Okei, minäkin pidän enemmän tästä Grönlanti-seikkailusta kuin aavikko-jutusta.
Mutta asiaan:
On hieman outoa, etteivät Kuhopro tai muut varmista jotenkin, ketkä ovat pettureita tai jotain. Tässä on meinaan nyt ollut monta petturia ja ihmetyttää, miten he kaikki ovat voineet soluttatua joukkoihin noin helposti.
Muuten, tarina etenee loistavaan tahtiin ja luvut ovat mielenkiintoisia, vaikka ehkä hieman ennalta-arvattavia, mutta eivät mitenkään pahasti.
Avainjutusta: Dave ilmeisesti otti riskin ja laski, että tuo 2. avain osuisi oikeaan jo 50% mahdollisuudella ja jos se osuisi oikeaan, hän saisi kristallipallon. Muuten en ymmärrä, miksi Dave meni avaamaan tuota arkkua.
Kirjoittaja
Aihe: Khorodien pauloissa
(75 viestiä)
Kreach
Khorodien pauloissa
Viesti 46 -
30.07.2010 klo 12:41:09
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 47 -
30.07.2010 klo 12:58:30
No jos nyt jotenkin selittäisin tuon petturijutun, niin esimerkiksi Dave kuuluu niihin kaartin vanhimpiin jäseniin (tästä tulee juttua myöhemmässä vaiheessa tarinaa) joten häntä ei helposti epäillä huijariksi. Sitä paitsi toistaiseksi kaartin sisältä on Daven lisäksi löytynyt vasta yksi soluttautuja ja hänkin oli kaartissa ihan uusi jäsen ja ehti olla kaartissa noin viikon ennen kuin jäi kiinni (ja sekin sen takia, että hän oli soluttautunut tukikohtaan, jotta pystyisi päästämään muut Boulderin kätyrit sisälle). Uskoisin kuitenkin, että jatkossa tällaisiin asioihin suhtaudutaan vakavammin.
Oli toki ennalta-arvattavaa, että Boulder ilmaantuisi tällekin matkalle mukaan, mutta jos olisin laittanut Daven yksin muita vastaan, hän olisi ainoastaan potkaissut tyhjää ja muut päässeet naurettavan helposti pakoon, jolloin olisi voinut sanoa, että Grönlanti-ryhmän matka oli huomattavasti helpompi. Pitihän heillekin jotain haastetta saada matkaan.
Ja kyllä, Dave otti tosiaan riskin luullessaan, että se kakkosavain olisi se oikea avain. Jos olisi ollut, hän olisi tietenkin siepannut kristallipallon saman tien itselleen.
Mutta kiitokset kommentista Kreatsille, seuraava luku ilmestynee sunnuntaina tai maanantaina, ehkä aikaisemminkin jos aikaa riittää.
Oli toki ennalta-arvattavaa, että Boulder ilmaantuisi tällekin matkalle mukaan, mutta jos olisin laittanut Daven yksin muita vastaan, hän olisi ainoastaan potkaissut tyhjää ja muut päässeet naurettavan helposti pakoon, jolloin olisi voinut sanoa, että Grönlanti-ryhmän matka oli huomattavasti helpompi. Pitihän heillekin jotain haastetta saada matkaan.
Ja kyllä, Dave otti tosiaan riskin luullessaan, että se kakkosavain olisi se oikea avain. Jos olisi ollut, hän olisi tietenkin siepannut kristallipallon saman tien itselleen.
Mutta kiitokset kommentista Kreatsille, seuraava luku ilmestynee sunnuntaina tai maanantaina, ehkä aikaisemminkin jos aikaa riittää.
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 48 -
04.08.2010 klo 14:17:15
Miljoonan dollarin kysymys: Voiko tätä sekavampaa lukua enää kirjoittaa?
Olen lukenut sekavia lukuja, olen kirjoittanut sekavia lukuja, mutta tämä on kyllä sekavuuden ylivoimainen huippu ja kiistaton kuningas. Kukaan ei voi väittää, etteikö tämä olisi sekava, koska sitä tämä on. Kukaan tämän tarinan kirjoittajista ei ole ikinä kirjoittanut mitään näin sekavaa. Luku on erittäin tärkeässä osassa tarinassa, mutta se on sekava. Toivon että ymmärrätte edes pienen osan tästä ja odottelen jo hirveitä haukkuja järkyttävästä sekavuudesta. Ja jokeinen joka lukee sitten myös kommentoi :)
Kahdestoista luku - Välähdys
"Miten niin on jo tulossa?"
Kaikki tuijottivat edelleen Davea ja osoittivat häntä aseillaan. Davellakin oli ase esillä ja hän puolestaan oli valinnut osoittelunsa kohteeksi Kuhopron. Pian Aku alkoi tähyillä ympärilleen, aivan kuin etsien jotain. Missään ei näkynyt mitään muuta kuin lukemattomasti lunta ja jäätä. Boulder ei ollut vielä saapunut. Aku tiesi, että Boulder pystyi medaljongin avulla avaamaan jonkinlaisen teleportin, jolla hän pääsi nopeasti paikasta toiseen, mutta luultavasti teleportin pystyi luomaan vain tietyn matkan päähän. Olisihan se järjetöntä, jos Boulder hyppäisi teleporttiin Australiassa ja putkahtaisi ulos Grönlannissa. Aku kertoi epäilyksistään muille. Koko kaarti oli sitä mieltä, että se oli mahdotonta ja että Boulderin täytyisi luoda kymmeniä teleportteja päästäkseen niin kaukaa sinne missä he nyt olivat.
"Mutta eihän hän kuitenkaan missään Australiassa ole, koska olisihan se hullua lähteä niin kauas, kun tietää että uskollinen kätyri saattaisi napata meidät."
Aku sanoi. "En minä ainakaan niin kauaksi asti lähtisi."
"Itse asiassa" Dave sanoi. "Jos olisin kutsunut hänet pikkuisenkin myöhemmin, hän luultavasti olisi silloin ollut Australiassa, tai ainakin lähellä sitä."
"Kuinka niin?" Aku kysyi.
"Muistelkaapa... mikä paikka on melko lähellä Australiaa, paikka, jonne te ja typerä kaartinne olisitte tämän retken jälkeen menneet?"
Aku mietti ankarasti. Australian lähellä oleva paikka, jonne he olisivat menossa tämän retken jälkeen... Hänelle ei tullut mieleen mitään. He olivat jakautuneet kahteen ryhmään löytääkseen kaksi khorodia, joiden olinpaikat he tiesivät. Mutta oli vielä kolmaskin löytämätön khorodi, jonka kykyjä tai sitä mikä se oli, he eivät tienneet. Sitä he olivat suunnitelleet lähtevänsä hakemaan, kun jaderannekoru ja kristallipallo olisivat löytyneet. Ja se löytyisi jostain Australian lähettyviltä. Mutta mistä? Miksi Dave edes puhui koko asiasta? Miten viimeisen khorodin olinpaikka liittyi Boulderiin? Jos hän vain muistaisi sen paikan...
"Challengerin syvänne" Tupu sanoi ja Aku havahtui mietteistään. Tupulla oli sudenpentujen käsikirja auki maailman syvimmistä kohdista kertovan aukeaman kohdalta. "Se on maailman syvin kohta melko lähellä Australiaa ja sinne meidän tietojemme mukaan viimeinen khorodi on piilotettu."
"Et kai... et kai vain tarkoita..?" Aku kysyi ja hänen naamastaan näki, että hän mietti jotain kauheaa.
"Kyllä, tarkoitan juuri sitä mitä sinä ajattelet" Dave sanoi. "Kerroin Boulderille kaiken. Kaiken. Hän sanoi, että antaisi kummankin retkikunnan etsiä khorodit käsiinsä ja sitten kävisi itse hoitelemassa heidät ja hakemassa khorodit itselleen. Hän on luultavasti jo hoidellut sen toisen ryhmän ja ottanut jaderannekorun itselleen. Joka tapauksessa, juuri kun kutsuin Boulderin tänne, hän sanoi, että oli juuri lähdössä kohti Challengerin syvännettä, mutta tulisi ensin hoitelemaan teidät. Sitä paitsi jos hän saa kristallipallon ja ankan, ei hänen tarvitse edes vaivautua menemään hakemaan sitä viimeistä khorodia."
"Mutta miksi Boulder haluaa kho-" Aku aloitti, mutta ei ehtinyt saada vastausta kysymykseensä, kun kaikki käännähtivät äkisti katsomaan vasemmalle, mistä kuului omituinen ääni.
Noin viiden metrin korkeudelle ilmaan ilmestyi pieni musta pallo. Se oli helppo erottaa, koska taustalla oli kirkas sininen taivas ja valkeaa lunta, vaikka se olikin hyvin pieni ja varmasti yli sadan metrin päässä heistä. Pian pallo kuitenkin laajeni. Se laajeni hyvin nopeasti ja oli pian ison jalkapallon kokoinen. Kun pallo oli kasvanut täyteen mittaansa, se ei ollut enää pallo, vaan se litistyi ja alkoi näyttämään yhä enemmän jonkinlaiselta portilta. Ja porttihan se todellakin oli, teleportti nimittäin. Hetken leijuttuaan ilmassa, portista hyppäsi alas samoihin mustiin vaatteisiin yhä edelleen pukeutunut mies, jolla oli kaulassaan kultainen medaljonki. Mies laskeutui pehmeän näköisesti lumiseen maahan ja sulki teleportin sormiansa napsauttamalla.
Stanley Boulder seisoi noin sadanviidenkymmenen metrin päässä heistä ja tuijotti erityisesti heistä yhtä: merimiesasuista ankkaa. Vihdoinkin, Boulder ajatteli riemuissaan. Vihdoinkin olen saanut ankan ansaan, josta hänellä ei ole mahdollisuuksia paeta. Vihdoinkin voin toteuttaa suunnitelmani tärkeimmän osan ja kaivaa hänestä ne tiedot, joita olen halunnut jo vaikka kuinka kauan. Vihdoinkin saan itselleni tiedon siitä, miten voin käyttää medaljonkia tavoitteessani, tavoitteessani hallita koko maailmaa.
Ja hän kosketti medaljonkia, joka tuntui jäiseltä. Riitti, että hän kosketti sitä ja ajatteli sitä mitä hän halusi sillä tehdä ja se tapahtui: maahan repesi pari metriä leveä rotko, suoraan siihen kohdalle, jossa koko retkikunta seisoi sillä hetkellä. Hän tunsi kuinka maa tärisi, näki kuinka rotko eteni ja kuinka retkikuntalaiset kauhuissaan hyppäsivät sivummas jotteivät putoaisi sinne. Oli hänen mielestään sääli, ettei kukaan ollut pudonnut rotkoon, mutta toisaalta ihan hyväkin, koska jos ankka olisi pudonnut, kaikki hänen suunnitelmansa ja unelmansa olisivat pirstoutuneet kuin ikkuna jalkapallon osuttua siihen. Hän tarvitsi ankkaa. Ja hänet hän saisi, keinolla millä hyvänsä, ennemmin tai myöhemmin.
Ja riitti että hän kohotti medaljongin valmiina iskemään ja koko porukka hajaantui, koska he tiesivät, ettei medaljonkia vastaan kannattanut taistella pelkin tuliasein. Boulder tiesi varsin hyvin, että retkikunnalla oli kristallipallo, että Dave oli möhlinyt eikä ollut saanut sitä itselleen. Hän myös tiesi, että kristallipallo oli yksi neljästä khorodista, jotka vastustivat medaljonkia ja jotka pystyisivät sen päihittämään. Tai ei yksin. Yksin khorodit toki olivat voimakkaita, mutta eivät riittäneet medaljongin lopulliseen päihittämiseen. Jos hän siis keskittäisi kaikki voimansa siihen, mitä aikoi tehdä, valuttaisi kaikki medaljonkinsa voimat repimään tiedot ankasta, ehkä silloin kristallipallo ei vaikuttaisi häneen. Ehkä hän siten onnistuisi.
Mutta nyt kun porukka oli hajallaan, kaikki olivat yksin, hänellä oli tilaisuus iskeä. Nyt tai ei koskaan ja mieluiten nyt, koska ei koskaan tuntui liian ikävältä vaihtoehdolta.
Sadan metrin päässä Boulderista Aku tuijotti häntä herkeämättä. Hän ei enää tähdännyt aseellaan Daveen, joka puolestaan oli siirtynyt ahdistelemaan Kuhoproa, jolla kristallipallo oli. Hän osoitti aseellaan nyt Boulderia, joka puollestaan oli kohottanut medaljongin häntä kohti. Aku tiesi mitä oli tulossa, tiesi mitä Boulder aikoisi. Hän oli paennut jo kolmesti, mutta nyt se ei enää onnistuisi. Pakotietä ei olisi, tämä oli umpikuja. Aku ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi kun Boulder iskisi, hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi kun Boulder kaivaisi hänestä esiin tietoja, joiden olemassaolosta hänellä itselläkään ei ollut hajua ennen kesäkuun loppua, jolloin tämä hullunmylly alkoi. Hän saattaisi kuolla, se olisi mahdollista. Tällaisissa jutuissa kuolema oli normaalia, mitä muutakaan voisi odottaa kun noin voimakas taikaesine tunkeutuisi mieleen? Mutta Aku ei halunnut kuolla, ei nyt. Hän voisi nyt ampua, ehkä jopa osuakin, mutta jos hän sen tekisi, Boulder iskisi välittömästi. Ehkä pysymällä paikoillaan, hän saattaisi pystyä viivyttämään sitä edes yhden pienen hetken verran...
Mutta pientäkään hetkeä hän ei saanut, ei vaikka pysyi tiukasti paikoillaan ja tuskin edes hengitti. Sekunnin murto-osan ajan hän näki medaljongin hohtavan kirkkaana, kuuli muiden kaartilaisten kauhistuneita huutoja ja tunsi että hänen päänsä räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä. Suunnaton kipu oli iskenyt siihen ja hän tunsi selkeästi, kuinka jokin yritti tunkeutua häneen. Aku yritti vastustaa sitä, yritti kaikin tavoin taistella sitä vastaan, mutta ei tiennyt onnistuiko, sillä siinä samassa maailma, jonka hän näki, katosi hänen silmistään ja muuttui täysin.
Keskellä merta oli pieni saari, joka oli täynnä puita ja muuta kasvillisuutta. Saaren keskellä oli useita pieniä taloja ja niiden ympärillä parveili ihmisiä miekat ja keihäät käsissään, raivoisat ilmeet kasvoillaan. Saaren keskellä oli valtava torni, jonka ikkunoissa näkyi myös ihmisiä, aseistautuneita ihmisiä, joillakin heistä oli jopa vanhanaikaisia tuliaseita, joilla he tähtäsivät ikkunasta ulos kohti saaren rantaa. Rantaa kohti saapui pieniä veneitä, joiden kyydissä oli useita miehiä, jotka olivat tuliasein varustautuneet ja jotka olivat epäilemättä entisaikojen sotilaita. Kun ensimmäiset veneet tömähtivät rantaan, sotilaat nousivat ylös ja marssivat saarelle, kohti sen keskustaa. Pian viimeinenkin vene tömähti rantaan. Veneestä astui kahden sotilaan lisäksi joku muu, joka ei ollut sotilas. Hän oli mies, vanha ja pitkä mies. Hänellä oli päällään kirjava ja koristeellinen maata laahaava kaapu, jollaisia entisaikojen hallitsijat ja velhot yleensä käyttivät. Miehellä oli pitkä musta parta ja samanväriset pitkät hiukset. Hänen kasvoillaan oli julma hymy ja hänen kaulassaan kiilteli kultainen medaljonki...
Saari ja mies katosivat. Aku ei tuntenut enää kipua päässään, vaan huomasi makaavansa jäisellä maalla, mutta ei nähnyt yhtään mitään. Hän ei tiennyt, oliko Boulder onnistunut yrityksessään vai ei, eikä hän sillä hetkellä välittänytkään siltä, sillä kaikki oli täyttä sekasortoa: joka puolelta kuului pamauksia, aseiden laukauksia ja samaan aikaan hirvittävä lumituisku pyyhkäisi heidän ylitseen. Hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mutta tunsi pian lämpimän käden ottavan kiinni hänestä ja vetävän hänet turvaan.
Tuisku hälveni ja koko retkikunta oli poissa. Kenestäkään ei näkynyt jälkeäkään. Koko leiri autoa myöten oli tuhottu, mutta retkikunnasta ei näkynyt jälkeäkään. Stanley Boulder käveli verkkaisesti kohti maahan revennyttä rotkoa, kiroili minkä kerkesi ja hänen kasvonsa olivat raivosta vääristyneet. Miten he saattoivat jälleen kerran päästä pakoon hänen nenän edestään? Kun Boulder saapui rotkon reunalle, hän katsoi alas ja näki Daven, joka roikkui rotkon reunalla viimeisillä voimillaan, enää sormiensa varassa.
"Et saanut kristallipalloa. He veivät sen mukanaan." Boulder sanoi kylmästi. "Sinusta ei ole minulle enää mitään hyötyä."
