Kiitos kommenteistanne molemmille! Kiva, jos tästä osasta ei tullutkaan niin sekava, vaikka hieman erimieltä olenkin. Seuraava osa tulee olemaan hieman väliosan tapainen, mutta ei siitä sitten enempää. ;) Tulee toivottavasti jo tämän viikon aikana, kunhan sen tehdä ehdin.
Omasta mielestäni tuon osan viimeiset sanat ovat kyllä järjettömän tönkköjä, muta ei kukaan näköjään niistä ole huomauttanutkaan, joten aivan sama. ;D
Kirjoittaja
Aihe: Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
(86 viestiä)
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 46 -
08.06.2010 klo 16:03:12
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 47 -
09.06.2010 klo 16:13:43
15.osa: Valinta
Oswald nousi seisomaan. Päätä kivisti niin järjettömästi. Pamaus oli todellakin ollut mukava ja tietenkin Spitaali oli selvinnyt ehjin nahoin. Oswald tuhahti. Hän halusi enemmän valtaa, jota Spitaali ei ollut antanut hänellä niinä vuosina, joiden ajan hän oli toimittanut tietoja tapahtumista. Varsinkin sen jälkeen, kun Spitaali oli kertonut hänelle, että oli lähtemässä näyttäytymään ensimmäistä kertaa, hän oli jättänyt Oswaldin pois kaikesta. Aika oli tuntunut ikuisuudelta ja hän oli jo arvellut Spitaalin hylänneen hänet, unohtaneen hänet. Mutta sitten eräänä iltana hän oli saapunut takaisin, mitättömänä aaveena. Ennen Oswald oli todellakin kunnioittanut miestä. Tuota vahvaa soturia, jolla oli myös aivot, mutta pitäisikö hänen todellakin kunnioittaa jotain ihmeellistä aavetta, joka tuntui jo täysin lyödyltä? Olisiko hänen edes ollut pakko myöntyä Spitaalin esittämään pyyntöön?
Oswald lähti kävelemään takaisin kohti vanhaa poliisiasemaa. Vielä äsken hän oli maannut maassa noin 10 metriä itse rakennuksesta. Mutta ei hän enää välittänyt Spitaalista. Hän hautoi vain kostoa Lähteenmäelle, joka oli vienyt sen tärkeimmän, Kennethien suvun viimeisen ja salaisimman aseen! Tuon tarunhohtoisen esineen, jonka avulla hän olisi todellakin saavuttanut valtaa, sitä valtaa, jota hän hamusi. Kuinka ihmiset kumartaisivat ja palvoisivat häntä ja rukoilisivat ja anelisivat, ettei hän tuhoaisi heitä. Oswaldin olisi tehnyt mieli nauraa asialle, mutta suusta ei kuulunut enää oikein mitään. Hän oli jo muutenkin melko vanha ja ääni oli näemmä mennyt ainakin hetken ajaksi.
Oswald jäi seisomaan seinän aukon viereen ja jäi tuijottamaan Spitaalia, joka näytti todellakin olevan peloissaan. Miksi, oli ensimmäinen kysymys, joka Oswaldin mieleen juolahti, mutta vastaus odotti vain hetken päässä. Tohtori Xuir piteli käsissään jotain outoa esinettä. Jotain, jota Oswald ei koskaan ollut nähnyt.
”Olet sinä sitten aave, zombi tai mikä tahansa, minä voitan sinut aina! Sisimmässäsi sinä tiedät sen!” Xuir karjui.
Spitaali ei vastannut. Aaveen valkoisista silmistä saattoi huomata jonkinmoisen pelon tunteen. Sitä ei Oswald ollut koskaan ennen nähnyt. Tavallaan hän kunnioitti Xuiria, joka oli tällä kertaa onnistunut lähes kokonaan. Mies oli vain unohtanut hänet ja kuolleen miehen kirouksen. Oswaldin olisi jälleen tehnyt mieli naurahtaa. Muka kuolleen miehen kirous! Ja pah! Mitä tuo kirous olikaan vaikuttanut? Tuonut vain Xuirin lähemmäs Spitaalia ja nyt Xuir tuhoaisi tämän. Oswald ei täysin ymmärtänyt. Oliko Spitaali todellakin hakenut koko asiaa koko ajan? Eikö mies tai nyttemmin aave enää halunnut kostaa?
Tohtori Xuir käänsi katseensa takaisin Spitaaliin. Aivan kuin jokin tai joku olisi katsellut heitä. Hän ei kuitenkaan jaksanut enää välittää muista. Hän halusi päästä Spitaalista, tuosta maanvaivasta, vihdoinkin eroon ja kaiken lisäksi hän tiesi miten.
Kun hän lapsena oli kuunnellut isänsä kertomusta hänen esi-isästään, joka kuoleman jälkeen oli onnistunut palaamaan aaveena ja kuinka aave oli kuitenkin lopulta kohdannut kohtalonsa Arthur Ankan vuoksi. Kuinka tämä oli käyttänyt erästä suojausjärjestelmää aseena aavetta vastaan. Järjestelmää, joka tuohon aikaan tuntui taialta. Järjestelmä oli kadonnut vuosikymmeniä ennen Xuirin syntymää, mutta kohtalo oli hymyillyt hänelle. Noin vuotta aiemmin eräs keksijä, Pelle Peloton oli tietämättään luonut sen uudelleen. Tätä luomusta keksijä oli nimittänyt teleporttiestokoneeksi, T.E.K:si (ks. tohtori Xuirin paluu). Kone todellakin esti myös kaikenlaisia teleportteja, mutta oikeasti se oli vuosikymmeniä sitten kadonnut aaveen tuhoaja.
Spitaali tuijotti Xuiria. Hän oli väsynyt siihen kaikkeen, väsynyt liikkumaan, väsynyt elämään. Hän oli kyllästynyt Xuiriin, kyllästynyt ankkoihin ja kaikkiin muihin. Hän tiesi myös, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa pelissä. Hänen kostonsa oli kokenut epäonnistumisen. Xuir piteli käsissään aaveen tuhoajaa ja Oswald oli pettänyt hänet. Spitaali oli nyt aivan yksin, yksin odottamassa kuolemaa, joka tulisi olemaan tuskallinen. Koska hän oli kerran huijannut kuolemaa, toinen kerta tulisi olemaan hirveä. Spitaali ei kuitenkaan välittänyt. Se loppuisi pian. Pian häntä ei enää olisi. Spitaali tyytyi vain katsomaan, mitä pian tapahtuisi.
Oswald tuijotti yhä ihmeissään. Miksei Xuir jo tehnyt sitä? Miksi mies epäröi? Sitten Oswald kuitenkin ymmärsi. Ehkä mies pelkäsi jälleen kerran epäonnistuvansa, ehkä lukuisat tappiot olivat vieneet hänestä sen parhaan puhdin. Niin, ehkä.
Mutta silloin Oswald kuitenkin tajusi. Jos hän todellakin jättäisi Spitaalin sinne, miten hänelle kävisi? Voisiko Spitaali vielä kerran huijata kuolemaa ja järjestää jonkinmoisen kirouksen hänenkin ylleen? Vaikka kirous ei ollutkaan toiminut Xuiria kohtaan, Oswald ei halunnut laskea minkään varaan. Hänen oli lähdettävä ja jätettävä Ankkalinna taakseen. Hänen oli paettava, mutta sitä ennen hänen olisi varastettava salainen ase takaisin Lähteenmäeltä. Ilman sitä kaikki olisi turhaa, aivan kaikki. Vielä hetken Oswaldin varjo näkyi metsän laidassa, mutta sitten pimeys söi sen. Oswald oli tehnyt valintansa.
Xuir mietti tarkkaan. Hän tiesi, ettei Spitaali enää voisi selvitä. Jos järjestelmän nappia painaisi viidesti alaspäin ja kerran ylös, koko paikan päälle nousisi suojakenttä, joka pyyhkisi kaikenlaiset aaveet pois huoneesta. Sen jälkeen hän olisi saavuttanut ensimmäisen kunnon voittonsa!
Siitä innostuneena Xuir painoi nappia viidesti alaspäin ja vielä hetken emmittyään kerran ylöspäin.
Hiljaisuus peitti kaiken. Sitten kuului pienoinen jyräys ja jotain alkoi tapahtua. Jonkinlainen kenttä alkoi hivuttautua joka suunnasta kohti häntä ja Spitaalia. Xuir tunsi mahansa heittävän ympyrää, kun jonkinmoinen aalto ylitti hänet. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Silloin Xuir kuitenkin kuuli kovan parkaisun takaansa.
Spitaalin aave oli jotenkin kummassa hivuttautunut kokoon lattialle. Ensin mitään ei tapahtunut, mutta sitten Xuir ymmärsi. Aave näytti välillä kadonneelta ja hiljalleen se muuttui pikselimössöksi. Xuir katseli tapahtumaa kuin jossain roolipelissä. Aaveen sisällä saattoi nyt havaita palavan liekin, joka vaikutti kasvavan entisestään. Se kasvoi ja kasvoi ja lopulta puhkaisi aaveen selän. Spitaali huusi yhä kovempaa ja Xuir joutui painamaan kätensä korvilleen. Hän joutui myös perääntymään. Aave vaikutti olevan täysin tulessa. Yhtäkkiä ääni hiljeni ja Xuir nosti kätensä korviltaan. Spitaalin palava aave tuntui katsovan häntä, vaikkei se mitään nähnytkään enää. Sitten se tavoitteli vielä viimeisen kerran jotain käsillään ja pamahti tuhansiksi palasiksi, jotka sulivat lattialle kuin lumihiutaleet. Xuir hengitti kiivaasti. Se oli vihdoinkin ohi. Spitaali oli poissa lopullisesti.
