Keskustelujen arkisto

10.osa: Vanha margariinitehdas

Aku hiljaa. Hän vain tuijotti ankanpoikia, jotka istuivat häntä vastapäätä. Oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli nähnyt tohtori Spitaalin. Sen jälkeen hänen mielessään oli pyörinyt koko ajan asia: mikset seurannut häntä? Aku käänsi päänsä hieman kallelleen katsellessaan taloaan.
”Tuota”, Tupu aloitti varovasti. ”Me olemme vähän miettineet asioita.”
Aku hätkähti hereille kuin unesta. ”Mitä?” hän kysyi.
”No me olemme miettineet sitä, kun sanoit Spitaalin lähteneen tapaamaan sukulaistaan”, Hupu huokaisi. Ankanpojat näyttivät kaikki hieman vaivaantuneilta.
”Ehkä hän ei tarkoittanutkaan Xuirta, voihan Kennethejä olla enemmänkin”, Lupu sanoi.
Aku katsoi vuoron perään ankanpoikia hieman hölmistyneenä. Olisiko asia todellakin näin?
”Joten”, Aku sanoi. ”Eikö meidän olisi parasta vain etsiä Xuir ja jättää Spitaali rauhaan.”
Ankanpojat katsahtivat toisiinsa.
”Onko siinä muka järkeä? Sinä kyllä tiedät millainen Xuir on. Hullu”, Tupu mongersi aivan kuin olisi ollut suu täynnä ruokaa.
”Me olemme pärjänneet hänelle hyvin tähänkin asti, joten miksemme myös nyt?” Aku kysyi kärsimättömänä. Hän oli ehtinyt tottua jännitykseen ja kahden kuukauden vankilantuomion jälkeen hän tunsi olonsa hyvin kärsimättömästi.
Ankanpojat vaihtoivat katseita. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään.
”No?” Aku kysyi. ”Te tiedätte jotain?”
”Emme voi olla varmoja”, Tupu sanoi hieman epävarmasti. ”Mutta me uskomme, että Xuir piileksii jollain hylätyllä paikalla. Tuskin metsässä. Hän tietää, ettei siellä ole enää turvallista.”
Akukin alkoi ajatella hieman tarkemmin asiaa. Ankanpoikien selitys todellakin kuulosti järkeenkäyvältä. Hän mietti kaikenlaisia tietämiään hylättyjä paikkoja.
”Vanha kirkko?” Aku ehdotti.
”En nyt ihan uskoisi”, Tupu vastasi.
Silloin Aku ymmärsi. Entä jos…
”Vanha margariinitehdas!” hän huudahti niin, että ankanpojat hätkähtivät. Tupu tippui tuolilta, Hupu oli kaatua tuolin mukana ja Lupu ponkaisi jaloilleen. Siinä he kaikki vain tuijottivat toisiaan, kunnes ymmärrys iski heihin. Jo pian he juoksivat Paratiisitietä pitkin.

Lämpötila oli varmasti korkealla, sen Aku tiesi. Monet Paratiisitien asukkaat olivat päättäneet käyttää päivän aurinkoa ottaen. Se tuntui oudolta, sillä edes maaliskuu ei ollut vielä päättynyt. He kiiruhtivat jo Pelle Pelottoman pajan ohi, kun äkillinen pysähdys sattui Akun mieleen. Jokin ajatus tuntui pyrkivän Akun aivoista ulos, mutta hän ei saanut sitä sanotuksi. Niinpä hän vilkaisi vielä kerran pajaan päin, kunnes lähti juosten ankanpoikien perään.