"Ei, herrani, älkää -"
Boulder tallasi lujasti Daven sormille, Dave ulvaisi kivusta ja hänen otteensa kirposi ja hän putosi syvään pimeyteen.
Olen lukenut sekavia lukuja, olen kirjoittanut sekavia lukuja, mutta tämä on kyllä sekavuuden ylivoimainen huippu ja kiistaton kuningas. Kukaan ei voi väittää, etteikö tämä olisi sekava, koska sitä tämä on. Kukaan tämän tarinan kirjoittajista ei ole ikinä kirjoittanut mitään näin sekavaa. Luku on erittäin tärkeässä osassa tarinassa, mutta se on sekava. Toivon että ymmärrätte edes pienen osan tästä ja odottelen jo hirveitä haukkuja järkyttävästä sekavuudesta. Ja jokeinen joka lukee sitten myös kommentoi :)
Kahdestoista luku - Välähdys
"Miten niin on jo tulossa?"
Kaikki tuijottivat edelleen Davea ja osoittivat häntä aseillaan. Davellakin oli ase esillä ja hän puolestaan oli valinnut osoittelunsa kohteeksi Kuhopron. Pian Aku alkoi tähyillä ympärilleen, aivan kuin etsien jotain. Missään ei näkynyt mitään muuta kuin lukemattomasti lunta ja jäätä. Boulder ei ollut vielä saapunut. Aku tiesi, että Boulder pystyi medaljongin avulla avaamaan jonkinlaisen teleportin, jolla hän pääsi nopeasti paikasta toiseen, mutta luultavasti teleportin pystyi luomaan vain tietyn matkan päähän. Olisihan se järjetöntä, jos Boulder hyppäisi teleporttiin Australiassa ja putkahtaisi ulos Grönlannissa. Aku kertoi epäilyksistään muille. Koko kaarti oli sitä mieltä, että se oli mahdotonta ja että Boulderin täytyisi luoda kymmeniä teleportteja päästäkseen niin kaukaa sinne missä he nyt olivat.
"Mutta eihän hän kuitenkaan missään Australiassa ole, koska olisihan se hullua lähteä niin kauas, kun tietää että uskollinen kätyri saattaisi napata meidät."
Aku sanoi. "En minä ainakaan niin kauaksi asti lähtisi."
"Itse asiassa" Dave sanoi. "Jos olisin kutsunut hänet pikkuisenkin myöhemmin, hän luultavasti olisi silloin ollut Australiassa, tai ainakin lähellä sitä."
"Kuinka niin?" Aku kysyi.
"Muistelkaapa... mikä paikka on melko lähellä Australiaa, paikka, jonne te ja typerä kaartinne olisitte tämän retken jälkeen menneet?"
Aku mietti ankarasti. Australian lähellä oleva paikka, jonne he olisivat menossa tämän retken jälkeen... Hänelle ei tullut mieleen mitään. He olivat jakautuneet kahteen ryhmään löytääkseen kaksi khorodia, joiden olinpaikat he tiesivät. Mutta oli vielä kolmaskin löytämätön khorodi, jonka kykyjä tai sitä mikä se oli, he eivät tienneet. Sitä he olivat suunnitelleet lähtevänsä hakemaan, kun jaderannekoru ja kristallipallo olisivat löytyneet. Ja se löytyisi jostain Australian lähettyviltä. Mutta mistä? Miksi Dave edes puhui koko asiasta? Miten viimeisen khorodin olinpaikka liittyi Boulderiin? Jos hän vain muistaisi sen paikan...
"Challengerin syvänne" Tupu sanoi ja Aku havahtui mietteistään. Tupulla oli sudenpentujen käsikirja auki maailman syvimmistä kohdista kertovan aukeaman kohdalta. "Se on maailman syvin kohta melko lähellä Australiaa ja sinne meidän tietojemme mukaan viimeinen khorodi on piilotettu."
"Et kai... et kai vain tarkoita..?" Aku kysyi ja hänen naamastaan näki, että hän mietti jotain kauheaa.
"Kyllä, tarkoitan juuri sitä mitä sinä ajattelet" Dave sanoi. "Kerroin Boulderille kaiken. Kaiken. Hän sanoi, että antaisi kummankin retkikunnan etsiä khorodit käsiinsä ja sitten kävisi itse hoitelemassa heidät ja hakemassa khorodit itselleen. Hän on luultavasti jo hoidellut sen toisen ryhmän ja ottanut jaderannekorun itselleen. Joka tapauksessa, juuri kun kutsuin Boulderin tänne, hän sanoi, että oli juuri lähdössä kohti Challengerin syvännettä, mutta tulisi ensin hoitelemaan teidät. Sitä paitsi jos hän saa kristallipallon ja ankan, ei hänen tarvitse edes vaivautua menemään hakemaan sitä viimeistä khorodia."
"Mutta miksi Boulder haluaa kho-" Aku aloitti, mutta ei ehtinyt saada vastausta kysymykseensä, kun kaikki käännähtivät äkisti katsomaan vasemmalle, mistä kuului omituinen ääni.
Noin viiden metrin korkeudelle ilmaan ilmestyi pieni musta pallo. Se oli helppo erottaa, koska taustalla oli kirkas sininen taivas ja valkeaa lunta, vaikka se olikin hyvin pieni ja varmasti yli sadan metrin päässä heistä. Pian pallo kuitenkin laajeni. Se laajeni hyvin nopeasti ja oli pian ison jalkapallon kokoinen. Kun pallo oli kasvanut täyteen mittaansa, se ei ollut enää pallo, vaan se litistyi ja alkoi näyttämään yhä enemmän jonkinlaiselta portilta. Ja porttihan se todellakin oli, teleportti nimittäin. Hetken leijuttuaan ilmassa, portista hyppäsi alas samoihin mustiin vaatteisiin yhä edelleen pukeutunut mies, jolla oli kaulassaan kultainen medaljonki. Mies laskeutui pehmeän näköisesti lumiseen maahan ja sulki teleportin sormiansa napsauttamalla.
Stanley Boulder seisoi noin sadanviidenkymmenen metrin päässä heistä ja tuijotti erityisesti heistä yhtä: merimiesasuista ankkaa. Vihdoinkin, Boulder ajatteli riemuissaan. Vihdoinkin olen saanut ankan ansaan, josta hänellä ei ole mahdollisuuksia paeta. Vihdoinkin voin toteuttaa suunnitelmani tärkeimmän osan ja kaivaa hänestä ne tiedot, joita olen halunnut jo vaikka kuinka kauan. Vihdoinkin saan itselleni tiedon siitä, miten voin käyttää medaljonkia tavoitteessani, tavoitteessani hallita koko maailmaa.
Ja hän kosketti medaljonkia, joka tuntui jäiseltä. Riitti, että hän kosketti sitä ja ajatteli sitä mitä hän halusi sillä tehdä ja se tapahtui: maahan repesi pari metriä leveä rotko, suoraan siihen kohdalle, jossa koko retkikunta seisoi sillä hetkellä. Hän tunsi kuinka maa tärisi, näki kuinka rotko eteni ja kuinka retkikuntalaiset kauhuissaan hyppäsivät sivummas jotteivät putoaisi sinne. Oli hänen mielestään sääli, ettei kukaan ollut pudonnut rotkoon, mutta toisaalta ihan hyväkin, koska jos ankka olisi pudonnut, kaikki hänen suunnitelmansa ja unelmansa olisivat pirstoutuneet kuin ikkuna jalkapallon osuttua siihen. Hän tarvitsi ankkaa. Ja hänet hän saisi, keinolla millä hyvänsä, ennemmin tai myöhemmin.
Ja riitti että hän kohotti medaljongin valmiina iskemään ja koko porukka hajaantui, koska he tiesivät, ettei medaljonkia vastaan kannattanut taistella pelkin tuliasein. Boulder tiesi varsin hyvin, että retkikunnalla oli kristallipallo, että Dave oli möhlinyt eikä ollut saanut sitä itselleen. Hän myös tiesi, että kristallipallo oli yksi neljästä khorodista, jotka vastustivat medaljonkia ja jotka pystyisivät sen päihittämään. Tai ei yksin. Yksin khorodit toki olivat voimakkaita, mutta eivät riittäneet medaljongin lopulliseen päihittämiseen. Jos hän siis keskittäisi kaikki voimansa siihen, mitä aikoi tehdä, valuttaisi kaikki medaljonkinsa voimat repimään tiedot ankasta, ehkä silloin kristallipallo ei vaikuttaisi häneen. Ehkä hän siten onnistuisi.
Mutta nyt kun porukka oli hajallaan, kaikki olivat yksin, hänellä oli tilaisuus iskeä. Nyt tai ei koskaan ja mieluiten nyt, koska ei koskaan tuntui liian ikävältä vaihtoehdolta.
Sadan metrin päässä Boulderista Aku tuijotti häntä herkeämättä. Hän ei enää tähdännyt aseellaan Daveen, joka puolestaan oli siirtynyt ahdistelemaan Kuhoproa, jolla kristallipallo oli. Hän osoitti aseellaan nyt Boulderia, joka puollestaan oli kohottanut medaljongin häntä kohti. Aku tiesi mitä oli tulossa, tiesi mitä Boulder aikoisi. Hän oli paennut jo kolmesti, mutta nyt se ei enää onnistuisi. Pakotietä ei olisi, tämä oli umpikuja. Aku ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi kun Boulder iskisi, hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi kun Boulder kaivaisi hänestä esiin tietoja, joiden olemassaolosta hänellä itselläkään ei ollut hajua ennen kesäkuun loppua, jolloin tämä hullunmylly alkoi. Hän saattaisi kuolla, se olisi mahdollista. Tällaisissa jutuissa kuolema oli normaalia, mitä muutakaan voisi odottaa kun noin voimakas taikaesine tunkeutuisi mieleen? Mutta Aku ei halunnut kuolla, ei nyt. Hän voisi nyt ampua, ehkä jopa osuakin, mutta jos hän sen tekisi, Boulder iskisi välittömästi. Ehkä pysymällä paikoillaan, hän saattaisi pystyä viivyttämään sitä edes yhden pienen hetken verran...
Mutta pientäkään hetkeä hän ei saanut, ei vaikka pysyi tiukasti paikoillaan ja tuskin edes hengitti. Sekunnin murto-osan ajan hän näki medaljongin hohtavan kirkkaana, kuuli muiden kaartilaisten kauhistuneita huutoja ja tunsi että hänen päänsä räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä. Suunnaton kipu oli iskenyt siihen ja hän tunsi selkeästi, kuinka jokin yritti tunkeutua häneen. Aku yritti vastustaa sitä, yritti kaikin tavoin taistella sitä vastaan, mutta ei tiennyt onnistuiko, sillä siinä samassa maailma, jonka hän näki, katosi hänen silmistään ja muuttui täysin.
Keskellä merta oli pieni saari, joka oli täynnä puita ja muuta kasvillisuutta. Saaren keskellä oli useita pieniä taloja ja niiden ympärillä parveili ihmisiä miekat ja keihäät käsissään, raivoisat ilmeet kasvoillaan. Saaren keskellä oli valtava torni, jonka ikkunoissa näkyi myös ihmisiä, aseistautuneita ihmisiä, joillakin heistä oli jopa vanhanaikaisia tuliaseita, joilla he tähtäsivät ikkunasta ulos kohti saaren rantaa. Rantaa kohti saapui pieniä veneitä, joiden kyydissä oli useita miehiä, jotka olivat tuliasein varustautuneet ja jotka olivat epäilemättä entisaikojen sotilaita. Kun ensimmäiset veneet tömähtivät rantaan, sotilaat nousivat ylös ja marssivat saarelle, kohti sen keskustaa. Pian viimeinenkin vene tömähti rantaan. Veneestä astui kahden sotilaan lisäksi joku muu, joka ei ollut sotilas. Hän oli mies, vanha ja pitkä mies. Hänellä oli päällään kirjava ja koristeellinen maata laahaava kaapu, jollaisia entisaikojen hallitsijat ja velhot yleensä käyttivät. Miehellä oli pitkä musta parta ja samanväriset pitkät hiukset. Hänen kasvoillaan oli julma hymy ja hänen kaulassaan kiilteli kultainen medaljonki...
Saari ja mies katosivat. Aku ei tuntenut enää kipua päässään, vaan huomasi makaavansa jäisellä maalla, mutta ei nähnyt yhtään mitään. Hän ei tiennyt, oliko Boulder onnistunut yrityksessään vai ei, eikä hän sillä hetkellä välittänytkään siltä, sillä kaikki oli täyttä sekasortoa: joka puolelta kuului pamauksia, aseiden laukauksia ja samaan aikaan hirvittävä lumituisku pyyhkäisi heidän ylitseen. Hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mutta tunsi pian lämpimän käden ottavan kiinni hänestä ja vetävän hänet turvaan.
Tuisku hälveni ja koko retkikunta oli poissa. Kenestäkään ei näkynyt jälkeäkään. Koko leiri autoa myöten oli tuhottu, mutta retkikunnasta ei näkynyt jälkeäkään. Stanley Boulder käveli verkkaisesti kohti maahan revennyttä rotkoa, kiroili minkä kerkesi ja hänen kasvonsa olivat raivosta vääristyneet. Miten he saattoivat jälleen kerran päästä pakoon hänen nenän edestään? Kun Boulder saapui rotkon reunalle, hän katsoi alas ja näki Daven, joka roikkui rotkon reunalla viimeisillä voimillaan, enää sormiensa varassa.
"Et saanut kristallipalloa. He veivät sen mukanaan." Boulder sanoi kylmästi. "Sinusta ei ole minulle enää mitään hyötyä."
"Ei, herrani, älkää -"
Boulder tallasi lujasti Daven sormille, Dave ulvaisi kivusta ja hänen otteensa kirposi ja hän putosi syvään pimeyteen.
Karhula
Khorodien pauloissa
Viesti 49 -
04.08.2010 klo 14:36:22
(Kirjoitan tätä viestiä uudella läppärilläni, joten saattaa olla pieniä virheitä kirjoituksessa)
En ollut huomannut aiempaakaan lukua, joten lukemista oli. Hyviä lukuja. Ajattelin, miksei Dave vain tappanut Ronaldia. Tää uusin luku taas oli todellakin aika outo. Tuo lopun juttu enteili vähän siitä, että Aku (?) sai jotenkin siirrettyä koko retkikunnan Australiaan....
En ollut huomannut aiempaakaan lukua, joten lukemista oli. Hyviä lukuja. Ajattelin, miksei Dave vain tappanut Ronaldia. Tää uusin luku taas oli todellakin aika outo. Tuo lopun juttu enteili vähän siitä, että Aku (?) sai jotenkin siirrettyä koko retkikunnan Australiaan....
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 50 -
04.08.2010 klo 14:41:11
Minkä ihmeen takia juuri Australiaan? :D
Ja jos luku on sekava, täytyy sen myös olla outo, siitä ei pääse mihinkään. Seuraava luku toivon mukaan on parempi. Mutta Karhikselle kiitokset kommentista.
Kreatsikin sitten kans kommentoimaan tätä ja tiedän kyllä että muuan käyttäjä nimeltänsä Ankkaristi lueskelee myös näitä lukuja, joten olisi mukavaa, jos sitten taas joskus vaivautuisit kommenttiakin heittämään :)
Ja jos luku on sekava, täytyy sen myös olla outo, siitä ei pääse mihinkään. Seuraava luku toivon mukaan on parempi. Mutta Karhikselle kiitokset kommentista.
Kreatsikin sitten kans kommentoimaan tätä ja tiedän kyllä että muuan käyttäjä nimeltänsä Ankkaristi lueskelee myös näitä lukuja, joten olisi mukavaa, jos sitten taas joskus vaivautuisit kommenttiakin heittämään :)
Ankkaristi
Khorodien pauloissa
Viesti 51 -
06.08.2010 klo 13:24:47
Voisihan sitä välillä tosiaan kommentoidakin :D
Oikeastaan, Vankka, en haluaisi loukata, mutta mielestäni tuo ei ollut mitenkään erikoisen sekava luku. Tapahtumia ehkä oli paljon tungettu samaan lukuun, mutta itse ymmärsin kaiken oikein hyvin. Mielestäni sinulla on ollut sekavempiakin lukuja ;) . Tiedän kyllä, että kirjoittaessa tarinaa, ajattelee luvun helposti melko sekavaksi, jos se ei ole ollut aivan odotusten mukainen, mutta lukijat saattavat ajatella toista.
Dave taisi kyllä olla Boulderin paras apuri, mutta enhän minä tiedä mitä Boulderin päässä liikkui, kun hän raakalaismaisesti tappoi Daven :D. Mutta itse en aivan tajunnut, oliko Aku vielä tuossa lopussa tuolla paikan päällä, vai oliko tuo loppu kuvattu Boulderin näkökulmasta? No, se nyt selviää viimeistään seuraavassa luvussa, jota jään odottelemaan.
Edellisiä lukuja en nyt jaksa kommentoida, kun kumminkin vain toistaisin samaa, mitä muut ovat sanoneet.