***
Aku tuijotti ympärilleen. Minne ihmeeseen hän oli saapunut? Miten Lähteenmäelle oli käynyt? Entä Ridolfille? Entä oliko Spitaali tai Xuir kohdannut viimein loppunsa? Kysymykset pyörivät Akun päässä kuin hirmuinen pyörremyrsky ja hänen oli jopa vaikea hillitä itseään. Hän todellakin halusi tietää, tietää, miten oli käynyt.
Hän ei vieläkään tiennyt missä oli, eikä ollut edes vielä ehtinyt katsoa ympäristöä, kun jo kuului kovaa huutoa ja sitten kolaus. Ridolf makasi hänen edessään.
”Mitä ih-?” Aku ehti sanoa, kun Ridolf jo huusi: ”Varo!”
Aku käänsi katseensa taakseen ja huomasi heti ensimmäiseksi tuijottavansa suoraan Raimo Lähteenmäen ladattuun aseeseen.
”On koston aika”, Lähteenmäki kähisi.
______________________________
Jatkuu seuraavassa osassa...
Oswald nousi seisomaan. Päätä kivisti niin järjettömästi. Pamaus oli todellakin ollut mukava ja tietenkin Spitaali oli selvinnyt ehjin nahoin. Oswald tuhahti. Hän halusi enemmän valtaa, jota Spitaali ei ollut antanut hänellä niinä vuosina, joiden ajan hän oli toimittanut tietoja tapahtumista. Varsinkin sen jälkeen, kun Spitaali oli kertonut hänelle, että oli lähtemässä näyttäytymään ensimmäistä kertaa, hän oli jättänyt Oswaldin pois kaikesta. Aika oli tuntunut ikuisuudelta ja hän oli jo arvellut Spitaalin hylänneen hänet, unohtaneen hänet. Mutta sitten eräänä iltana hän oli saapunut takaisin, mitättömänä aaveena. Ennen Oswald oli todellakin kunnioittanut miestä. Tuota vahvaa soturia, jolla oli myös aivot, mutta pitäisikö hänen todellakin kunnioittaa jotain ihmeellistä aavetta, joka tuntui jo täysin lyödyltä? Olisiko hänen edes ollut pakko myöntyä Spitaalin esittämään pyyntöön?
Oswald lähti kävelemään takaisin kohti vanhaa poliisiasemaa. Vielä äsken hän oli maannut maassa noin 10 metriä itse rakennuksesta. Mutta ei hän enää välittänyt Spitaalista. Hän hautoi vain kostoa Lähteenmäelle, joka oli vienyt sen tärkeimmän, Kennethien suvun viimeisen ja salaisimman aseen! Tuon tarunhohtoisen esineen, jonka avulla hän olisi todellakin saavuttanut valtaa, sitä valtaa, jota hän hamusi. Kuinka ihmiset kumartaisivat ja palvoisivat häntä ja rukoilisivat ja anelisivat, ettei hän tuhoaisi heitä. Oswaldin olisi tehnyt mieli nauraa asialle, mutta suusta ei kuulunut enää oikein mitään. Hän oli jo muutenkin melko vanha ja ääni oli näemmä mennyt ainakin hetken ajaksi.
Oswald jäi seisomaan seinän aukon viereen ja jäi tuijottamaan Spitaalia, joka näytti todellakin olevan peloissaan. Miksi, oli ensimmäinen kysymys, joka Oswaldin mieleen juolahti, mutta vastaus odotti vain hetken päässä. Tohtori Xuir piteli käsissään jotain outoa esinettä. Jotain, jota Oswald ei koskaan ollut nähnyt.
”Olet sinä sitten aave, zombi tai mikä tahansa, minä voitan sinut aina! Sisimmässäsi sinä tiedät sen!” Xuir karjui.
Spitaali ei vastannut. Aaveen valkoisista silmistä saattoi huomata jonkinmoisen pelon tunteen. Sitä ei Oswald ollut koskaan ennen nähnyt. Tavallaan hän kunnioitti Xuiria, joka oli tällä kertaa onnistunut lähes kokonaan. Mies oli vain unohtanut hänet ja kuolleen miehen kirouksen. Oswaldin olisi jälleen tehnyt mieli naurahtaa. Muka kuolleen miehen kirous! Ja pah! Mitä tuo kirous olikaan vaikuttanut? Tuonut vain Xuirin lähemmäs Spitaalia ja nyt Xuir tuhoaisi tämän. Oswald ei täysin ymmärtänyt. Oliko Spitaali todellakin hakenut koko asiaa koko ajan? Eikö mies tai nyttemmin aave enää halunnut kostaa?
Tohtori Xuir käänsi katseensa takaisin Spitaaliin. Aivan kuin jokin tai joku olisi katsellut heitä. Hän ei kuitenkaan jaksanut enää välittää muista. Hän halusi päästä Spitaalista, tuosta maanvaivasta, vihdoinkin eroon ja kaiken lisäksi hän tiesi miten.
Kun hän lapsena oli kuunnellut isänsä kertomusta hänen esi-isästään, joka kuoleman jälkeen oli onnistunut palaamaan aaveena ja kuinka aave oli kuitenkin lopulta kohdannut kohtalonsa Arthur Ankan vuoksi. Kuinka tämä oli käyttänyt erästä suojausjärjestelmää aseena aavetta vastaan. Järjestelmää, joka tuohon aikaan tuntui taialta. Järjestelmä oli kadonnut vuosikymmeniä ennen Xuirin syntymää, mutta kohtalo oli hymyillyt hänelle. Noin vuotta aiemmin eräs keksijä, Pelle Peloton oli tietämättään luonut sen uudelleen. Tätä luomusta keksijä oli nimittänyt teleporttiestokoneeksi, T.E.K:si (ks. tohtori Xuirin paluu). Kone todellakin esti myös kaikenlaisia teleportteja, mutta oikeasti se oli vuosikymmeniä sitten kadonnut aaveen tuhoaja.
Spitaali tuijotti Xuiria. Hän oli väsynyt siihen kaikkeen, väsynyt liikkumaan, väsynyt elämään. Hän oli kyllästynyt Xuiriin, kyllästynyt ankkoihin ja kaikkiin muihin. Hän tiesi myös, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa pelissä. Hänen kostonsa oli kokenut epäonnistumisen. Xuir piteli käsissään aaveen tuhoajaa ja Oswald oli pettänyt hänet. Spitaali oli nyt aivan yksin, yksin odottamassa kuolemaa, joka tulisi olemaan tuskallinen. Koska hän oli kerran huijannut kuolemaa, toinen kerta tulisi olemaan hirveä. Spitaali ei kuitenkaan välittänyt. Se loppuisi pian. Pian häntä ei enää olisi. Spitaali tyytyi vain katsomaan, mitä pian tapahtuisi.
Oswald tuijotti yhä ihmeissään. Miksei Xuir jo tehnyt sitä? Miksi mies epäröi? Sitten Oswald kuitenkin ymmärsi. Ehkä mies pelkäsi jälleen kerran epäonnistuvansa, ehkä lukuisat tappiot olivat vieneet hänestä sen parhaan puhdin. Niin, ehkä.
Mutta silloin Oswald kuitenkin tajusi. Jos hän todellakin jättäisi Spitaalin sinne, miten hänelle kävisi? Voisiko Spitaali vielä kerran huijata kuolemaa ja järjestää jonkinmoisen kirouksen hänenkin ylleen? Vaikka kirous ei ollutkaan toiminut Xuiria kohtaan, Oswald ei halunnut laskea minkään varaan. Hänen oli lähdettävä ja jätettävä Ankkalinna taakseen. Hänen oli paettava, mutta sitä ennen hänen olisi varastettava salainen ase takaisin Lähteenmäeltä. Ilman sitä kaikki olisi turhaa, aivan kaikki. Vielä hetken Oswaldin varjo näkyi metsän laidassa, mutta sitten pimeys söi sen. Oswald oli tehnyt valintansa.
Xuir mietti tarkkaan. Hän tiesi, ettei Spitaali enää voisi selvitä. Jos järjestelmän nappia painaisi viidesti alaspäin ja kerran ylös, koko paikan päälle nousisi suojakenttä, joka pyyhkisi kaikenlaiset aaveet pois huoneesta. Sen jälkeen hän olisi saavuttanut ensimmäisen kunnon voittonsa!
Siitä innostuneena Xuir painoi nappia viidesti alaspäin ja vielä hetken emmittyään kerran ylöspäin.
