Pienehkö esipuhe epäselvyyksien varalta:
Kuten monet saattavat nyt luulla, en ole jättämättä aikaisempaa tarinaani, "Aarre maailman rajalla" kesken, koska se on jo niin hyvällä mallilla. Siitä on melkein vuosi (tai jopa enemmänkin) kun sitä viimeksi kirjoittelin, mutta en ole sitä unohtanut. Olen siitä jo jonkin verran lisää materiaalia kirjoittanut, mutta uusien tarinaideoiden tulviessa päähäni, päätin jättää sen joksikin aikaa vielä kehittymään. Kirjoittelen sitä aina kun saan hyviä ideoita jatkosta, jonka kanssa on ollut välillä ongelmia, kun en ole osannut päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yksi syy, miksi aloitan tämän tarinan, on se, etten ole piiitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään ja äidinkielen ainekirjoitustunneista on nyt viime aikoina tullut kovasti inspiraatiota uuden tarinan kirjoittamiseen. Mutta muistakaa - AMR ei ole jäämässä kesken, vaan jatkuu sitten kun saan lisää ideoita siihen.
Tänään koulussa sain jostain päähäni jälleen toteuttamisen arvoisen idean ja päätin alkaa saman tien kotona työstämään sitä tarinaksi, ennen kuin idea hiipuisi pois mielestä. Tarina on aiheeltaan samankaltainen kuin aikaisemmat tarinani ''Kolme tarunhohtoista aarretta'' ja ''Aarre maailman rajalla'', mutta tällä kertaa yritän parhaani mukaan olla sortumatta liiallisuuksiin, kuten tein KTA:ssa varsin useasti. Tarinan kahdessa ensimmäisessä luvussa ei ankkoja nähdä lainkaan, mutta kolmannesta luvusta lähtien hekin ovat mukana. Toivonkin nyt, että ainakin Karhula, wierii ja Ankkaristi tulisivat kommentoimaan, he kun näyttäisivät vielä täällä tarina-alueella pyöriskelevän.
Pitemmittä puheitta, aloittakamme tarina:
Khortytsyan medaljonki
Ensimmäinen luku - Salaperäinen paketti
Ankkalinnaa jo kaksi viikkoa piiskannut rankkasade jatkui yhä. Keliä pahensi vielä kylmä viima, jonka johdosta hyistä vettä tuli päin näköä jos yrittikin kävellä pihalla. Tästä syystä ihmiset eivät käyneetkään ulkona postilaatikkoaan pidemmällä, eikä lauantai-aamupäivänäkään – viikon ruuhkaisimpana aikana – ollut kaupungissa ristin sielua.
Myös Ankallispankki ja sen edustalla oleva yleensä hyvin ruuhkainen aukio olivat tyhjillään. Vai olivatko sittenkään? Pian Räpylätorin kellon lyötyä yksitoista, läheisen ruokakaupan ja sen vieressä olevan kerrostalon väliseltä kujalta Ankallispankin aukiolle asteli yli polvien ulottuvaan pitkään ja mustaan hupulliseen sadetakkiin sonnustautunut mies. Miehellä oli kainalossaan pieni pahvinen paketti. Hän käveli ripeästi aukion halki Ankallispankin ovelle ja hermostuneen näköisenä katsoi aina välillä taakseen ja sivuille, ilmeisesti varmistaakseen ettei kukaan seuraisi häntä. Sitten hän avasi oven, astui tyhjään pankkiin ja paiskasi oven saman tien kiinni. Hän käveli pankin tyylikkään aulan läpi vastaanotolle ja pudotti pakettinsa tiskille sen takana olevan silmälasipäisen virkailijan nenän eteen.
"Laita tämä turvaan parhaiten suojattuun holviinne, mikä on vapaana. Maksan mitä vain, kunhan se pysyy siellä turvassa!"