Tässä oli muuten mainio esimerkki sekavasta viestistä :D
Oikeastaan, Vankka, en haluaisi loukata, mutta mielestäni tuo ei ollut mitenkään erikoisen sekava luku. Tapahtumia ehkä oli paljon tungettu samaan lukuun, mutta itse ymmärsin kaiken oikein hyvin. Mielestäni sinulla on ollut sekavempiakin lukuja ;) . Tiedän kyllä, että kirjoittaessa tarinaa, ajattelee luvun helposti melko sekavaksi, jos se ei ole ollut aivan odotusten mukainen, mutta lukijat saattavat ajatella toista.
Dave taisi kyllä olla Boulderin paras apuri, mutta enhän minä tiedä mitä Boulderin päässä liikkui, kun hän raakalaismaisesti tappoi Daven :D. Mutta itse en aivan tajunnut, oliko Aku vielä tuossa lopussa tuolla paikan päällä, vai oliko tuo loppu kuvattu Boulderin näkökulmasta? No, se nyt selviää viimeistään seuraavassa luvussa, jota jään odottelemaan.
Edellisiä lukuja en nyt jaksa kommentoida, kun kumminkin vain toistaisin samaa, mitä muut ovat sanoneet.
Tässä oli muuten mainio esimerkki sekavasta viestistä :D
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 52 -
06.08.2010 klo 15:11:25
Hyvä että Ankkaristikin vaivautui kommentoimaan :D
Tässä vaiheessa voisin mainita olevani niin sanotusti hukassa tämän tarinan kanssa. Tiesin, että tämä kolmannentoista luvun aika tulee jossain vaiheessa, mutta en osannut aavistaa, että siitä tulisi näin hankalaa. Minulla on jatkon kannalta niin monta eri vaihtoehtoa, jotka kaiken lisäksi ovat pahasti ristiriidassa keskenänsä, että tuntuu jo mahdottomalta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjoitin seuraavan luvun jo melkein valmiiksi, mutta sitten vasta tajusin, ettei se sovi kuvaan millään tavalla ja päätin siirtää sen luvuksi neljätoista. Kolmastoista luku ei vastaa mitään aikaisempia suunnitelmiani tämän tarinan kannalta ja se oli alun perin tarkoitus julkaista vasta kolmannessa osassa trilogiaa, mutta käy se näinkin.
Lisäksi joudun valitettavasti kertomaan, että se luku, joka käsittelee täysin erästä tarinassa esiintyvää hahmoa, ei pääse mukaan tähän kakkososaan, vaan vasta kolmanteen. Jos olisin sitä alkanut vääntämään tähän kakkoseen mukaan, olisin joutunut muokkaamaan juonta jo niin paljon, että kaikki olisi mennyt uusiksi. Kolmannessa osassa tulette kuitenkin näkemään yhden sijasta kaksi lukua, jotka keskittyvät molemmat eri henkilöihin, jotka tulevat olemaan vielä isossa roolissa tarinan edetessä.
Tästä johtuen myös tarinan pituus lyhenee ja tästä ei välttämättä tule yhtään sen pitempi kuin ykkösestäkään. Tarkkaa pituutta en voi vielä sanoa, koska en tiedä sitä tarkalleen itsekään. Ehkä 17 tai 18 lukua. Mutta kolmas osa korvaakin sitten kaiken pituudellaan.
Tässä vaiheessa voisin mainita olevani niin sanotusti hukassa tämän tarinan kanssa. Tiesin, että tämä kolmannentoista luvun aika tulee jossain vaiheessa, mutta en osannut aavistaa, että siitä tulisi näin hankalaa. Minulla on jatkon kannalta niin monta eri vaihtoehtoa, jotka kaiken lisäksi ovat pahasti ristiriidassa keskenänsä, että tuntuu jo mahdottomalta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjoitin seuraavan luvun jo melkein valmiiksi, mutta sitten vasta tajusin, ettei se sovi kuvaan millään tavalla ja päätin siirtää sen luvuksi neljätoista. Kolmastoista luku ei vastaa mitään aikaisempia suunnitelmiani tämän tarinan kannalta ja se oli alun perin tarkoitus julkaista vasta kolmannessa osassa trilogiaa, mutta käy se näinkin.
Lisäksi joudun valitettavasti kertomaan, että se luku, joka käsittelee täysin erästä tarinassa esiintyvää hahmoa, ei pääse mukaan tähän kakkososaan, vaan vasta kolmanteen. Jos olisin sitä alkanut vääntämään tähän kakkoseen mukaan, olisin joutunut muokkaamaan juonta jo niin paljon, että kaikki olisi mennyt uusiksi. Kolmannessa osassa tulette kuitenkin näkemään yhden sijasta kaksi lukua, jotka keskittyvät molemmat eri henkilöihin, jotka tulevat olemaan vielä isossa roolissa tarinan edetessä.
Tästä johtuen myös tarinan pituus lyhenee ja tästä ei välttämättä tule yhtään sen pitempi kuin ykkösestäkään. Tarkkaa pituutta en voi vielä sanoa, koska en tiedä sitä tarkalleen itsekään. Ehkä 17 tai 18 lukua. Mutta kolmas osa korvaakin sitten kaiken pituudellaan.
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 53 -
12.08.2010 klo 12:15:32
Ja kuten kerroin, tämä kolmastoista luku ei ollut alun perin suunnitelmissa mukana, mutta kun suunnitelmat mutkistuivat, tämä tuli mukaan ja tämä on itse asiassa aika tärkeä luku (vaikka onkin ehkä hiukan sekava) ja sisältää tärkeää asiaa. Ja kaikki sitten kommentoimaan :)
Kolmastoista luku - Palanen menneisyyttä
Jäätikkö ja Stanley Boulder katosivat silmistä ja lämmin tunne valtasi koko ruumiin. Joka puolella oli pimeää, mitään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Akusta tuntui omituiselta. Tuntui, kuin hän olisi leijunut. Hän ei tuntenut allaan mitään, mutta tiesi myös, ettei hän ollut putoamassa mihinkään, sillä sen hän olisi kyllä huomannut. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joten hän ei voinut mitenkään olla varma siitä missä hän oli, miten hän oli sinne päätynyt ja mitä ylipäänsä oli tekeillä. Aku kuitenkin tiesi varmuudella yhden asian: missä ikinä hän olikin, hän ei ollut siellä yksin. Hän tunsi puristavansa oikealla kädellään jonkun kättä ja tämä joku tuntui vetävän häntä hiljalleen johonkin. Mitään pahaa ei siis ollut tapahtunut. Hän oli turvassa.
Mutta siinä samassa Aku tunsi otteensa tuosta kädestä irtoavan ja kun näin tapahtui, hän tunsi selkeästi putoavansa. Hän putosi kauas siitä turvallisuuden tunteesta, joka oli vallannut hänet hetkellisesti huomattuaan, ettei hän ollut yksin siinä pimeydessä. Ja sitten putoaminen loppui, mutta Aku ei tömähtänyt maahan. Sen sijaan pimeyteen repeytyi aukko, josta tulvi valoa. Aku kurkisti aukosta ulos ja näki tutun maiseman: pienen saaren, jonka keskellä oli valtava torni. Pian pimeys hänen ympäriltään haihtui täysin ja hän näki ympärillään trooppisia puita ja kasvillisuutta, mutta ei tuntenut maata jalkojensa alla.
Aku seisoi keskellä viidakkoa kuin jonain haamuna ja näki tiheästi kasvavien puiden välistä saaren rannan, johon rantautui parhaillaan veneitä kyydissään entisaikain sotilaita. Juuri tästä samaisesta tilanteesta hän oli nähnyt väläyksen Boulderin murtautuessa hänen mieleensä. Miksi hän oli nähnyt sen näyn juuri silloin? Liittyikö tämä jotenkin siihen, mitä Boulder halusi niin kiihkeästi tietää medaljongista? Oliko tässä vastaukset kaikkeen siihen?
Mutta sen enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun huomasi veneistä nousseiden sotilaiden ryntäävän aseet ampumavalmiina kohti viidakkoa, jonka suojissa hän oli. Aku astui useita askelia taaksepäin jottei jäisi alle ja pian hänen vierestään juoksi useita aseistautuneita miehiä, joista jotkut ratsastivat hevosella. Kukaan miehistä ei näyttänyt huomaavan Akua, mutta eihän se ollut ihmekään, sillä Aku tiesi, että tämäkin oli jonkin sortin näky, koska hän ei pystynyt tuntemaan maata jalkojensa alla. Hän lähti ripeästi seuraamaan sotilaita tiheän metsikön läpi ja yritti kaikin voimin pysyä heidän perässään. Hän kuitenkin pysyi parin metrin päässä heistä, koska vaikka hän tiesi olevansa vähän kuin katselemassa jotain tapahtumaa, hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi jos sotilaat vahingossa törmäisivät häneen.
Hetken juoksemisen jälkeen tiheä metsikkö päättyi ja Aku näki nyt selkeästi korkean kivisen tornin ja sen juurella parikymmentä kiviseinäistä asumusta. Tämän saaren asukkaat olivat selkeästi kehittyneitä, ottaen huomioon että he asuivat saarella kaukana kaikesta. Saaren asukkaat (jotka näyttivät suurimmaksi osaksi alkuasukkailta) olivat kerääntyneet puolustamaan talojaan kivin ja keihäin. Jokaisella ulkona olevalla kyläläisellä oli kädessään keihäs, joillakin myös kivi toisessa kädessä. He eivät kuitenkaan olleet suojautuneet mitenkään ja olisi ihan selvää, että heidät teurastettaisiin hetkessä, sillä jokainen saarelle tulleista sotilaista kantoi mukanaan tuliasetta. Sotilaat kerääntyivät tiiviiseen riviin metsikön reunalle ja tähtäsivät kaikki aseillaan kyläläisiä, joiden raivokkaat ilmeet eivät muuttuneet miksikään. Eivätkö he pelänneet tuliaseita, vai eivätkö he tietäneet, mitä ne tekivät?
"Hutaweza muhimu hapa! Teillä ei ole asiaa tänne!" joku kyläläisistä huusi. Kuului laukaus. Joku sotilaista oli ampunut kohti tuota kyläläistä miestä, mutta ilmeisesti luoti oli mennyt huti, koska mies ei vahingoittunut mitenkään. Sotilaat näyttivät olevansa ihmeissään, ehkä he luulivat, että sihti oli täydellinen. Aku hivuttautui sotilasrivin takaa kylään, jotta näkisi paremmin, mitä oli meneillään.
"Una walipovamia eneo haramu!" joku kyläläisistä huusi.
"Puhukaa selkokieltä, mokomatkin alkuasukkaat!" rivin vasemmassa päässä oleva sotilas ärähti.
"Olette tunkeutuneet kielletylle alueelle" sama kyläläinen sanoi. "Ja teitä tullaan rankaisemaan siitä.."
"Rankaisemaan? Millä te luulette rankaisevanne meitä? Ganara, tule tänne!" sotilas huusi ja viittoi jotakuta metsiköstä tulemaan heidän luokseen.
Metsiköstä asteli nyt pitkä ja vanhan näköinen mies, jolla oli pitkä musta parta ja samanväriset pitkät hiukset. Miehellä oli yllään kirjava ja koristeellinen maata laahaava kaapu, jollaista entisaikain hallitsijat ja tarujen velhot saattoivat käyttää. Hänen kasvoillaan oli julma hymy ja hänen kaulassaan riippui kultainen medaljonki. Aku ei tunnistanut miestä, mutta saattoi arvata, kuka tämä oli, koska hänen kaulassaan olevan medaljongin hän kyllä tunnisti.
"Arvasin, että te huijaatte meitä" Ganara sanoi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut lainkaan vanhan miehen ääneltä. "Tiesin sen jo silloin kun viimeksi kävimme täällä ja kun käskitte meitä katoamaan täältä puoleksi vuodeksi. Tiesin jo silloin, että te vain suunnittelette parempaa puolustusta, ettekä ole missään vaiheessa antamassa saarta meidän haltuumme. Mutta silti vein joukkoni pois ja palasin vasta nyt. Halusin tietää, millainen puolustus teillä on. Mutta eipä siinä paljoa näkemistä ole: kiviä ja keihäitä. Noillako luulette pärjäävänne Euroopan tuliasein varustetulle sotajoukolle ja tälle mahtavalle medaljongille?"
Ganara kohotti medaljongin ylös kohti kivisen tornin ylintä ikkunaa, puristi sitä tiukasti oikeassa kädessään, jolloin medaljonki välähti ja kultainen valopallo sinkosi kohti tornia. Kuitenkin, ennen kuin valopallo oli ehtinyt torniin saakka, se törmäsi johonkin, aivan kuin näkymättömään kilpeen ja aiheutti hirvittävän räjähdyksen, jonka johdosta useat sotilaat lensivät taaksepäin metsikköön. Akukin hyppäsi reilusti taaksepäin, mutta räjähdys ei vahingoittanut häntä mitenkään. Räjähdyksen jälkeen tornin ylimpään ikkunaan ilmestyi mies, joka muuten näytti täysin Ganaralta, mutta hänellä oli paljon lyhyempi kullanruskea parta ja samanväriset hiukset.
"Mitä taivaan tähden täällä tapah-" mies aloitti, mutta hänen lauseensa jäi kesken kun hän huomasi alhaalla odottavan sotajoukon ja kyläläiset, jotka olivat valmiina puolustamaan saarta. Pian hän huomasi Ganaran ja hänen kasvonsa vääntyivät raivoisaan irvistykseen.
"Ganara..." hän sanoi hiljaa.
"Ah, olet näköjään edelleen täällä, Genava" Ganara sanoi. "Ja olet näköjään onnistunut loihtimaan tornisi ympärille jonkinlaisen suojakentän, vai? No, en minä tornia mihinkään tarvitse, joten antakoot olla. Jos et halua puolustaa saarta muiden kyläläisten tavoin, niin kökötä vain kaikin mokomin tornissasi. Minä en välitä, taisteletko sinä vai et."
"Sinulla ei ole aavistustakaan, minkälaiset puolustukset saarella ja sen asukkailla on tuota typerää medaljonkiasi ja säälittävää sotajoukkoasi vastaan." Genava murahti. "Yrittäkääpä vain vallata tätä saarta, niin saatte tuntea khorodien mahdin!"
Sadat aseet laukesivat samaan aikaan ja luodit viuhuivat kohti surkeasti varustautuneita kyläläisiä. Aku säikähti yllättävää hyökkäystä niin, että kaatui pyrstölleen. Hän odotti pian näkevänsä hirvittävän verilöylyn, mutta yksikään kyläläisistä ei kaatunut. Jostain kumman syystä yksikään luodeista ei tehnyt kehenkään heistä minkäänlaista vahinkoa. Osa luodeista meni täydellisesti huti, mutta jotkut niistä osuivat. Ja ne jotka osuivat, menivät suoraan lävitse aiheuttamatta mitään jälkeä tai vammoja. Sotilaat olivat ihan ihmeissään, jatkoivat tulitusta, kun yhtäkkiä kyläläiset hyökkäsivät heitellen aluksi kiviä, jotka osuivat hyvällä tuurilla muutamia sotilaita päähän tainnuttaen heidät ja kun he olivat tarpeeksi lähellä, alkoivat he iskeä keihäitään sotilaisiin, jotka ulvoivat kivusta ja lyyhistyivät sitten kuolleina maahan. Sotilaita tuli kuitenkin metsiköstä koko ajan lisää, heitä oli tullut saarelle varmasti yli tuhat. Ganara yritti myös kaataa kyläläisiä ampumalla heihin valopalloja medaljongistaan ja onnistuikin kellistämään muutaman, mutta kyläläiset eivät olleet siitä moksiskaan, vaan jatkoivat urheasti taistelua ja sotilaiden surmaamista.
Siinä samassa Aku huomasi tornin ylimmästä ikkunasta alas asti roikkuvan paksun köyden. Genava oli kadonnut ikkunasta ja Aku paloi halusta saada tietää, mitä hän puuhasi tornissa, joten hän tarttui köyteen ja alkoi kiivetä sitä pitkin ylös. Matka oli pitkä ja vaivalloinen, eikä sitä helpottanut lainkaan se, että Ganara yritti useita kertoja tuhota tornia medaljongilla, mutta sai aikaan vain räjähdyksiä kun valopallot osuivat suojakenttään. Lopulta Aku saapui ylimmän ikkunan luokse ja kurkisti siitä sisään. Hän näki Genavan pukeutuneena sellaisiin vaatteisiin, jotka antoivat ymmärtää hänen olevan lähdössä retkelle ja räsyisiin vaatteisiin pukeutuneen alkuasukkaan, jotka puhuivat keskenään jostain.
"- ja siksi minun on lähdettävä, Shebana" Genava sanoi. "Minun on piilotettava khorodit. Tiedän, että joskus tulevaisuudessa tulee päivä, jolloin joku löytää veljeni takoman medaljongin ja silloin maailma on suuressa vaarassa. Veljeni Ganara on nyt sortunut medaljonkiin niin pahasti, että hän on alkanut vanhentumaan ulkoisesti, vaikka tosi asiassa hän ei ole vielä kolmeakymmentäkään. Hän alkaa vähitellen heikentymään ja lopulta kuolee hyvin nuorena. Medaljonki luultavasti katoaa joksikin aikaa, mutta palaa vielä. Olen varma siitä."