Hiljaisuus peitti kaiken. Sitten kuului pienoinen jyräys ja jotain alkoi tapahtua. Jonkinlainen kenttä alkoi hivuttautua joka suunnasta kohti häntä ja Spitaalia. Xuir tunsi mahansa heittävän ympyrää, kun jonkinmoinen aalto ylitti hänet. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Silloin Xuir kuitenkin kuuli kovan parkaisun takaansa.
Spitaalin aave oli jotenkin kummassa hivuttautunut kokoon lattialle. Ensin mitään ei tapahtunut, mutta sitten Xuir ymmärsi. Aave näytti välillä kadonneelta ja hiljalleen se muuttui pikselimössöksi. Xuir katseli tapahtumaa kuin jossain roolipelissä. Aaveen sisällä saattoi nyt havaita palavan liekin, joka vaikutti kasvavan entisestään. Se kasvoi ja kasvoi ja lopulta puhkaisi aaveen selän. Spitaali huusi yhä kovempaa ja Xuir joutui painamaan kätensä korvilleen. Hän joutui myös perääntymään. Aave vaikutti olevan täysin tulessa. Yhtäkkiä ääni hiljeni ja Xuir nosti kätensä korviltaan. Spitaalin palava aave tuntui katsovan häntä, vaikkei se mitään nähnytkään enää. Sitten se tavoitteli vielä viimeisen kerran jotain käsillään ja pamahti tuhansiksi palasiksi, jotka sulivat lattialle kuin lumihiutaleet. Xuir hengitti kiivaasti. Se oli vihdoinkin ohi. Spitaali oli poissa lopullisesti.
***
Aku tuijotti ympärilleen. Minne ihmeeseen hän oli saapunut? Miten Lähteenmäelle oli käynyt? Entä Ridolfille? Entä oliko Spitaali tai Xuir kohdannut viimein loppunsa? Kysymykset pyörivät Akun päässä kuin hirmuinen pyörremyrsky ja hänen oli jopa vaikea hillitä itseään. Hän todellakin halusi tietää, tietää, miten oli käynyt.
Hän ei vieläkään tiennyt missä oli, eikä ollut edes vielä ehtinyt katsoa ympäristöä, kun jo kuului kovaa huutoa ja sitten kolaus. Ridolf makasi hänen edessään.
”Mitä ih-?” Aku ehti sanoa, kun Ridolf jo huusi: ”Varo!”
Aku käänsi katseensa taakseen ja huomasi heti ensimmäiseksi tuijottavansa suoraan Raimo Lähteenmäen ladattuun aseeseen.
”On koston aika”, Lähteenmäki kähisi.
______________________________
Jatkuu seuraavassa osassa...
Aku Vankka
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 48 -
09.06.2010 klo 17:57:15
Ja näin Spitaali siis kohtasi lopullisen loppunsa.
Ah, erinomainen luku. Tässä luvussa ei juurikaan vuoropuhelua ollut, joka on ehkä vaihteeksi hyväkin asia, niin jää sille kuvailulle ja kerronnalle suurempi rooli. Todennäköisesti yksi tämän tarinan parhaiten kirjoitetuista luvuista.
Ah, erinomainen luku. Tässä luvussa ei juurikaan vuoropuhelua ollut, joka on ehkä vaihteeksi hyväkin asia, niin jää sille kuvailulle ja kerronnalle suurempi rooli. Todennäköisesti yksi tämän tarinan parhaiten kirjoitetuista luvuista.
akkaridekkari
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 49 -
11.06.2010 klo 13:20:09
No niin. Kulutin pyynnöstäsi koko aamun lukemalla tätä tarinaa, mutta oli se vaivan arvoista.
Kertomus on mielenkiintoinen, kuten koko tarinasarja. Kuvailet asiat niin, että tilanteet on helppo kuvitella silmiensä edessä - kiinnität huomiota pienimpiinkin asioihin, kuten ilmeiden yksityiskohtiin. Liika kuvailu on toki tylsää ja vie jännitystä pois, mutta tässä tarinassa sitä on ollut juuri sopivasti. Ja kuten monesti on todettu, tekstisi on muutenkin varsin taidokasta ja sujuvaa.
On todella ihailtavaa ja kunnioitettavaa, että olet pystynyt kirjoittamaan näin pitkän ja laadukkaan tarinasarjan. Yhdenkin kertomuksen kirjoittaminen on työlästä - ja tämä on jo Xuir-saagan seitsemäs osa! Sarjassa on ollut todella mielenkiintoiset henkilöhahmot, useita pahiksia, paljon tapahtumapaikkoja ja tapahtumia. Sarja ikään kuin muodostanut oman mielenkiintoisen maailmansa. Tähän viimeiseen osaan olet selkeästikin napannut kaikki sarjan hahmot ja muodostanut heidän viimeisen kohtaamisensa.
Tämä tarina on edennyt melko hitaasti ja vaiheittain. (Ehkä turhankin hitaasti? Toki taustatieto ja johdattelu on tärkeää.) Ensimmäiset luvut tuntuivat olevan kuin pelkkää johdantoa. Tämänkään jälkeen tempo ei ole ollut kovin kova. Takauma vuoteen 1902 oli mielenkiintoinen ja syvensi ja piristi tietyllä tavalla tarinaa. Roopen rahojen ryöstö oli kuvattu hyvin, ja nyt sen jälkeen kertomuksessa on alkanut olla enemmän sitä kaivattua toimintaa. Vieläkään ei olla kyllä päästy minkäänlaiseen kihelmöivään hurmokseen, mutta tunnelma on latautunut ja paljon tulee vielä varmastikin tapahtumaan.
Itse en välitä pitkistä luvuista, sillä niiden lukeminen on usein raskasta (etenkin kun lukee kymmenen lukua kerralla, kuten minä nyt :D). Lyhyehköt ja kevyet luvut ovat enemmän minun makuuni.
Mutta juu, kirjoituksen iloa! Yritän kommentoida jatkossa.
Kertomus on mielenkiintoinen, kuten koko tarinasarja. Kuvailet asiat niin, että tilanteet on helppo kuvitella silmiensä edessä - kiinnität huomiota pienimpiinkin asioihin, kuten ilmeiden yksityiskohtiin. Liika kuvailu on toki tylsää ja vie jännitystä pois, mutta tässä tarinassa sitä on ollut juuri sopivasti. Ja kuten monesti on todettu, tekstisi on muutenkin varsin taidokasta ja sujuvaa.
On todella ihailtavaa ja kunnioitettavaa, että olet pystynyt kirjoittamaan näin pitkän ja laadukkaan tarinasarjan. Yhdenkin kertomuksen kirjoittaminen on työlästä - ja tämä on jo Xuir-saagan seitsemäs osa! Sarjassa on ollut todella mielenkiintoiset henkilöhahmot, useita pahiksia, paljon tapahtumapaikkoja ja tapahtumia. Sarja ikään kuin muodostanut oman mielenkiintoisen maailmansa. Tähän viimeiseen osaan olet selkeästikin napannut kaikki sarjan hahmot ja muodostanut heidän viimeisen kohtaamisensa.
Tämä tarina on edennyt melko hitaasti ja vaiheittain. (Ehkä turhankin hitaasti? Toki taustatieto ja johdattelu on tärkeää.) Ensimmäiset luvut tuntuivat olevan kuin pelkkää johdantoa. Tämänkään jälkeen tempo ei ole ollut kovin kova. Takauma vuoteen 1902 oli mielenkiintoinen ja syvensi ja piristi tietyllä tavalla tarinaa. Roopen rahojen ryöstö oli kuvattu hyvin, ja nyt sen jälkeen kertomuksessa on alkanut olla enemmän sitä kaivattua toimintaa. Vieläkään ei olla kyllä päästy minkäänlaiseen kihelmöivään hurmokseen, mutta tunnelma on latautunut ja paljon tulee vielä varmastikin tapahtumaan.
Itse en välitä pitkistä luvuista, sillä niiden lukeminen on usein raskasta (etenkin kun lukee kymmenen lukua kerralla, kuten minä nyt :D). Lyhyehköt ja kevyet luvut ovat enemmän minun makuuni.
Mutta juu, kirjoituksen iloa! Yritän kommentoida jatkossa.
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 50 -
11.06.2010 klo 16:09:27
En minä nyt ihan tarkoittanut, että koko aamu pitäisi kuluttaa tällaiseen fanitarinaan... No, mutta kuitenkin, kiitos kommentistasi Akkaridekkari ja myös Vankka.
Olen todellakin itsekin vähän ulkona, että onko tämä todella seitsemäs tarina tässä sarjassa? Nytkun sen tajuaa, huomaakin, kuinka paljon aikaa tähän on käyttänyt varsinkin näihin viimeisimpiin Vaatekaapin salaisuuteen, Spitaalin kourissa-tarinaan ja Matkaan maailmojen halki sekä viimeisimpänä nyt tähän. Tähän mennessä tarinassa ei ole tapahtunut paljoakaan, Xuir on löytänyt, jotain, jonka viimeisimpänä Lähteenmäki on ottanut ja Spitaali on kohdannut loppunsa. Myös menneisyyden saloja on hieman raotettu jo, mutta mutta...
Ei nyt sentään tulevasta kerrota mitään, eihän? ;D
Seuraava osa ilmestyy tässä viikonlopun aikana. Vasta aloitettu ja pitää vielä vähän muokata...
