimakas. Vincent katsoi kauhuissaan, mitä Malcolmille tapahtui ja kauhistui nähdessään, että jokin, kuin haalea savu, purkautui Malcolmin pään lävitse jättämättä mitään vauriota ja leijaili suoraan Boulderin käteen, johon se myös jäi. Sitten Boulder laski kätensä ja Malcolm putosi kivuliaan näköisesti maahan.

Vincent ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Mitä Boulder oli tehnyt Malcolmille? Oli mitä oli, se sama tehtäisiin Vincentille nyt. Hän ei pystynyt käsittämään, mikä se haalea savun tapainen juttu oli, joka oli Malcolmin päästä leijaillut Boulderin käteen, mutta ei ehtinyt sitä sen kummemmin miettiä, kun hän tunsi Boulderin katseen nauliutuvan itseensä ja tunsi pian sanoinkuvaamattoman kivun päässään. Hänestä tuntui, kun kaikki ajatukset, sekä hyvät, että pahat, olisivat luisumassa pois. Monet asiat, jotka olivat olleet päällimmäisinä hänen mielessään, karkasivat hänen ajatuksistaan, eikä hän pian enää tajunnut kunnolla, mitä oli tapahtumassa. Hän yritti taistella vastaan, yritti taistella vastaan kohtaloa, jonka Malcolm oli jo kohdannut, mutta ei pystynyt. Jokin esti häntä. Hän halusi taistella... tai ei, ei halunnut. Hänestä tuntui, ettei hän halunnut tehdä enää mitään. Vain olla tyhjän panttina. Kaikki ajatukset valuivat pois ja pian hänkin putosi maahan tuntien kipua. Hän ei kuitenkaan ajatellut kipua. Hänen olisi kuulunut ilmaista jotenkin, että häneen sattui, mutta hän ei pystynyt. Hän ei tahtonut.

"Liian kauan te olette tyrineet antamani tehtävät. Liian kauan olen katsonut teitä tomppeleita tunaroimassa. Nyt siihen tulee muutos." Boulder sanoi. Hän napsautti sormiaan ja sekä Vincent että Malcolm nousivat istumaan ja kuuntelivat kasvoillaan kiinnostunut ilme.
"Olen ottanut teiltä teidän oman tahtonne pois. Teillä ei ole sitä enää. Ette tee enää koskaan mitään omasta tahdostanne, vaan tottelette kuuliaisesti minun käskyjäni ja teette kaiken täsmälleen niin kuin minä käsken. Jos käsken teitä hyppäämään kaivoon, te hyppäätte. Jos käsken teitä kuolemaan puolestani, te kuolette. Jos käsken teitä sieppaamaan Aku Ankan, te sieppaatte. Ymmärretty?"
Molemmat miehet nyökkäsivät ja nousivat Boulderin käskystä seisomaan.
"Nyt, minä avaan teille medaljongilla siirtymäteleportin Kuolemanlaaksoon. Te menette sinne, otatte merimiesasuisen ankan mukaanne ja tuotte hänet suoraan minulle. Ymmärretty?"
Molemmat nyökkäsivät. Sitten Boulder otti medaljongin käteensä (pitäen sitä kuitenkin yhä kaulassaan) kohotti sen ilmaan, mutisi hiljaa jotain ja pian ilmaan ilmestyi musta aukko. Boulderin käskystä Vincent ja Malcolm astuivat aukkoon ja katosivat pimeyteen.

"Muutaman minuutin kuluttua Aku Ankka on minulla. Vielä tämän päivän aikana olen selvillä kaikista medaljongin salaisuuksista."

Sinä ja sun Spitaalis :D Keksin tarinan nimen kaksi kuukautta sitten, enkä kyllä ajatellutkaan mitään Spitaalia silloin. Sitä paitsi pitäähän Boulderilla olla jokin tapa siirtyä paikasta toiseen, kun hän sentään omistaa voimakkaan medaljongin - pelkästään katoaminen ja ilmestyminen toiseen paikkaan olisi muistuttanut liikaa Potter-kirjojen ilmiintymistä, joten päätin värkätä tällaisen siirtymäteleportin. Ja sehän siis on ainoastaan musta aukko, jonka pystyy avaamaan medaljongilla mihin tahansa, ei siis ihan samanlainen kuin Xuirin teleportit :)

Mutta seuraavassa luvussa sitten selviää, miten retkikunnalle käy.