Ja siellä se todellakin oli. Vanha margariinitehdas. Tehtaan maalipinta näytti kuihtuneelta ja rapistuneelta ja se oli värjäytynyt mustaksi saasteiden jäätyä siihen kiinni. Ikkunat olivat laudoitettu umpeen ja katon reunoilla saattoi huomata jotain sammaleen tapaista.
”Menemmekö me sisään?” Aku kysyi kuiskaten. Hän kaivoi esiin aseensa, jonka oli saanut Ridolfilta viikkoa aiemmin. Hän varmisti vielä, että siellä todellakin oli vielä panoksia.
Ankanpojat nyökkäsivät hieman epävarmasti. Paikka näytti täysin autiolta eikä lautojenkaan väleistä näkynyt valoa.
Aku potkaisi oven hiljaa auki. Naristen se avautui. Koko joukko astui hitaasti sisään. Painostava hiljaisuus hermostutti Akua, joka alkoi miettiä, oliko sittenkään kannattanut lähteä etsimään Xuirin piilopaikkaa. Kun rakennuksessa ei vaikuttanut olevan ketään, Aku kääntyi ovea kohti.
”No niin”, hän sanoi. ”Vedimme vesiperän, joten voimme lähteä.”
Ankanpojat kuitenkin tuijottivat jotain. Aku odotti hetken, mutta kun kolmikko ei näyttänyt lähtevän, Aku asteli heidän taakseen ja yritti havaita, mitä nämä katsoivat.
”Tapa Aku!” ankanpojat karjuivat. Heidän silmänsä eivät vaikuttaneet näkevän mitään. Aku tuijotti hiljaa. Hän oli arvannut, että jotain tapahtuisi.
”Pojat, älkää!” Aku huusi. Ankanpojat kuitenkin olivat kuin robotteja.
Aku ei voinut käyttää asettaan. Hänet oli lyöty. Hän tiesi joutuneensa nurkkaan ja ankanpojat vain lähestyivät häntä.

Siinä samassa Aku kuuli kamalaa naurua. Se riipoi tärykalvoja. Tuntui kuin pää olisi räjähtänyt. Aku näki vain, kuinka tohtori Xuir astui esiin pimeydestä jokin kiiltävä esine päässään – Timanttikruunu, ja seuraavaksi kaikki pimeni.

Tämä onkin viimeinen valmiina oleva osa. 12.osa, Keskiyön kauhut julkaistaan todennäköisesti vielä tämän viikon kuluessa. :)

11.osa: Muistutus

Aku avasi hitaasti silmänsä. Hän tunsi olonsa oudoksi. Yrittäessään nousta istumaan hän tunsi kovaa kipua selässään. Hän ei ymmärtänyt.
Silloin muistot tulivat hänen mieleensä. Kuinka ankanpojat olivat kuin aivopestyinä hyökänneet hänen kimppuunsa ja hän oli nähnyt tämän – tohtori Xuirin.
Aku katseli ympärilleen. Heti ensimmäiseksi hän huomasi, ettei häntä oltu sidottu millään ja ankanpojat makasivat hänen vieressään täydessä unessa. Aku herätti kolmikon heti paikalla. Kuten Akukin, nämä eivät ymmärtäneet oikein mitään.

”Me siis hyökkäsimme kimppuusi?” Tupu kysyi ihmeissään. Hän hieroi päätään. Aku nyökkäsi.
”Minä ainakin muistan vain, kun me astuimme sisään ja sen jälkeen pelkkää pimeää”, Hupu sanoi hiljaa.
”Niin arvelinkin”; Aku huokaisi. ”Minä en vain ymmärrä, miten me olemme yhä hengissä, vaikka Xuir oli täällä.”
Ankanpojat eivät olleet kuulevinaan.
”Mutta miten hän pystyi ottamaan mielemme haltuun?” Lupu kysyi hiljaa ärähtäen. ”Sehän on mahdotonta.”
”Me olemme nyt tekemisissä Xuirin kanssa”, Aku muistutti kunnioittavaan sävyyn. ”Hänelle kaikki on mahdollista.”
”Hänellä oli Timanttikruunu päässään, joten ilmiselvästi hän otti mielenne sen avulla haltuun”, Aku jatkoi tietäväiseen sävyyn. Hän tarkkaili jälleen ympäristöään aivan kuin uskoen, että Xuir ponkaisisi esiin pimeydestä. Silloin hänen katseensa kuitenkin osui paperiin joka makasi lattialla vain pienen matkan päässä. Ankanpojatkin näemmä olivat huomanneet asian ja heistä vikkelimmin liikkui Tupu, joka ojensi lapun huoltajalleen.