///wieriille kiitokset kommentista. Älä unohda myöskään Oswaldia. ;)
Olen todellakin itsekin vähän ulkona, että onko tämä todella seitsemäs tarina tässä sarjassa? Nytkun sen tajuaa, huomaakin, kuinka paljon aikaa tähän on käyttänyt varsinkin näihin viimeisimpiin Vaatekaapin salaisuuteen, Spitaalin kourissa-tarinaan ja Matkaan maailmojen halki sekä viimeisimpänä nyt tähän. Tähän mennessä tarinassa ei ole tapahtunut paljoakaan, Xuir on löytänyt, jotain, jonka viimeisimpänä Lähteenmäki on ottanut ja Spitaali on kohdannut loppunsa. Myös menneisyyden saloja on hieman raotettu jo, mutta mutta...
Ei nyt sentään tulevasta kerrota mitään, eihän? ;D
Seuraava osa ilmestyy tässä viikonlopun aikana. Vasta aloitettu ja pitää vielä vähän muokata...
///wieriille kiitokset kommentista. Älä unohda myöskään Oswaldia. ;)
wierii2
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 51 -
11.06.2010 klo 18:11:47
Jers, Spitaali on kuollut!!!! Loistavaa! Tätä olen odottanut. Suosikkipahikseni Xuir tappoi ei-niin-kivan Spitaalin. Nyt kuin vain Lähteenmäki ja Oswald kuolisivat, niin Ankat ja Xuir saisivat kohdata viimeisen kerran. :)
Jatkoa odotellessa...
// Oswald mukana. :))
Jatkoa odotellessa...
// Oswald mukana. :))
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 52 -
11.06.2010 klo 22:37:09
Toivottavasti pidette ja osa myös kommentoitte! Pahoittelen joitakin virheitä, joita en näin myöhällä nyt ehdi korjailemaan. :)
16.osa: Todellinen syy
Nyt Aku tiesi, missä he olivat. Vihreät puut, sininen joki ja hiekkainen maasto – Ankkajoki. Aku ei edes halunnut katsoa Lähteenmäkeen päin. Mies vain käveli ympäriinsä ja välillä vilkuili jotain taskustaan. Välillä kuului mutinaa ja sitten taas liikettä. Aku ei ymmärtänyt, mitä Lähteenmäki oikein odotti. Ruohon kasvamista?
Lähteenmäki ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei ollut koskaan ennen tappanut ketään ja tiesi sen olevan kaikkia luonnonlakeja vastaan. Hän halusi kostoa, mutta oli luullut Akun ja tuon toisen, Ridolfin, olevan kauhuissaan, sillä Aku oli todellakin tappanut hänen isoisänsä. Mutta eivät he olleet. Aku ei näyttänyt olevan moksiskaan, ja välillä Lähteenmäki todellakin uskoi, ettei tämä ehkä ollutkaan tappanut Lukasta. Mutta se ei ollut mahdollista, kaikki todisteet puhuivat tulevaisuudessakin puolestaan. Mutta ei hän vain kostoa halunnut. Hän halusi jotain, jotain, jonka avulla hän voisi palata hyvin mielin takaisin tulevaisuuteen. Ei hän surrut Valtterin kuolemaa, siihen ei ollut mitään syytä. Lähteenmäki hätkähti huomatessaan ajatuksensa. Eikö hän todellakaan välittänyt enää mistään?
”Oletko vielä siellä?” Ridolf kysyi yllättäen. Lähteenmäki näytti kuulevan, muttei vastannut mitään.
”Mikä suunnitelma”, Aku huokaisi hiljaa. Ridolf todellakin auttaisi todella paljon siinä tilanteessa.
”Aiotko sinä tehdä mitään?” Ridolf jatkoi. Lähteenmäki käänsi katseensa hetkeksi Ridolfiin, muttei vieläkään vastannut.
”Tapoitko sinä Lukasin?” Lähteenmäki kysyi hiljaa. Aku tiesi heti, että kysymys oli osoitettu hänelle.
”En! Kuinka monennen kerran minä sen sanon?” Aku ärähti. Aina sama kysymys, aivan kuin mikään muu ei Lähteenmäen mielessä olisi pyörinyt.
Aku katsoi, kuinka Lähteenmäki tuijotti häntä vielä hetken ja jatkoi sitten ympäriinsä kävelyään. Se sai Akun olon tavallaan kärsimättömäksi, mutta samalla se hänet pelkäämään Lähteenmäkeä. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä mies aikoi tehdä.
***
Xuir tuijotti vanhaa poliisiasemaa ja sen lattiaa. Vielä äsken siinä oli ollut tohtori Spitaali, mutta ei enää. Spitaali oli kuollut. Hänet oli kirjaimellisesti tuhottu. Xuir hymyili itsekseen. Puoliksi mustuneet hampaat paljastuivat hymyn yhä vain levetessä. Jostain syystä hänestä tuntui, että tämän jälkeen kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan. Ainoa asia, joka häntä enää kismitti, oli Oswaldin vallanhimo. Hänen olisi todellakin etsittävä mies käsiinsä, sillä hän oli varma, että tuo uskomaton ase olisi hänen hallussaan.
Xuir heitti yhden teleportin taskustaan ja astui siihen jättäen vanhan poliisiaseman ja nuoren Valtteri Lintusen elottoman ruumiin taakseen.
***
Lähteenmäki tiesi vihdoin olleensa väärässä. Kaikki ne vuodet hän oli etsinyt isoisänsä murhaajaa ja saanut tietää, että se olisi juuri Aku. Mutta nyt, kaiken uurastuksen jälkeen, se ei ollutkaan niin. Hän oli kaikki vuodet haukkunut väärää puuta. Aku ei ollut syyllinen mihinkään. Tosiasiassa Aku olikin koko jutun uhri. Lähteenmäki tiesi kaiken tohtori Xuirista. Etsiessään tietoja arkistoista hän eräänä kertana oli päässyt tutkimaan poliisiaseman arkistoja, joista olikin löytynyt kyseisen miehen rikoksia. Hänen isoisänsä Lukaksen murhan tietopaperia hän ei ollut kuitenkaan löytänyt kansiosta, vain pienen lapun, jossa ankkoja pidettiin pääepäilyinä. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli jo luullut löytäneensä lapun, mutta miten olikaan käynyt? Joku oli repinyt paperista puolet ja hän oli vain saanut lukea kohdan, jossa puhuttiin jostain ihmeen Martti Koivusta, joka väitti nähneensä ankkojen astuvan taloon ja kuulleen sen jälkeen laukauksen. Niin kaikki oli todellakin käynyt ja nyt tilanne oli se, että hänen maineensa oli mennyttä kaupungin asukkaiden silmissä tulevaisuudessa. Juuri siihen hän tarvitsi sitä, mitä etsi. Maineensa palauttamiseen hän tarvitsi Timanttikruunun.
Ridolf halusi tietää, miksi ihmeessä Lähteenmäki ei toiminut. Miehellä oli ollut jo lähes puolituntia aikaa toimia, mutta mitä mies oli tehnyt. Kävellyt ympyrää ja kysellyt aina välillä oliko Aku murhannut hänen isoisänsä. Mutta hän, Ridolf, aikoi tehdä siitä lopun. Hän tappaisi Lähteenmäen ja sen jälkeen olisi yksi asia vähemmän jäljellä. Köydet, joilla Lähteenmäki oli hänet ja Akun köyttänyt, tuntuivat löystyneet, ainakin hänellä, ja niinpä hän tiesi pääsevänsä niistä eroon tuota pikaa. Lähteenmäki tuskin edes huomasi mitään, sillä mies vaikutti olevan jälleen omissa ajatuksissaan. Todennäköisesti mies mietti varmasti, kuinka tappaisikaan heidät. Ridolf ei vain yksinkertaisesti voinut antaa sen tapahtua.
Yhdellä hypyllä hän nousi seisomaan ja köydet tippuivat maahan. Hän juoksi pari askelta eteenpäin ja potkaisi molemmilla jaloillaan Lähteenmäkeä. Lähteenmäki ei näyttänyt vielä iskun saadessaankaan tajuavan mistään yhtikäs mitään. Mies tajusi vain lentävänsä ilmassa.
Kuului kova ääni, kun Lähteenmäki törmäsi puuhun. Se ei todellakaan kuulostanut tavalliselta törmäykseltä, vaan aivan oudolta. Ridolf kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut, mutta heti nähtyään asiaan, joutui järkytyksen valtaan. Puunoksa törrötti suoraan Lähteenmäen päästä. Se oli lävistänyt koko pään ja törrötti suoraan vasemman silmän kohdalla. Verta ei kuitenkaan valunut ja sitä Ridolf juuri ihmettelikin. Kului hetki, jos toinenkin.
Juuri, kun Ridolf oli jo rauhoittumassa, kuului kovia naksahduksia ja Lähteenmäen oikea käsi veti oksan pois päästä paljastaen ison aukon, jonka läpi paistoi kuunvalo.
Lähteenmäki nousi seisomaan ja suorastaan juoksi kohti Ridolfia. Ridolf ei ehtinyt reakoida ja Lähteenmäen antama kova lyönti heitti hänet kovalla vauhdilla kaksi metriä taaksepäin siitä, missä hän vielä äsken oli seissyt. Mies ei enää liikkunut.
