Keskustelujen arkisto

Ihan ok jatko. Tosiaan hieman nopeasti tehdyn oloista tekstiä. Kuvailu on mielestäni mallikasta. Tuosta Elokuun laaksosta tulee mieleen Carl Barksin tarinat Onnellinen laakso, Tralla la ja Roope-setä kääpiöintiaanien maassa.

Yhdyn juu edellisiin siinä, että tapahtumat kulkivat minun makuuni ehkä hitusen liian nopeasti. Barksin Onnellinen Laakso on minunkin mielessäni, liekö Onnellinen Laakso tämänkin tarinan pohajana. Myös Kulmikkaat Munat pulpahtaa mieleen. Saa nähdä, mitä mullistavaa tapahtuu seuraavassa luvussa!

Ihan mukava osa jälleen. Käytät tarpeeksi värikästä kieltä, mutta kuten sanottu, tapahtumat etenivät melko nopeasti. Elokuun laaksosta tulee mieleeni selvä kuva. Se on täynnä keltaisia, syksyn värisiä koivuja, rinteet ovat aika jyrkät ja... mitäs minä tässä nyt tarinoin? Joka tapauksessa hauska nimi.

Äsken päätin lukea nuo molemmat luvut ja jäin heti koukkuun. On pakko lukea seuraavatkin luvut. :D Tarina vaikuttaa aika jännälle ja on erinomainen. Kommentoin nyt noita kahta lukua:

1. luku: Tarina alkoi hyvin. Hienon kuvailun ansiosta pystyin kuvittelemaan paikat, sään ja muut hyvin mielessäni. En keksi mitään moitittavaa tuosta luvusta.

2. luku: Tämäkin oli todella hyvä luku ja taas pystyin kuvittelemaan kaiken mielessäni. Ehkä eteni vähän liian nopeasti, kuten muut ovat jo sanoneet, mutta itse en sitä paljon huomannut eikä se haitannut minua. Aika jännään kohtaan jäi, kuten tuo ensimmäinenkin luku. :)

Odotan innolla seuraavaa lukuja. Milloinhan tulee se seuraava?

No, kesäloman alun kunniaksi ajattelin pitkästä aikaa ryhtyä seuraamaan jotakin Ankkiksen tarinaa. Valintani osui tämän tarinan kohdalle.
Ns. Prologi oli aikasten hyvä, joissain kohdin vähän vaikealukuista, mutta pääpiirteiltään juuri niin hyvää tekstiä, kuin prologiin/ensimmäiseen lukuun voi saada. Toinen luku oli puolestaan hieman sekavahko: ankkojen tuntemuksia olisi voinut kertoa enemmän, sekä linnan kuvailu jäi erittäin pieneksi. Lisäksi matkalla linnaan olisi voinut tapahtua jotakin, esimerkiksi ankat olisivat voineet törmätä paikalliseen asukkaaseen (jos niitä on). Mutta, mielenkiintoinen tarina tulossa, kunhan et hosu!

Kolmas luku, I osa: Kaupunki

Vanha valkohapsinen mies antoi toiselle portinvartijalle käskyn avata linnanmuurin rautaportin. Tämä alkoi välittömästi työntää sitä auki. Se ei ollut tosin mikään helppo tehtävä, sillä portti oli moninkertaisesti sen vahteja suurempi ja kaikessa rautaisuudessaan painoi jopa tonneja.

”Olette saapuneet Elokuun laaksoon Maailmojen Portin kautta. Meillä ei ole aavistustakaan miten se toimii, tiedämme vain, että se sijaitsee luolassa Peikkojyrkänteen luolassa, ja että vuosisadat se on pysytellyt suljettuna, niin, että kukaan ei ole päässyt kulkemaan Elokuun laaksoon teidän ihmeellisestä maailmastanne. Emme tiedä myöskään, mitä viime yönä tapahtui, mutta ilmeisesti Portti avautui ja pääsitte kulkemaan vapaasti tänne laaksoon”, kertoi vanha mies.
”Emmekö tosiaan ole enää Ankkalinnassa?” kysyi Roope.
”Ette. Olette nyt Elokuun laaksossa, täysin toisessa ulottuvuudessa.
Aikojen alussa ensimmäiset laaksolaiset saapuivat tänne tuon saman portin kautta teidän maailmastanne tuota samaista reittiä pitkin, ja lähes kaikki me olemme heidän jälkeläisiään. Olemme eläneet täällä onnellisena vuosisadat! Ilman teidän kummallisia laitteitanne ja kulupelejänne ja elintapojanne!” jatkoi tämä iäkäs herra.
”Mutta nyt… nyt sekin aika lienee ohi”, vanha mies sanoi surullisena.
”Miten niin?” kysyi joku ankanpojista.
”Voi… se on pitkä tarina”, mietti vanhus haikeana. ”Mutta voin kertoa teille, jos tulette lounaalle kanssani.”
”Selvä se, tulemme mielellämme!” riemuitsivat ankat yhteen ääneen. Vasta muutamia minuutteja sitten he olivat saapuneet tähän eriskummalliseen Elokuun laaksoon, mutta jo nyt he tunsivat sen kodikseen. Ja vaikka ankat eivät vielä tienneet edes tämän parrakkaan vanhan miehen nimeä, he tunsivat hänen rehellisyytensä, viattomuutensa ja ystävällisyyden, jotka paistoivat hänen kasvoistaan lempeästi.