”Ensimmäinen muistutus”, Aku sanoi hiljaa. Hän tuijotti paperia ihmeissään. Xuir oli jättänyt heille viestin. Se oli varma, sillä paperin loppuun oli piirretty iso X tummanpunaisella verellä.
Aku mietti tarkasti Xuirin kirjoitus, josta saattoi päätellä toisen muistutuksen olevan tulossa. Mitä Xuir aikoi?

***
Masgard Oswald tuijotti itsekseen arkkua. Arkkua, joka kätki sisälleen suuren salaisuuden. Hän tiesi Xuirin tietävän hänen tavoin tuosta Kennethin suvun aseesta. Hän halusi valtaa. Hän oli kyllästynyt jo kauan aikaa sitten Spitaalille vakoilemiseen. Nyt hän oli päässyt vähän enemmän toimimaan, mutta hän halusi enemmän. Häntä ei kiinnostanut Xuirin kohtalo, hän halusi vain valtaa. Ensin hänen oli kuitenkin päästävä Spitaalista eroon. Asia ei kuitenkaan hoituisi aseen avulla. Spitaali oli aave ja vahva sellainen. Oswald vilkaisi taakseen. Hän istui hiljaa arkku edessään keskellä Ankkalinnan vanhaa poliisiasemaa. Se toimi nyt hänen ja Spitaalin olinpaikkana. Ainoa asia, mitä Oswald sillä hetkellä pelkäsi, oli Spitaalin äkillinen ilmestyminen, joka tekisi Oswaldista lopun. Oswald nielaisi. Spitaalilla ei nimittäin ollut mitään tietoa hänen toimistaan.

Oswald katseli ympäriinsä tuota rapistunutta huonetta, missä hän oli. Se tuntui niin uskomattoman oudolta. Vielä vähän yli pari kuukautta sitten hän oli elänyt lähes tavallista elämää omassa pikkusairaalassaan ja nyt hän istui jonkinlainen tuhoase käsissään kaukana Ankkalinnan keskustasta odottamassa pähkähullua ja kostonhaluista aavetta, jonka todellisista ajatuksista ei saanut mitään selkoa. Oswald hätkähti hiljaa. Aivan kuin joku olisi astunut sisään. Samassa kuului narinaa. Se ei voinut olla Spitaali, Oswald ymmärsi. Hän jätti arkun pöydälle ja lähti kävelemään kohti ovea.
Kuka tahansa olisi voinut hyökätä hänen kimppuunsa yllättäen jonkun hyllyn takaa. Siksi Oswald otti aseensa mukaan. Hän vilkuili ympärilleen.
”Tule esiin, kuka oletkin”, Oswald ärähti kuuluvasti. Mitään ei tapahtunut.
”Turha yrittää. Tiedän, että olet siellä”, hän ärisi.
Ketään ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut. Hiljalleen Oswald tunsi pelon tunteen sisällään. Kuka talossa oikein piileskeli hänen lisäkseen?

Aseen piippu painautui Oswaldin selkään. Oswald henkäisi nopeasti, kunnes hänen hengityksensä tasaantui.
”Olisi pitänyt arvata, Xuir”, Oswald ärisi. Hahmo ei kuitenkaan vastannut. Oli aivan hiljaista.
”Minä en ole Xuir”, ääni vastasi hiljaa. Kääntyessään tunkeilijaan päin Oswald sai kokea yllätyksen. Hänen edessään seisoi hieman vanhahko mies, joka toi mieleen Xuirin vanhan apurin, Lukas Lähteenmäen.
”Sinä olet Oswald!” mies kähähti.
Oswald hätkähti rajusti. ”Mistä sinä muka nimeni tiedät? hän kysyi epävarmasti.
”Tietenkin minä vanhan kunnon Oswaldin muistan”, Raimo Lähteenmäki nauroi ja käänsi katseensa nuoreen apulaiseensa – Valtteri Lintuseen.

Jaahas, Roope menetti rahansa. Saa nähdä, mitä hän keksii varojensa pelastamiseksi, vai hoitavatko Aku ja ankanpojat homman?

Jaahas. Niin se kai sitten on, ettei mitään ihmeellistä ole tarinassa tapahtunut. No, ei voi mitään... Kiitos kommenteistanne.

Milloinkas seuraavaa osaa?