"Saanko kysyä, mitä paketissa on?" virkailija tiedusteli melko hiljaisella äänellä. Sadetakkiin pukeutunut mies hätkähti. Hän otti hupun päästään, jolloin nuoret miehen kasvot paljastuivat ja sanoi;
"Siellä on esine, joka omaa uskomattomat voimat. En uskalla pitää sitä itselläni, sillä uskon että minua seurataan. Sillä jos se joutuu vääriin käsiin, se voi aiheuttaa silmitöntä vahinkoa"
"No, täällä meidän pankissa se on varmasti turvassa, murtovarmimmassa holvissamme" virkailija sanoi. "Mitenkäs oli sen maksun laita?"
Mies otti taskustaan lompakon ja kaivoi sieltä sadan euron setelin ja ojensi virkailijalle, joka kiitti kohteliaasti ja viittoi häntä seuraamaan.
He kävelivät pois aulasta ja saapuivat käytävälle, jonka molemmin puolin oli puisia ovia, joissa luki pienellä tekstillä jotain. He kävelivät virkailija etunenässä käytävän päähän asti ja astuivat viimeisestä vasemmanpuoleisesta ovesta sisään. Oven takana oli aika pieni, noin aulan kolmasosan kokoinen kivinen huone, jossa oli kolme valtavaa holvin ovea, joka seinällä yksi. Virkailija näppäili käytävälle johtavalta ovelta katsottuna vasemmanpuoleiseen oveen salasanan ja yritti avata oven. Ovi osoittautui todella raskaaksi ja virkailijan perässä tulleen miehen täytyi auttaa sen avaamisessa, koska virkailija ei siihen itse pystynyt. Kun he yhteisvoimin saivat oven auki, esiin tuli vielä kaksi kertaa pienempi kivinen huone, jossa he kaksi juuri ja juuri mahtuivat seisomaan, sillä suurimman osan huonetilasta vei hyllyt, joita oli seinillä ympäri huoneen. Hyllyillä oli kaikenlaisia arvokkaita esineitä aina kultakelloista platinaisiin ruokailuvälineisiin saakka. Virkailija otti pahvisen paketin sitä pidelleeltä mieheltä ja asetti sen oikeanpuoleiselle hyllylle. Hän pyysi miestä vielä kirjoittamaan nimensä paketin alla olevaan kylttiin, jotta varmasti tiedettäisiin, kenen se on. Mies kirjoitti nimensä (Anthony Greenlake), hieman epäselvällä käsialalla kylttiin. Sitten hän astui ulos huoneesta ja virkailija sulki oven perässään. Anthony asteli verkkaisesti myös toisesta huoneesta ulos ja virkailija sulki senkin hänen perässään. Sitten he kävelivät kahdestaan tuttua käytävää pitkin takaisin aulaan.
"Aarteenne - mikä nyt onkaan - on varmassa turvassa täällä, hyvä herra, sen takaan!"
Anthony astui ovesta ulos sateeseen ja sulki oven perässään. Heti päästyään ulos hän laittoi hupun takaisin päähänsä, jotta näkisi edes jotain, sillä vettä todellakin tuli päin näköä. Hän lähti kävelemään märkiä katuja pitkin poispäin pankista, mutta ei kymmentä metriä kauemmaksi ehtinyt, kun tunsi iskun käsivarressaan. Hän katsoi käsivarttaan, joka vuosi rajusti verta. Hän käänsi katseensa taakseen ja näki paljon häntä itseään vanhemman näköisen miehen, jolla oli sotkuiset, mustat hiukset, repaleiset ja räsyiset vaatteet ja murhanhimoinen ilme kasvoillaan. Miehellä oli oikeassa kädessään pitkä veitsi, jonka päästä valui veripisaroita. Anthony ei ehtinyt sanoa mitään, ei ehtinyt tehdä mitään, kun taas tunsi iskun, tällä kertaa rinnassaan, johon mies oli veitsensä iskenyt ja johon veitsi oli nyt jäänyt sojottamaan. Hän katsoi veistä rinnassaan ja kaatui sen jälkeen elottomana maahan. Hänet tappanut mies repi mustan sadetakin auki, puki sen päälleen ja potkaisi elottoman ruumiin läheiselle kujalle. Sitten lähti astelemaan kohti pankkia.
