Keskustelujen arkisto

Ja jatkoa jälleen. Jos minulla on jatkossakin näin paljon aikkaa kirjoittaa, tämä tarina on ohitse hyvinkin nopeasti. Kuitenkin esimerkiksi viikonloppuisin en juurikaan ehdi kirjoitella, joten voi olla, että tämä on viimeinen luku tällä viikolla. On kuitenkin hyvinkin mahdollista, että tällä viikolla tulee vielä yksi luku, riippuu vähän.

Ja nyt jos Kreach ei kerran ennen elokuuta ehdi tarinaani kommentoida, niin sitä suuremmalla syyllä tarvitsen enemmän kommentoijia. Kaikki piilolukijat, jotka luette tarinaa, mutta ette koskaan syystä tai toisesta vaivaudu kommentoimaan, niin nyt sitä rakentavaa kommenttia tulemaan, jotta tarinaa on mukavampaa kirjoittaa :)

Kahdeksas luku - Kivisali

Kaikki tuijottivat Boulderia, joka seisoi kivisalin perällä häijy hymy kasvoillaan. Hän oli jälleen kerran pukeutunut mustiin vaatteisiin ja hänen kaulassaan oli tuttu kultainen medaljonki. Hänellä ei kuitenkaan ollut avainta, jonka retkikunta oli luullut löytävänsä luolan perältä. Se vahvisti Roopen teorian, jonka mukaan luola oli pelkkä ansa, todenmukaiseksi. He olivat tulleet koko matkan vain tavatakseen Boulderin. Sen takia James oli menettänyt kolme sormeaan ja Hector oli joutunut juomaan epäilyttävää lientä, jolla ei onneksi ollut ollut minkäänlaista vaikutusta. Kaikki tämän takia. He olivat ansassa.

"Miten sinä tänne pääsit ja mitä oikeastaan teet täällä?" James kysyi Boulderilta. Boulder naurahti häijysti ja vastasi sitten:
"Samalla tavalla kuin tekin. Tosin, minä satuin olemaan hieman fiksumpi, enkä esimerkiksi menettänyt ainoatakaan sormeani." hän näytti molempia käsiään, joissa kummassakin oli viisi sormea, eikä minkäänlaisia merkkejä siitä, että niihin olisi isketty giljotiinilla.
"Löysin luolan medaljongin avulla, kun vähän räjäyttelin hiekkadyynejä niillä main. Laitoin ensimmäiselle tasanteelle viisi ohutta puukeppiä ja koska mekanismi aktivoituu viiden sormen koskettaessa sitä, giljotiini katkaisi kepit ja pääsin eteenpäin." Boulder piti pienen tauon ja jatkoi sitten: "Seuraavaksi eteen tuli pullo täynnä nestettä. Ymmärsin, että tässä mekanismi toimii, kun pullosta poistuu hiukan nestettä. Jotkut tyhmät ovat oikeasti menneet juomaan sitä, mutta minä tyydyin kaatamaan sitä maahan, niin että siihen jäi pieni lammikko ja pääsin tänne. Olen viimeisen tunnin ajan odottanut teitä täällä, sillä tiesin että olette löytäneet khorodin. Luulin itsekin, että avain lippaaseen olisi täällä, mutta eipä ollut. Joka tapauksessa tärkeintä on nyt, että te olette siinä ja että minä olen tässä. Te olette aseettomia ja minulla on medaljonkini, siispä -"

Samalla hetkellä jokainen retkikunnasta veti aseensa esille ja osoitti sillä Boulderia, joka puolestaan tyytyi nauramaan.
"Meinaatteko te oikeasti vielä yrittää tuota? Yritätte voittaa Khortytsyan medaljongin typerillä tuliaseillanne. Päivän vitsi." Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja retkikunta tajusi viime hetkellä siirtyä syrjään, kun medaljonki välähti ja ampui pienen kultaisen valopallon, joka osui oveen, josta he olivat juuri äsken tulleet saliin. Ovi räjähti saman tien pieniksi murusiksi ja Boulder nauroi edelleen häijysti. Retkikunta hajaantui hiukan: osa heistä jäi salin perälle ja osa liikkui hieman Boulderia kohti. Jokaisella oli edelleen ase ampumavalmiudessa.
"Älkää tuhlatko luoteja!" Hector huusi ohjeita. "Ampukaa vain kun teillä on hyvä paikka ja varma sihti! Muistakaa varoa medaljonkia!"
Medaljonkia todellakin sai varoa, sillä siitä sinkoili jatkuvasti kultaisia valopalloja, jotka vaurioittivat kivisalin seiniä koko ajan enemmän. Retkikunta pelkäsi kivisalin sortuvan pian, jos he eivät saisi Boulderia aisoihin.