13.osa: Ryöstön jälkeen

Aku katseli hiljaa Roopea, joka makasi sängyssään. Hänen kävi tätä todellakin sääliksi, mutta sille, mitä oli tapahtunut, ei enää voinut mitään. Rahasäiliö oli tyhjillään ja ensilantti poissa. Roope oli todellakin menettänyt kaiken hänelle rakkaan.
Aku käänsi katseensa ankanpoikiin ja Ridolfiin, jotka olivat aivan hiljaa. Lääkäri oli käynyt Roopen luona puolta tuntia aikaisemmin ja kertovat, että järkytys oli ollut hyvin suuri niin vanhalla. Vaikka lääkäri ei sitä ollutkaan sanonut, Aku tiesi, ettei Roope koskaan toipuisi rahojensa menettämisestä. Keppikerjäläisenä olo olisi kuitenkin vain väliaikaista, olihan Roopella yhä hänen kaikki liiketoimintansa hallussa. Säiliön uudelleen täyttäminen kuitenkin veisi kymmeniä vuosia, ja Roope tuskin eläisi enää niin kauan. Tämä oli jo hauras, eikä enää jaksanut kaikkea tavalliseen malliin.
Aku puristi pientä paperinpalasta käsissään. Hän ei vaivautunut enää lukemaan sitä. Se oli Xuirilta. Tuttu X oli kaiverrettu paperinpalasen alareunaan. Toinen muistutus. Ne sanat paperissa lukivat.

Aku johdatti Ridolfin perässään ulos huoneesta, jättäen ankanpojat Roopen luokse. Aku vilkuili vielä ympärilleen, ettei ketään näkynyt ja avasi sitten nokkansa.
”Sinäkö siis sanot, että olet melko varma Spitaalin piilopaikasta?” Aku kysyi. Ridolf oli kertonut hänelle asiasta juuri ennen kuin he olivat kuulleet ryöstöstä. Samalla Akulle oli selvinnyt, että Oswald oli kadonnut. Asiasta oli ollut pieni juttu ankka-sanomissa.
Ridolf hieraisi hieman nenäänsä. ”No – olen periaatteessa vain yhdistellyt eri asioita”, Ridolf sanoi hieman tuhahtaen.
”No kerro sitten, mihin olet päätynyt”, Aku kehotti.
”Oswald on todennäköisesti vakoillut Spitaalille tapahtumista alusta asti”, Ridolf sanoi vakavasti. ”Sinähän muistat hänet eri paikoilta, joten kysymys kuuluu, mitä jonkun pikkusairaalan lääkäri tekee niissä paikoissa?”
Aku kohautti olkiaan. Hän ei täysin ymmärtänyt vielä, mitä Ridolf sanoillaan haki.
”Oswald siis tietää kaiken, mitä olette kokeneet ja missä olette kokeneet mitäkin”, Ridolf jatkoi. ”Joten eikö olisi ilmiselvää, että Oswald on ehdottanut Spitaalille jotain niistä paikoista piilopaikaksi.”

Kun Aku mietti tarkemmin, Ridolfin sanoissa saattoi olla järkeä ja niissä saattoi myös piillä totuus. Hän tuijotti ruskeaan kattoon miettien asioita. Hän mietti, missä paikoissa he olivat olleet Xuirin kanssa. Hänen mieleensä tuli ensin vanha margariinitehdas, mutta muisti sitten, että Xuir oli pitänyt sitä aiemmin omana piilopaikkanaan. Seuraavaksi hän muisti metsän, jossa oli tapahtunut kaikenlaista. Se oli kuitenkin nykyään liian ilmiselvä piilopaikka, joten hän laski senkin pois laskuistaan. Lopulta hän muisti Aleksi Lintusen, joka oli kuollut oman aseensa vuoksi. Kuinka myrkkynuoli oli lävistänyt kämmenen. Asia oli silloin jo selvä Akulle.