"Mutta miten pääset pois saarelta muiden huomaamatta?" Shebana kysyi.
"Tämän avulla" Genava sanoi ja veti taskustaan vihreältä näyttävän rannekorun. Hän laittoi jaderannekorun ranteeseensa ja katosi saman tien. "Se muuttaa kantajansa näkymättömäksi."
"Mutta miten me pärjäämme ilman sinua?" Shebana kysyi näkymättömältä Genavalta.
"Jätän mustan onyksikiven, yhden khorodeistani, tänne torniin. Se luo koko saarelle niin vahvan suojan, etteivät eurooppalaisten tuliaseet tehoa heihin. Lopulta he vetäytyvät. Sinun tehtäväsi, Shebana, on jäädä torniin ja pysyä täällä. Kun sotilaat perääntyvät, kirjoita siitä merkintä päiväkirjaani, jotta kukaan ei myöhemmässä vaiheessa saa tietää, että olen ollut jossain. Minä kun tapaan aina kirjoittaa tärkeistä tapahtumista siihen ja sen kaikki kyläläiset tietävät."
Sitten hän askeleiden äänistä päätellen käveli avonaisen ikkunan luokse.
"Minä palaan vielä, Shebana ja silloin medaljonki on kukistettu." hän sanoi. Sitten hän todennäköisesti (mistään ei voinut olla varmoja, kun hän oli näkymätön) hyppäsi ikkunasta ulos ja kiipesi köyden varassa alas. Akukin aikoi jo lähteä, sillä hän oli saanut tärkeitä tietoja, jotka saattaisivat auttaa heitä medaljongin kukistamisessa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten hän pääsisi takaisin (ja minne hän sitten päätyisi) koska hän oli jonkin sortin menneisyydennäkymässä, eikä edes tiennyt, miten oli sinne päätynyt. Siinä samassa pimeys kuitenkin otti taas vallan kaikesta ja Aku tunsi jonkun vetävän hänet pois tornista ja kohti uutta määränpäätä.
Kolmastoista luku - Palanen menneisyyttä
Jäätikkö ja Stanley Boulder katosivat silmistä ja lämmin tunne valtasi koko ruumiin. Joka puolella oli pimeää, mitään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Akusta tuntui omituiselta. Tuntui, kuin hän olisi leijunut. Hän ei tuntenut allaan mitään, mutta tiesi myös, ettei hän ollut putoamassa mihinkään, sillä sen hän olisi kyllä huomannut. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joten hän ei voinut mitenkään olla varma siitä missä hän oli, miten hän oli sinne päätynyt ja mitä ylipäänsä oli tekeillä. Aku kuitenkin tiesi varmuudella yhden asian: missä ikinä hän olikin, hän ei ollut siellä yksin. Hän tunsi puristavansa oikealla kädellään jonkun kättä ja tämä joku tuntui vetävän häntä hiljalleen johonkin. Mitään pahaa ei siis ollut tapahtunut. Hän oli turvassa.
Mutta siinä samassa Aku tunsi otteensa tuosta kädestä irtoavan ja kun näin tapahtui, hän tunsi selkeästi putoavansa. Hän putosi kauas siitä turvallisuuden tunteesta, joka oli vallannut hänet hetkellisesti huomattuaan, ettei hän ollut yksin siinä pimeydessä. Ja sitten putoaminen loppui, mutta Aku ei tömähtänyt maahan. Sen sijaan pimeyteen repeytyi aukko, josta tulvi valoa. Aku kurkisti aukosta ulos ja näki tutun maiseman: pienen saaren, jonka keskellä oli valtava torni. Pian pimeys hänen ympäriltään haihtui täysin ja hän näki ympärillään trooppisia puita ja kasvillisuutta, mutta ei tuntenut maata jalkojensa alla.
Aku seisoi keskellä viidakkoa kuin jonain haamuna ja näki tiheästi kasvavien puiden välistä saaren rannan, johon rantautui parhaillaan veneitä kyydissään entisaikain sotilaita. Juuri tästä samaisesta tilanteesta hän oli nähnyt väläyksen Boulderin murtautuessa hänen mieleensä. Miksi hän oli nähnyt sen näyn juuri silloin? Liittyikö tämä jotenkin siihen, mitä Boulder halusi niin kiihkeästi tietää medaljongista? Oliko tässä vastaukset kaikkeen siihen?
Mutta sen enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun huomasi veneistä nousseiden sotilaiden ryntäävän aseet ampumavalmiina kohti viidakkoa, jonka suojissa hän oli. Aku astui useita askelia taaksepäin jottei jäisi alle ja pian hänen vierestään juoksi useita aseistautuneita miehiä, joista jotkut ratsastivat hevosella. Kukaan miehistä ei näyttänyt huomaavan Akua, mutta eihän se ollut ihmekään, sillä Aku tiesi, että tämäkin oli jonkin sortin näky, koska hän ei pystynyt tuntemaan maata jalkojensa alla. Hän lähti ripeästi seuraamaan sotilaita tiheän metsikön läpi ja yritti kaikin voimin pysyä heidän perässään. Hän kuitenkin pysyi parin metrin päässä heistä, koska vaikka hän tiesi olevansa vähän kuin katselemassa jotain tapahtumaa, hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi jos sotilaat vahingossa törmäisivät häneen.
Hetken juoksemisen jälkeen tiheä metsikkö päättyi ja Aku näki nyt selkeästi korkean kivisen tornin ja sen juurella parikymmentä kiviseinäistä asumusta. Tämän saaren asukkaat olivat selkeästi kehittyneitä, ottaen huomioon että he asuivat saarella kaukana kaikesta. Saaren asukkaat (jotka näyttivät suurimmaksi osaksi alkuasukkailta) olivat kerääntyneet puolustamaan talojaan kivin ja keihäin. Jokaisella ulkona olevalla kyläläisellä oli kädessään keihäs, joillakin myös kivi toisessa kädessä. He eivät kuitenkaan olleet suojautuneet mitenkään ja olisi ihan selvää, että heidät teurastettaisiin hetkessä, sillä jokainen saarelle tulleista sotilaista kantoi mukanaan tuliasetta. Sotilaat kerääntyivät tiiviiseen riviin metsikön reunalle ja tähtäsivät kaikki aseillaan kyläläisiä, joiden raivokkaat ilmeet eivät muuttuneet miksikään. Eivätkö he pelänneet tuliaseita, vai eivätkö he tietäneet, mitä ne tekivät?
"Hutaweza muhimu hapa! Teillä ei ole asiaa tänne!" joku kyläläisistä huusi. Kuului laukaus. Joku sotilaista oli ampunut kohti tuota kyläläistä miestä, mutta ilmeisesti luoti oli mennyt huti, koska mies ei vahingoittunut mitenkään. Sotilaat näyttivät olevansa ihmeissään, ehkä he luulivat, että sihti oli täydellinen. Aku hivuttautui sotilasrivin takaa kylään, jotta näkisi paremmin, mitä oli meneillään.
"Una walipovamia eneo haramu!" joku kyläläisistä huusi.
"Puhukaa selkokieltä, mokomatkin alkuasukkaat!" rivin vasemmassa päässä oleva sotilas ärähti.
"Olette tunkeutuneet kielletylle alueelle" sama kyläläinen sanoi. "Ja teitä tullaan rankaisemaan siitä.."
"Rankaisemaan? Millä te luulette rankaisevanne meitä? Ganara, tule tänne!" sotilas huusi ja viittoi jotakuta metsiköstä tulemaan heidän luokseen.
Metsiköstä asteli nyt pitkä ja vanhan näköinen mies, jolla oli pitkä musta parta ja samanväriset pitkät hiukset. Miehellä oli yllään kirjava ja koristeellinen maata laahaava kaapu, jollaista entisaikain hallitsijat ja tarujen velhot saattoivat käyttää. Hänen kasvoillaan oli julma hymy ja hänen kaulassaan riippui kultainen medaljonki. Aku ei tunnistanut miestä, mutta saattoi arvata, kuka tämä oli, koska hänen kaulassaan olevan medaljongin hän kyllä tunnisti.
"Arvasin, että te huijaatte meitä" Ganara sanoi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut lainkaan vanhan miehen ääneltä. "Tiesin sen jo silloin kun viimeksi kävimme täällä ja kun käskitte meitä katoamaan täältä puoleksi vuodeksi. Tiesin jo silloin, että te vain suunnittelette parempaa puolustusta, ettekä ole missään vaiheessa antamassa saarta meidän haltuumme. Mutta silti vein joukkoni pois ja palasin vasta nyt. Halusin tietää, millainen puolustus teillä on. Mutta eipä siinä paljoa näkemistä ole: kiviä ja keihäitä. Noillako luulette pärjäävänne Euroopan tuliasein varustetulle sotajoukolle ja tälle mahtavalle medaljongille?"
Ganara kohotti medaljongin ylös kohti kivisen tornin ylintä ikkunaa, puristi sitä tiukasti oikeassa kädessään, jolloin medaljonki välähti ja kultainen valopallo sinkosi kohti tornia. Kuitenkin, ennen kuin valopallo oli ehtinyt torniin saakka, se törmäsi johonkin, aivan kuin näkymättömään kilpeen ja aiheutti hirvittävän räjähdyksen, jonka johdosta useat sotilaat lensivät taaksepäin metsikköön. Akukin hyppäsi reilusti taaksepäin, mutta räjähdys ei vahingoittanut häntä mitenkään. Räjähdyksen jälkeen tornin ylimpään ikkunaan ilmestyi mies, joka muuten näytti täysin Ganaralta, mutta hänellä oli paljon lyhyempi kullanruskea parta ja samanväriset hiukset.
"Mitä taivaan tähden täällä tapah-" mies aloitti, mutta hänen lauseensa jäi kesken kun hän huomasi alhaalla odottavan sotajoukon ja kyläläiset, jotka olivat valmiina puolustamaan saarta. Pian hän huomasi Ganaran ja hänen kasvonsa vääntyivät raivoisaan irvistykseen.
"Ganara..." hän sanoi hiljaa.
"Ah, olet näköjään edelleen täällä, Genava" Ganara sanoi. "Ja olet näköjään onnistunut loihtimaan tornisi ympärille jonkinlaisen suojakentän, vai? No, en minä tornia mihinkään tarvitse, joten antakoot olla. Jos et halua puolustaa saarta muiden kyläläisten tavoin, niin kökötä vain kaikin mokomin tornissasi. Minä en välitä, taisteletko sinä vai et."
"Sinulla ei ole aavistustakaan, minkälaiset puolustukset saarella ja sen asukkailla on tuota typerää medaljonkiasi ja säälittävää sotajoukkoasi vastaan." Genava murahti. "Yrittäkääpä vain vallata tätä saarta, niin saatte tuntea khorodien mahdin!"
Sadat aseet laukesivat samaan aikaan ja luodit viuhuivat kohti surkeasti varustautuneita kyläläisiä. Aku säikähti yllättävää hyökkäystä niin, että kaatui pyrstölleen. Hän odotti pian näkevänsä hirvittävän verilöylyn, mutta yksikään kyläläisistä ei kaatunut. Jostain kumman syystä yksikään luodeista ei tehnyt kehenkään heistä minkäänlaista vahinkoa. Osa luodeista meni täydellisesti huti, mutta jotkut niistä osuivat. Ja ne jotka osuivat, menivät suoraan lävitse aiheuttamatta mitään jälkeä tai vammoja. Sotilaat olivat ihan ihmeissään, jatkoivat tulitusta, kun yhtäkkiä kyläläiset hyökkäsivät heitellen aluksi kiviä, jotka osuivat hyvällä tuurilla muutamia sotilaita päähän tainnuttaen heidät ja kun he olivat tarpeeksi lähellä, alkoivat he iskeä keihäitään sotilaisiin, jotka ulvoivat kivusta ja lyyhistyivät sitten kuolleina maahan. Sotilaita tuli kuitenkin metsiköstä koko ajan lisää, heitä oli tullut saarelle varmasti yli tuhat. Ganara yritti myös kaataa kyläläisiä ampumalla heihin valopalloja medaljongistaan ja onnistuikin kellistämään muutaman, mutta kyläläiset eivät olleet siitä moksiskaan, vaan jatkoivat urheasti taistelua ja sotilaiden surmaamista.
Siinä samassa Aku huomasi tornin ylimmästä ikkunasta alas asti roikkuvan paksun köyden. Genava oli kadonnut ikkunasta ja Aku paloi halusta saada tietää, mitä hän puuhasi tornissa, joten hän tarttui köyteen ja alkoi kiivetä sitä pitkin ylös. Matka oli pitkä ja vaivalloinen, eikä sitä helpottanut lainkaan se, että Ganara yritti useita kertoja tuhota tornia medaljongilla, mutta sai aikaan vain räjähdyksiä kun valopallot osuivat suojakenttään. Lopulta Aku saapui ylimmän ikkunan luokse ja kurkisti siitä sisään. Hän näki Genavan pukeutuneena sellaisiin vaatteisiin, jotka antoivat ymmärtää hänen olevan lähdössä retkelle ja räsyisiin vaatteisiin pukeutuneen alkuasukkaan, jotka puhuivat keskenään jostain.
"- ja siksi minun on lähdettävä, Shebana" Genava sanoi. "Minun on piilotettava khorodit. Tiedän, että joskus tulevaisuudessa tulee päivä, jolloin joku löytää veljeni takoman medaljongin ja silloin maailma on suuressa vaarassa. Veljeni Ganara on nyt sortunut medaljonkiin niin pahasti, että hän on alkanut vanhentumaan ulkoisesti, vaikka tosi asiassa hän ei ole vielä kolmeakymmentäkään. Hän alkaa vähitellen heikentymään ja lopulta kuolee hyvin nuorena. Medaljonki luultavasti katoaa joksikin aikaa, mutta palaa vielä. Olen varma siitä."
"Mutta miten pääset pois saarelta muiden huomaamatta?" Shebana kysyi.
"Tämän avulla" Genava sanoi ja veti taskustaan vihreältä näyttävän rannekorun. Hän laittoi jaderannekorun ranteeseensa ja katosi saman tien. "Se muuttaa kantajansa näkymättömäksi."
"Mutta miten me pärjäämme ilman sinua?" Shebana kysyi näkymättömältä Genavalta.
"Jätän mustan onyksikiven, yhden khorodeistani, tänne torniin. Se luo koko saarelle niin vahvan suojan, etteivät eurooppalaisten tuliaseet tehoa heihin. Lopulta he vetäytyvät. Sinun tehtäväsi, Shebana, on jäädä torniin ja pysyä täällä. Kun sotilaat perääntyvät, kirjoita siitä merkintä päiväkirjaani, jotta kukaan ei myöhemmässä vaiheessa saa tietää, että olen ollut jossain. Minä kun tapaan aina kirjoittaa tärkeistä tapahtumista siihen ja sen kaikki kyläläiset tietävät."
Sitten hän askeleiden äänistä päätellen käveli avonaisen ikkunan luokse.
"Minä palaan vielä, Shebana ja silloin medaljonki on kukistettu." hän sanoi. Sitten hän todennäköisesti (mistään ei voinut olla varmoja, kun hän oli näkymätön) hyppäsi ikkunasta ulos ja kiipesi köyden varassa alas. Akukin aikoi jo lähteä, sillä hän oli saanut tärkeitä tietoja, jotka saattaisivat auttaa heitä medaljongin kukistamisessa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten hän pääsisi takaisin (ja minne hän sitten päätyisi) koska hän oli jonkin sortin menneisyydennäkymässä, eikä edes tiennyt, miten oli sinne päätynyt. Siinä samassa pimeys kuitenkin otti taas vallan kaikesta ja Aku tunsi jonkun vetävän hänet pois tornista ja kohti uutta määränpäätä.
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 54 -
14.08.2010 klo 00:40:34
Seuraava luku on jo kirjoitettu, mutta älkää luulkokaan, että julkaisisin sen ennen kuin tästä luvusta on tullut ainakin yksi kommentti :) Ilman kommentteja tarinat eivät nähkääs pysy pystyssä, eikä kirjoittaminen ole niin mukavaa. Ja lukijan kommenttihan on (oli se sitten kehuva tai kriittinen tai molempia kuten yleensä) tavallaan kuin palkka siitä että on käyttänyt aikaa luvun kirjoittamiseen. Joten odotan kommenttia ja julkaisen seuraavan luvun sitten :)
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 55 -
16.08.2010 klo 14:37:05
Okei, rikon lupaukseni, tässä seuraava luku. Odottelen kuitenkin edelleen kommentteja, lähinnä tuosta kolmannestatoista luvusta, koska siinä on sentään jotain asiaa. Tämä neljästoista luku on aika lyhyt ja samalla lähinnä tarinaa eteenpäin vievä luku.