Kuului laukaus. Oliver oli ampunut Boulderia kohti vain muutaman metrin päästä, mutta silti luoti oli mennyt hiukan huti. Boulder kuitenkin huomasi sen ja kääntyi välittömästi Oliverin puoleen ja medaljonki ampui taas valopallon. Oliver kumartui nopeasti alas ja valopallo osui hänen takanaan olleeseen seinään, johon tuli nyt iso reikä, josta alkoi virtaamaan hiekkaa saliin. Oliver sai pian uuden paikan ja yritti jälleen ampua, mutta luoti meni taas hiukan ohitse. Hän yritti vielä kolmannenkin kerran, mutta silloin Boulder sai tarpeekseen ja medaljongin aiheuttama paineaalto paiskasi Oliverin päin salin seinää. Sitten medaljongista sinkosi valopallo, jonka ei selkeästikään ollut tarkoituskaan osua seinää vasten makaavaan Oliveriin vaan seinään tämän yläpuolella. Valopallo osui kohteeseensa ja seinään räjähti toinenkin reikä, josta alkoi valua hiekkaa suoraan tajuttoman Oliverin päälle. Hänen aseensa oli seinään iskeytyessä pudonnut hänen kädestään, mutta toisessa kädessään hänellä oli edelleen musta lipas, jonka sisällä jaderannekoru oli. Sekin alkoi vähitellen hautautua hiekkaan, mutta kukaan ei huomannut, että hiljalleen se alkoi myös hohtaa.

Siinä samassa muut hyökkäsivät. Luodit halkoivat ilmaa ja niitä tuli viidestä eri suunnasta. Boulder pystyi estämään ne kaikki, mutta sekään ei helppoa ollut. He ovat kehittyneet viime kerrasta, hän kuiskasi niin hiljaa, että se olisi hyvin voinut olla ajatus. Mutta eivät he silti minua voita. Heillä on vain tuliaseet. Heillä ei ole khorodeja, heillä ei ole mitään, mikä voisi minut pysäyttää. Olen voittamatton, olen kuolematon, niin kauan kuin minulla on sinut, medaljonkini. Viisi valopalloa sinkosi medaljongista samaan aikaan ja jokainen niistä lähti kohti yhtä retkikuntalaisista. He kaikki ymmärsivät kumartua ajoissa, jolloin valopallot osuivat seiniin ja yhä useammasta kohdasta alkoi valumaan hiekkaa saliin. Oliver oli jo kasvoja lukuunottamatta hautautunut hiekkaan ja hädin tuskin pystyi enää hengittämään. Kukaan ei voinut auttaa häntä, sillä Boulder ei päästänyt ketään hänen lähelleen. Hiekan alle jo kokonaan hautautunut musta lipas hohti jo niin kirkkaasti, että valonsäteet pilkahtelivat jo hiekanmurusten välistä, mutta kukaan ei vieläkään kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota.

Me voitamme, medaljonkini. Heillä ei ole mahdollisuuksia meitä vastaan, meillä on paljon enemmän voimaa. Boulder kohotti kädellään medaljongin kohti salin kattoa ja yhdessä väläyksessä kattoonkin räjähti ammottava reikä, jonka kautta saliin alkoi tulvia hiekkaa kuin saavista kaataen.
"Mitä hittoa sinä luulet tekeväsi?" Hector huusi. "Sali täyttyy hiekasta, etkö tajua, ettet itsekään tätä menoa pääse pois täältä?"
"Älä sinä takinkääntäjä puutu siihen, mitä minä teen!" Boulder ärähti. "Sinä näet vielä, mihin kaikkeen minä pystyn."

Tehdään se, medaljonkini!

Ja sitten se tapahtui: samalla hetkellä, kun medaljongista purkautui valtava paineaalto, khorodi paljasti medaljonkia vastustavan voimansa ja muodosti sekin oman paineaaltonsa, joka iskeytyi Boulderia kohti. Kukaan ei nähnyt tai kuullut mitään, kaikki oli sokaisevaa kirkasta valoa ja melu kidutti korvia. Pian tuttu kipu sekoittui joukkoon: viimeksi yhtä suurta tuskaa he olivat tunteneet Kuolemanlaaksossa, kun Boulder oli lähes tappanut heidät kaikki. Se tapahtuisi nyt uudestaan, mutta miksi se tuntui nyt pahemmalta kuin viimeksi? Miksi kaikista tuntui, että paineaallon voima olisi kaksinkertaistunut?

Ja siinä samassa se oli ohi. He kaikki makasivat kuumalla hiekalla auringonpaisteessa ja kipu oli poissa. Se oli ollut vain hetkellistä, eikä kenellekään ollut käynyt mitenkään. Mutta miksi? Miksi isku oli epäonnistunut? Pian he saivat siihenkin vastauksen: Boulder nousi ylös hiekasta, hänkin oli siis saanut osansa paineaallosta. Boulder kääntyi kohti mustaa lipasta, joka yllättäen leijui ilmassa. Se hohti kirkasta violettia valoa ja vartioi, ettei Boulder tulisi askeltakaan lähemmäksi. Retkikunta nousi ylös ja jäi seisomaan lippaan vierelle. Kenelläkään heistä ei ollut enää asetta kädessään, mutta miksi pitäisi olla? Boulder oli hävinnyt tämän taistelun. Khorodi oli hänelle liikaa. Ja Boulder itsekin tajusi sen: hän avasi medaljongilla ilmaan mustan aukon ja muut tajusivat, että hän aikoi paeta. He eivät kuitenkaan ehtineet estää häntä, sillä Boulder veti aseensa salamannopeasti esille ja ampui lähimpänä seissyttä Jamesia rintaan. James kaatui saman tien maahan ja Boulder katosi mustaan aukkoon. Tämä taistelu oli ohitse.