”EI!” Aku huudahti kauhuissaan.
Lähteenmäki oli robotti.
16.osa: Todellinen syy
Nyt Aku tiesi, missä he olivat. Vihreät puut, sininen joki ja hiekkainen maasto – Ankkajoki. Aku ei edes halunnut katsoa Lähteenmäkeen päin. Mies vain käveli ympäriinsä ja välillä vilkuili jotain taskustaan. Välillä kuului mutinaa ja sitten taas liikettä. Aku ei ymmärtänyt, mitä Lähteenmäki oikein odotti. Ruohon kasvamista?
Lähteenmäki ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei ollut koskaan ennen tappanut ketään ja tiesi sen olevan kaikkia luonnonlakeja vastaan. Hän halusi kostoa, mutta oli luullut Akun ja tuon toisen, Ridolfin, olevan kauhuissaan, sillä Aku oli todellakin tappanut hänen isoisänsä. Mutta eivät he olleet. Aku ei näyttänyt olevan moksiskaan, ja välillä Lähteenmäki todellakin uskoi, ettei tämä ehkä ollutkaan tappanut Lukasta. Mutta se ei ollut mahdollista, kaikki todisteet puhuivat tulevaisuudessakin puolestaan. Mutta ei hän vain kostoa halunnut. Hän halusi jotain, jotain, jonka avulla hän voisi palata hyvin mielin takaisin tulevaisuuteen. Ei hän surrut Valtterin kuolemaa, siihen ei ollut mitään syytä. Lähteenmäki hätkähti huomatessaan ajatuksensa. Eikö hän todellakaan välittänyt enää mistään?
”Oletko vielä siellä?” Ridolf kysyi yllättäen. Lähteenmäki näytti kuulevan, muttei vastannut mitään.
”Mikä suunnitelma”, Aku huokaisi hiljaa. Ridolf todellakin auttaisi todella paljon siinä tilanteessa.
”Aiotko sinä tehdä mitään?” Ridolf jatkoi. Lähteenmäki käänsi katseensa hetkeksi Ridolfiin, muttei vieläkään vastannut.
”Tapoitko sinä Lukasin?” Lähteenmäki kysyi hiljaa. Aku tiesi heti, että kysymys oli osoitettu hänelle.
”En! Kuinka monennen kerran minä sen sanon?” Aku ärähti. Aina sama kysymys, aivan kuin mikään muu ei Lähteenmäen mielessä olisi pyörinyt.
Aku katsoi, kuinka Lähteenmäki tuijotti häntä vielä hetken ja jatkoi sitten ympäriinsä kävelyään. Se sai Akun olon tavallaan kärsimättömäksi, mutta samalla se hänet pelkäämään Lähteenmäkeä. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä mies aikoi tehdä.
***
Xuir tuijotti vanhaa poliisiasemaa ja sen lattiaa. Vielä äsken siinä oli ollut tohtori Spitaali, mutta ei enää. Spitaali oli kuollut. Hänet oli kirjaimellisesti tuhottu. Xuir hymyili itsekseen. Puoliksi mustuneet hampaat paljastuivat hymyn yhä vain levetessä. Jostain syystä hänestä tuntui, että tämän jälkeen kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan. Ainoa asia, joka häntä enää kismitti, oli Oswaldin vallanhimo. Hänen olisi todellakin etsittävä mies käsiinsä, sillä hän oli varma, että tuo uskomaton ase olisi hänen hallussaan.
Xuir heitti yhden teleportin taskustaan ja astui siihen jättäen vanhan poliisiaseman ja nuoren Valtteri Lintusen elottoman ruumiin taakseen.
***
Lähteenmäki tiesi vihdoin olleensa väärässä. Kaikki ne vuodet hän oli etsinyt isoisänsä murhaajaa ja saanut tietää, että se olisi juuri Aku. Mutta nyt, kaiken uurastuksen jälkeen, se ei ollutkaan niin. Hän oli kaikki vuodet haukkunut väärää puuta. Aku ei ollut syyllinen mihinkään. Tosiasiassa Aku olikin koko jutun uhri. Lähteenmäki tiesi kaiken tohtori Xuirista. Etsiessään tietoja arkistoista hän eräänä kertana oli päässyt tutkimaan poliisiaseman arkistoja, joista olikin löytynyt kyseisen miehen rikoksia. Hänen isoisänsä Lukaksen murhan tietopaperia hän ei ollut kuitenkaan löytänyt kansiosta, vain pienen lapun, jossa ankkoja pidettiin pääepäilyinä. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli jo luullut löytäneensä lapun, mutta miten olikaan käynyt? Joku oli repinyt paperista puolet ja hän oli vain saanut lukea kohdan, jossa puhuttiin jostain ihmeen Martti Koivusta, joka väitti nähneensä ankkojen astuvan taloon ja kuulleen sen jälkeen laukauksen. Niin kaikki oli todellakin käynyt ja nyt tilanne oli se, että hänen maineensa oli mennyttä kaupungin asukkaiden silmissä tulevaisuudessa. Juuri siihen hän tarvitsi sitä, mitä etsi. Maineensa palauttamiseen hän tarvitsi Timanttikruunun.
Ridolf halusi tietää, miksi ihmeessä Lähteenmäki ei toiminut. Miehellä oli ollut jo lähes puolituntia aikaa toimia, mutta mitä mies oli tehnyt. Kävellyt ympyrää ja kysellyt aina välillä oliko Aku murhannut hänen isoisänsä. Mutta hän, Ridolf, aikoi tehdä siitä lopun. Hän tappaisi Lähteenmäen ja sen jälkeen olisi yksi asia vähemmän jäljellä. Köydet, joilla Lähteenmäki oli hänet ja Akun köyttänyt, tuntuivat löystyneet, ainakin hänellä, ja niinpä hän tiesi pääsevänsä niistä eroon tuota pikaa. Lähteenmäki tuskin edes huomasi mitään, sillä mies vaikutti olevan jälleen omissa ajatuksissaan. Todennäköisesti mies mietti varmasti, kuinka tappaisikaan heidät. Ridolf ei vain yksinkertaisesti voinut antaa sen tapahtua.
Yhdellä hypyllä hän nousi seisomaan ja köydet tippuivat maahan. Hän juoksi pari askelta eteenpäin ja potkaisi molemmilla jaloillaan Lähteenmäkeä. Lähteenmäki ei näyttänyt vielä iskun saadessaankaan tajuavan mistään yhtikäs mitään. Mies tajusi vain lentävänsä ilmassa.
Kuului kova ääni, kun Lähteenmäki törmäsi puuhun. Se ei todellakaan kuulostanut tavalliselta törmäykseltä, vaan aivan oudolta. Ridolf kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut, mutta heti nähtyään asiaan, joutui järkytyksen valtaan. Puunoksa törrötti suoraan Lähteenmäen päästä. Se oli lävistänyt koko pään ja törrötti suoraan vasemman silmän kohdalla. Verta ei kuitenkaan valunut ja sitä Ridolf juuri ihmettelikin. Kului hetki, jos toinenkin.
Juuri, kun Ridolf oli jo rauhoittumassa, kuului kovia naksahduksia ja Lähteenmäen oikea käsi veti oksan pois päästä paljastaen ison aukon, jonka läpi paistoi kuunvalo.
Lähteenmäki nousi seisomaan ja suorastaan juoksi kohti Ridolfia. Ridolf ei ehtinyt reakoida ja Lähteenmäen antama kova lyönti heitti hänet kovalla vauhdilla kaksi metriä taaksepäin siitä, missä hän vielä äsken oli seissyt. Mies ei enää liikkunut.
”EI!” Aku huudahti kauhuissaan.
Lähteenmäki oli robotti.
wierii2
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 53 -
11.06.2010 klo 22:48:56
Lähteenmäki onkin Robotti? Mielenkiintoista.... Kieltämättä upea tarina, jatkoa odotellessa.
Aku Vankka
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 54 -
12.06.2010 klo 12:05:46
What the..? Lähteenmäki robotti? :D Todellakin mielenkiintoista on. Ehkä jos jokin negatiivinen asia pitäisi sanoa, niin tuntuu välillä hiukan sekavalta, kun luvussa hypitään paikasta toiseen ja kerrotaan välillä pikkupätkä jostain toisesta henkilöstä ja sitten hypätään taas varsinaiseen asiaan. Esimerkkinä toimii tämä tämänkertainen osa, jossa ensin kerrottiin Akusta, Ridolfista ja Lähteenmäestä, sitten tuli pieni pätkä Xuirista ja sitten hypätään taas edelliseen paikkaan ja jatketaan sitä. Muuten kyllä erinomainen tarina yhä edelleen, sitä en käy kieltämään.
Lainaus:Aku ei ymmärtänyt, mitä Lähteenmäki oikein odotti. Ruohon kasvamista?
Tämä oli ehdottomasti luvun kohokohta : D
Lainaus:Aku ei ymmärtänyt, mitä Lähteenmäki oikein odotti. Ruohon kasvamista?