"Minä tahdon sen takaisin" hän sanoi virkailijalle tullessaan pankin aulaan tiskin eteen. Virkailija katsoi häntä ihmeissään ja sanoi sitten;
"Sen.. sen paketin vai? Mutta vastahan toit sen tänne viisi minuuttia sitten, miksi ihmeessä haluat sen heti takaisin?"
"Minusta tuntuu, että.. minusta tuntuu että minun on paettava maasta. Tiedän, että holvinne on lähes murtovarma, mutta ikinä ei voi olla täysin varma. Minusta tuntuu, että minun on lähdettävä, ainakin joksikin aikaa ja tarvitsen sen ehdottomasti mukaani" sadetakin hupun taakse piiloutunut, Anthony Greenlakena esiintyvä mies sanoi.
"Noh.. selvä on, lähdetään sitten hakemaan… seuraa minua, vaikka muistatkin reitin jo aika varmasti, kävithän täällä viimeksi vasta reilut viisi minuuttia sitten" virkailija sanoi ja lähti johdattelemaan miestä käytävää pitkin, samojen puisten ovien ohitse. He pysähtyivät käytävän päähän, menivät viimeisestä vasemmanpuoleisesta ovesta ja saapuivat pieneen kivihuoneeseen, jossa oli valtavia holvin ovia joka seinällä yksi.
"Mikäs olikaan nimenne?" virkailija kysyi ennen kuin avasi vasemmanpuoleiseen oven. Kun ovi avautui, miehen katse kävi läpi kaikki hyllyillä olevat tavarat, kunnes löysi etsimänsä.
"Stanley Boulder" hän vastasi huomaamatta paketin alla lukevaa nimeä. Hän otti hyllyltä paketin ja alkoi tutkailla sitä. "Tämä se on"
"Hetkinen, hetkinen.. Stanley Boulder.. mutta tuossa kyltissähän lukee.." virkailija huudahti tajutessaan huijauksen. Hän painoi seinässä olevaa punaista hälytysnappia, joka kutsui vartijat paikalle. Stanley tyrkkäsi virkailijan tylysti kumoon ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia kohti ovea. Ovella seisoi kaksi vartijaa, mutta hän riuhtaisi heidätkin kovakouraisesti sivuun ja juoksi ovesta ulos, lähimmän nurkan taakse. Sitten hän avasi paketin, josta paljastui kultainen, kaulaan ripustettava medaljonki.
Kirjoittaja
Aihe: Khortytsyan medaljonki
(83 viestiä)
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 1 -
08.04.2010 klo 19:30:38
akkaridekkari
Khortytsyan medaljonki
Viesti 2 -
08.04.2010 klo 20:29:44
Minäkin siis kyllä pyörin vielä täällä(kin) osiossa, varsin mielellänikin, jos tämä nyt alkaa heräilemään talviunesta. :) Karhiksen tarinasta olen missannut aika monta lukua, joten en ole sitä juuri kommentoinut. Joku päivä voisin toki tuonkin kertomuksen uusimpiin käänteisiin perehtyä, joten kenties siihenkin topaan irtoaa täältäpäin joku kommentti tässä lähipäivinä.
Mutta tähän kertomukseen. Kirjoitusasu on vankkamaiseen tapaan hyvää - huolimatta muutamasta hassusta kirjoitusvirheestä, tekstisi on erittäin selkeää ja kielesi rikasta ja mielikuvituksellista. :)
Juonikin on mielenkiintoinen, alku herättää heti kiinnostuksen. Mitä salaisuuksia kätkeytyy tuohon medaljongiin, ketä ovat Anthony Greenlake taikka Stanley Boulder, entä miten ankat liittyvät kuvioihin? =) Vaikka ensimmäinen luku ei olekaan aivan poikkeuksellinen (esimerkiksi medaljongit sun muut salaperäiset esineet ovat melko tavanomaisia ja paljon käytettyjä näissä Ankkiksenkin tarinoissa), uskon kuitenkin kertomuksesta kehittyvän ainutlaatuinen ja omaperäinen.