Karhis hyvä, ymmärrät kai että on aika vaikeaa kuuden kaartilaisen joukosta poimia joku yksi, jonka mietteitä lähtisin kuvailemaan :) Niillekin löytyy paikkansa myöhemmistä luvuista. Ja onhan sitten tulossa se yksi luku, joka keskittyy kokonaan yhteen henkilöön ja näillä näkymin se tulee olemaan neljästoista tai viidestoista luku. Mutta kiitokset kommentista joka tapauksessa.

Ensinnäkin sehän on totta, että niitä kovin mullistavia juonenkäänteitä tässä ei hirveästi ole, kuten esimerkiksi Karhiksen Xuir-sarjassa, joka on niitä niin täynnä, ettei perässä meinaa pysyä (:D). Grönlannin matkasta ei kuitenkaan ole mikään identtinen tulossa, vaikka toki samoja piirteitä löytyy (etsitään khorodia yms.) mutta lupaan, että jotain tulee tapahtumaan :)

On myös totta, ettei jännitys päässyt yhtä huippuunsa kuin ykkösosan päätteessä, mutta se ei ollut tarkoituskaan, koska se ''Valo'' -luku oli nimenomaan trilogian ykkösosan päätösosa, tämä oli vain tavallinen luku keskellä trilogian kakkososaa.

Ja ehdottoman tärkeää, että sitä rakentavaa palautetta tulee. Tuo oli juuri sitä. Rakentavan palautteen perusteella on helpompaa parantaa tarinan epäkohtia, kunnes viimeisillä metreillä tarina hipoo jo täydellisyyttä (jospa ei nyt kuitenkaan liioiteltaisi...). Joten ehdottomasti kiitokset rakentavasta palautteesta Kreatsille.

Ihan ensiksi pahoitteluni siitä, millainen tämä seuraava luku on. Se on pitkä, tylsä, melko turhakin jopa, mutta siinä mielessä välttämätön, että olisin varmasti saanut kauhet valitukset, jos en olisi tästä mitenkään kertonut. Ehkä muutenkin hiukan tönkkö, eikä missään tapauksessa kuulu trilogian parhaimpiin lukuihin, ennemminkin sinne huonoimpiin. Joka tapauksessa:

Yhdeksäs luku - Liekkimeri

Aurinko porotti pilvettömältät taivaalta ja teki jo valmiiksi kuumasta ilmasta erityisen tukalan. Keskellä Algerian hiekkoja seisoi pieni kylä, jossa oli arviolta parikymmentä tyypillistä afrikkalaista taloa. Useimmat taloista olivat neliönmuotoisia ja kooltaan huomattavasti omakotitaloja pienempiä ja niissä oli olkikatot. Koon perusteella saattoi arvella, että yhteen taloon mahtuisi asumaan korkeintaan neljä henkeä, eikä heille kaikillekaan välttämättä ollut sänkyjä pienimmissä taloissa. Sisätilojen ahtauden takia kylän asukkaat viettivät suurimman osan päivästä ulkona hoitaen kukin omia hommiaan. Kylän perällä pienellä kukkulalla seisoi kylän kokoon nähden hyvin suuri rakennus, joka sen oviaukon yläpuolella olevan kyltin mukaan oli sairaala. Se muistutti sisältä kuin mitä tahansa suuremmankin kaupungin sairaalaa ja oli varmasti kehittynein rakennus satojen kilometrien säteellä. Jokainen sairaalahuone sisälsi yhden tai kaksi sairaalapetiä ja kaiken maailman vimpaimia ja vempaimia, sellaisia joita sairaaloissa yleensäkin oli. Seinät olivat valkoiset ja useissa huoneissa niissä roikkui useita tauluja.

Sillä hetkellä sairaalassa oli hyvin paljon potilaita. Varsin ikävä kulkutauti oli iskenyt kylään ja lähes puolet sen asukkaista oli joutunut sairaalahoitoon sen takia. Sairaanhoitajat olivat kuitenkin sen verran hyvin koulutettuja, että he osasivat hommansa ja suurin osa makasi sängyissään varsin terveen näköisinä ja heidän täytyikin jäädä sinne ainoastaan yön ylitse tarkkailuun. Sairaalan itäsiivessä pienessä huoneessa istui kolme miestä. Lähimpänä ovea istuvalla miehellä oli pitkät vaaleat hiukset ja kasvoissa jonkin verran ryppyjä, joista saattoi päätellä miehen olevan jo lähes viisikymmenvuotias. Hänen merensiniset silmänsä tuijottivat huoneen perällä olevasta ikkunasta ulos kylään päin, aivan kuin odottaen jotain. Hänen vieressään istui hieman nuoremman näköinen mies, jolla oli lyhyet mustat hiukset ja muutamia kivuliaan näköisiä haavoja muuten komeilla nuoren miehen kasvoillaan. Hän keskusteli hiljaa kolmannen, melko lyhyen miehen kanssa. Tällä kolmannella miehellä ei ollut hiuksia lainkaan, vaan paljas päänahka kiilteli auringonvalon osuessa siihen. Hänen kasvoistaan ei ollut paljoa jäljellä, sillä ne näyttivät hyvin kärsineiltä: nenästä oli pieni palanen irronnut ja joka paikassa oli verisiä rupia ja arpia. Lisäksi hänen vasemmassa kädessään oli selkeä ampumahaava. Hän kuitenkin näytti suhteellisen hyväkuntoiselta ottaen huomioon, miltä hänen kasvonsa näyttivät.