Tämä oli ehdottomasti luvun kohokohta : D
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 55 -
17.06.2010 klo 23:09:28
Myönnän, lyhyt luku/osa, mutta aivan pienestä syystä kuitenkin pakollinen. Kirjoitin tämän juuri pari minsaa sitten valmiiksi, joten virheitä saattaa olla, mutta halusin kuitenkin julkaista tämän jo nyt. Tässä siis seitsemästoista osa.
17.osa: Kuin unessa
Ridolf näki pelkkää pimeää. Kaikki maailma tuntui kadonneen hänen ympäriltään, eikä hän kuullut pienintäkään hiiskausta. Ridolf ei ymmärtänyt, mitä äsken oli tapahtunut. Lähteenmäki oli ollut jonkinlainen kone, aivan kuin robotti. Mutta miten se olisi voinut olla mahdollista? Mies, tai pikemminkin robotti, oli ollut aivan ajatuksissaan, ja eiväthän robotit ajattele, vai ajattelevatko sittenkin?
Ridolf avasi hitaasti ja vaivalloisesti silmänsä. Paikka oli täysin valkoinen, ja Ridolfista tuntui hetken aivan, kuin hän olisi ollut pelkkä töherrys valkoisella paperilla. Sitten olo kuitenkin tuntui hyvälle, vaikka hän tunsi tarvitsevansa unta. Aivot olivat kuitenkin toista mieltä. Ne janosivat tietoa olinpaikasta ja siitä, mitä hetkeä aiemmin oli tapahtunut.
Oliko Ridolf kuollut ja kuopattu, vai elossa ja kaapattu?
Silloin järjettömän kirkas valo ilmestyi Ridolfin eteen. Mies peitti silmänsä käsillään, eikä tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Sitten se oli kuitenkin ohi, ja Ridolf tajusi voivansa jälleen katsoa. Suureksi hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen hän näki edessään veljensä Rudolfin – tai pikemminkin sen jonkinlaisen varjon, mikä mies oli ollut eläessään.
”Miten ihmeessä sinä-” Ridolf aloitti järkyttyneenä, mutta Rudolf ei antanut hänelle aikaa puhua.
”Olen täällä vai?” Rudolf kysyi. Hänen äänensä oli hento eikä siitä vuotanut minkäänlaista pelkoa eikä mitään muutakaan. Sitten mies nauroi Ridolfin suureksi hämmästykseksi. ”Turha sinun sitä on minulta kysyä.”
”Olenko minä kuollut?” Ridolf kysyi hiljaa.
Rudolf katseli hetken veljeään. ”Et, en ainakaan usko niin. Minusta sinä vain olet – unessa.”
”Mutta miten ihmeessä minä pääsen enää takaisin?” Ridolf kysyi. Äänestä tihkui hieman jonkinlaista pelkoa ja samalla kärsimättömyyttä.
”Se ei todellakaan ole minun ongelmani. Etköhän sinä sen itsekin keksi”, Rudolf vastasi. ”Mutta joka tapauksessa sinun on pidettävä kiirettä, jos aiot vielä pelastaa Akun. Lähteenmäki tuskin odottelee kauaa.”
Ridolf tuijotti hiljaa. Viimeisimmät kuukaudet hän oli kaivannut veljeään, vaikka viimeisinä kuukausinaan tämä olikin asettunut häntä vastaan. Mutta mitä se tarkoitti? Rudolf oli silti hänen veljensä ja nyt tämä näyttäytyi hänelle kuin jossain ihmeen unessa.
”Mutta”, Ridolf mietti asioita, ”mitä sinä Lähteenmäestä tiedät?”
”Vaikka mitä”, Rudolf myönsi hiljaa. ”Oikeastaan voisin sanoa, että tällä hetkellä tiedän kaiken kaikesta tapahtuneesta. Myös sen, minkä te tulette tietämään vasta myöhemmin.”
”No on minulla kyllä aikaa, jos vaikka alkaisit kertoa”, Ridolf mutisi.
”Valitettavasti niin en voi tehdä. Minä en saa puuttua tulevaisuuteen.” Rudolf sanoi hiljaa. Hänen katseensa ei värähtänytkään. Hän vain tuijotti Ridolfia.
”No mitä minä siis tässä odotan, lähden tuonne naapurille juomaan kupposen kuumaa”, Ridolf mutisi. Ensin Rudolf vain ilmestyy tuosta vain, eikä sitten voi edes kertoa mistään mitään. Mikä typerys, Ridolf ajatteli ärtyneenä.
”Minä en ole typerys”, Rudolf sanoi hiljaa. Aivan kuin lahjana Ridolfille hän vastasi miehen kysyvään katseeseen. ”Kyllä vain. Minä näen ajatuksesi.”
”Mutta kun äsken puhuin, en puhunut mitään menneisyydestä”, Rudolf jatkoi. ”En voi kertoa mitään ihmeellistä, sillä olette onkineet tietoja niin hyvin jo Oswaldista ja muista ja Lähteenmäestä en saa kertoa.”
Ridolf odotti hiljaa. Mitä Rudolf aikoi kertoa hänelle?
”Spitaali on kuollut.”
Useat kysymykset suorastaan lensivät Ridolfin aivoihin, mutta silloin pimeys nielaisi hänet kuin mustaan aukkoon. Jostain kaukaa hänen aivoihinsa levisi kuva Rudolfista.
”Sinä olet nyt ankkojen viimeinen turva”, Rudolfin ääni kuiski, mutta Ridolf ei pystynyt vastaamaan.
Ridolfin silmät rävähtivät auki. Joka puolella näkyi vain pelkkää sinistä vettä ja se sai Ridolfin aluksi kauhun valtaan. Kun mies pääsi seisaalleen, hengitys kuitenkin laskeutui tasaiseksi. Lähteenmäkeä ei näkynyt missään. Robotti oli kuin kadonnut jonnekin kauas, kauas, todennäköisesti piiloon.
Ridolf naurahti hiljaa. Robotti oli lähtenyt heti pakoon, kun oli huomannut, kuinka voimakas hän olikaan. Ja hah, Ridolf ajatteli omahyväisesti. Kaikki ne ajatukset, äskeinen tapahtuma Rudolfin kanssa ja kaikki, tuntuivat katoavan hänen ympäriltään ja keskittyvän yhteen paikkaan.
Aku makasi maassa. Oikeaa kylkeä koristi syvä haava joka vuosi pahasti verta. Hetken Ridolf saattoi vielä nähdä tämän pään nytkähtelevän, mutta sitten ruumis pysähtyi kokonaan, ja jäi makaamaan liikkumattomana paikalleen.
17.osa: Kuin unessa
Ridolf näki pelkkää pimeää. Kaikki maailma tuntui kadonneen hänen ympäriltään, eikä hän kuullut pienintäkään hiiskausta. Ridolf ei ymmärtänyt, mitä äsken oli tapahtunut. Lähteenmäki oli ollut jonkinlainen kone, aivan kuin robotti. Mutta miten se olisi voinut olla mahdollista? Mies, tai pikemminkin robotti, oli ollut aivan ajatuksissaan, ja eiväthän robotit ajattele, vai ajattelevatko sittenkin?
Ridolf avasi hitaasti ja vaivalloisesti silmänsä. Paikka oli täysin valkoinen, ja Ridolfista tuntui hetken aivan, kuin hän olisi ollut pelkkä töherrys valkoisella paperilla. Sitten olo kuitenkin tuntui hyvälle, vaikka hän tunsi tarvitsevansa unta. Aivot olivat kuitenkin toista mieltä. Ne janosivat tietoa olinpaikasta ja siitä, mitä hetkeä aiemmin oli tapahtunut.
Oliko Ridolf kuollut ja kuopattu, vai elossa ja kaapattu?
Silloin järjettömän kirkas valo ilmestyi Ridolfin eteen. Mies peitti silmänsä käsillään, eikä tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Sitten se oli kuitenkin ohi, ja Ridolf tajusi voivansa jälleen katsoa. Suureksi hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen hän näki edessään veljensä Rudolfin – tai pikemminkin sen jonkinlaisen varjon, mikä mies oli ollut eläessään.
”Miten ihmeessä sinä-” Ridolf aloitti järkyttyneenä, mutta Rudolf ei antanut hänelle aikaa puhua.
”Olen täällä vai?” Rudolf kysyi. Hänen äänensä oli hento eikä siitä vuotanut minkäänlaista pelkoa eikä mitään muutakaan. Sitten mies nauroi Ridolfin suureksi hämmästykseksi. ”Turha sinun sitä on minulta kysyä.”
”Olenko minä kuollut?” Ridolf kysyi hiljaa.
Rudolf katseli hetken veljeään. ”Et, en ainakaan usko niin. Minusta sinä vain olet – unessa.”
”Mutta miten ihmeessä minä pääsen enää takaisin?” Ridolf kysyi. Äänestä tihkui hieman jonkinlaista pelkoa ja samalla kärsimättömyyttä.
”Se ei todellakaan ole minun ongelmani. Etköhän sinä sen itsekin keksi”, Rudolf vastasi. ”Mutta joka tapauksessa sinun on pidettävä kiirettä, jos aiot vielä pelastaa Akun. Lähteenmäki tuskin odottelee kauaa.”