Hyvin rakennettu aloitus.
Pakko myöntää, että minullakin tuli heti mieleen Spiraalin kourissa -tarinan nimi, mutta eihän sillä mitään merkitystä ole. Arvasin, että nimi alkaa sanalla Khorodi.

Toinen asia, joka luvussa häiritsi, oli kyrsii -sana, joka ei omasta mielestäni sopinut yhtään Boulderin suuhun ja yleensäkään kirjakieleen.

Mutta jatkoa jatkoa..

Viikon tauko!?!? aa, miten pystyn olemaan viikon lukematta tätä helkutin loistavaa tarinaa! Jälleen ihan sairaan loistavasti kirjoitettu luku, ja jäihän tämä vähän jännittävään kohtaan - mulla tuli heti pakottava tunne lukea lisää! Seuraavaa lukua ja pian!

Sairaalatila on muuten ihan loistavasti kuvailtu, mulla heti silmissä tuo tila.

Ei siis lukuja ennen 27.pvää? Mikä tuuri - silloin lähden taas viikoksi pois.

Ja kuten lupasin, tämän pienen tauon jälkeen tarina jatkuu nyt. Tämä kolmas luku on ehkä vähän kummallinen ja osittain ehkä sekavakin, en osaa sanoa miksi, mutta kuitenkin. Toivottavasti sentään lukukelpoinen.

Kolmas luku - Yllättävä vieras

Aku oli sanoinkuvaamattoman huojentunut kuullessaan, ettei kukaan kaartilaisista ollut saanut surmaansa Kuolemanlaaksossa. Muutamat, jotka Aku tunsi vain ulkonäöltä, makasivat edelleen tajuttomina sairaalan sängyillä, mutta kenelläkään heistä ei sairaanhoitajien mukaan ollut hengenvaaraa. Muut kaartilaiset olivat saaneet sairaalan henkilökunnalta käyttöönsä kahden normaalikokoisen sairaalahuoneen kokoisen tilan, jota he käyttivät väliaikaisena tukikohtana, kunnes löytäisivät uuden tai alkaisivat toteuttamaan suunnitelmaansa.

Suunnitelma tosin oli vasta alkuvaiheessa - ehdotuksia tuli joka taholta: jotkut kannattivat ehdotonta piileskelyä niin kauan kuin mahdollista, kun taas toiset halusivat välttämättä peitota Boulderin ja lähteä siis etsimään khorodeja. Siinä suunnitelmassa oli kuitenkin ammottava aukko: missä khorodit olivat? He lukivat päivittäin Roopen löytämän kirjan Khorodit -kappaletta, mutta eivät löytäneet siitä mitään muuta tietoa khorodien olinpaikasta, kuin sen, että yksi niistä oli aavikolla, yksi jäätiköllä, yksi veden alla ja yksi Itäsaarella - senhän he toki tiesivät jo, joten mitään uutta tietoa sieltä ei löytynyt. Aavikosta käytiin monenlaista vääntöä - puolet kaartista oli selkeästi sitä mieltä, että khorodi olisi Saharassa. Ankanpojat ja Roope kuitenkin ajattelivat järjellä ja tiesivät, että Sahara olisi liian ilmeinen paikka ja sieltä etsittäisiin aina ensimmäisenä - siksipä he ehdottivatkin hieman tuntemattoamapia nimiä, kuten Gobin autiomaata ja Rub' al-Khalia. Jäätikköalueella sijaitsevan khorodin olinpaikasta ei ollut suurempia epäilyksiä: kaikki olivat selkeästi sitä mieltä, että khorodi löytyisi napaseuduilta, ainoa ongelma olisi vain se, että kummalta navalta. Vedenalainen khorodi tuotti taas suuremman ongelman, kun otti huomioon, kuinka paljon vettä maailmassa oli. Se saattoi olla ihan missä vain - Atlantissa, Tyynessä valtameressä, jossain järvessä, lammessa tai vaikkapa purossa. Vettä löytyi niin paljon, että oli oikeastaan mahdotonta tietää, missä päin maailmaa se khorodi oli.