Jäänkin innolla odottamaan seuraavaa osaa.
Itsekin lupailin uutta, hiukan erilaista tarinaa tuossa pari kuukautta takaperin, ja kyllä se siellä mielessäni hitaasti kypsyykin. Pari lukua on jo kirjoitettu puhtaaksi Wordiin, ja harmaat aivosoluni suoltavat pikku hiljaa uutta tekstiä. :)
Mutta tähän kertomukseen. Kirjoitusasu on vankkamaiseen tapaan hyvää - huolimatta muutamasta hassusta kirjoitusvirheestä, tekstisi on erittäin selkeää ja kielesi rikasta ja mielikuvituksellista. :)
Juonikin on mielenkiintoinen, alku herättää heti kiinnostuksen. Mitä salaisuuksia kätkeytyy tuohon medaljongiin, ketä ovat Anthony Greenlake taikka Stanley Boulder, entä miten ankat liittyvät kuvioihin? =) Vaikka ensimmäinen luku ei olekaan aivan poikkeuksellinen (esimerkiksi medaljongit sun muut salaperäiset esineet ovat melko tavanomaisia ja paljon käytettyjä näissä Ankkiksenkin tarinoissa), uskon kuitenkin kertomuksesta kehittyvän ainutlaatuinen ja omaperäinen.
Jäänkin innolla odottamaan seuraavaa osaa.
Itsekin lupailin uutta, hiukan erilaista tarinaa tuossa pari kuukautta takaperin, ja kyllä se siellä mielessäni hitaasti kypsyykin. Pari lukua on jo kirjoitettu puhtaaksi Wordiin, ja harmaat aivosoluni suoltavat pikku hiljaa uutta tekstiä. :)
Ankkaristi
Khortytsyan medaljonki
Viesti 3 -
08.04.2010 klo 21:56:09
Vankka on sitten aloittanut uuden tarinan... Arvostan tekoa kovasti, mutta harmittaa, kun itse ei jaksa oikein vain kirjoittaa tarinoita, vaikka se onkin tietyllä tavalla yksi lempiasioistani, joita tykkään tehdä...
No, itse kommentointiin. Mielenkiintoinen alku kyllä oli ja sujuvaa, sekä hyvää tekstiä oli. En nyt viitsi tarkemmin kommentoida, kun tarinaan en ole päässyt vielä sisälle. Ankkoja ei ole esiintynyt vielä ja heidän päämääräänsä on mahdoton tietää, joten tarinallisesti en osaa vielä kommentoida...
Juu, minunkin lupailemaani tarinaa olen hieman kirjoitellut, oikeastaan vain prologin (joka on suhteellisen pitkä) ja ensimmäisen luvun. Toivon mukaan tuo kirjoittaminen tuosta kuitenkin lähtee vielä käyntiin kuin auto pakkasella (olipa hirveä vertauskuva :D ) ja pääsen kirjoittelemaan innokkaasti lisää oikein kunnolla.
No, itse kommentointiin. Mielenkiintoinen alku kyllä oli ja sujuvaa, sekä hyvää tekstiä oli. En nyt viitsi tarkemmin kommentoida, kun tarinaan en ole päässyt vielä sisälle. Ankkoja ei ole esiintynyt vielä ja heidän päämääräänsä on mahdoton tietää, joten tarinallisesti en osaa vielä kommentoida...
Juu, minunkin lupailemaani tarinaa olen hieman kirjoitellut, oikeastaan vain prologin (joka on suhteellisen pitkä) ja ensimmäisen luvun. Toivon mukaan tuo kirjoittaminen tuosta kuitenkin lähtee vielä käyntiin kuin auto pakkasella (olipa hirveä vertauskuva :D ) ja pääsen kirjoittelemaan innokkaasti lisää oikein kunnolla.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 4 -
10.04.2010 klo 00:29:27
Kiitoksia kommenteistanne, Dekkari ja Risti.