Neljästoista luku - Kohtaaminen
Pimeys oli jälleen kaikkialla. Nyt Aku tunsi selkeästi liikkuvansa eteenpäin kovaa vauhtia, hän tunsi sen, mutta ei nähnyt mitään. Hän tunsi myös sen kuinka joku puristi häntä oikeasta kädestä ja veti häntä eteenpäin. Hän ei tiennyt mihin oli matkalla, ei tiennyt kauanko menisi että hän olisi perillä siellä, mutta tiesi joka tapauksessa sen, että näky jossa hän oli äsken ollut mukana, saattaisi olla jatkossa vielä hyvin tärkeässä roolissa, vaikka mitään ratkaisevia tietoja siinä ei ollutkaan paljastunut. Mutta hän mietti edelleen sitä, kuinka oli päässyt pakoon Boulderilta. Olivatko muut turvassa, vai oliko hän ainoa, joka oli paennut? Olivatko muut Boulderin armoilla jäätiköllä? Kiristäisikö Boulder heiltä tietoja kuoleman uhalla? Yhtäkkiä pimeys alkoi vähitellen hellittää ja Aku tunsi silmiensä vihdoin avautuvan...
Aku avasi silmänsä. Aluksi hän oli luullut, että avatessaan silmänsä hän näkisi taas tutun saaren, tai jonkin vastaavan paikan ja joutuisi taas keskelle taistelua, mutta näin ei ollut. Hän ei ollut saarella, eikä myöskään tornissa. Hän oli jossain kaukana niistä. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli puinen työpöytä, jonka päällä oli papereita ja muuta toimistotavaraa, sekä monta pinoa kolikoita. Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa jossain huoneessa, jonka joka nurkassa oli säkkejä, joista pursusi kolikoita. Jo tämän perusteella oli helppo päätellä, missä hän oli: setänsä Roopen rahasäiliössä, tarkemmin ottaen Roopen työhuoneessa. Mutta mitä hän siellä teki? Ja miksi hän oli yksin? Siihen oli vain yksi vaihtoehto: hänen täytyi jälleen olla jossain menneisyydennäkymässä, joka tällä kertaa sijoittui rahasäiliöön. Mutta miten Roope ja rahasäiliö liittyivät medaljonkiin, josta aikaisempikin näkymä oli kertonut?
Mutta silloin Aku huomasi makaavansa muutaman paksun rahasäkin päällä ja kaiken lisäksi tunsi sen. Hän tunsi makaavansa kovien rahojen päällä, tunsi kuinka ne painoivat häntä selkään. Se puolestaan tarkoitti vain yhtä asiaa: hän oli oikeassa maailmassa, nykyhetkessä, täysin hengissä. Hän ei ollut menneisyydessä vaan täsmälleen siinä päivässä, jossa hänen kuuluikin olla. Ja lisäksi hän oli Roopen rahasäiliössä - yksin. Vai oliko sittenkään? Nyt avonaisen oven takaa varsinaisesta rahalaarista kuului puheensorinaa. Aku nousi hiljaa rahasäkkipediltään ja lähti hiipimään kohti ovea. Päästyään ovelle, hän katsoi pieneltä tasanteelta alas rahamereen, jossa rahasäkkien päällä istui kymmenen hyvin tuttua henkilöä: Roope, Pelle, Kuhopro, Ronald, Douglas, Oliver, Hector sekä kolme ankanpoikaa. He selkeästikin keskustelivat jotain ja Aku yritti kuunnella herättämättä heidän huomiotaan.
"- ja kun palasimme lähtöpaikallemme, sairaala oli tuhottu täysin, kuten sen vieressä oleva kyläkin." Hector kertoi. "Sitten me ajattelimme, että koska Boulder ei ollut saanut jaderannekorua, hän varmasti lähtisi havittelemaan kristallipalloa seuraavaksi, joten päätimme lähteä tarkistamaan tilannetta. Musta onyksikivi, jonka löysimme sairaalan raunioista vahingoittumattomana, onnistui avaamaan jonkin sortin teleportin suoraan Algeriasta Grönlantiin ja tupsahdimme keskelle taistelua. Poimimme teidät yksitellen mukaan uuteen teleporttiin, joka oli avattu tänne ja kun kaikki olivat mukana, matkasimme tänne."
"Mutta jos sairaala oli tuhottu, niin tarkoittaako se sitä että -" Kuhopro aloitti.
"Kyllä, se tarkoittaa juuri sitä" Hector vastasi Kuhopron keskenjääneeseen kysymykseen, "että sairaalassa vartiossa olleet kaartilaiset saivat kaikki surmansa. Positiivisena puolena voisin kuitenkin mainita, että myös sinne hyökänneet Boulderin miehet kuolivat ja heitä oli sentään neljä kappaletta, mitä nyt hiiltyneistä ruumiista saattoi päätellä. Nyt Boulderilla on enää Dave, ellei hän ole sitten uusia kätyreitä hankkinut, enkä usko että hän on sitä ehtinyt tehdä."
"Aku on ollut tajuttomana jo tunteja. Minusta on välillä näyttänyt, että hän näkee jonkin sortin unta." Ronald sanoi yhtäkkiä.
"Se ei ollut uni" Aku sanoi ja astui oven takaa esiin tasanteelle.
"Aku! Olet siis jo herännyt" Kuhopro sanoi mielissään. Aku laskeutui tikapuut alas rahamereen ja istui muiden hänelle varaamalle rahasäkille.
"Se ei ollut uni" Aku toisti. "Se oli näkymä menneisyydestä. Se mitä näin, on tapahtunut oikeasti ja se liittyy meidän tehtäväämme hyvin suuresti."
"Kerro lisää" Kuhopro kehotti.
"No, kun te pelastitte meidät siihen teleporttiin, minusta tuntuu että vähän kuin... karkasin teiltä. Pimeys hälveni ja huomasin olevani Itäsaarella, mutta en pystynyt tuntemaan maata jalkojeni alla, vaan olin vähän kuin aave. Joka tapauksessa, sinne tuli sadoittain sotilaita, joita johti Ganara Khortytsya, se medaljongin luoja ja he hyökkäsivät kyläläisten kimppuun. He eivät kuitenkaan voineet tappaa kyläläisiä, sillä aseet eivät tehonneet heihin. Minä sitten kiipesin köyttä pitkin siihen torniin ja näin ylimmästä ikkunasta, kuinka Genava Khortytsya, khorodien luoja, kertoi jollekin kyläläiselle lähtevänsä piilottamaan khorodeja. En kuitenkaan saanut selville mitään siitä neljännestä, ''salaisesta'' khorodista.''
"Minusta tuntuu, että tuon näyn aiheutti Stanley Boulder ja medaljonki." Hector sanoi. "Hänhän yritti kaivaa tietoja mielestäsi, eikö vain?"
Aku nyökkäsi. Se oli ollut hyvin epämukava tunne, eikä hän sitä uudestaan haluaisi kokeilla.
"Hän ei kuitenkaan onnistunut ottamaan mitään tietoja, mutta veikkaan silti, että hän pystyi näkemään saman näyn kuin sinäkin näit. Hän yrittää varmasti uudelleen heti kun tapaamme seuraavan kerran, joten sinun on oltava varuillasi."
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki näyttivät miettivän jotain. Yhtäkkiä Douglas rikkoi hiljaisuuden:
"Vaikka sairaala tuhottiinkin, en vieläkään ymmärrä, miksi tulimme tänne. Tämähän on niin ilmeinen paikka, täältä Boulder varmast-"
"Boulder on tutkinut Ankkalinnan niin läpikotaisin, että tietää ettemme ole täällä" Roope sanoi, "ja muutenkin rahasäiliöni on hyvin suojattu tunkeilijoiden varalta. Tämä varmistaa sen, ettei yksikään Boulderin kätyreistä voi päästä sisään."
Taas hiljaisuus, tällä kertaa edellistä hieman pitempi. Tällä kertaa sen rikkoi Kuhopro:
"Khorodit" hän sanoi. "Minun ymmärtääkseni molemmat ryhmät onnistuivat tehtävissään saada khorodit haltuunsa, joten eiköhän olisi aika ottaa ne esille." Hän kaivoi repustaan jalkapalloa huomattavasti pienemmän, mutta tennispalloa selkeästi isomman kristallipallon, jonka sisällä leijui violettia savua. Hector puolestaan kaivoi omaa reppuaan ja otti sieltä pienen mustan lippaan, jonka Oliver oli ostanut torilta.
"Kuten kerroin, khorodi on tämän lippaan sisässä" Hector sanoi, "eikä meillä ole siihen avainta. Tämä saa siis toistaiseksi kelvata."
Avain, Aku ajatteli nähdessään lippaan. Avain. Hän laittoi käden taskuunsa ja tunnusteli kahta hopeista avainta, jotka olivat jääneet hänen taskuunsa jäätikköreissulta. Kumpikaan niistä ei ollut kelvannut jäiseen lippaaseen, mutta kenties... ei, ajatus oli järjetön, miten se muka olisi mahdollista? Mutta yrittänyttä ei laiteta ja tässä tapauksessa kaikenlaiset yritykset olivat kannattavia, olihan khorodi sentään aika tärkeä.
"Kokeillaan tätä" Aku sanoi ja veti toisen hopea-avaimista taskustaan. "Tällä avaimella yritimme avata jäistä arkkua, jossa kristallipallo oli, mutta se ei auennut. Ehkä tuo lipas saattaisi aueta?"
"Aku hyvä, idea on järjetön, se ei ole mitenkään mah-" Ronald aloitti ennen kuin Hector keskeytti hänet.
"Ideahan on nerokas. Genava Khortytsya oli varmasti sen verran fiksu, että suojasi khorodejaan noinkin ovelilla tavoilla. Kuinka kätevää olisikin piilottaa avain toiseen khorodiin toisen khorodin avaimen kanssa samaan paikkaan. Kukaan ei aavistaisi mitään."
Hän sieppasi avaimen Akulta ja työnsi sen lippaan avaimenreikään. Se sopi täydellisesti, mutta lipas ei auennut, vaikka hän kuinka väänteli ja käänteli avainta lukossa. Aku ojensi hänelle vielä toisenkin avaimen, joka sekin sopi täydellisesti lukkoon. Tällä kertaa lukko kuitenkin naksahti lupaavasti, avain kääntyi sulavasti ja lipas aukesi kaikkien suureksi hämmästykseksi. Hector avasi lippaan kannen ja he kaikki näkivät kultakolikoiden seassa makaavan vihreästi hohtavan jaderannekorun.
Neljästoista luku - Kohtaaminen
Pimeys oli jälleen kaikkialla. Nyt Aku tunsi selkeästi liikkuvansa eteenpäin kovaa vauhtia, hän tunsi sen, mutta ei nähnyt mitään. Hän tunsi myös sen kuinka joku puristi häntä oikeasta kädestä ja veti häntä eteenpäin. Hän ei tiennyt mihin oli matkalla, ei tiennyt kauanko menisi että hän olisi perillä siellä, mutta tiesi joka tapauksessa sen, että näky jossa hän oli äsken ollut mukana, saattaisi olla jatkossa vielä hyvin tärkeässä roolissa, vaikka mitään ratkaisevia tietoja siinä ei ollutkaan paljastunut. Mutta hän mietti edelleen sitä, kuinka oli päässyt pakoon Boulderilta. Olivatko muut turvassa, vai oliko hän ainoa, joka oli paennut? Olivatko muut Boulderin armoilla jäätiköllä? Kiristäisikö Boulder heiltä tietoja kuoleman uhalla? Yhtäkkiä pimeys alkoi vähitellen hellittää ja Aku tunsi silmiensä vihdoin avautuvan...
Aku avasi silmänsä. Aluksi hän oli luullut, että avatessaan silmänsä hän näkisi taas tutun saaren, tai jonkin vastaavan paikan ja joutuisi taas keskelle taistelua, mutta näin ei ollut. Hän ei ollut saarella, eikä myöskään tornissa. Hän oli jossain kaukana niistä. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli puinen työpöytä, jonka päällä oli papereita ja muuta toimistotavaraa, sekä monta pinoa kolikoita. Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa jossain huoneessa, jonka joka nurkassa oli säkkejä, joista pursusi kolikoita. Jo tämän perusteella oli helppo päätellä, missä hän oli: setänsä Roopen rahasäiliössä, tarkemmin ottaen Roopen työhuoneessa. Mutta mitä hän siellä teki? Ja miksi hän oli yksin? Siihen oli vain yksi vaihtoehto: hänen täytyi jälleen olla jossain menneisyydennäkymässä, joka tällä kertaa sijoittui rahasäiliöön. Mutta miten Roope ja rahasäiliö liittyivät medaljonkiin, josta aikaisempikin näkymä oli kertonut?
Mutta silloin Aku huomasi makaavansa muutaman paksun rahasäkin päällä ja kaiken lisäksi tunsi sen. Hän tunsi makaavansa kovien rahojen päällä, tunsi kuinka ne painoivat häntä selkään. Se puolestaan tarkoitti vain yhtä asiaa: hän oli oikeassa maailmassa, nykyhetkessä, täysin hengissä. Hän ei ollut menneisyydessä vaan täsmälleen siinä päivässä, jossa hänen kuuluikin olla. Ja lisäksi hän oli Roopen rahasäiliössä - yksin. Vai oliko sittenkään? Nyt avonaisen oven takaa varsinaisesta rahalaarista kuului puheensorinaa. Aku nousi hiljaa rahasäkkipediltään ja lähti hiipimään kohti ovea. Päästyään ovelle, hän katsoi pieneltä tasanteelta alas rahamereen, jossa rahasäkkien päällä istui kymmenen hyvin tuttua henkilöä: Roope, Pelle, Kuhopro, Ronald, Douglas, Oliver, Hector sekä kolme ankanpoikaa. He selkeästikin keskustelivat jotain ja Aku yritti kuunnella herättämättä heidän huomiotaan.
"- ja kun palasimme lähtöpaikallemme, sairaala oli tuhottu täysin, kuten sen vieressä oleva kyläkin." Hector kertoi. "Sitten me ajattelimme, että koska Boulder ei ollut saanut jaderannekorua, hän varmasti lähtisi havittelemaan kristallipalloa seuraavaksi, joten päätimme lähteä tarkistamaan tilannetta. Musta onyksikivi, jonka löysimme sairaalan raunioista vahingoittumattomana, onnistui avaamaan jonkin sortin teleportin suoraan Algeriasta Grönlantiin ja tupsahdimme keskelle taistelua. Poimimme teidät yksitellen mukaan uuteen teleporttiin, joka oli avattu tänne ja kun kaikki olivat mukana, matkasimme tänne."
"Mutta jos sairaala oli tuhottu, niin tarkoittaako se sitä että -" Kuhopro aloitti.
"Kyllä, se tarkoittaa juuri sitä" Hector vastasi Kuhopron keskenjääneeseen kysymykseen, "että sairaalassa vartiossa olleet kaartilaiset saivat kaikki surmansa. Positiivisena puolena voisin kuitenkin mainita, että myös sinne hyökänneet Boulderin miehet kuolivat ja heitä oli sentään neljä kappaletta, mitä nyt hiiltyneistä ruumiista saattoi päätellä. Nyt Boulderilla on enää Dave, ellei hän ole sitten uusia kätyreitä hankkinut, enkä usko että hän on sitä ehtinyt tehdä."
"Aku on ollut tajuttomana jo tunteja. Minusta on välillä näyttänyt, että hän näkee jonkin sortin unta." Ronald sanoi yhtäkkiä.
"Se ei ollut uni" Aku sanoi ja astui oven takaa esiin tasanteelle.
"Aku! Olet siis jo herännyt" Kuhopro sanoi mielissään. Aku laskeutui tikapuut alas rahamereen ja istui muiden hänelle varaamalle rahasäkille.
"Se ei ollut uni" Aku toisti. "Se oli näkymä menneisyydestä. Se mitä näin, on tapahtunut oikeasti ja se liittyy meidän tehtäväämme hyvin suuresti."
"Kerro lisää" Kuhopro kehotti.
"No, kun te pelastitte meidät siihen teleporttiin, minusta tuntuu että vähän kuin... karkasin teiltä. Pimeys hälveni ja huomasin olevani Itäsaarella, mutta en pystynyt tuntemaan maata jalkojeni alla, vaan olin vähän kuin aave. Joka tapauksessa, sinne tuli sadoittain sotilaita, joita johti Ganara Khortytsya, se medaljongin luoja ja he hyökkäsivät kyläläisten kimppuun. He eivät kuitenkaan voineet tappaa kyläläisiä, sillä aseet eivät tehonneet heihin. Minä sitten kiipesin köyttä pitkin siihen torniin ja näin ylimmästä ikkunasta, kuinka Genava Khortytsya, khorodien luoja, kertoi jollekin kyläläiselle lähtevänsä piilottamaan khorodeja. En kuitenkaan saanut selville mitään siitä neljännestä, ''salaisesta'' khorodista.''
"Minusta tuntuu, että tuon näyn aiheutti Stanley Boulder ja medaljonki." Hector sanoi. "Hänhän yritti kaivaa tietoja mielestäsi, eikö vain?"
Aku nyökkäsi. Se oli ollut hyvin epämukava tunne, eikä hän sitä uudestaan haluaisi kokeilla.
"Hän ei kuitenkaan onnistunut ottamaan mitään tietoja, mutta veikkaan silti, että hän pystyi näkemään saman näyn kuin sinäkin näit. Hän yrittää varmasti uudelleen heti kun tapaamme seuraavan kerran, joten sinun on oltava varuillasi."