Suurin ongelma ilmeni kuitenkin Itäsaaren khorodin kanssa. He kaikki tiesivät, että Itäsaarelle piilotettu khorodi oli musta onyksikivi, mutta he eivät olleet löytäneet sitä sieltä, missä sen piti olla. Ensimmäiset veikkaukset olivat olleet, että Genava Khortytsya olisi siirtänyt kiveä aikoinaan, mutta kun Aku kertoi, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun muu kaarti oli isketty tajuttomiksi, epäilykset olivat muuttuneet heti.
"Violetti valo siis karkotti Boulderin?" Kuhopro varmisti, kun Aku kertasi tarinansa kolmatta kertaa.
"Juuri niin" Aku vastasi. "En nähnyt, mistä valo tuli, koska se oli niin kirkas. Violetti se kuitenkin oli ja erittäin voimakas, koska medaljonki ei meinannut pärjätä sille. Boulder pääsi pakoon vain juuri ja juuri."
"Tästä ei ole mitään epäilystäkään" Hupu sanoi. "Mikään muu esine, kuin khorodi ei pärjää medaljongille ja koska Itäsaarelle piilotettua khorodia ei sieltä löytynyt, täytyy sen tarkoittaa, että valo lähti mustasta onyksikivestä."
"Mutta silloinhan joku on varastanut sen." yksi kaartilaisista sanoi. "Joku on saanut kiven olinpaikan selville ilman meitä ja hakenut kiven. Kuitenkin se joku joka sen teki, on meidän puolellamme, koska miksi muuten hän olisi Boulderin kimppuun käynyt?"
"Olet oikeassa, Dave, olet oikeassa" Kuhopro sanoi ja Daveksi kutsuttu kaartilainen näytti ylpeältä kun kaartin johtaja oli sanonut hänen olevan oikeassa. "Mutta kuka se voisi olla? Kuka haluaisi auttaa meitä? Kuka ylipäänsä tietää meidän ja Boulderin välisestä sodasta?"
"Suuria kysymyksiä, Kornelius, suuria kysymyksiä." Roope sanoi. "Mutta kuka tahansa meidät pelastikin, kiitos hänelle. Nyt meidän täytyy kuitenkin alkaa miettimään khorodien olinpaikkoja, jos meinaamme ne joskus löytää."

Ja niin alkoi ankara vääntäminen khorodien olinpaikoista. Viikon päivät he käyttivät erilaisten lähteiden tutkiskeluun ja khorodien mahdollisista olinpaikoista keskusteluun. Sairaalan henkilökunta oli antanut heille käyttöön tietokoneen, joka oli ainoa satojen kilometrien säteellä. He etsivät kaikista mahdollisista hakukoneista kaikilla mahdollisilla khorodeihin liittyvillä hakusanoilla, mutta löysivät usein jotain ihan muuta, kuin oli tarkoitus. Hakusanalla jaderannekoru löytyi sivusto, jossa mainittiin jaderannekorun olevan eräänlainen tarunomainen taikaesine, mutta minkäänlaista mainintaa että se olisi khorodi, ei löytynyt.

Viikon puolivälissä Ronald palasi sairaalaan mukanaan kymmenkunta kirjaa, jotka hän oli käynyt lainaamassa Ankkalinnan uudesta jättikirjastosta. Hän oli tietenkin joutunut käyttämään valeasua, koska Boulder ja tämän palvelijat tunsivat hänet ulkonäöltä, mutta epäili jälkeenpäin, että hiippailu Ankkalinnan kirjastossa valkean joulupukkiparran, vaaleanpunaisen paidan ja sinisten henkseleiden kanssa herätti huomattavasti enemmän huomiota Boulderin miesten keskuudessa. Ronaldilla oli mukana kirjojen lisäksi sanomalehdestä leikattu artikkelinpätkä, jonka hän heti ensimmäisenä ojensi Kuhoprolle.

VALTAISA MURTOAALTO PIINAA ANKKALINNAA

Viimeisten kolmen päivän aikana Ankkalinnassa on sattunut enemmän murtoja, kuin koko viime vuoden aikana yhteensä. Kaikki murrot ovat kohdistuneet yksityisasuntoihin, mutta yhdestäkään talosta ei ole viety mitään. Talot on kuitenkin pengottu läpikotaisin ja murrettujen talojen asukkaat on löydetty tajuttomina jostain päin taloaan. Useat murtojen kohteeksi joutuneet muistavat nähneensä kahden miehen, joilla oli ollut keltainen huivi kiedottuna käsivarren ympäri, murtautuneen taloon ja penkoen paikkoja aivan kuin etsien jotain. Sen jälkeen murtautujat ovat ilmeisesti lyöneet heiltä tajun kankaalle.