Ankat heräsivät ajatuksistaan, kun portti aukesi vihdoin ja he pääsivät astelemaan sisälle.
Heidän eteensä avautui kokonainen kaupunki! Kaupunkikuvaa hallitsi toki tämä jyhkeä linna, mutta sen ympärillä oli kymmeniä pieniä mökkejä, jotka eivät olleet ulkopuolelle näkyneet korkeitten muurien takaa. Ja tupien välistä kiemurtelivat kapeat kivillä päällystetyt kujat.
Mökit eivät olleet erityisen hyväkuntoisia ja hienoja, ja myös muun muassa ihmisten repaleisista vaatteista saattoi hyvin päätellä heidän ilmeisen huonon rahatilanteensa. Mutta yksi asia yhdisti kaikkia – kuten tämä vanha herra oli sanonut, jokainen ihminen näytti onnekkaalta.

”Tutustukaa rauhassa kaupunkiimme, mutta älkää menkö kaupunginmuurien ulkopuolelle. Tulkaa tunnin päästä linnaan, lounastamme sitten yhdessä ja voin kertoa enemmän laaksostamme”, sanoi vanha herra.
”Selvä”, sanoi Aku.
”Mutta kuka te muuten olette?” Roope kysyi.
”Tämän kaupungin ja tavallaan koko laakson johtaja. Kutsukaa minua vain Benjaminiksi, tai Beniksi.

Sitten Benjamin-herra asteli linnan ovesta sisään ja ovi kalahti kiinni hänen perässään.

”Olipas salaperäinen mies!” huudahti Lupu.
”Onpas salaperäinen paikka, tämä koko laakso!”, lisäsi Aku.

Ankat tottelivat Benjaminia ja tutustuivat kaupunkiin kävelemällä sen kapeita katuja pitkin. Asumukset olivat pienikokoisia ja viisikko saattoi myös hyvin kurkistella niitten ikkunoista sisään. Sisällä näkyi tavallisia huonekaluja, ei tosin mitään kovin erikoista – kuten Ben oli ankoille sanonutkin, mitään kovin ihmeellisiä keksintöjä ei ollut tässä laaksossa.

Kolmas luku, II osa: Lounas

Tunnin kuluttua ankkaperhe alkoi kävellä kohti massiivisen linnan ovea - oli ruoka-aika. Ovea ei vartioinut kukaan vartija, kuten kaupunginmuuria. Ilmeisesti siksi, että koko kaupunkiin pääsi sisään vain rehellistä porukkaa.

Ankat avasivatkin linnan oven itse ja kävelivät sisään.
He tulivat valtavaan aulaan, joka oli koristeltu kattokruunuin ja erilaisin koriste-esinein. Lattialla lepäsivät valtavat punaiset silkkimatot. Sisustukseen oli selvästikin enemmän varaa kuin muualla kaupungissa, mutta vanha herra Benjamin olikin koko laakson kunkku ja siitä moinen pröystäily, päättelivät ankat.

”Kappas, tulittehan te vihdoin!” kuului Benjaminin ääni heidän takaansa. Ankat astelivat Hänen perässään eteenpäin linnan loputtoman pitkillä käytävillä kohti suurta ruokasalia. Joka puolella seiniä koristivat upeat taulut, joitten aiheena olivat niin muoto-, kuin maisemakuvatkin. Ankkoja mietitytti, olivatko ne maisemamaalaukset Elokuun laakson maisemista. Olivat tai eivät, joka tapauksessa, ne olivat aivan käsittämättömän upeita.

Ryhmä käveli monet portaat ylös ja alas. Iänikuiselta tuntuneen kävelemisen jälkeen he lopulta saapuivat ruokasaliin.
Se oli myös valtava, jota tosin ankat enää eivät jaksaneet ihastella. Enemmän ankkoja kiinnostivat nyt salin herkkuja notkuvat pöydät, joitten ruokiin he kävivät heti käsiksi.

Benjamin istuutui ruokapöytään samoin, mutta antoi kohteliaasti vieraiden ottaa ruokaa, ennen kuin itse ryhtyi syömään.