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki näyttivät miettivän jotain. Yhtäkkiä Douglas rikkoi hiljaisuuden:
"Vaikka sairaala tuhottiinkin, en vieläkään ymmärrä, miksi tulimme tänne. Tämähän on niin ilmeinen paikka, täältä Boulder varmast-"
"Boulder on tutkinut Ankkalinnan niin läpikotaisin, että tietää ettemme ole täällä" Roope sanoi, "ja muutenkin rahasäiliöni on hyvin suojattu tunkeilijoiden varalta. Tämä varmistaa sen, ettei yksikään Boulderin kätyreistä voi päästä sisään."
Taas hiljaisuus, tällä kertaa edellistä hieman pitempi. Tällä kertaa sen rikkoi Kuhopro:
"Khorodit" hän sanoi. "Minun ymmärtääkseni molemmat ryhmät onnistuivat tehtävissään saada khorodit haltuunsa, joten eiköhän olisi aika ottaa ne esille." Hän kaivoi repustaan jalkapalloa huomattavasti pienemmän, mutta tennispalloa selkeästi isomman kristallipallon, jonka sisällä leijui violettia savua. Hector puolestaan kaivoi omaa reppuaan ja otti sieltä pienen mustan lippaan, jonka Oliver oli ostanut torilta.
"Kuten kerroin, khorodi on tämän lippaan sisässä" Hector sanoi, "eikä meillä ole siihen avainta. Tämä saa siis toistaiseksi kelvata."
Avain, Aku ajatteli nähdessään lippaan. Avain. Hän laittoi käden taskuunsa ja tunnusteli kahta hopeista avainta, jotka olivat jääneet hänen taskuunsa jäätikköreissulta. Kumpikaan niistä ei ollut kelvannut jäiseen lippaaseen, mutta kenties... ei, ajatus oli järjetön, miten se muka olisi mahdollista? Mutta yrittänyttä ei laiteta ja tässä tapauksessa kaikenlaiset yritykset olivat kannattavia, olihan khorodi sentään aika tärkeä.
"Kokeillaan tätä" Aku sanoi ja veti toisen hopea-avaimista taskustaan. "Tällä avaimella yritimme avata jäistä arkkua, jossa kristallipallo oli, mutta se ei auennut. Ehkä tuo lipas saattaisi aueta?"
"Aku hyvä, idea on järjetön, se ei ole mitenkään mah-" Ronald aloitti ennen kuin Hector keskeytti hänet.
"Ideahan on nerokas. Genava Khortytsya oli varmasti sen verran fiksu, että suojasi khorodejaan noinkin ovelilla tavoilla. Kuinka kätevää olisikin piilottaa avain toiseen khorodiin toisen khorodin avaimen kanssa samaan paikkaan. Kukaan ei aavistaisi mitään."
Hän sieppasi avaimen Akulta ja työnsi sen lippaan avaimenreikään. Se sopi täydellisesti, mutta lipas ei auennut, vaikka hän kuinka väänteli ja käänteli avainta lukossa. Aku ojensi hänelle vielä toisenkin avaimen, joka sekin sopi täydellisesti lukkoon. Tällä kertaa lukko kuitenkin naksahti lupaavasti, avain kääntyi sulavasti ja lipas aukesi kaikkien suureksi hämmästykseksi. Hector avasi lippaan kannen ja he kaikki näkivät kultakolikoiden seassa makaavan vihreästi hohtavan jaderannekorun.
Karhula
Khorodien pauloissa
Viesti 56 -
16.08.2010 klo 20:39:37
13 luku oli positiivisen "outo" ja monia kysymyksiä tulevaan herättävä. 14 luku taas oli tasapaksun hyvä, mutta jos joku tuntui oudolta, oli kun heti Akun kerrottua jostain unesta, Kuhopro kehottaa kertomaan lisää. Tuo oli hieman... tönkkö. Mutta muuten kiva. Nyt ei oo paljoa tapahtumia ollut, mutta tärkeitä tietoja saatu.
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 57 -
16.08.2010 klo 21:10:37
Jos tapahtumista puhutaan, niin niitä kyllä on tulossa. Tässä trilogiassa, tämä kakkososa on enemmänkin tällainen selittelyosa, jossa saadaan selville paljon tulevaisuuden kannalta tärkeitä asioita. En tietenkään väitä, etteikö tässä kakkosessa olisi jo paljon tapahtunutkin, mutta pääasiallisesti kaikki kunnon tapahtumat keskittyvät kolmanteen osaan, josta on tulossa hyvin tapahtumarikas ja pitkä.
Tämä kakkososa puolestaan alkaa vähitellen kaartua kohti loppuaan, koska tästä ei olekaan tulossa niin pitkää kuin aluksi suunnittelin. Varoitan kuitenkin jo etukäteen, että älkää odottako niin hienoa loppuhuipennusta kuin ykkösosassa oli, vaan säästäkää odotuksenne kolmoseen.
Karhikselle kiitos siitä kommentista, seuraava luku on tulossa lähiaikoina.
Tämä kakkososa puolestaan alkaa vähitellen kaartua kohti loppuaan, koska tästä ei olekaan tulossa niin pitkää kuin aluksi suunnittelin. Varoitan kuitenkin jo etukäteen, että älkää odottako niin hienoa loppuhuipennusta kuin ykkösosassa oli, vaan säästäkää odotuksenne kolmoseen.
Karhikselle kiitos siitä kommentista, seuraava luku on tulossa lähiaikoina.
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 58 -
17.08.2010 klo 21:18:05
Taas lyhyt, eikä todellakaan mistään parhaasta päästä oleva luku, mutta kun sitä tarinaa on jotenkin saatava eteenpäin kohti niitä tapahtumia, on näitä tylsiäkin lukuja oltava. Ja nyt hyvän tähden niitä kommentteja! :) Lupaan ettei tarina jatku ennen kuin vähintään yksi sellainen on tänne ilmaantunut.
Viidestoista luku - Välähdyksiä, valokuvia ja posliinikana
Nuorehko mies pukeutuneena ilmiselviin retkeilyvaatteisiin käveli rauhallisesti suuren kallion reunalla. Miehellä oli melko pitkät kullanruskeat hiukset, samanvärinen lyhyt parta ja selässään reppu. Lisäksi hänen oikean kätensä etusormessa komeili upea ametistisormus, joka oli puristunut miehen sormen ympärille niin tiukasti, että sormi näytti jo hiukan turvonneelta. Mies käveli kallion reunaa pitkin rauhallisesti pitkin askelin ja hänen vasemmalla puolellaan parinsadan metrin päässä kallion reunasta siinsi aaltoileva sininen meri. Lähettyvillä ei ollut ketään, hän oli täysin yksin. Kallion laella ei ollut minkäänlaisia puita jotka voisivat suojata katseilta, joten miehen saattoi huomata jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan tuntunut välittävän siitä. Hänen ainoa tavoitteensa oli päästä merelle, koska silloin hän olisi vihdoin suorittanut tehtävänsä...
Aku heräsi äkillisesti ja pomppasi pystyyn pehmeältä sängyltään kuulostelemaan, mistä oli kuulunut se kummallinen räsähdys, johon hän oli herännyt. Pian äänen aiheuttaja selvisikin, kun Aku kuuli viereisestä huoneesta Roopen huutavan: ''Koittakaa nyt hiukan varoa niiden juomalasien kanssa, ne maksoivat kolme euroa kappale!". Aku nousi hitaasti ylös, puki normaalin arkiasunsa, eli merimiesasunsa ylleen ja käveli verkkaisesti haukotellen viereisessä huoneessa sijaitsevaan pieneen keittiöön, jossa yhdeksän ihmistä oli ängennyt yhden pienen pöydän ääreen syömään aamiaista. Ronald ja Douglas tosin olivat huoneen nurkassa harjat kädessä siivoamassa lattialle pudonneen juomalasin sirpaleita, mutta heillekin oli varattu paikat pöydästä.
"Mitään mielenkiintoista tällä kertaa?" Hector kysyi kun Aku istui pöydän ääreen. Aku oli heidän rahasäiliössä viettämänsä kahden viikon aikana nähnyt joka yö näyn menneisyydestä ja jokaisessa näyssä oli esiintynyt Genava Khortytsya, joka oli ollut matkallaan piilottamassa khorodeja. Useimmat näyistä olivat olleet tylsiä, eikä niissä ollut näkynyt muuta kuin Genava vaeltamassa jossain, mutta niiden näkyjen ansiosta he olivat nyt luultavasti selvittäneet, mikä viimeinen, neljäs khorodi oikein oli. Aku oli kolmantena yönä kertonut nähneensä Genavan sormessa hienon ametistisormuksen, jonka he arvelivat olevan khorodi ja edellisyönä tämä väittämä oli varmistunut, sillä Aku oli nähnyt Genavan kävelemässä lähellä merta, arvatenkin menossa piilottamaan tätä sormusta.
"Ei" Aku vastasi tympääntyneenä. "Samaa kuin edellisyönäkin; Genava tallusteli kalliolla meren lähettyvillä, mutta oli tällä kertaa jo selkeästi lähempänä merta."
Kaartin rahasäiliössä viettämät kaksi viikkoa eivät olleet menneet ihan nappiin. Vaikka he olivatkin päässeet selville viimeisestä khorodista ja suunnittelivat jo matkaa sen hakemiseksi, he olivat menettäneet yhden khorodeista. Edellisviikolla kun Ronald oli päättänyt tarkistaa kristallipallosta, mitä tapahtuisi hänen syntymäpäivänään lokakuun ensimmäisenä päivänä, mutta sitä yritettyään pallo oli räjähtänyt pieneksi sirpaleiksi ja sen sisällä ollut savu karannut ikkunasta pihalle. Hector oli sitä mieltä, että pallo oli väärennös, koska jos se olisi ollut aito, se olisi toiminut, eikä suinkaan räjähtänyt. Nyt heillä siis oli musta onyksikivi, sekä jaderannekoru, mutta ei kristallipalloa tai ametistisormusta. Vaikka he siis saisivatkin onnistuneesti haettua ametistisormuksen, he joutuisivat miettimään kristallipallon kohdalla uudelleen: Hectorin lapsena kuuleman tarinan mukaan kristallipallo oli siellä mistä he olivat sitä hakeneet. Koska sieltä haettu pallo oli kuitenkin väärennös, kaarti arveli aidon kristallipallon olevan jonkun muun hallussa. Jonkun, joka tiesi khorodeista.
"Minä vähän ajattelin" Roope sanoi kun kaikki olivat syöneet aamiaisensa, "että pidetään tänään täällä rahasäiliöllä kunnon suursiivous. Varastostani löytyy paljon mielenkiintoista ja hyödyllistä tavaraa ja mahdollisesti jotain sellaista, mitä voimme ottaa mukaan kun lähdemme hakemaan sitä ametistisormusta. Se reissu nimittäin ei saa epäonnistua."
Muut nyökkäilivät hyväksyvästi, koska he todellakin tarvitsivat uusia varusteita, sillä kaikki jäätikköryhmän tavarat olivat jääneet Grönlantiin heidän jouduttua äkkiä pakenemaan. Toki he voisivat vain marssia kauppaan ja ostaa tarvittavat välineet, mutta jos kerran oli mahdollisuus saada ne ilmaiseksi (koska halpoja ne eivät olleet) niin aina kannatti yrittää. Sitä paitsi kuluvalla viikolla Challengerin syvänteen kohdalla järjestettiin veneilyn maailmanmestaruuskilpailut, eivätkä he siis päässeet vielä khorodia hakemaan. Positiivisena puolena siinä oli se, ettei myöskään Stanley Boulder pystynyt sitä hakemaan.
Pian he sitten kävivät työn touhuun. Koko kymmenhenkinen porukka astui Roopen valtavaan varastoon ja alkoi tyhjentämään sitä. Roope oli nimittäin päättänyt siirtää kaikki tavarat uuteen varastoon ja käyttää vanhaa jatkossa trofeehuoneen lisähuoneena, koska vanhassa ei ollut enää paikkoja uusille arvoesineille.
"Siirtäkää uuteen varastoon kaikki tavarat, joista ei ole mitään hyötyä matkallamme. Ne joita saatamme tarvita, viekää tuonne työpöytäni luokse."
Varasto oli todella paksun pölykerroksen peitossa ja täynnä tavaraa, pääasiassa turhaa roinaa, jota Roope ei kuitenkaan raaskinut heittää pois. Aku löysi muiden mukana sieltä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten 1900-luvun alkupuolelta peräisin olevat sakset, laatikollisen riikinkukon sulkia, ikivanhoja suklaakonvehteja, sekä jalkapallon. Myös hyödyllistä tavaraa löytyi: Ronald onnistui löytämään kaksi hyväkuntoista reppua ja ankanpojat puolestaan viisi taskulamppua. Oliver joutui hetken aikaa olemaan syrjässä varaston tyhjennyksestä, koska oli saanut päähänsä laatikollisen strutsinmunia yrittäessään ottaa hyllyltä köyttä, jonka oli löytänyt. Aku otti hommakseen viedä hyllylle jääneen köyden Roopen työpöydälle, jossa oli jo varsin paljon tavaraa. Hän jätti köyden taskulamppujen viereen ja valmistatui jo lähtemään takaisin varastolle, kun huomasi työpöydällä jonkin kummallisen esineen. Siinä samassa Roope astui huoneeseen raahaten kolmea sukelluspukua perässään.
"Roope-setä, mikä tämä on?" Aku kysyi ihmeissään ja näytti Roopelle esinettä, jonka oli ottanut pöydältä.
"Se on epäilemättä kana" Roope vastasi. "Posliinikana, koska se on valmistettu posliinista. Mutta mitä ihmettä se tekee työpöydälläni? Pyysin tuomaan ainoastaan hyödylliset tavarat tähän. Enkä sitä paitsi muista nähneeni tätä aiemmin..."
Roope jätti sukelluspuvut pöydän viereen ja katosi takaisin varastoon jättäen Akun kahdestaan posliinikanan kanssa. Aku laittoi kanan pöydälle ja palasi varastoon ihmetellen samalla, kuka voisi ajatella tuollaisesta olevan jotain hyötyä matkalla. Varastossa hänen silmiinsä pisti heti eräs tuttu esine, jonka hän sieppasi käteensä.
"Valokuva-albumi!" hän huudahti. Roope soi Akulle kymmenen minuutin tauon, jotta tämä voisi tutkailla vanhaa valokuva-albumia, jossa oli kuvia jopa parinkymmenen vuoden takaa. Kuvista hän löysi muun muassa itsensä kouluikäisenä ja Roopen poseeraamassa viisasten kiven kanssa. Lopulta Aku löysi albumista kuvia omasta talostaan silloin kun hän oli sen reilut kymmenen vuotta sitten ostanut. Talo oli säilynyt lähes täydellisen samannäköisenä, koska kuvat oli otettu sen jälkeen, kun Aku oli saanut tavaransa paikoilleen. Hän meni albumin kanssa varastoon ja näytti kuvia muillekin. Hän käänteli albumin sivuja ja esitteli kaartilaisille kotiaan, kunnes yhdessä vaiheessa Ronald laittoi kätensä väliin niin että Aku ei saanut sivua käännettyä.
"Mitä?" Aku kysyi kärsimättömästi, koska tahtoi esitellä talonsa loppuun saakka.
"Tuo hylly... katsokaa tuota hyllyä tuossa kuvassa." Ronald sanoi hiljaa ja tuijotti kuvaa.
"Mitä siitä?" Aku kysyi. "Se on otettu olohuoneestani ja siinä hyllyllä on ainoastaan kuva Iineksestä, muutamia kirjoja ja - ooh!"
Nyt Akukin oli tajunnut, miksi kuva kiinnosti Ronaldia: hyllyllä muiden romujen joukossa oli jalkapalloa pienempi, mutta tennispalloa suurempi kristallipallo, jonka sisällä leijui violettia savua. Siinä se oli: kristallipallo, täsmälleen samankokoinen ja -näköinen kuin heidän löytämänsä väärennös.
"Mutta miten?" Aku kysyi ymmällään. "Sain tuon kristallipallon kaksi kuukautta sitten syntymäpäivälahjaksi Iinekseltä."
"Sen täytyy joka tapauksessa olla aito khorodi, ellei Genava sitten ole laittanut liikkeelle useampiakin väärennöksiä." Kuhopro sanoi. "Meidän on lähdettävä välittömästi hakemaan sitä."
Samaan aikaan rahasäiliön avonaisen ikkunan alla pienessä pusikossa piileskeli mustiin vaatteisiin pukeutunut mies, jonka oikean käsivarren ympärille oli kiedottu keltainen huivi. Miehellä oli korvassaan kuuloke ja toisessa kädessään kännykkä, johon hän näppäili numeron ja soitti siihen.
"Herra Boulder" mies sanoi kännykkäänsä. "He ovat löytäneet aidon kristallipallon ja se on tässä melkeinpä nurkan takana."
"Mainiota. Ilmoita kaikille Ankkalinnassa partioiville apureilleni, että heidän on välittömästi käytävä hakemassa kristallipallo, ennen kuin se typerä kaarti ehtii."
"Selvä, herra Boulder. Kristallipallo on pian teidän."