”Vanha poliisiasema!” Aku huudahti. Tajutessaan, mitä hän oli tehnyt, hän vilkuili ympärilleen. Kukaan ei kuitenkaan ollut näemmä kuullut mitään.
Ridolf nyökkäsi pienesti. ”Hyvin mahdollista.” Hän tuntui toivovan, että Aku tekisi jotain. Ridolf halusi jonkinlaista seikkailua. Aku tajusi sen lähes heti. Hän päätti miettiä tarkasti asioita. Jos hän todellakin lähtisi etsimään Spitaalin, vastassa olisi aaveen lisäksi myös Oswald. Asia tuntui typerältä. Hän ei todellakaan halunnut menettää henkeään kahden typeryksen vuoksi. Jokin päässä kuitenkin näytti päättäneen toisin. Yllättäen Aku tunsi kovaa tarvetta päästä kunnon seikkailuun. Hetken mielijohteesta hän nyökkäsi Ridolfille, jonka hymy oli säihkyvä. Aku päätti olla kertomatta asiasta ankanpojille, jotka tunkisivat pian mukaan tai sitten huolestuisivat ilman mitään syytä.

Aku hyppäsi uskollisen autonsa kyytiin Ridolfin istuutuessa hänen viereensä. Akun päässä loksahti jälleen jokin asia paikalleen. Hän ei edes kunnolla tajunnut, minne oli menossa ja kun hän nyt ajatteli, se tuntui typerältä. Asia oli kuitenkin jo päätetty eikä Aku enää voinut perääntyä.
”Kokka kohti vanhaa poliisiasemaa!” Ridolf huudahti auton lähtiessä liikkeelle.
***
Tohtori Spitaali lipui hitaasti vanhan poliisiaseman sisälle. Jostain syystä olo tuntui tavallistakin leijuvampi, eikä Spitaali tiennyt syytä. Oswaldista oli ollut viime aikoina hyvin vähän apua. Mies oli jostain syystä aivan kuin pakoillut häntä. Syytä Spitaali ei tiennyt. Arvauksia hänellä oli, mutta että ne olisivat totta – sitä hän ei voinut uskoa.
Talossa tuntui olevan liiankin hiljaista. Ei kuulunut niitä tuttuja Oswaldin askeleita, jotka toivottivat hänet yleensä tervetulleeksi. Jokin oli vialla.
Nuoren miehen eloton ja verinen ruumis makasi lattialla. Miten Oswaldille oli käynyt? Oliko mies kuollut? Spitaali lipui hitaasti eteenpäin. Spitaali ajatteli, että vaikka joku odottaisikin häntä, mitä tämä henkilö voisi hänelle tehdä. Hän oli aave.
Spitaali saapui tutun pöydän eteen. Siinä oli kuitenkaan ollut Oswaldia tai ketään muutakaan. Vain avonainen arkku makasi siinä.
”Ja kukas sinä sitten olet?” kuului ääni pimeästä. Rauli Lähteenmäki astui esiin köytetty Oswald vieressään ja revolveri kädessään.

***
Tohtori Xuir avasi pienen teleporttinsa ja astui sen läpi. Juuri hetkeä aiemmin onnistunut rahasäiliön ryöstö oli onnistunut täydellisesti. Toinen muistutus oli annettu.
Xuirin vielä miettiessä asioita aika tuntui pysähtyvän kesken portin. Se tuntui vetävän Xuiria toiseen suuntaan ja seuraavaksi hän tajusi makaavansa tien varressa.
”Mitä ih-?” Xuir ehti kysyä, ennen kuin suuntasi katseensa vanhaan poliisiasemaan, joka sijaitsi tien toisella puolella. Xuir tuijotti aivan hiljaa. Silmät kaventuivat viiruiksi, sillä hän tiesi, miksi oli joutunut paikaan. Hänet oli kirottu.

Nyt se on sitten viimein valmis osa. Järjettömän vaikeaa oli kirjoittaa, kun hahmoja vaikka kuinka paljon, mutta vihdoinkin se on valmis. En ihmettele, jos löydette tönkköä tekstiä. Tämä osa on todennäköisesti yksi tarinan pisimmistä, joten älkää myöskään tylsistykö! Kommentteja, kiitos!