Ridolf tuijotti hiljaa. Viimeisimmät kuukaudet hän oli kaivannut veljeään, vaikka viimeisinä kuukausinaan tämä olikin asettunut häntä vastaan. Mutta mitä se tarkoitti? Rudolf oli silti hänen veljensä ja nyt tämä näyttäytyi hänelle kuin jossain ihmeen unessa.
”Mutta”, Ridolf mietti asioita, ”mitä sinä Lähteenmäestä tiedät?”
”Vaikka mitä”, Rudolf myönsi hiljaa. ”Oikeastaan voisin sanoa, että tällä hetkellä tiedän kaiken kaikesta tapahtuneesta. Myös sen, minkä te tulette tietämään vasta myöhemmin.”
”No on minulla kyllä aikaa, jos vaikka alkaisit kertoa”, Ridolf mutisi.
”Valitettavasti niin en voi tehdä. Minä en saa puuttua tulevaisuuteen.” Rudolf sanoi hiljaa. Hänen katseensa ei värähtänytkään. Hän vain tuijotti Ridolfia.
”No mitä minä siis tässä odotan, lähden tuonne naapurille juomaan kupposen kuumaa”, Ridolf mutisi. Ensin Rudolf vain ilmestyy tuosta vain, eikä sitten voi edes kertoa mistään mitään. Mikä typerys, Ridolf ajatteli ärtyneenä.
”Minä en ole typerys”, Rudolf sanoi hiljaa. Aivan kuin lahjana Ridolfille hän vastasi miehen kysyvään katseeseen. ”Kyllä vain. Minä näen ajatuksesi.”
”Mutta kun äsken puhuin, en puhunut mitään menneisyydestä”, Rudolf jatkoi. ”En voi kertoa mitään ihmeellistä, sillä olette onkineet tietoja niin hyvin jo Oswaldista ja muista ja Lähteenmäestä en saa kertoa.”
Ridolf odotti hiljaa. Mitä Rudolf aikoi kertoa hänelle?
”Spitaali on kuollut.”
Useat kysymykset suorastaan lensivät Ridolfin aivoihin, mutta silloin pimeys nielaisi hänet kuin mustaan aukkoon. Jostain kaukaa hänen aivoihinsa levisi kuva Rudolfista.
”Sinä olet nyt ankkojen viimeinen turva”, Rudolfin ääni kuiski, mutta Ridolf ei pystynyt vastaamaan.
Ridolfin silmät rävähtivät auki. Joka puolella näkyi vain pelkkää sinistä vettä ja se sai Ridolfin aluksi kauhun valtaan. Kun mies pääsi seisaalleen, hengitys kuitenkin laskeutui tasaiseksi. Lähteenmäkeä ei näkynyt missään. Robotti oli kuin kadonnut jonnekin kauas, kauas, todennäköisesti piiloon.
Ridolf naurahti hiljaa. Robotti oli lähtenyt heti pakoon, kun oli huomannut, kuinka voimakas hän olikaan. Ja hah, Ridolf ajatteli omahyväisesti. Kaikki ne ajatukset, äskeinen tapahtuma Rudolfin kanssa ja kaikki, tuntuivat katoavan hänen ympäriltään ja keskittyvän yhteen paikkaan.
Aku makasi maassa. Oikeaa kylkeä koristi syvä haava joka vuosi pahasti verta. Hetken Ridolf saattoi vielä nähdä tämän pään nytkähtelevän, mutta sitten ruumis pysähtyi kokonaan, ja jäi makaamaan liikkumattomana paikalleen.
Aku Vankka
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 56 -
18.06.2010 klo 07:30:13
Tuli ensimmäisenä mieleen viimeisen Potterin toiseksi viimeinen luku :D Mutta kieltämättä varsin mielenkiintoinen luku, vaikka vähän lyhyt olikin. Erityisesti tuo loppu - tuon kuvauksen perusteella voisi sanoa, että Aku olisi kuollut, mutta se ei ole mahdollista, koska tarina on vasta näin alkuvaiheessa (jos siis 37 lukua on tulossa). Mutta jatkoa tulemaan.
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 57 -
18.06.2010 klo 11:43:05
Lainaus käyttäjältä: Aku VankkaTuli ensimmäisenä mieleen viimeisen Potterin toiseksi viimeinen luku
Juurikin näin. Tämän takia meni näin kauan julkaisemisessa ja myös kirjoittamisessa, kun ajattelin, tulisiko liikaakin sen oloinen, mutta, mutta... Toivottavasti ei nyt ketään haitannut... :-P
Kiitos vain kommentistasi, Vankka. Jatkoa tulee ehkä vielä viikonlopun aikana.
Juurikin näin. Tämän takia meni näin kauan julkaisemisessa ja myös kirjoittamisessa, kun ajattelin, tulisiko liikaakin sen oloinen, mutta, mutta... Toivottavasti ei nyt ketään haitannut... :-P
Kiitos vain kommentistasi, Vankka. Jatkoa tulee ehkä vielä viikonlopun aikana.
wierii2
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 58 -
23.06.2010 klo 23:21:20
Koko viime ja tänä viikkona vain yksi luku!
Nojoo, hyvä luku. Ei hmeellinen, mutta selvensi edes vähän asioita. Milloin seuraavaa?
Nojoo, hyvä luku. Ei hmeellinen, mutta selvensi edes vähän asioita. Milloin seuraavaa?
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 59 -
28.06.2010 klo 19:04:27
Saa nähdä ehdinkö tehdä sitä valmiiksi edes tällä viikolla. Kaikenlaisia syitä tähän on, mutta uskon, että tavalliseen julkaisutahtiin päästään taas viikon päästä...
Karhula
Viimeinen suunnitelma - alkaa huomenna!
Viesti 60 -
01.07.2010 klo 09:08:24
18.osa: Luoja
Ankanpojat ja Ridolf katselivat lasi-ikkunan takaa Akua, joka makasi sängyssä, happinaamari päässään. Ridolf oli tuonut Akun heti tämän löydettyään lähimpään mahdolliseen sairaalaan ja ankanpojat olivat saapuneet vain 10 minuuttia myöhemmin.
Lääkärin mukaan, oli täysi ihme, että Aku oli yhä hengissä. Miehen mukaan Aku oli menettänyt verta jo paljon ja hengittäminen voisi olla vielä vaikeaa, mutta oli myöntänyt, että Aku selviäisi.
”Milloinkohan hän herää?” Tupu kysyi hiljaa.
Hupu nyökkäsi. ”Olisi mukava tietää. Saisimmepa tietää, mitä oikein tapahtui.”
Ridolf hätkähti. Hän ei ollut kertonut ankanpojille kunnolla, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut muuta kuin sanonut, että oli löytänyt Akun henkihieverissä.
Yllättäen Lupu käänsi katseensa Ridolfiin ja kysyi: ”Kyllä me tiedämme, että sinä tiedät, mitä oikeasti tapahtui.”
Ridolf huokaisi syvään. ”Kun me lähdimme rahasäiliöltä, päätimme lähteä suoraan kohti vanhaa poliisiasemaa, jossa me sitten törmäsimme Raimo Lähteenmäkeen, Spitaaliin ja Oswaldiin ja tietenkin paikalla saapui myös Xuir. Jotenkin minä, Aku ja Lähteenmäki sitten jouduimme Ankkajoelle saakka.”
”Miten Spitaalin, Xuirin ja Oswaldin kävi?” Tupu kysyi väliin.
”Spitaali on poissa”, Ridolf vastasi nopeasti.
”Mistä tiedät?” Hupu kysyi.
”Tiedänpähän vain”, Ridolf mutisi ja jatkoi kertomustaan. ”Lähteenmäki ei kuitenkaan vahingoittanut meitä. Mies vain käveli ympäriinsä ja kyseli joitakin satunnaisia kysymyksiä ja sitten minä – no – vähän innostuin liikaa ja potkaisin Lähteenmäen täysillä päin puuta.”
Ankanpojat vilkuilivat hiljaa toisiinsa.
”Mutta kuka sitten vahingoitti Aku-setää, jos Lähteenmäki kerran oli tajuton?” Lupu kysyi.
”Lähteenmäki ei ollut tajuton”, Ridolf mutisi. ”Lähteenmäki ei edes ole ihminen. Hän on robotti.”
Jokainen ankanpojista hätkähti.
”Robotti?” Tupu naurahti hiljaa. ”Eiväthän robotit ajattele! Miten Lähteenmäki muka olisi voinut olla Ankkalinnan pormestari tulevaisuudessa ja tehdä tämän kaiken, jos hän on robotti?”
”Minusta tuo on yksinkertainen kysymys. Sen vastaus on helppo arvata, mutta se saattaa vaikeuttaa asioita pahasti”, Ridolf huokaisi.
Ridolf muisteli yhä hetkeä, jona hän oli nähnyt jälleen Rudolfin. Rudolfin, joka oli kertonut Spitaalin kuolleen, Rudolfin, joka oli painottanut sitä, että hänen oli suojeltava ankkoja. Mutta mitä Rudolfin sanat olivatkaan auttaneet? Hän oli jo epäonnistunut Akun suojelussa. Hän oli epäonnistunut. Muulla sanalla sitä ei voinut kuvata. Kerrankin, jos joku onnistui jotenkuten, tapahtui jotain yllättävää. Nytkin Lähteenmäki oli paljastanut robotiksi ja Aku makasi sairaalassa huonona.