"Minä olen kunnossa, Marcus, olen täysin kunnossa!" kalju mies vakuutteli nuoremmalle miehelle, jonka kanssa keskusteli.
"Ei, sinä et todellakaan ole kunnossa, Aron" Marcus sanoi. "Sinua on ammuttu ja saat olla onnellinen, että olet ylipäänsä hengissä. Sinun pitäisi olla sängyssä eikä täällä hortoilemassa. Me lupaamme kyllä kertoa sinulle heti kun muut tulevat."
"Jos tulevat." pitkätukkainen mies murahti irrottamatta katsettaan ikkunasta.
"Mitä tarkoitat, Elliot?" Marcus kysyi.
"Sitä vain, että khorodit ovat varmasti hyvin suojattuja ja niitä suojaavat monenlaiset ansat ja esteet. Lisäksi jos Boulder on saanut tietää..."
"Miten Boulder muka saisi tietää että me etsimme khorodeja?" Marcus kysyi.. "Eihän hän tiedä edes niiden olemassaolosta!"
"Pian he tulevat mukanaan kaksi khorodia" Aron sanoi ja pyöritteli kädessään pientä mustaa kiveä. "Olen varma."

Samaan aikaan kylän toisella puolella kaksi mustaan pukeutunutta miestä seisoskeli erään talon takana. Molemmilla heistä oli käsivarren ympärille kiedottu keltainen huivi ja kädessään puinen keppi, joka muistutti hyvin paljon soihtua. He kaatoivat soihtujen päälle jotain ainetta ja lähtivät sitten niiden kanssa kävelemään kylän halki. Kyläläiset katsoivat ihmeissään miehiä, jotka olivat paahtavassa helteessä pukeutuneet paksuihin mustiin vaatteisiin, mutta ihmetys vaihtui pian kauhuksi: kun miehet ohittivat ensimmäisen talon, toinen heistä otti taskustaan tulitikkuaskin, raapaisi yhden tikun ja heitti sen talon katolle. Rutikuiva olkikatto syttyi välittömästi ja romahti nopeasti sytyttäen koko talon palamaan. Talossa sisällä ollut nainen juoksi kauhuissaan ulos ja huusi muilta kyläläisiltä apua. Seuraavan talon kohdalla toinen miehistä raapaisi toisen tulitikun ja heitti sen samalla tavalla talon katolle, jonka seurauksena sekin talo oli pian ilmiliekeissä. Talot paloivat nopeasti ja tuli levisi pian uloskin: ulkona olevat pyykkinarut ja muut esineet syttyivät myös nopeasti tuleen ja paloivat silmänräpäyksessä. Miehet jatkoivat talojen sytyttämistä kävellessään samalla kohti sairaalaa. Paniikissa olevat kyläläiset yrittivät epätoivoisina sammuttaa paloa heittämällä hiekkaa ja lehtiä liekkeihin, mutta se ei auttanut mitään, ainoastaan pahensi asiaa. Pian kylän jokainen talo oli liekeissä ja tuli levisi jatkuvasti rutikuivassa maassa saartaen kyläläiset yhä tiiviimmälle alueelle.

Nyt miehet seisoivat kukkulan juurella. Sen huipulla häämötti valkoinen sairaala ja sen nurkan takana lymyili kaksi mustiin pukeutunutta miestä lisää. Kuten kylän sytyttäneillä miehillä, myös molemmilla heistä oli käsivarren ympärillä keltainen huivi. Heidän kasvonsa olivat muuten normaalit, mutta silmistä paistoi tyhjä katse. Kylän sytyttäneet miehet kiipesivät kukkulan huipulle ja astelivat nurkan takana odottelevien tovereidensa luokse.
"Vincent, Malcolm, onko kaikki hoidossa?" toinen miehistä kysyi. Vincent katsoi miestä. Täytyy noudattaa kaikkea, mitä herran palvelijat sanovat ja vastaa heidän kysymyksiinsä todenmukaisesti. Hän oli saanut käskyn ja sitä hänen oli noudatettava.
"On" Vincent sanoi. "Kaartilaiset lähtivät puoli tuntia sitten, lukuunottamatta muutamaa, jotka jäivät sairaalaan odottelemaan. He istuvat tällä hetkellä sairaalan itäsiivessä ja heillä on musta onyksikivi, aito sellainen."
"Hienoa" mies sanoi. "Hoidetaan tämä pois alta ja viedään kivi Boulderille."