Viidestoista luku - Välähdyksiä, valokuvia ja posliinikana
Nuorehko mies pukeutuneena ilmiselviin retkeilyvaatteisiin käveli rauhallisesti suuren kallion reunalla. Miehellä oli melko pitkät kullanruskeat hiukset, samanvärinen lyhyt parta ja selässään reppu. Lisäksi hänen oikean kätensä etusormessa komeili upea ametistisormus, joka oli puristunut miehen sormen ympärille niin tiukasti, että sormi näytti jo hiukan turvonneelta. Mies käveli kallion reunaa pitkin rauhallisesti pitkin askelin ja hänen vasemmalla puolellaan parinsadan metrin päässä kallion reunasta siinsi aaltoileva sininen meri. Lähettyvillä ei ollut ketään, hän oli täysin yksin. Kallion laella ei ollut minkäänlaisia puita jotka voisivat suojata katseilta, joten miehen saattoi huomata jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan tuntunut välittävän siitä. Hänen ainoa tavoitteensa oli päästä merelle, koska silloin hän olisi vihdoin suorittanut tehtävänsä...
Aku heräsi äkillisesti ja pomppasi pystyyn pehmeältä sängyltään kuulostelemaan, mistä oli kuulunut se kummallinen räsähdys, johon hän oli herännyt. Pian äänen aiheuttaja selvisikin, kun Aku kuuli viereisestä huoneesta Roopen huutavan: ''Koittakaa nyt hiukan varoa niiden juomalasien kanssa, ne maksoivat kolme euroa kappale!". Aku nousi hitaasti ylös, puki normaalin arkiasunsa, eli merimiesasunsa ylleen ja käveli verkkaisesti haukotellen viereisessä huoneessa sijaitsevaan pieneen keittiöön, jossa yhdeksän ihmistä oli ängennyt yhden pienen pöydän ääreen syömään aamiaista. Ronald ja Douglas tosin olivat huoneen nurkassa harjat kädessä siivoamassa lattialle pudonneen juomalasin sirpaleita, mutta heillekin oli varattu paikat pöydästä.
"Mitään mielenkiintoista tällä kertaa?" Hector kysyi kun Aku istui pöydän ääreen. Aku oli heidän rahasäiliössä viettämänsä kahden viikon aikana nähnyt joka yö näyn menneisyydestä ja jokaisessa näyssä oli esiintynyt Genava Khortytsya, joka oli ollut matkallaan piilottamassa khorodeja. Useimmat näyistä olivat olleet tylsiä, eikä niissä ollut näkynyt muuta kuin Genava vaeltamassa jossain, mutta niiden näkyjen ansiosta he olivat nyt luultavasti selvittäneet, mikä viimeinen, neljäs khorodi oikein oli. Aku oli kolmantena yönä kertonut nähneensä Genavan sormessa hienon ametistisormuksen, jonka he arvelivat olevan khorodi ja edellisyönä tämä väittämä oli varmistunut, sillä Aku oli nähnyt Genavan kävelemässä lähellä merta, arvatenkin menossa piilottamaan tätä sormusta.
"Ei" Aku vastasi tympääntyneenä. "Samaa kuin edellisyönäkin; Genava tallusteli kalliolla meren lähettyvillä, mutta oli tällä kertaa jo selkeästi lähempänä merta."
Kaartin rahasäiliössä viettämät kaksi viikkoa eivät olleet menneet ihan nappiin. Vaikka he olivatkin päässeet selville viimeisestä khorodista ja suunnittelivat jo matkaa sen hakemiseksi, he olivat menettäneet yhden khorodeista. Edellisviikolla kun Ronald oli päättänyt tarkistaa kristallipallosta, mitä tapahtuisi hänen syntymäpäivänään lokakuun ensimmäisenä päivänä, mutta sitä yritettyään pallo oli räjähtänyt pieneksi sirpaleiksi ja sen sisällä ollut savu karannut ikkunasta pihalle. Hector oli sitä mieltä, että pallo oli väärennös, koska jos se olisi ollut aito, se olisi toiminut, eikä suinkaan räjähtänyt. Nyt heillä siis oli musta onyksikivi, sekä jaderannekoru, mutta ei kristallipalloa tai ametistisormusta. Vaikka he siis saisivatkin onnistuneesti haettua ametistisormuksen, he joutuisivat miettimään kristallipallon kohdalla uudelleen: Hectorin lapsena kuuleman tarinan mukaan kristallipallo oli siellä mistä he olivat sitä hakeneet. Koska sieltä haettu pallo oli kuitenkin väärennös, kaarti arveli aidon kristallipallon olevan jonkun muun hallussa. Jonkun, joka tiesi khorodeista.
"Minä vähän ajattelin" Roope sanoi kun kaikki olivat syöneet aamiaisensa, "että pidetään tänään täällä rahasäiliöllä kunnon suursiivous. Varastostani löytyy paljon mielenkiintoista ja hyödyllistä tavaraa ja mahdollisesti jotain sellaista, mitä voimme ottaa mukaan kun lähdemme hakemaan sitä ametistisormusta. Se reissu nimittäin ei saa epäonnistua."
Muut nyökkäilivät hyväksyvästi, koska he todellakin tarvitsivat uusia varusteita, sillä kaikki jäätikköryhmän tavarat olivat jääneet Grönlantiin heidän jouduttua äkkiä pakenemaan. Toki he voisivat vain marssia kauppaan ja ostaa tarvittavat välineet, mutta jos kerran oli mahdollisuus saada ne ilmaiseksi (koska halpoja ne eivät olleet) niin aina kannatti yrittää. Sitä paitsi kuluvalla viikolla Challengerin syvänteen kohdalla järjestettiin veneilyn maailmanmestaruuskilpailut, eivätkä he siis päässeet vielä khorodia hakemaan. Positiivisena puolena siinä oli se, ettei myöskään Stanley Boulder pystynyt sitä hakemaan.
Pian he sitten kävivät työn touhuun. Koko kymmenhenkinen porukka astui Roopen valtavaan varastoon ja alkoi tyhjentämään sitä. Roope oli nimittäin päättänyt siirtää kaikki tavarat uuteen varastoon ja käyttää vanhaa jatkossa trofeehuoneen lisähuoneena, koska vanhassa ei ollut enää paikkoja uusille arvoesineille.
"Siirtäkää uuteen varastoon kaikki tavarat, joista ei ole mitään hyötyä matkallamme. Ne joita saatamme tarvita, viekää tuonne työpöytäni luokse."
Varasto oli todella paksun pölykerroksen peitossa ja täynnä tavaraa, pääasiassa turhaa roinaa, jota Roope ei kuitenkaan raaskinut heittää pois. Aku löysi muiden mukana sieltä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten 1900-luvun alkupuolelta peräisin olevat sakset, laatikollisen riikinkukon sulkia, ikivanhoja suklaakonvehteja, sekä jalkapallon. Myös hyödyllistä tavaraa löytyi: Ronald onnistui löytämään kaksi hyväkuntoista reppua ja ankanpojat puolestaan viisi taskulamppua. Oliver joutui hetken aikaa olemaan syrjässä varaston tyhjennyksestä, koska oli saanut päähänsä laatikollisen strutsinmunia yrittäessään ottaa hyllyltä köyttä, jonka oli löytänyt. Aku otti hommakseen viedä hyllylle jääneen köyden Roopen työpöydälle, jossa oli jo varsin paljon tavaraa. Hän jätti köyden taskulamppujen viereen ja valmistatui jo lähtemään takaisin varastolle, kun huomasi työpöydällä jonkin kummallisen esineen. Siinä samassa Roope astui huoneeseen raahaten kolmea sukelluspukua perässään.
"Roope-setä, mikä tämä on?" Aku kysyi ihmeissään ja näytti Roopelle esinettä, jonka oli ottanut pöydältä.
"Se on epäilemättä kana" Roope vastasi. "Posliinikana, koska se on valmistettu posliinista. Mutta mitä ihmettä se tekee työpöydälläni? Pyysin tuomaan ainoastaan hyödylliset tavarat tähän. Enkä sitä paitsi muista nähneeni tätä aiemmin..."
Roope jätti sukelluspuvut pöydän viereen ja katosi takaisin varastoon jättäen Akun kahdestaan posliinikanan kanssa. Aku laittoi kanan pöydälle ja palasi varastoon ihmetellen samalla, kuka voisi ajatella tuollaisesta olevan jotain hyötyä matkalla. Varastossa hänen silmiinsä pisti heti eräs tuttu esine, jonka hän sieppasi käteensä.
"Valokuva-albumi!" hän huudahti. Roope soi Akulle kymmenen minuutin tauon, jotta tämä voisi tutkailla vanhaa valokuva-albumia, jossa oli kuvia jopa parinkymmenen vuoden takaa. Kuvista hän löysi muun muassa itsensä kouluikäisenä ja Roopen poseeraamassa viisasten kiven kanssa. Lopulta Aku löysi albumista kuvia omasta talostaan silloin kun hän oli sen reilut kymmenen vuotta sitten ostanut. Talo oli säilynyt lähes täydellisen samannäköisenä, koska kuvat oli otettu sen jälkeen, kun Aku oli saanut tavaransa paikoilleen. Hän meni albumin kanssa varastoon ja näytti kuvia muillekin. Hän käänteli albumin sivuja ja esitteli kaartilaisille kotiaan, kunnes yhdessä vaiheessa Ronald laittoi kätensä väliin niin että Aku ei saanut sivua käännettyä.
"Mitä?" Aku kysyi kärsimättömästi, koska tahtoi esitellä talonsa loppuun saakka.
"Tuo hylly... katsokaa tuota hyllyä tuossa kuvassa." Ronald sanoi hiljaa ja tuijotti kuvaa.
"Mitä siitä?" Aku kysyi. "Se on otettu olohuoneestani ja siinä hyllyllä on ainoastaan kuva Iineksestä, muutamia kirjoja ja - ooh!"
Nyt Akukin oli tajunnut, miksi kuva kiinnosti Ronaldia: hyllyllä muiden romujen joukossa oli jalkapalloa pienempi, mutta tennispalloa suurempi kristallipallo, jonka sisällä leijui violettia savua. Siinä se oli: kristallipallo, täsmälleen samankokoinen ja -näköinen kuin heidän löytämänsä väärennös.
"Mutta miten?" Aku kysyi ymmällään. "Sain tuon kristallipallon kaksi kuukautta sitten syntymäpäivälahjaksi Iinekseltä."
"Sen täytyy joka tapauksessa olla aito khorodi, ellei Genava sitten ole laittanut liikkeelle useampiakin väärennöksiä." Kuhopro sanoi. "Meidän on lähdettävä välittömästi hakemaan sitä."
Samaan aikaan rahasäiliön avonaisen ikkunan alla pienessä pusikossa piileskeli mustiin vaatteisiin pukeutunut mies, jonka oikean käsivarren ympärille oli kiedottu keltainen huivi. Miehellä oli korvassaan kuuloke ja toisessa kädessään kännykkä, johon hän näppäili numeron ja soitti siihen.
"Herra Boulder" mies sanoi kännykkäänsä. "He ovat löytäneet aidon kristallipallon ja se on tässä melkeinpä nurkan takana."
"Mainiota. Ilmoita kaikille Ankkalinnassa partioiville apureilleni, että heidän on välittömästi käytävä hakemassa kristallipallo, ennen kuin se typerä kaarti ehtii."
"Selvä, herra Boulder. Kristallipallo on pian teidän."
Kreach
Khorodien pauloissa
Viesti 59 -
18.08.2010 klo 20:36:36
Anteeksi kommentomaattomuuteni, mutta tässä tulee.
Tekstisi parantaa kokoajan. Kirjoitat luvusta toiseen yhä sujumammin ja paremmin. 13. luku on kuvailtu mahtavasti ja asiasisältö jää vielä hieman pimentoon, mutta muuten oikein hauskaa luettavaaa.
Kaksi uusinta lukua onkin sitten LOISTAVIA! Rauhallisia, juonellisesti tärkeitä ja loistavasti kirjoitettu!!! Varsinkin varastonsiivous ja strutsinmunat yms. oli ihan sairaan hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa :D Kristallipallon osoittautuminen väärennökseksi kuitenkin tuntui jotenkin ohitetulta - ihan kuin ketään ei tuntuisi kiinnostavan asia. Olisit voinut paneutua siihen hieman paremmin, nyt se meni vähän olankohautuksella ohi. Posliinikana oli jotenkin pimeä juttu, eihän sillä ollut mitään merkitystä luvun asian kanssa ja silti päässyt luvun nimeen? :D Mahtavaa.
Tekstisi parantaa kokoajan. Kirjoitat luvusta toiseen yhä sujumammin ja paremmin. 13. luku on kuvailtu mahtavasti ja asiasisältö jää vielä hieman pimentoon, mutta muuten oikein hauskaa luettavaaa.
Kaksi uusinta lukua onkin sitten LOISTAVIA! Rauhallisia, juonellisesti tärkeitä ja loistavasti kirjoitettu!!! Varsinkin varastonsiivous ja strutsinmunat yms. oli ihan sairaan hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa :D Kristallipallon osoittautuminen väärennökseksi kuitenkin tuntui jotenkin ohitetulta - ihan kuin ketään ei tuntuisi kiinnostavan asia. Olisit voinut paneutua siihen hieman paremmin, nyt se meni vähän olankohautuksella ohi. Posliinikana oli jotenkin pimeä juttu, eihän sillä ollut mitään merkitystä luvun asian kanssa ja silti päässyt luvun nimeen? :D Mahtavaa.
Aku Vankka
Khorodien pauloissa
Viesti 60 -
18.08.2010 klo 21:55:47
Tjoo, se kristallipallon paljastuminen väärennökseksi sivuutettiin aika lailla pelkällä maininnalla, mutta olisi tuntunut kummalliselta alkaa kirjoittamaan lukua, joka koostuisi ainoastaan kristallipallon paljastumisesta väärennökseksi. Tietenkin se olisi ollut selkeämpää, mutta luvusta olisi tullut kauhean lyhyt, koska en olisi kuitenkaan mitään muuta fiksua siihen keksinyt.
Tuntuu tyhmältä jatkaa tarinaa samaan viestiin, jossa vastasin kommenttiin, mutta kun luku kerran on valmis, niin miksi turhaan viivyttää sen julkaisua. Tässä siis luku numero kuusitoista, joka on niin sanottu kenraaliharjoitus kakkososan huipentumalle. Ja kommentteja sitten myös.
Kuudestoista luku - Paratiisitien saarto
Kymmenessä minuutissa kaikki olivat lähtövalmiina. Jokainen kaartilaisista otti mukaansa ainoastaan aseensa, paitsi Kuhopro joka sujautti onyksikiven taskuunsa siltä varalta että sitä satuttaisiin tarvitsemaan. Kaikilla oli mielessään vain yksi asia: kristallipallo, joka heitä odotti ihan lähellä, niinkin tavallisessa paikassa kuin Akun olohuoneessa. Parasta tässä oli se, ettei Boulder tiennyt tästä mitään. He kaikki kuitenkin ottivat aseet mukaan siltä varalta, että heidät huomattaisiin. He nimittäin tiesivät, että Boulderilla oli kaiken varalta muutamia kätyreitään partioimassa Ankkalinnassa ja jos he näkisivät kymmenhenkisen porukan kaduilla kanniskelemassa kristallipalloa, se voisi herättää hiukan huomiota. Siksi heidän täytyi valmistautua kaikkeen, jopa tulitaisteluun.
Rahasäiliön pihalla he asettautuivat riviin ja Kuhopro puhui heille. Samaan aikaan taivaalle oli alkanut kerääntyä uhkaavan näköisiä myrskypilviä.
"Muistakaa, että me käymme ainoastaan hakemassa kristallipallon ja tulemme saman tien takaisin. Jos joku Boulderin kätyri tunnistaa meidät, ampukaa hänet. Meillä ei ole varaa jäädä odottamaan että hän ilmoittaa Boulderille meidän olevan täällä. Ja Aku.." hän käänsi katseensa Akuun. "Koska sinun turvallisuutesi on tärkein, koska juuri sinut Boulder haluaa enemmän kuin mitään muuta, saat ottaa tämän jaderannekorun. Saat tulla mukaan kunhan laitat sen ranteeseesi jolloin muutut näkymättömäksi. Silloin kukaan ei näe sinua ja pystyt mahdollisesti tekemään pari yllätysiskua, jos niille on tarvetta."
Aku nyökkäsi ja otti vastaan jaderannekorun, jonka Kuhopro hänelle antoi. Sitten hän laittoi sen vasempaan ranteeseensa ja huomasi pian muuttuvansa näkymättömäksi. Se oli outoa, sillä hän pystyi koskemaan itseensä, muttei näkemään itseään.