Ja sitten tähän melko nopeasti seuraava luku. Myönnän heti tässä vaiheessa, että tämä on melko hätäisesti tehty, mutta toivottavasti sentään lukukelpoinen. Ankkojahan ei siis vielä tässä luvussa nähdä, mutta ensi luvussa sitten.
Toinen luku - Salaliitto
Ilta alkoi vaihtua vähitellen yöksi. Katulamput paloivat ympäri Ankkalinnaa, vaikka kaduilla ei edelleenkään liikkunut ketään, sillä rankkasade ei ollut vieläkään hellittänyt, päinvastoin – se oli vain pahentunut. Muutamaa kaduilla hiippailevaa kulkukoiraa lukuun ottamatta kukaan tai mikään ei liikkunut öisessä kaupungissa. Ankallispankin läheisyydessä olevan ruokakaupan ja sen viereisen kerrostalon väliseltä kujalta kuitenkin kuului ääniä, ihmisten ääniä. Jos kujalle katsoi suoraan sen suulta, ei nähnyt mitään muuta kuin peltisen, yli äyräidensä roskia pursuavan roskapöntön, mutta kuja jatkuikin sen päästä vielä vasemmalle ruokakaupan taakse. Siellä istui puoliksi lahonneen pöydän ääressä neljä nuhjuista miestä, joista jokaisella oli yllään musta hupullinen sadetakki, jotta heidän kasvonsa eivät näkyisivät, sekä ranteensa ympärille sidottuna keltainen huivi. Jokaisen miehen suussa oli palava sikari ja pöydällä iso laatikollinen lisää, polttamattomia sikareita.
He näyttivät selvästikin odottavan jotakuta. Kun ketään ei näkynyt, miehet puhkesivat keskustelemaan.
”En vieläkään ymmärrä” kujan kulmalta katsottuna kauimmainen mies sanoi, ”miksi meidän täytyy kyhjöttää rähjäisellä kujalla tällaisella koiranilmalla”
”Etkö muista, Andrew?” hänen vieressään ollut mies kysyi. ”Vanha piilopaikkamme on mennyttä, joku laverteli olinpaikkamme sinivuokoille ja he vahtivat sitä alati. Emme voi enää käyttää sitä.”
”Mutta miksi juuri tällainen ahdas ja rähjäinen kuja, kaiken lisäksi tällaisella kelillä?” Andrew tiuskaisi. ”Varmasti parempiakin paikkoja olisi ollut tarjolla”
”Emme voi luottaa olevamme piilossa missään rakennuksessa.” Andrewia vastapäätä istuva mies sanoi. ”Ennen kaikkien rikollisten oletettiin piileskelevän aina kujilla, mutta kun kaikki kujilla piileskelevät jäivät aina kiinni, ei kukaan täysjärkinen enää käyttänyt niitä piilopaikkoinaan. Tästä syystä poliisit olettavat kaikkien rikollisten piileskelevän jossain muualla, eivätkä he enää juuri koskaan tutki kujia. Tämänhetkisten tietojeni perusteella meitä etsitään parhaillaan Ankkalinnan itäosan rähjäisistä taloista. Tämä on tällä hetkellä turvallisin mahdollinen paikka.”
”Osuit naulan kantaan, Malcom” sanoi hiljainen ääni kujan kulmalta ja kaikki neljä miestä käännähtivät katsomaan äänen aiheuttajaa. Heidän edessään seisoi Anthony Greenlaken mustaan, polviin asti ulottuvaan hupulliseen sadetakkiin pukeutunut Stanley Boulder, jonka kaulassa riippui kultainen medaljonki.
”Olette näköjään kaikki paikalla..” Stanley sanoi istuutuessaan pöydän ääressä olevalle tyhjälle tuolille, ”Hienoa”
”No, pomo, mikä on suunnitelmamme?” kysyi neljästä miehestä ainoa, joka ei ollut vielä puhunut.