Hän raapaisi jälleen tulitikun ja kosketti sillä kädessään olevaa puukeppiä, joka leimahti välittömästi liekkeihin. Hänen toverinsa käveli sairaalan ympäri ja valeli seinät ja katon jollain nesteellä ja sytytti sitten oman keppinsä. Tämän jälkeen hän heitti sen sairaalan katolle ja se roihahti liekkeihin. Toinen miehistä puolestaan heitti palavan soihtunsa avonaisesta ikkunasta tyhjään sairaalahuoneeseen ja tämä huonekin syttyi nopeasti liekkeihin. He käskivät Vincentiä ja Malcolmia keräämään sairaalan seinien juurelle kaikkea rutikuivaa ja mahdollisimman hyvin palavaa materiaalia ja kun he sen tekivät, miehet astuivat avonaisesta ovesta sairaalan sisäpuolelle ja sytyttivät sieltä käsin kuivat lehdet ja muut palamaan. Tuli levisi nopeasti ja ympäröi sairaalan. Nyt sieltä ei pääsisi ulos. Kaikki sairaalassa olevat olivat loukussa tulen saartamina,

Päästyään sisälle nelikko alkoi kävelemään pitkin käytävää, jonka seinillä oli useita ovia molemmin puolin ja niistä jokaisen takana oli sairaalahuone. He availivat ovia ja heittivät palavia tulitikkuja sairaalavuoteille, jolloin sekä vuoteet että niillä makaavat potilaat leimahtivat liekkeihin. Armoa ei tunneta. Surmatkaa kaikki, joka ikinen. Älkää jättäkö ketään henkiin. Myös Vincent ja Malcolm olivat saaneet tulitikkuaskit ja hekin sytyttivät tikkuja ja heittivät niitä sairaalahuoneisiin. Kukaan henkilökunnasta ei ollut vielä huomannut mitään, joka oli kyllä ihme, sillä koko kylä oli liekeissä, samoin nyt jo puolet sairaalasta. Päästyään käytävän loppuun saakka ja sytytettyään jokaisen sen varrella olevan huoneen tuleen, he kääntyivät oikealle, jossa alkoi uusi käytävä. Käytävän alussa seinällä oli kyltti, jossa luki ''Itäsiipi''.
"Noniin, minusta tuntuu, että nyt alkaa polttaa."

Itäsiiven päätyhuoneessa kolme miestä keskusteli edelleen siitä, kuinka nopeasti muut kaartilaiset palaisivat, vai palaisivatko ollenkaan. Pitkätukkainen Elliot oli jo kauan sitten irrottanut katseensa ikkunasta, eikä siis ollut huomannut kylässä riehuvaa liekkimerta.
"Minä veikkaan, että toinen retkikunta palaa ja heillä on khorodi mukanaan, mutta toinen taas ei palaa lainkaan." Aron sanoi.
"Minä taas veikkaan, että kummatkin palaavat mutta ilman khorodeja." Marcus sanoi.
"Mikä himputin veikkaus täällä on meneillään?" Elliot ärähti. "Toverimme ovat hengenvaarallisella matkalla etsimässä esineitä, jotka voivat pelastaa maailman ja te täällä veikkailette, palaavatko he hengissä takaisin! Laittakaa nyt ihmeessä vielä panoksetkin."
Aron kaivoi taskuaan ja paiskasi pöydälle viisi dollaria.
"Noh, anna tulla, pistä samalla mitalla." hän sanoi. Marcus kaivoi taskustaan saman summan ja laittoi sen pöydälle. Elliot huokaisi ääneen ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan.

Katsoessaan ikkunasta ulos, Elliotin turhautunut ilme muuttui kauhuksi. Hän tuijotti ikkunasta kylää, joka oli peittynyt valtavan liekkimeren alle ja jonka muutamat vielä elossa olevat asukkaat juoksentelivat paniikissa ympäriinsä ja huutelivat epätoivoisina apua. Nyt myös Aron ja Marcus käänsivät katseensa ikkunaan ja näkivät saman. Marcus pomppasi välittömästi ylös tuolistaan ja ryntäsi huoneen ovelle.
"Meidän täytyy mennä auttamaan heitä, koko kylä on ilmiliekeissä!" hän sanoi ja avasi oven. Hetken kuluttua hän kuitenkin sulki sen entistä järkyttyneemmän näköisenä.
"Käytävä on liekeissä myös! Neljä Boulderin kätyriä kävelee tänne päin ja sytyttää matkan varrella jokaisen huoneen liekkeihin!"
"Meidän on mentävä ikkunasta, muuten kärvennymme elävältä." Aron sanoi. Elliot ehti ikkunalle ensin, mutta katsottuaan ikkunasta ulos sen alle, kaikki toivo pakoonpääsystä murskaantui kuin lasinen ikkuna kiven osuessa siihen. Ikkunan alla roihusivat liekit, jotka olivat levinneet niin laajalle eteenpäin, ettei ikkunasta hyppääminen johtaisi mihinkään muuhun kuin turmioon. Kaikki kolme katsoivat hätääntyneinä toisiinsa. Pakotietä ei ollut. He olivat loukussa.