Ankanpojat katselivat miettiväistä Ridolfia hiljaa. Ridolf näytti huomaavan tuijotuksen ja kääntyi ankanpoikiin päin.
”Vastaus on, että joku antaa Lähteenmäelle käskyjä. On myös otettava huomioon, että Lähteenmäki kuuluu siis tulevaisuuden teknologiaan. Jos hänen salaisuudet haluaisi tietää, olisi mentävä tulevaisuuteen ja se tuskin on mahdollista”, Ridolf huokaisi hiljaa.
”Mutta mehän olimme tulevaisuudessa!” Hupu muistutti. ”Pääsimme sinne Arthur Ankan päiväkirjan ansiosta!”
”Tiedetään”, Ridolf vastasi hiljaa, ”mutta tiedätkö sinä, miten se edes toimii? Viime kerralla se toimi pelkän sattuman vuoksi.”
Hupu hiljeni tajutessaan Ridolfin olevan oikeassa. Koko joukko kääntyi jälleen katsomaan Akuun, joka makasi hiljaa, syvässä unessa.
Ridolf höristi korviaan. Aivan, kuin jostain kaukaa olisi kuulunut jonkinlaista nitinää ja natinaa, mutta ääni tuntui hiljenevän. Ridolf käänsi katseensa sivulle etsien jotain katseellaan, mutta mitään ei näkynyt. Silloin hänen silmiensä eteen kuitenkin ilmestyi kulman takaa ensin vasen kämmen ja sitten koko muu ruumis. Raimo Lähteenmäki oli saapunut.
Ridolfin ja ankanpojat hätkähtivät rajusti huomatessaan tuon koneen. Lähteenmäestä ei päällepäin nähnyt, että puunoksa olisi lävistänyt tämän pään, mutta Ridolf oli varma, että jossain päin Lähteenmäen päätä olisi reikä.
Viha sokaisi Ridolfin täysin, eikä hän enää kyennyt estämään itseään. Hän syöksyi suoraa päätä päin Lähteenmäkeä ja työnsi tämän seinää vastaan. Ridolf oli varma, että kohta hän lentäisi, mutta mitään ei tapahtunutkaan. Lähteenmäki vain tuijotti Ridolfia. Ridolf ei ymmärtänyt, miksei Lähteenmäki tehnyt mitään, mutta tajusi hetkensä koittaneen.
”Kuka loi sinut?” Ridolf kysyi suoraa päätä.
Lähteenmäki ei vastannut.
”Kuka – loi – sinut?” Ridolf kysyi uudelleen.
Lähteenmäki ei sanonut vieläkään mitään. Hetken tämä oli hiljaa, mutta avasi sitten suunsa:
”Tohtori Spitaali.”
Ankanpojat ja Ridolf katselivat lasi-ikkunan takaa Akua, joka makasi sängyssä, happinaamari päässään. Ridolf oli tuonut Akun heti tämän löydettyään lähimpään mahdolliseen sairaalaan ja ankanpojat olivat saapuneet vain 10 minuuttia myöhemmin.
Lääkärin mukaan, oli täysi ihme, että Aku oli yhä hengissä. Miehen mukaan Aku oli menettänyt verta jo paljon ja hengittäminen voisi olla vielä vaikeaa, mutta oli myöntänyt, että Aku selviäisi.
”Milloinkohan hän herää?” Tupu kysyi hiljaa.
Hupu nyökkäsi. ”Olisi mukava tietää. Saisimmepa tietää, mitä oikein tapahtui.”
Ridolf hätkähti. Hän ei ollut kertonut ankanpojille kunnolla, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut muuta kuin sanonut, että oli löytänyt Akun henkihieverissä.
Yllättäen Lupu käänsi katseensa Ridolfiin ja kysyi: ”Kyllä me tiedämme, että sinä tiedät, mitä oikeasti tapahtui.”
Ridolf huokaisi syvään. ”Kun me lähdimme rahasäiliöltä, päätimme lähteä suoraan kohti vanhaa poliisiasemaa, jossa me sitten törmäsimme Raimo Lähteenmäkeen, Spitaaliin ja Oswaldiin ja tietenkin paikalla saapui myös Xuir. Jotenkin minä, Aku ja Lähteenmäki sitten jouduimme Ankkajoelle saakka.”
”Miten Spitaalin, Xuirin ja Oswaldin kävi?” Tupu kysyi väliin.
”Spitaali on poissa”, Ridolf vastasi nopeasti.
”Mistä tiedät?” Hupu kysyi.
”Tiedänpähän vain”, Ridolf mutisi ja jatkoi kertomustaan. ”Lähteenmäki ei kuitenkaan vahingoittanut meitä. Mies vain käveli ympäriinsä ja kyseli joitakin satunnaisia kysymyksiä ja sitten minä – no – vähän innostuin liikaa ja potkaisin Lähteenmäen täysillä päin puuta.”
Ankanpojat vilkuilivat hiljaa toisiinsa.
”Mutta kuka sitten vahingoitti Aku-setää, jos Lähteenmäki kerran oli tajuton?” Lupu kysyi.
”Lähteenmäki ei ollut tajuton”, Ridolf mutisi. ”Lähteenmäki ei edes ole ihminen. Hän on robotti.”
Jokainen ankanpojista hätkähti.
”Robotti?” Tupu naurahti hiljaa. ”Eiväthän robotit ajattele! Miten Lähteenmäki muka olisi voinut olla Ankkalinnan pormestari tulevaisuudessa ja tehdä tämän kaiken, jos hän on robotti?”
”Minusta tuo on yksinkertainen kysymys. Sen vastaus on helppo arvata, mutta se saattaa vaikeuttaa asioita pahasti”, Ridolf huokaisi.
Ridolf muisteli yhä hetkeä, jona hän oli nähnyt jälleen Rudolfin. Rudolfin, joka oli kertonut Spitaalin kuolleen, Rudolfin, joka oli painottanut sitä, että hänen oli suojeltava ankkoja. Mutta mitä Rudolfin sanat olivatkaan auttaneet? Hän oli jo epäonnistunut Akun suojelussa. Hän oli epäonnistunut. Muulla sanalla sitä ei voinut kuvata. Kerrankin, jos joku onnistui jotenkuten, tapahtui jotain yllättävää. Nytkin Lähteenmäki oli paljastanut robotiksi ja Aku makasi sairaalassa huonona.
Ankanpojat katselivat miettiväistä Ridolfia hiljaa. Ridolf näytti huomaavan tuijotuksen ja kääntyi ankanpoikiin päin.
”Vastaus on, että joku antaa Lähteenmäelle käskyjä. On myös otettava huomioon, että Lähteenmäki kuuluu siis tulevaisuuden teknologiaan. Jos hänen salaisuudet haluaisi tietää, olisi mentävä tulevaisuuteen ja se tuskin on mahdollista”, Ridolf huokaisi hiljaa.
”Mutta mehän olimme tulevaisuudessa!” Hupu muistutti. ”Pääsimme sinne Arthur Ankan päiväkirjan ansiosta!”
”Tiedetään”, Ridolf vastasi hiljaa, ”mutta tiedätkö sinä, miten se edes toimii? Viime kerralla se toimi pelkän sattuman vuoksi.”
Hupu hiljeni tajutessaan Ridolfin olevan oikeassa. Koko joukko kääntyi jälleen katsomaan Akuun, joka makasi hiljaa, syvässä unessa.
Ridolf höristi korviaan. Aivan, kuin jostain kaukaa olisi kuulunut jonkinlaista nitinää ja natinaa, mutta ääni tuntui hiljenevän. Ridolf käänsi katseensa sivulle etsien jotain katseellaan, mutta mitään ei näkynyt. Silloin hänen silmiensä eteen kuitenkin ilmestyi kulman takaa ensin vasen kämmen ja sitten koko muu ruumis. Raimo Lähteenmäki oli saapunut.
Ridolfin ja ankanpojat hätkähtivät rajusti huomatessaan tuon koneen. Lähteenmäestä ei päällepäin nähnyt, että puunoksa olisi lävistänyt tämän pään, mutta Ridolf oli varma, että jossain päin Lähteenmäen päätä olisi reikä.
Viha sokaisi Ridolfin täysin, eikä hän enää kyennyt estämään itseään. Hän syöksyi suoraa päätä päin Lähteenmäkeä ja työnsi tämän seinää vastaan. Ridolf oli varma, että kohta hän lentäisi, mutta mitään ei tapahtunutkaan. Lähteenmäki vain tuijotti Ridolfia. Ridolf ei ymmärtänyt, miksei Lähteenmäki tehnyt mitään, mutta tajusi hetkensä koittaneen.
”Kuka loi sinut?” Ridolf kysyi suoraa päätä.
Lähteenmäki ei vastannut.
”Kuka – loi – sinut?” Ridolf kysyi uudelleen.
Lähteenmäki ei sanonut vieläkään mitään. Hetken tämä oli hiljaa, mutta avasi sitten suunsa:
”Tohtori Spitaali.”