”Ah, suunnitelma” Stanley sanoi. ”Siitähän meidän pitikin keskustella. Noh, asia on niin, että olen monien viikkojen ponnistelujen jälkeen onnistunut saamaan haltuuni aidon Khortytsyan medaljongin. Monien lähteiden mukaan medaljongissa piilee suunnattomia voimia, joista minä ikävä kyllä tunnen vain murto-osan. Mutta tiedän erään henkilön, joka tietää tästä medaljongista enemmän, henkilön, joka tuntee medaljongin salaisuudet ja osaa käyttää sitä kunnolla.”
”Kuka tämä henkilö on, pomo?” Malcom kysyi.
”Lienette kuulleet henkilöstä nimeltä Aku Ankka” Stanley vastasi.
”Se Roope Ankan lahopäinen sukulaispoika vai? Hänkö muka tuntee medaljongin salaisuudet ja osaa käyttää sitä?” Stanleyta lähimpänä istunut mies kysyi.
”Kyllä, se pitää paikkaansa, Hector. Mutta voisin pistää vaikka pääni pantiksi, ettei hän itse tiedä koko medaljongin olemassaolosta.”
”Mutta miten hän sitten –”
”Se kaikki tieto on hänen päässään. Voin medaljongin avulla kaivella hänen muistiaan ja pääkopan tietojaan ja sen kautta saada selville haluamani asiat. Hän tietää, muttei tiedä tietävänsä, jos käsitätte, mitä tarkoitan.”
Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Andrew hetken kuluttua rikkoi kysymällä:
”No, mitä aiomme asian suhteen tehdä? Miten saamme nämä tiedot ankalta?”
”Me lähdemme itse paikan päälle” Stanley vastasi. ”Me murtaudumme hänen taloonsa, sieppaamme hänet ja viemme hänet salaiseen piilopaikkaan Hanhivaaraan ja siellä kuulustelemme häntä medaljonkiin liittyvistä asioista.”
”Mutta etkö ymmärrä, kuinka vaarallista se on?” Andrew kysyi. ”Etkö sattumoisin tiedä, että puolet kaupungin poliiseista etsii meitä parhaillaan? Me emme ole turvassa missään. Jos nyt lähdemme murtautumaan jonkun lättäjalan taloon ja sieppaamme hänet, jäämme varmasti kiinni ja se onkin sitten ikävämpi homma.”
”Minä tiedän kyllä kaikki riskit –”
”Sinä et tiedä mistään riskeistä mitään, jos tosissaan olet ryhtymässä tähän!” Andrew ärähti ja nousi seisomaan. ”Tajuatko, millaiseen vaaraan asetat meidät kaikki tuolla typerällä suunnitelmallasi? Eikö sinulle riitä, että omistat jo medaljongin? Mitä vielä haluat?”
”Sinulla ei ole mitään oikeuksia arvostella suunnitelmaani” Stanley sähähti ja nousi hänkin seisomaan. Hetken ajan he katsoivat vihamielisesti toisiaan, kunnes Andrew kääntyi poispäin.
”Siinä tapauksessa minä lähden. En ole missään aikeissa osallistua järjettömään suunnitelmaani sillä riskillä, että joudun linnaan loppuelämäkseni.” Sen sanottuaan hän lähti lampsimaan pois kohti Ankallispankin aukiolle vievää kujan suuta.
”Sinä et lähde mihinkään” Stanley sanoi lähes äänettömästi ja puristi molemmat kätensä nyrkkiin. Medaljonki välähti ja kujan suulle ehtinyt Andrew valahti elottomana maahan.
”Malcom, Hector, Vincent – operaatio alkaa huomenna.”
Ja sitten tähän melko nopeasti seuraava luku. Myönnän heti tässä vaiheessa, että tämä on melko hätäisesti tehty, mutta toivottavasti sentään lukukelpoinen. Ankkojahan ei siis vielä tässä luvussa nähdä, mutta ensi luvussa sitten.