Boulderin miehet saapuivat nyt käytävän päässä olevan oven luokse. Nyt Vincent astui edelle ja otti taskustaan pienen pullon, jonka kyljessä oleva pieni varoitusmerkki viittasi siihen, että aine oli helposti räjähtävää. Hän kaatoi oven eteen lammikon nestettä ja otti tulitikut esille.
"Typerys! Sinä räjäytät meidät kaikki! Estäkää häntä, meidän on saatava kivi, ei räjäytettävä koko paikkaa!"
Mutta oli jo liian myöhäistä. Vincent raapaisi tulitikun, astui muutaman askeleen taaksepäin ja pudotti palavan tikun lammikkoon.

Ja sitten räjähti hyvin kuuluvasti. Sairaalan itäsiipi räjähti säpäleiksi ja kun pullo kirposi Vincentin kädestä ja lensi liekkeihin, muukin sairaala räjähti taivaan tuuliin. Mitään ei ollut jäljellä, kaikki oli tuhoutunut. Suunnitelma oli epäonnistunut, he eivät olleet saaneet onyksikiveä, vaan olivat Vincentin typeryyden takia räjäyttäneet itsensä. Sairaalan rauniot paloivat pienen kukkulan päällä. Alhaalla kylässä valtaisa liekkimeri saartoi viimeiset kyläläiset ja pakotti nämä antautumaan. Kaikki oli ohitse ja jäljellä vain silmitön tuho ja hävitys.

Ikävä kyllä tästä luvusta, joka kertoo nyt tästä jäätikölle lähteneestä retkikunnasta, tuli alultaan aika samankaltainen, kuin aavikolle lähteneen retkikunnan matkan alusta. Lisäksi tässä ei juurikaan mitään tapahdu, joten tätäkin voisi sanoa aika lailla väliluvuksi. Ne suurimmat tapahtumat painottuvat enemmän tarinan loppupäähän.

Kymmenes luku - Revontulien valossa

Lentokone laskeutui auringon valossa kimaltelevalle lumikentälle. Laskeutumispaikan ylitse oli selkeästi kävelty monia kertoja, sillä lumi oli askelten painosta pakkautunut tiiviimmäksi ja maa oli siksi hyvin liukas, vähän kuin jäätä. Lentokone liusui hetken aikaa maassa eteenpäin, kunnes lopulta pysähtyi. Hetken kone seisoi siinä, eikä mitään tapahtunut. Sitten muutaman minuutin kuluttua laskeutumisesta ovi aukesi ja ulos astui vanha, parrakas ja pyöreähkö mies, kaartin johtaja Kornelius Kuhopro. Hänellä oli seläss
ään valtava reppu, joka oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Kuhopron jäljessä koneesta astuivat Ronald ja Aku, sekä kolme ankanpoikaa. Jokaisella heistä oli yllään paksut talvivaatteet ja selässään reput, tosin kaikilla pienemmät kuin Kuhoprolla, joka kuitenkin oli heistä kaikista selvästi isokokoisin ja pystyi kantamaan suurimman taakan. Aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Koska ilma oli selkeä, oli pakkastakin paljon enemmän. Paksuissa talvivaatteissakin heillä oli jo kylmä, mutta he lohduttautuivat ajatuksella Pellen kehittämästä arktisiin olosuhteisiin tarkoitetusta autosta, jossa olisi lämmin.

Noin kilometrin matkan päässä lentokoneen laskeutumista siinsi pieni kylä, jonka talot eivät oikeastaan olleet taloja. Ne olivat jääpaloista rakennettuja igluja, vaikka joukosta tosin löytyikin muutama pieni puutalo, jotka luultavasti olivat kauppoja. Lähellä heidän laskeutumispaikkaansa näkyi meri, jonka rannassa muutamat eskimot olivat kalastamassa. Retkikunnan ei kuitenkaan ollut tarkoitus mennä kylään, vaan ainoastaan ohittaa se. He lähtisivät pian kohti Grönlannin sisämaata, sen arktisia ja ankaria jäätiköitä, tavoitteenaan löytää maaginen kristallipallo, joka näytti tulevia tapahtumia. Sen avulla he olisivat askeleen lähempänä Stanley Boulderin ja Khortytsyan medaljongin kukistamista, siis mikäli toinen ryhmä olisi löytänyt myös khorodin. Sen jälkeen jäljellä olisi enää yksi khorodi, jonka olinpaikka heillä oli tiedossa, mutta kenelläkään ei ollut mitään hajua siitä, mikä se khorodi oikein voisi olla.

Retkikunta oli jo lähes valmiina lähtöön. Enää puuttui yksi asia - Dave. Hän kuului myös kaartiin ja oli päätynyt jäätikköryhmään, mutta hän ei ollut tullut vielä ulos koneesta. Hän oli sanonut, että hänen täytyi tehdä eräs tärkeä asia ja että hän tulisi parin minuutin kuluessa. Sisällä lentokoneessa Dave istui punaisella pehmeällä istuimella ja keskusteli kännykkänsä välityksellä jonkun kanssa.