"He etsivät sinua, Aku" Kuhopro sanoi luettuaan pätkän. "Boulder todellakin olettaa sinun olevan Ankkalinnassa. Hän ei kuitenkaan tiedä asuinpaikkaasi, joten joutuvat iskemään satunnaisiin ankkalinnalaiskoteihin."
"Oletko varma, että he ovat Boulderin miehiä?" Aku kysyi.
"Olen." Kuhopro vastasi. "Heidät tunnistaa siitä käsivarren ympärille kiedotusta keltaisesta huivista. Se on heidän tuntomerkkinsä."
"Meidän on löydettävä ne khorodit ennen kuin Boulder pistää koko kaupungin maan tasalle -" Roope sanoi, "etenkään kun minä satun omistamaan suuren osan kaupungin rakennuksista."

Seuraavat neljä päivää he tutkivat Ronaldin tuomia kirjoja. Osa kirjoista käsitteli Itäsaarta, osa taikaesineitä. Douglas oli luullut löytäneensä kirjasta Vedenalaiset aarteet maininnan jaderannekorusta, mutta kun hän oli tarkemmin katsonut, se osoittautuikin maderannekoruksi.
"Kuka ihme haluaisi mateesta tehdyn rannekorun?!"
He jatkoivat etsintää ja löysivät monia pieniä yksityiskohtia, mutteivät yhtäkään hyödyllistä sellaista. Kirjoissa puhuttiin kyllä paljon taikaesineistä ja Itäsaaresta, mutta missään niistä ei ollut pienintäkään mainintaa khorodeista, tai Genava Khortytsyasta. Lopulta he tyytyivät vain keskustelemaan ja yrittämään sen kautta löytää mahdollisia khorodien olinpaikkoja, joista lähtisivät etsimään.

Heinäkuun seitsemäntenätoista päivänä Algeriassa puhkesi myrsky, joka toi mukanaan ensimmäiset sateet koko vuoden aikana. Sairaalan henkilökunta riemuitsi sateesta, sillä he olivat jo alkaneet kyllästymään ainaiseen kuivuuteen. He eivät enää tauoillaan olleet taukohuoneessa hörppimässä kahvia, kuten yleensä, vaan ulkona nauttimassa raikkaasta sateesta.
Kaartilaiset sen sijaan olivat edelleen linnoittautuneena huoneeseensa ja kävivät läpi ainaista keskusteluaan.
"Kuten olen jo viisitoista kertaa tämän viikon aikana sanonut, me emme voi suin päin rynnätä Saharaan kaivelemaan hiekkadyynejä." Kuhopro sanoi tiukasti. "Meillä täytyy olla selkeä suunnitelmä ja selkeä, sekä realistinen kohde, josta lähdemme khorodia hakemaan. Lisäksi meidän täytyy varustautua jopa useita viikkoja kestävälle matkalle."
"Sen nyt ei pitäisi olla ongelma." Roope sanoi. "Minun täytyy vain soittaa lentoyhtiölleni Ankkalinnaan ja he toimittavat meille rahtilentokoneen alta aikayksikön. Sitten vain pakkaamme koneen täyteen tavaraa ja lähdemme etsimään."
"Mutta se paikka -"

Siinä samassa oveen koputettiin. Ovea lähimpänä ollut kaartilainen kipaisi avaamaan oven ja ovenraosta paljastui valkoasuinen sairaanhoitaja.
"Ulkona odottaa henkilö, joka haluaa tavata teidät." hän sanoi. "Teidät kaikki siis"
"Jos se on verokarhu, niin minä pysyn piilossa" Roope sanoi. Kuhopro käski sairaanhoitajaa päästämään vieraan sisälle. He odottivat hetken, kunnes avonaiselle ovelle ilmaantui hahmo. Siinä seisoi mustiin vaatteisiin pukeutunut läpimärkä mies, jonka oikean käsivarren ympärille oli kiedottu keltainen huivi.

Ohoh, yllättävältä henkilöltä tuli kommenttia, kiitokset Dentsille. Vaan missä ovat Karhis ja Kreach, jotka ovat olleet alusta asti trilogian vakiokommentoijia? Wieriiltä nyt en odotakaan kommentteja, koska tiedän että hänellä on viikon poissaolo, mutta koittakaahan nyt muutkin heittää kommenttia :)

Jos järjestäisit vaikka ne Tohtori Spitaali-tarinat listaan aikajärjestyksessä, voisin alkaa lueskelemaan. Ja tavoitteena olisi muutenkin alkaa lukemaan esim. Karhulan stooreja.