14.osa: Erikoinen kokous

Auton moottori sammui ja Aku ja Ridolf astuivat ulos. Vanha poliisiasema oli ränsistynyt entisestään sitten Akun viime käynnin siellä. Paikka vaikutti siltä, että sen katto voisi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Aku kuitenkin vähät välitti siitä. Hänen ajatuksensa harhailivat Xuirissa ja Spitaalissa. Olisiko hän kävelemässä suoraa heidän syliinsä?
Aku vilkaisi Ridolfia, jonka ilme vaikutti päättäväiseltä. Mies taisi todellakin pitää tilanteesta. Kylmä tuulenvire sai Akun hytisemään.
Aku hätkähti, kun huomasi poliisiaseman oven olevan raollaan. ”Mitä?” hän kähähti hiljaa.
Ridolf otti hitaita askelia ja seisoi aivan oven edessä. Hän yritti kuunnella, jos sisällä olisi jo käynnissä jonkinlaista toimintaa. Akua se ei paljon kiinnostanut, mutta siitä huolimatta hän halusi välttämättä tietää kaiken, eikä jättäisi tällaista tilaisuutta väliin, jos paikassa todellakin majaili Spitaali – tai sitten Xuir.

Kuului pientä narinaa.
”Ja kukas sinä sitten olet?” ääni kysyi. Niin Aku ainakin kuuli. Hän ei vain ymmärtänyt, miksi ääni kuulosti tutulta. Hän oli aivan varma, että oli kuullut sen jossain.
Ridolfkin näytti miettivän äänen haltiaa, ja lopulta henkäisi äkisti. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta muodosti sanat huulilleen. `Se on Lähteenmäki´, Aku tajusi.
Aku muisti hyvin hänen ja Lähteenmäen edellisen tapaamisen tulevaisuudessa, jossa mies oli pormestari. Mies oli luullut, kuten oletettavasti lähes kaikki, että he olivat todellakin tappaneet Lukas Lähteenmäen. Kosto oli ollut se asia, jota ilman he eivät olisi koskaan edes tavanneet.
Mutta miten ihmeessä mies saattoi nyt olla vanhalla poliisiasemalla? Aku ei voinut ymmärtää. Oliko tulevaisuudessa kehitetty toimiva aikakone tai jokin muu ihmeellinen vempain, jonka avulla saattaisi siirtyä menneisyyteen? Lähteenmäki kuitenkin katosi Akun mielestä, kun hän kuuli seuraavat sanat:
”Käytit sitten vaatekaappia?” Spitaali kysyi. Aku jännitti kaikki lihaksensa. Hän halusi kuulla joka sanan.

Seuraavaksi Aku kuitenkin tajusi makaavansa lattialla Ridolf vieressään ja ovi allaan. Saranat olivat antaneet periksi, oli ensimmäinen asia, jonka Aku tajusi. Sen jälkeen hän suuntasi katseensa eteenpäin, jossa Raimo Lähteenmäki, köytetty Oswald ja tohtori Spitaalin aave olivat. Kolmikko näytti täysin yllättyneeltä. Spitaali vilkuili ihmeissään ympärilleen, aivan kuin ei olisi tajunnut, mitä oli tapahtumassa. Lähteenmäki murahti hiljaa, päästi irti Oswaldista ja lähti astelemaan kohti Akua revolveri yhä hyppysissään.
”Vihdoinkin se henkilö, jonka haluan tavata”, Lähteenmäki ärisi kovaa.

Taempana Spitaali oli saanut jotenkin aukaistua Oswaldin köydet.
”Meidän on aika lähteä”; Spitaali kuiskasi. Oswald nyökkäsi, mutta juuri, kun hän oli noussut kunnolla seisomaan, poliisiaseman seinä räjähti. Oswald lennähti kovalla vauhdilla toiselle seinälle ja onnistui jopa pääsemään läpi.
Kaikki muut huoneessa olijat käänsivät katseensa isoon aukkoon, joka seinään oli äsken ilmestynyt. Heistä kaikista hämmästynein tuntui olevan Spitaali, joka kuitenkin näytti tietävän, mitä oli tulossa.
Varjo selventyi koko ajan sankan savun hälvetessä hiljalleen. Aku ei voinut hengittää kunnolla. Tohtori Xuir oli saapunut.
”Iltaa.”
Ääni tuntui olevan kuiskaustakin pienempi.