Ja niin Kuhopron kaarti lähti matkaan tiiviinä joukkona. Joukkoa johti itse Kornelius Kuhopro ja hänen perässään tulivat muut kaartilaiset. Aku piti perää, mutta ihmetteli, mikseivät muut halunneet häntä joukon keskelle voidakseen varmistaa, ettei hän katoa mihinkään. Nyt hänen mielessään oli kuitenkin vain yksi ajatus: mitä tapahtuisi, kun he pääsisivät hänen kotitalolleen ja hakisivat kristallipallon? Kuinka nopeasti Boulder saisi tietää siitä? Entäpä jos joku Boulderin kätyreistä tulisi vastaan... eihän hän tietenkään ehtisi ilmoittaa mitään Boulderille, koska hänet tapettaisiin saman tien, mutta oli toki myös mahdollisuus, että heitä seurattaisiin. Aku katsahti taakseen, vasemmalle sekä oikealle puolelleen, mutta ei nähnyt minkäänlaista liikettä. Ankkalinnan kadut olivat tyhjillään, koska oli elokuu ja suurin osa kaupunkilaisista oli vielä lomareissulla jossain. Taivas oli tummunut täysin ja äärimmäisen synkät pilvet vallanneet Ankkalinnan. Vaikka oli vasta myöhäinen iltapäivä, ulkona oli pilvien ansiosta jo melko hämärää.
Vaikka matkaa rahasäiliöltä Akun talolle ei ollut kilometriäkään, se tuntui Akusta ikuisuudelta. Koko matkan ajan hän mietti näkymättömänä heidän seuraavaa kohtaamistaan Stanley Boulderin kanssa. Viime kerralla Boulder oli jo melkein onnistunut tavoitteessaan saada Akulta tiedot, joista hän ei itsekään ollut vielä kunnolla perillä ja jotka auttaisivat häntä käyttämään medaljonkia maailmanvalloituksessa. Mutta miten kävisi seuraavaksi? Seuraavalla kerralla hän saattaisi hyvinkin onnistua ja se tietäisi suunnilleen maailmanloppua, koska jos Boulder pääsisi käsiin medaljonkin äärimmäisiin voimiin (jotka olivat Genava Khortytsyan mukaan hirvittäviä) ei sille mahtaisi enää kukaan mitään. Ei, vaikka heillä olisi kaikki neljä khorodia, eikä kyllä rehellisesti sanottuna ollut mitenkään varmaa, että he edes saisivat kaikkia neljää itselleen. Ametistisormus oli maailman syvimmässä paikassa, josta sitä ei todellakaan ollut helppoa saada ja lisäksi myös Boulder tiesi sen olinpaikan, kiitos petturi-Daven. Mutta se, milloin he kohtaisivat Stanley Boulderin seuraavan kerran ja mihin se kohtaaminen johtaisi, oli Akulle edelleen arvoitus.
Ukkonen jyrisi voimakkaasti Hanhivaaran suunnassa. Pian tummista pilvistä alkoi satamaan vettä, ei kovasti, mutta satoipa kuitenkin. Sateen alkaessa Paratiisitie häämötti jo ja koko kaarti odotti jännityksellä Akun pihan näkemistä: he nimittäin halusivat tietää, oliko sinne järjestetty väijytystä vai ei. Ja käveltyään tihkusateessa hetken aikaa Paratiisitietä pitkin, he näkivät sen: talon numero 13, jonka vasemmalla puolella oli valtava reikä seinässä. Aku muisti heti, että se oli tullut sinä päivänä, kun koko tämä hulluus oli alkanut, silloin kun Ronald ja Douglas olivat rysäyttäneet kaartin lentoaluksella sen lävitse ja pelastaneet Akun Boulderin kätyreiltä. Jos häntä ei olisi silloin pelastettu, tuntui kamalalta ajatellakin, millainen paikka maailma nyt olisi.
Pihalla ei ollut ketään, vaan se oli autio. Sisällä yhdessäkään ikkunassa ei näkynyt valoa ja nurmikkokin oli kasvanut niin paljon, että huomasi heti ettei sitä oltu leikattu pitkään aikaan. Talossa ei oltu selvästikään asuttu pariin kuukauteen ja se piti melkeinpä paikkaansa: siitä oli jo yli kuukausi, kun Aku viimeksi poistui kotoaan. Koska pihalla ei näkynyt merkkiäkään siitä, että joku olisi siellä, kaikki huokaisivat helpotuksesta: väijytystä ei ollut, Boulder ei ollut saanut tietoa kristallipallon olinpaikasta. Ja miksikä olisi? Eihän hän sentään mitään yliluonnollista kuuloaistia omistanut, jolla olisi voinut kuunnella heidän juttujaan satojen kilometrien päästä.
Kaarti astui Akun johdolla portista sisään (seuraten Akun ääntä, koska eivät nähneet häntä) ja käveli hänen perässään pihan poikki ovelle. Koska Aku oli lähtenyt kotoaan niin yllättäen, ovikaan ei ollut lukossa, joten hän ei tarvinnut edes avainta päästäkseen sisään. Oven avauduttua he saapuivat eteiseen ja sitä kautta suoraan olohuoneeseen, jossa oli lukuisten seinällä riippuvien taulujen lisäksi muun muassa televisio, laiskanlinna, sohva, sekä tietenkin hylly. Hylly, jossa oli Iineksen valokuvan ja muutaman kirjan lisäksi kristallipallo, jonka sisällä leijui aavemaisesti violettia savua. Kuhopro kohotti kätensä ja otti kristallipallon hyllyltä. Mitään ei tapahtunut, joten palloon ei oltu langetettu minkään sortin kirousta. Ja jos olisi, niin olisihan Aku sen toki huomannut. Nyt kaikki näyttivät iloisilta, hyvinkin jopa onnellisilta: he olivat saaneet kristallipallon kenenkään huomaamatta ja voisivat nyt palata sen kanssa takaisin rahasäiliölle viimeistelemään suursiivousta ja suunnittelemaan matkaa Challengerin syvänteeseen. Kaikki oli nyt hyvin, ainakin toistaiseksi. He kävelivät tyytyväisinä takaisin eteiseen, avasivat oven ja heidän onnellisuutensa haihtui heti kuin savuna ilmaan.
Kymmenen mustiin pukeutunutta Boulderin kätyriä seisoi jalkakäytävällä aseet tähdäten juuri avautunutta etuovea kohti. He seisoivat sievässä rivissä niin ettei portista tai aidan ylitse mahtunut pakenemaan. Akulla ei ollut takapihalla porttia ja siellä pihaa rajasi korkea pensasaita, jonka lävitse tai ylitse ei voinut kulkea. He olivat ansassa, heidät oli saarrettu. Lisäksi kaartilaiset huomasivat pian, että Boulderin kätyreitä ei ollut pelkästään Akun talon edessä eikä pelkästään kymmentä, vaan heitä oli ympäri Paratiisitietä, joka puolella, niin ettei mistään suunnasta voinut tulla kadulle tai poistua sieltä. Heitä oli varmasti lähemmäs sata. Pelko valtasi Akun: miten he olivat saaneet tietää, että kristallipallo olisi täällä? Oliko joku kaartista jälleen perränyt heidät? Sillä ei nyt kuitenkaan ollut tällä hetkellä mitään väliä. Ei ollut merkitystä, miten he löysivät kristallipallon. Ainoa merkitys oli sillä tosiasialla, että heitä odottaisi taistelu, joka käytäisiin kristallipallon ja mahdollisesti monen muunkin asian puolesta. Taistelu, jota he näillä näkymin eivät tulisi voittamaan.
Tuntuu tyhmältä jatkaa tarinaa samaan viestiin, jossa vastasin kommenttiin, mutta kun luku kerran on valmis, niin miksi turhaan viivyttää sen julkaisua. Tässä siis luku numero kuusitoista, joka on niin sanottu kenraaliharjoitus kakkososan huipentumalle. Ja kommentteja sitten myös.
Kuudestoista luku - Paratiisitien saarto
Kymmenessä minuutissa kaikki olivat lähtövalmiina. Jokainen kaartilaisista otti mukaansa ainoastaan aseensa, paitsi Kuhopro joka sujautti onyksikiven taskuunsa siltä varalta että sitä satuttaisiin tarvitsemaan. Kaikilla oli mielessään vain yksi asia: kristallipallo, joka heitä odotti ihan lähellä, niinkin tavallisessa paikassa kuin Akun olohuoneessa. Parasta tässä oli se, ettei Boulder tiennyt tästä mitään. He kaikki kuitenkin ottivat aseet mukaan siltä varalta, että heidät huomattaisiin. He nimittäin tiesivät, että Boulderilla oli kaiken varalta muutamia kätyreitään partioimassa Ankkalinnassa ja jos he näkisivät kymmenhenkisen porukan kaduilla kanniskelemassa kristallipalloa, se voisi herättää hiukan huomiota. Siksi heidän täytyi valmistautua kaikkeen, jopa tulitaisteluun.
Rahasäiliön pihalla he asettautuivat riviin ja Kuhopro puhui heille. Samaan aikaan taivaalle oli alkanut kerääntyä uhkaavan näköisiä myrskypilviä.
"Muistakaa, että me käymme ainoastaan hakemassa kristallipallon ja tulemme saman tien takaisin. Jos joku Boulderin kätyri tunnistaa meidät, ampukaa hänet. Meillä ei ole varaa jäädä odottamaan että hän ilmoittaa Boulderille meidän olevan täällä. Ja Aku.." hän käänsi katseensa Akuun. "Koska sinun turvallisuutesi on tärkein, koska juuri sinut Boulder haluaa enemmän kuin mitään muuta, saat ottaa tämän jaderannekorun. Saat tulla mukaan kunhan laitat sen ranteeseesi jolloin muutut näkymättömäksi. Silloin kukaan ei näe sinua ja pystyt mahdollisesti tekemään pari yllätysiskua, jos niille on tarvetta."
Aku nyökkäsi ja otti vastaan jaderannekorun, jonka Kuhopro hänelle antoi. Sitten hän laittoi sen vasempaan ranteeseensa ja huomasi pian muuttuvansa näkymättömäksi. Se oli outoa, sillä hän pystyi koskemaan itseensä, muttei näkemään itseään.
Ja niin Kuhopron kaarti lähti matkaan tiiviinä joukkona. Joukkoa johti itse Kornelius Kuhopro ja hänen perässään tulivat muut kaartilaiset. Aku piti perää, mutta ihmetteli, mikseivät muut halunneet häntä joukon keskelle voidakseen varmistaa, ettei hän katoa mihinkään. Nyt hänen mielessään oli kuitenkin vain yksi ajatus: mitä tapahtuisi, kun he pääsisivät hänen kotitalolleen ja hakisivat kristallipallon? Kuinka nopeasti Boulder saisi tietää siitä? Entäpä jos joku Boulderin kätyreistä tulisi vastaan... eihän hän tietenkään ehtisi ilmoittaa mitään Boulderille, koska hänet tapettaisiin saman tien, mutta oli toki myös mahdollisuus, että heitä seurattaisiin. Aku katsahti taakseen, vasemmalle sekä oikealle puolelleen, mutta ei nähnyt minkäänlaista liikettä. Ankkalinnan kadut olivat tyhjillään, koska oli elokuu ja suurin osa kaupunkilaisista oli vielä lomareissulla jossain. Taivas oli tummunut täysin ja äärimmäisen synkät pilvet vallanneet Ankkalinnan. Vaikka oli vasta myöhäinen iltapäivä, ulkona oli pilvien ansiosta jo melko hämärää.
Vaikka matkaa rahasäiliöltä Akun talolle ei ollut kilometriäkään, se tuntui Akusta ikuisuudelta. Koko matkan ajan hän mietti näkymättömänä heidän seuraavaa kohtaamistaan Stanley Boulderin kanssa. Viime kerralla Boulder oli jo melkein onnistunut tavoitteessaan saada Akulta tiedot, joista hän ei itsekään ollut vielä kunnolla perillä ja jotka auttaisivat häntä käyttämään medaljonkia maailmanvalloituksessa. Mutta miten kävisi seuraavaksi? Seuraavalla kerralla hän saattaisi hyvinkin onnistua ja se tietäisi suunnilleen maailmanloppua, koska jos Boulder pääsisi käsiin medaljonkin äärimmäisiin voimiin (jotka olivat Genava Khortytsyan mukaan hirvittäviä) ei sille mahtaisi enää kukaan mitään. Ei, vaikka heillä olisi kaikki neljä khorodia, eikä kyllä rehellisesti sanottuna ollut mitenkään varmaa, että he edes saisivat kaikkia neljää itselleen. Ametistisormus oli maailman syvimmässä paikassa, josta sitä ei todellakaan ollut helppoa saada ja lisäksi myös Boulder tiesi sen olinpaikan, kiitos petturi-Daven. Mutta se, milloin he kohtaisivat Stanley Boulderin seuraavan kerran ja mihin se kohtaaminen johtaisi, oli Akulle edelleen arvoitus.
Ukkonen jyrisi voimakkaasti Hanhivaaran suunnassa. Pian tummista pilvistä alkoi satamaan vettä, ei kovasti, mutta satoipa kuitenkin. Sateen alkaessa Paratiisitie häämötti jo ja koko kaarti odotti jännityksellä Akun pihan näkemistä: he nimittäin halusivat tietää, oliko sinne järjestetty väijytystä vai ei. Ja käveltyään tihkusateessa hetken aikaa Paratiisitietä pitkin, he näkivät sen: talon numero 13, jonka vasemmalla puolella oli valtava reikä seinässä. Aku muisti heti, että se oli tullut sinä päivänä, kun koko tämä hulluus oli alkanut, silloin kun Ronald ja Douglas olivat rysäyttäneet kaartin lentoaluksella sen lävitse ja pelastaneet Akun Boulderin kätyreiltä. Jos häntä ei olisi silloin pelastettu, tuntui kamalalta ajatellakin, millainen paikka maailma nyt olisi.
Pihalla ei ollut ketään, vaan se oli autio. Sisällä yhdessäkään ikkunassa ei näkynyt valoa ja nurmikkokin oli kasvanut niin paljon, että huomasi heti ettei sitä oltu leikattu pitkään aikaan. Talossa ei oltu selvästikään asuttu pariin kuukauteen ja se piti melkeinpä paikkaansa: siitä oli jo yli kuukausi, kun Aku viimeksi poistui kotoaan. Koska pihalla ei näkynyt merkkiäkään siitä, että joku olisi siellä, kaikki huokaisivat helpotuksesta: väijytystä ei ollut, Boulder ei ollut saanut tietoa kristallipallon olinpaikasta. Ja miksikä olisi? Eihän hän sentään mitään yliluonnollista kuuloaistia omistanut, jolla olisi voinut kuunnella heidän juttujaan satojen kilometrien päästä.
Kaarti astui Akun johdolla portista sisään (seuraten Akun ääntä, koska eivät nähneet häntä) ja käveli hänen perässään pihan poikki ovelle. Koska Aku oli lähtenyt kotoaan niin yllättäen, ovikaan ei ollut lukossa, joten hän ei tarvinnut edes avainta päästäkseen sisään. Oven avauduttua he saapuivat eteiseen ja sitä kautta suoraan olohuoneeseen, jossa oli lukuisten seinällä riippuvien taulujen lisäksi muun muassa televisio, laiskanlinna, sohva, sekä tietenkin hylly. Hylly, jossa oli Iineksen valokuvan ja muutaman kirjan lisäksi kristallipallo, jonka sisällä leijui aavemaisesti violettia savua. Kuhopro kohotti kätensä ja otti kristallipallon hyllyltä. Mitään ei tapahtunut, joten palloon ei oltu langetettu minkään sortin kirousta. Ja jos olisi, niin olisihan Aku sen toki huomannut. Nyt kaikki näyttivät iloisilta, hyvinkin jopa onnellisilta: he olivat saaneet kristallipallon kenenkään huomaamatta ja voisivat nyt palata sen kanssa takaisin rahasäiliölle viimeistelemään suursiivousta ja suunnittelemaan matkaa Challengerin syvänteeseen. Kaikki oli nyt hyvin, ainakin toistaiseksi. He kävelivät tyytyväisinä takaisin eteiseen, avasivat oven ja heidän onnellisuutensa haihtui heti kuin savuna ilmaan.
Kymmenen mustiin pukeutunutta Boulderin kätyriä seisoi jalkakäytävällä aseet tähdäten juuri avautunutta etuovea kohti. He seisoivat sievässä rivissä niin ettei portista tai aidan ylitse mahtunut pakenemaan. Akulla ei ollut takapihalla porttia ja siellä pihaa rajasi korkea pensasaita, jonka lävitse tai ylitse ei voinut kulkea. He olivat ansassa, heidät oli saarrettu. Lisäksi kaartilaiset huomasivat pian, että Boulderin kätyreitä ei ollut pelkästään Akun talon edessä eikä pelkästään kymmentä, vaan heitä oli ympäri Paratiisitietä, joka puolella, niin ettei mistään suunnasta voinut tulla kadulle tai poistua sieltä. Heitä oli varmasti lähemmäs sata. Pelko valtasi Akun: miten he olivat saaneet tietää, että kristallipallo olisi täällä? Oliko joku kaartista jälleen perränyt heidät? Sillä ei nyt kuitenkaan ollut tällä hetkellä mitään väliä. Ei ollut merkitystä, miten he löysivät kristallipallon. Ainoa merkitys oli sillä tosiasialla, että heitä odottaisi taistelu, joka käytäisiin kristallipallon ja mahdollisesti monen muunkin asian puolesta. Taistelu, jota he näillä näkymin eivät tulisi voittamaan.