"Niin kuin aikaisemmin kerroin, muutama sata vuotta sitten muutama retkeilijä saapui tähän laaksoon. He huomasivat, etteivät pääse täältä pois, ja perustivat oman kansansa tänne. Yhdestä heistä, August Peckistä, tuli kansan johtaja.
Joukkion jäsenille syntyi aikojen saatossa lapsia ja lapsenlapsia, suku jatkui.
Vuosien saatossa sukumme myös huomasi, miten laakson olot vaikuttavat aivoihimme. Me pystymme lähettämään niillä eräänlaisia signaaleja. Jos vaikkapa keskityn kovasti nostamaan tuo ruukun tuolla huoneen toisella puolella..." Benjamin pisti silmänsä kiinni ja ajatteli niin että hikipisarat tippuivat hänen hiuksistaan. Hän avasi silmänsä ja tuijotti ruukkua, joka oli monen metrin päässä. Se oli taianomainen hetki. Lopulta ruukku alkoi liikkumaan. Se nousi, ensin sentin, sitten toisen, lopulta alkoi lähestyä heitä. Kului kymmenkunta sekuntia, Benjamin tuijotti ruukkua edelleen kiivaasti. Ankat olivat keskeyttäneet syömisen. Ruukku lähestyi heitä, ilman että kukaan koski siihen. Lopulta se oli niin lähellä, että Benjamin otti sen rauhallisesti käsiinä. Hikipisarat tippuivat hänen päästään ja hän huohotti. Sitten Ben katsoi tyytyväisenä ankkoja, jotka hämmentyneinä toljottivat takaisin.

"Te-te-teitkö si-sinä tuon?" kysyi Aku.

"Kyllä vain. Ja tämä oli vain yksi erikoisista taidoistamme. Mutta vain erittäin harvat osaavat käyttää näitä signaaleja, monet laaksolaiset eivät olisi ajatuksen voimalla saaneet esimerkiksi tätä ruukkua ilmaan - saatikka, että olisivat saaneet sen liikkumaan monta metriä. "Taikavoimat" voivat kuitenkin väärissä käsissä olla vaarallisia.
Ylivoimaisesti parhaiten voimat tällä hetkellä hallitsee Pahan Ruhtinatar, kuningatar Stacefi. Hän saapui laaksoon ihmeen kaupalla niitten retkeilijöitten jälkeen, ja on heidän, sekä nyt teidän lisäksi ainoa, joka on saapunut laaksoon toisesta maailmasta. Voimiensa avulla hän on pysytellyt hengissä, ja mitä pitempään hän elää, sitä vaarallisemmaksi hän käy. Jatkuvasti Stacefi oppii uusia "taikoja". Eikä juttu valitettavasti pääty tähän."

"Onko vielä jotakin, jota et ole kertonut?" kysyi Roope aavistuksen hämmentyneenä.

”Valitettavasti. Vajaa kuukausi sitten tämä kuningatar Stacefi – Pahan Ruhtinatar – keräsi nimittäin itselleen armeijan, päämääränään valloittaa laakso. Koko muu maailmamme onkin jo hänen hallinnassaan. Vain pääkaupunkimme, tämä, on säästynyt lopulliselta valtaukselta. Stacefi on yrittänytkin sitä vain kerran, mutta onneksi lähes tuloksetta. Valitettavasti Ruhtinatar sai kuitenkin reissullaan varastettua erään arvokkaampaakin arvokkaamman esineen.”

”Kultaharkkoja? Timantteja?” arvuutteli Roope.
”Riippumaton?” ehdotti Aku.

”Ei, vaan WanhanTietäjäin Kirjan.”

”Pöh! Jonkun pölyisen opuksen!” tiuskaisi Aku.

”Ei se ole mikä tahansa nide. Se antaa haltijalleen Voimaa ja siihen on kirjattu paljon ”taikoja”, sekä tärkeitä seikkoja, jotka voivat ratkaista helposti taistelun Hänen edukseen. Jos ja kun Pahan Ruhtinatar astuu lopullisesti valtaan, hän orjuuttaa meitä loputtomasti ja asettaa rehelliset laaksolaiset hirmuvallan alaisuuteen.”

”Voi, ikävää. Mutta ettekö voi vain poistua laaksosta tuon portin kautta? Kuten me kohta teemme!” eräs ankanpojista kysyi.

E-ette o-ole a-aivan tainnut ymmärtää tilannetta”, änkytti vanha Benjamin. ”Tuo Maailmojen Portti avautuu vain ani harvoin, kerran sadoissa vuosissa. Viime yönä niin kävi. Nyt se on jo sulkeutunut ja avautuu seuraavan kerran vasta piiitkän ajan kuluttua. Me kaikki olemme kuin vankeja, mahdollisuudet päästä laaksosta pois ovat lähes olemattomat.”