Lähteenmäki tuntui jähmettyneen paikalleen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Ensin hän oli saapunut paikkaan Valtterin kanssa, seuraavaksi Oswald oli tappanut Valtterin ja hän oli köyttänyt Oswaldin. Sitten paikalle oli ilmestynyt aave ja sitä seuraavaksi Aku Ankka ja Ridolf olivat ilmestyneet paikalle. Ja pisteeksi iin päälle tohtori Xuir oli juuri äsken räjäyttänyt koko hökötyksen seinän. Hän ei enää pysynyt laskuissaan, kuinka monta henkilöä olikaan sillä hetkellä kyseisessä rakennuksessa.
Ridolf oli huomannut Lähteenmäen suuren hämmästyksen ja päätti käyttää miehen pientä herpaantumista. Hän huitaisi revolverin tämän kädestä ja nyt Ridolf osoittikin aseella Lähteenmäkeä. Aku tuijotti. Mikä ihmeen kokous tällä hetkellä oli meneillään?

Xuir tuijotti ympärilleen. Hän oli odottanut saapuvansa tapaamaan Oswaldia ja Spitaalia, mutta näköjään paikalla oli muitakin, turhia, henkilöitä: hänen veljensä, yksi ankka, Lähteenmäki, Spitaali ja Oswald, tajuttomana jossain kaukana. Xuir ei kuitenkaan välittänyt. Hän oli kokenut jo niin paljon, ettei hän välittänyt mistään mitään. Hänen oli saatava salainen ase takaisin.
”Anna se tänne”, Xuir sihahti.
Spitaali vaikutti hämmästyneeltä. ”Mikä ihmeen se? Minä luulin, että tulit tänne kirouksen takia!”
Xuir hymyili entistä leveämmin. ”Ehkä senkin, mutta nyt sinä kerrot, missä – se – arkku – on!”
Spitaalin ilme ei näyttänyt kovin iloiselta. Aave vaikutti tavallistakin mitättömämmältä.
”Minä en tiedä mitään mistään arkusta, mutta tiedä sitten häntä, voisiko se olla tuo tuossa pöydällä?” Spitaali kysyi hiljaa. Xuir joutui hakea hetken katseellaan tätä, kunnes huomasi hänet. Miksi aave tuntui lähes näkymättömältä?

Xuir murahti hiljaa ja käveli sitten kaikkien tuijottaessa pöydän eteen ja nosti pienen lipasarkun silmiensä eteen. Se oli auki, eikä sitä enää ollut. Ase oli viety. Kukaan ei nähnyt sitä, mutta Xuirin silmiin syttyi punainen liekki. Aivan kuin ydinpommi olisi räjähtänyt hänen silmiensä edessä.
”Missä se on?” Xuir kysyi hiljaa.
”Mikä se?” Spitaali kysyi huolettomasti. ”Oletko nyt varma, että olet oikeassa paikassa?”
Xuir ei vastannut. ”Etkö sinä todellakaan tiedä, mitä Masgard on tehnyt?” Xuir kysyi.
Spitaali hätkähti hieman kuullessaan kyseisen nimen. ”Miten niin?” hän kysyi. Ääni ei enää vaikuttanut niin huolettamalta kuin aiemmin. Siitä tulvi jonkinlaista tiedonhalua.
Aivan yllättäen Xuir alkoi nauraa. Hän nauroi entistä kovemmin ja kovemmin. ”Sinä et näköjään enää aaveena taida huomata yhtään mitään”, hän nauroi. ”Sitä paitsi kirouksesi ei ole ollut kovinkaan hyvä. Äskenkin saatoin ryövätä Roope Ankan rahat, eikä minun käynyt mitenkään. Vasta sen jälkeen jouduin tänne:”
”Sinä siis teit sen!” Aku huusi. Ensimmäistä kertaa Xuir kiinnitti kunnolla huomionsa tähän.
Xuir ei vaivautunut vastaamaan tai edes nyökkäämään. Hän vilkaisi kerran Ridolfia, joka laskenut revolverin maahan.
Ennen kuin Xuir tajusi mitään, jokin oli kaatanut hänet ja seuraavaksi hän saattoi nähdä vain, kuinka Aku osoitti vielä äsken maassa olleella aseella häntä.
”Missä rahat ovat?” Aku kuiskasi. Ääni oli niin hiljainen, että vain Xuir saattoi kuulla sen. Xuir ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Miehen naama vääntyi hymyyn. Jokin neliönmuotoinen esine tippui miehen taskusta ja avautui. Teleportti oli lähtövalmis, mutta Xuir ei.
”Sitä sinä et saa koskaan tietää”, Xuir lopulta mutisi.