"Retkikunta lähtee pian" Dave sanoi.
"Hienoa. Muista näytellä rooliasi uskottavasti loppuun saakka. Älä iske liian aikaisin. Vasta kun kristallipallo on löytynyt."
"Kyllä, herra Boulder, näin minä teen"
"Ja muista ilmoittaa minulle, mikäli jokin ei mene suunnitelmien mukaan. Pienetkin yksityiskohdat on huomioitava. Kaiken on mentävä täsmälleen niin kuin on suunniteltu, jotta voimme saada kristallipallon."
"Selvä. Minä lähden nyt retkikunnan mukaan, he odottelevat jo minua." Dave sanoi, sulki puhelimensa ja liittyi muiden seuraan.

Pian kaikki olivat ahtautuneet punaiseen autoon, joka muistutti muuten normaalia tila-autoa, mutta siinä oli renkaiden paikalla jalakset joiden avulla auto kulki lumella. Kuhopro asettui ohjaajan puikkoihin ja hänen vieressään etupenkillä istui Ronald. Dave, Aku ja ankanpojat istuivat takapenkillä. Matkan alkaessa pojat pelailivat korteilla ja kun Aku mainitsi olevansa haka pokerissa, hänkin liittyi peliin. Dave keskusteli takapenkiltä käsin Ronaldin ja Kuhopron kanssa siitä, missä vaiheessa he pysähtyisivät houkuttelemaan khorodia esille ja kun Ronald oli varmistanut koordinaatit lapusta, hän ilmoitti että he joutuisivat istumaan autossa pitkälle iltaan saakka.

Aurinko laski hyvin varhain, jo neljän jälkeen iltapäivällä ja pian olikin jo täysin pimeää. Keskustelu pysähtymispaikasta oli hiljentynyt jo aikoja sitten, mutta pokerinpelaajat eivät vieläkään olleet lopettaneet. Nyt myös Dave oli liittynyt peliin. Illan pimetessä pelaaminen kävi kuitenkin hyvin hankalaksi, sillä kortteja oli vaikeaa nähdä pimeässä, eikä Pelle ollut ottanut autoa valmistaessaan huomioon sitä, että Grönlannissa aurinko laskisi aikaisin. Taskulamput olivat kyllä mukana, mutta ne kaikki olivat takaluukussa, eikä kukaan vaivautunut niitä sieltä hakemaan yhden vaivaisen korttipelin tähden. Pian kuitenkin pelaajien toive valosta toteutui: pimeälle taivaalle syttyi kirkkaita, värikkäitä nauhoja, jotka tanssivat yöllisellä taivaalla.
"Revontulia!" Aku huudahti ja osoitti auton kattoikkunaa, josta revontulien valo pääsi autoon sisään.
"Olen nähnyt revontulia vain kerran aikaisemmin" Ronald sanoi. "Ja sekin kerta oli Kreikassa. Ne ovat äärimmäisen harvinaisia niin etelässä, mutta minä satuin olemaan paikalla juuri oikeaan aikaan."

Värikkäiden revontulien valossa matka jatkui sujuvasti ja korttipelikin sujui taas. He ajoivat vielä jonkin aikaa, kunnes Ronald otti taas koordinaattilapun esille ja totesi, että he olivat aika lailla perillä. Auto pysähtyi ja matkustajat nousivat kyydistä. Heti päästyään ulos autosta, jokainen heistä tunsi epämiellyttävän kylmyyden, joka tunkeutui läpi talvitakkien ja pureutui sisimpään asti. Vaikka revontulet loistivatkin edelleen taivaalla, heidän oli vaikeaa nähdä kovin pitkälle ja siksi he tyytyivätkin arvelemaan, ettei missään lähettyvillä olisi mitään epätavallista, joka voisi viitata lähellä olevaan khorodiin. Koska oli pimeää ja yö lähestyi, he päättivät jättää khorodin etsimisen seuraavalle päivälle. Retkikunta tyhjensi auton takakontin, ja otti sieltä neljä telttaa, jotka he pystyttivät lumelle auton viereen. Aku ja pojat saivat isoimman teltan, yhdessä teltassa yöpyi Kuhopro, yhdessä Ronald ja yhdessä Dave. Daven teltta pystytettiin selkeästi muita kauemmaksi, joka takasi hänelle loistavat mahdollisuudet pitää yhteyttä herraansa muiden saamatta tietää asiasta mitään.

Kun teltat oli pystytetty, he kaikki kävivät nukkumaan. Seuraavana päivänä olisi tärkeä päivä, sillä silloin he houkuttelisivat rubiinilautasella jäätiköllä piileskelevän khorodin esille. Sitten he voisivat palata sairaalalle odottelemaan toista ryhmää - elleivät he siis jo ole palanneet silloin.