”S-siis… mitä!?” Aku huudahti. "Emme pääse enää kotiin!"

”Kaikki rakkaat rahani!”
”Iines ja ihana laiskanlinnani!”

”Voih! Sudenpennut!
Ette tosiaan tunne meitä ankkoja, vaikka viisas mies olisitkin. Ankkalinnassa on koko elämämme! Emme voi jäädä tänne!” voivotteli Lupu Roopen ja Akun jälkeen.

”Mutta… sanoitte, että mahdollisuudet päästä laaksosta pois ovat lähes olemattomat... mitä tarkoititte sillä?” tuumaili Aku Benille.

”On olemassa mahdollisuus. Jonkun täytyisi matkata Stacefin linnalle, hankkia Wanha Tietäjäin Kirja takaisin ja palata tänne.
Tuon kirjan tietojen avulla Portin voisi taas varmastikin avata, ja laaksosta pääsisi pois. Mutta sen hankkimiseen tarvittaisiin uhkarohkea ryhmä täynnä tietoja, taitoja, voimaa ja uskallusta.”

Sitä seurasi hetken hiljaisuus. Kaikki miettivät hetken.

”Emme ehkä kooltamme näytä kovin kummoisilta. Mutta pakon edessä pystymme mihin vain”, aloitti Tupu.
”Luulen, että me viisi olemme tuo uhkarohkea ryhmä. Me hankimme sen kirjan päästäksemme takaisin asuinsijoillemme” sanoi Aku juhlallisesti. Sitten hän pamautti nyrkin pöytään. ”Lähdemme niin pian kuin vain mahdollista.”

Ankkikseen syntyy tällä hetkellä tarinoita pilvin pimein. Käynnissä ovat tämän lisäksi ainakin Ankkaselviytyjät, Aarre maailman rajalla, Seikkailu Etelä-Amerikassa, Salaisen henkilöllisyyden metsästys, Kesäinen vuoristomatka, sekä Spitaalin Kourissa, ja ilmeisesti kohta myös Vaakkulan salaperäinen linna. Mutta mikäs siinä! Lukemista ainakin riittää, toivottavasti se ei estä Teitä lukijoita antamasta palautetta.
Valitettavasti tämäkin tarina on jonkin verran fantasiaa. Mutta kyllä, Aku Ankassa kyllä käytetään paljon fantasiamaisia tyylikeinoja. Lisäksi lähes jokainen tämän foorumin tarina sisältää jollakin asteella tätä taiteenluokkaa. Näitten syitten vuoksi suon itselleni oikeuden tehdä puhtaasti realistisen tarinan jälkeen tällaisen. Toivottavasti Te pidätte.
Tästä luvusta tuli tylsähkö ja pitkä, ja minulla meni aikaa sen tekemiseen nelisen tuntia, eli moninkertaisesti enemmän kuin yleensä. Tylsyys syntyi lähinnä siitä, että jouduin selittämään lukijalle todella paljon asioita. Huomatkaa, että kun aloititte lukemisen, ette tienneet laaksosta mitään. Kun olette lukeneet luvun, alatte käsittää paljon enemmän asioita. Toivottavasti tein selitykset jokseenkin sujuvasti. Jatkossa vastaavia ei tule, koska alan vähitellen päästä pureutumaan itse juoneen, joka sinänsä on jännittävä.
Kommentoikaa vapaasti!, vaikkei luvun laatu ehkä Teitä miellytäkään!

Suuri kiitos Tokelle kommetista! Pelkäsin, että sieltä tulisi pahaa sanottavaa, mutta hyvä ettei tullutkaan!
Myöhäinen kiitos myös Kreachille ja Aku Vankalle heidän edellisistä viesteistään, anteeksi etten aikaisemmin juuri huomannut niitä! Mukava, ettei tarinan alku ainakaan ollut ennalta-arvattava. Nyt voi ehkä jo vähän päätellä, mitä tuleman pitää, mutta toivottavasti se ei haittaa. Kiitokset myös arvon Kreachille.

Tulen kohta kommentoimaan tarinaasi, Vankka. Kiitos myös sinulle palautteesta.
Lainaus käyttäjältä: Aku VankkaEn tiennytkään, että maailmojen portteja on kaksi; toinen vie Elokuun laaksoon ja toinen Terraciopsiin.. :)
Heh, toivottavasti et haasta minua tekijänoikeuden rikkomisesta oikeuteen... En ole plagioinut mitään! En!

Aivan näin pitkiä lukuja ei tule jatkossa, mutta hiukan ensimmäisiä osia pitempiä luvut tulevat olemaan, kuitenkin.
Seuraavan, neljännen luvun, yritän taas kirjoittaa viikon sisällä.

E: Ja kiitän jo ennakkoon kaikkia palautteestanne. Mukava, että piditte!