Aku tiesi täsmälleen, mitä oli tapahtumassa, muttei pystynyt liikkumaan kunnolla. Xuirin jalat pukkaisivat hänet kovaa vauhtia kohti avonaista teleporttia. Vaikka Aku kuinka yritti jarruttaa, ei hän siihen kyennyt. Viimeinen tapahtuma minkä hän näki, oli, että Lähteenmäki oli pitkästä aikaa lähtenyt liikkeelle. Sen jälkeen hän tunsi vain katoavansa teleporttiin. Pian hän saisi tietää, minne se veisi hänet.

Spitaali ei voinut ampua tai tehdä mitään. Oswald makasi jossain kaukana tajuttomana ja hänen oli vain tyydyttävä katsomaan tapahtumia. Äsken hän oli niin toivonut, että Aku olisi tappanut Xuirin, mutta mitä Aku oli tehnyt? Hän oli antanut mahdollisuuden Xuirille, joka todellakin oli käyttänyt sen.

Vielä Xuirin tuijottaessa teleporttia, jonne Aku oli vain paria sekuntia aiemmin kadonnut, hän tajusi jonkun tönäisevän hänet nurin. Ainoa asia, minkä hän tajusi oli, että Lähteenmäki kiisi kovaa kyytiä kohti vielä avonaista teleporttia.

Lähteenmäki tiesi, mitä hänen olisi tehtävä. Nyt ei ollut aika luovuttaa koston suhteen. Hän ei aikonut päästää Akua karkuun tällä kertaa. Tällä kertaa vain hän selviäsi voittajana.

Ridolf tajusi heti tilanteen. Hän ei voisi antaa Lähteenmäen lähteä Akun perään. Ei millään. Hänen olisi pysäytettävä tämä. Lähteenmäki oli aivan teleportin vieressä, kun Ridolf vasta oli lähtenyt juoksemaan. Hän tiesi vain juoksevansa ja juoksevansa. Näki, kuinka Lähteenmäki katosi teleporttiin. Askeleet kiihtyivät, mutta samaa tahtia myös teleportti pieneni.
Ridolf tiesi epäonnistuneensa. Hänen oli vain luovutettava. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin tajusi kaatuvansa suoraa kohti puoliksi auki olevaa teleporttia päin. Hän kuuli Xuirin naurun jostain kaukaa ja huomasi seuraavaksi, että oli ehtinyt. Hän ei ollut vielä hävinnyt.

Xuir tuijotti kuinka teleportti muuttui jälleen pieneksi neliönmuotoiseksi palikaksi. Nyt hän oli vihdoinkin kahden Spitaalin kanssa. Nyt oli todellakin hänen aikansa.
”Sinä et voi tappaa minua enää, Rodolf”, Spitaali sanoi hiljaa. ”Minä olen nyt aave.”
”Olen samaa mieltä kanssasi”, Xuir vastasi. ”Vielä tänä iltana minä olen tuhonnut sinut.”
_____________________________________
Jatkuu ensi osassa...

Heti ensimmäiseksi täytyy antaa plussaa luvun pituudesta. Luku on pitempi kuin normaalit lukusi ja se on hyvä asia, koska yleensä ne tuppaavat olemaan aika lyhyitä, joskus jopa ihan parin kappaleen tynkiä. Tällaisia pitempiä lukuja kun tulisi lisää, niin olisi hieno juttu.

Sitten on kyllä sanottava, etten tosiaankaan käy kieltämään, etteikö tämä olisi jossain vaiheessa hiukan sekava ollut. Hyvä että kun näin paljon hahmoja oli mukana, sait tehtyä luvusta näinkin selkeän. Minä olisin ainakin ollut jo ihan hukassa jos olisi pitänyt tällainen luku tarinaani kirjoittaa :D Tässä tarinassa on joka tapauksessa kasassa ainekset vaikka mihin.

Ja Karhis, kommentoihan ihmeessä KM'n uusinta kolmattatoista lukua :)