Nukkumaan mennessään Ronald huomasi, että hänellä oli väärä makuupussi. Se, mihin hän oli epähuomiossa jo kömpinyt sisään, oli väriltään vaaleanruskea, kun taas hänen omansa oli tummanvihreä. Vaaleanruskea makuupussi kuului Davelle, sen Ronald tiesi. Hänen olisi käytävä vaihtamassa makuupussit Daven kanssa. Toivottavasti hän on vielä hereillä, Ronald ajatteli, sillä tiedän ettei hän pidä siitä, kun hänet herätetään tällaisten asioiden takia. Hän kömpi ulos makuupussistaan ja lähti siniset yövaatteet yllään kävelemään revontulien valossa kohti kauempana sijaitsevaa Daven telttaa. Vaikka matkaa ei ollut kuin parikymmentä metriä, hän oli Daven teltalle päästyään jo ihan jäässä.

Dave oli hereillä, ainakin hänen suljetusta teltastaan kuuluvan puheen perusteella. Ronald ihmetteli, kenen kanssa Dave mahtoi jutella. Hän ajatteli ensin, että Kuhopro olisi mennyt hänen telttaansa jututtamaan häntä jostain kaartiin liittyvästä asiasta, mutta tajusi erehtyneensä kuullessaan erään hyvin tutun nimen.

"Minä tiedän, herra Boulder, minä tiedän" Dave sanoi. "Mutta oletko varma että se onnistuu? Tässä on kuitenkin kuusi vastaan minä."
"Kolme kuudesta on pikkupoikia! Ei heidän nitistämiseensä vaadita minkäänlaisia voimia."
"Mutta entä ne kolme muuta? Kuhopro, Ronald ja se ankka?"
"Tapa kaikki paitsi ankka, hänet minä haluan. Tarvitsen häneltä edelleenkin niitä tietoja, koska ilman niitä en pysty tekemään medaljongilla sitä, minkä olen jo pitkään halunnut tehdä."

Dave on Boulderin puolella, Ronald ajatteli kauhuissaan. On kerrottava Kuhoprolle ja äkkiä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt metriäkään liikkua, kun tunsi kompastuvansa Daven teltan naruihin, menettävänsä tasapainonsa ja kaatuvansa selälleen jäiseen maahan. Hän ei ehtinyt noustakaan, kun seuraavaksi teltan vetoketju aukesi ja Dave astui ulos teltasta.
"Vai että ollaan sitä oltu salakuuntelemassa.."
"Ei, en minä - en kuullut mit -"
"Älä valehtele minulle, Ronald. Minusta tuntuu..." Dave sanoi, otti taskustaan aseen ja tähtäsi sillä Ronaldia.
"..että sinä tiedät hiukan liikaa."

Mielestäni tämä oli ihan mainio luku. Ei muistuttanut sen toisen retkikunnan menoa, kun tuolla oli mukana tuo Dave, joka kertoi Boulderille tapahtumia.

Pienenä yksityiskohtana minua vain huvitti, että kuinka iso tuo auto oli, jos takapenkille mahtui viisi henkilöä, jotka vielä saattoivat pelata ylimääräisellä tilalla korttia :D

Ja nyt kauan kaivattu Ankkaristikin oli siis kommentoimassa :)

Kappas, Ankkaristi is back. On totta, että ilman Davea tästä matkasta olisi tullut hiukan tylsä. Ja siitä autosta sen verran, että sehän oli suunniteltu kymmenelle hengelle, joten kyllä taakse viisi mahtui ja jäi kortinpeluullekin tilaa :D Mutta kyllähän se melkoisen iso on, se on totta.

Olen jo pitkään miettinyt tämän kakkososan lopetusta, sillä minulla on siihen kaksi vaihtoehtoa, joista en ole vielä osannut päättää, kumpaa käyttäisin. En ole vielä päättänyt edes lukujen määrää, mutta näillä näkymin se tulee jäämään arvioitua pienemmäksi ja lukuja tähän tarinaan ilmestyy yhteensä 19 tai 20. Kolmanteen tarinaan on kuitenkin odotettavissa jopa 30 lukua.

Tavoitteeni on nämä jäljellä olevat yhdeksän tai kymmenen lukua saada julkaistuksi elokuun loppuun mennessä. Aluksi tavoitteena oli saada kakkososa valmiiksi ennen koulujen alkamista, mutta nyt kun lomaa on enää 19 päivää jäljellä, se tuntuu aika mahdottomalta, sillä en viikonloppuisin ehdi kirjoittamaan. Elokuun loppuun mennessä joka tapauksessa tämä saadaan päätökseen ja sitten luultavasti syyskuun alussa alkaa kolmas osa trilogialle.

Mutta muistakaa kuitenkin, että aikataulut voivat muuttua. Tässä loman aikana minulle saattaa hyvinkin tulla vielä jokin parin päivän poissaolo, jolloin en ehdi kirjoittaa, eikä siitä kirjoitusajasta tiedä sitten kouluaikanakaan. Positiivisena puolena on sanottava kuitenkin, että on mahdollista, että kirjoitustahti kiihtyy vielä reilustikin, jolloin lukuja tulee nopeammin.

Ja kiitokset kaikille kommenteista vielä :)