Toinen luku - Salaliitto
Ilta alkoi vaihtua vähitellen yöksi. Katulamput paloivat ympäri Ankkalinnaa, vaikka kaduilla ei edelleenkään liikkunut ketään, sillä rankkasade ei ollut vieläkään hellittänyt, päinvastoin – se oli vain pahentunut. Muutamaa kaduilla hiippailevaa kulkukoiraa lukuun ottamatta kukaan tai mikään ei liikkunut öisessä kaupungissa. Ankallispankin läheisyydessä olevan ruokakaupan ja sen viereisen kerrostalon väliseltä kujalta kuitenkin kuului ääniä, ihmisten ääniä. Jos kujalle katsoi suoraan sen suulta, ei nähnyt mitään muuta kuin peltisen, yli äyräidensä roskia pursuavan roskapöntön, mutta kuja jatkuikin sen päästä vielä vasemmalle ruokakaupan taakse. Siellä istui puoliksi lahonneen pöydän ääressä neljä nuhjuista miestä, joista jokaisella oli yllään musta hupullinen sadetakki, jotta heidän kasvonsa eivät näkyisivät, sekä ranteensa ympärille sidottuna keltainen huivi. Jokaisen miehen suussa oli palava sikari ja pöydällä iso laatikollinen lisää, polttamattomia sikareita.
He näyttivät selvästikin odottavan jotakuta. Kun ketään ei näkynyt, miehet puhkesivat keskustelemaan.
”En vieläkään ymmärrä” kujan kulmalta katsottuna kauimmainen mies sanoi, ”miksi meidän täytyy kyhjöttää rähjäisellä kujalla tällaisella koiranilmalla”
”Etkö muista, Andrew?” hänen vieressään ollut mies kysyi. ”Vanha piilopaikkamme on mennyttä, joku laverteli olinpaikkamme sinivuokoille ja he vahtivat sitä alati. Emme voi enää käyttää sitä.”
”Mutta miksi juuri tällainen ahdas ja rähjäinen kuja, kaiken lisäksi tällaisella kelillä?” Andrew tiuskaisi. ”Varmasti parempiakin paikkoja olisi ollut tarjolla”
”Emme voi luottaa olevamme piilossa missään rakennuksessa.” Andrewia vastapäätä istuva mies sanoi. ”Ennen kaikkien rikollisten oletettiin piileskelevän aina kujilla, mutta kun kaikki kujilla piileskelevät jäivät aina kiinni, ei kukaan täysjärkinen enää käyttänyt niitä piilopaikkoinaan. Tästä syystä poliisit olettavat kaikkien rikollisten piileskelevän jossain muualla, eivätkä he enää juuri koskaan tutki kujia. Tämänhetkisten tietojeni perusteella meitä etsitään parhaillaan Ankkalinnan itäosan rähjäisistä taloista. Tämä on tällä hetkellä turvallisin mahdollinen paikka.”
”Osuit naulan kantaan, Malcom” sanoi hiljainen ääni kujan kulmalta ja kaikki neljä miestä käännähtivät katsomaan äänen aiheuttajaa. Heidän edessään seisoi Anthony Greenlaken mustaan, polviin asti ulottuvaan hupulliseen sadetakkiin pukeutunut Stanley Boulder, jonka kaulassa riippui kultainen medaljonki.
”Olette näköjään kaikki paikalla..” Stanley sanoi istuutuessaan pöydän ääressä olevalle tyhjälle tuolille, ”Hienoa”
”No, pomo, mikä on suunnitelmamme?” kysyi neljästä miehestä ainoa, joka ei ollut vielä puhunut.
”Ah, suunnitelma” Stanley sanoi. ”Siitähän meidän pitikin keskustella. Noh, asia on niin, että olen monien viikkojen ponnistelujen jälkeen onnistunut saamaan haltuuni aidon Khortytsyan medaljongin. Monien lähteiden mukaan medaljongissa piilee suunnattomia voimia, joista minä ikävä kyllä tunnen vain murto-osan. Mutta tiedän erään henkilön, joka tietää tästä medaljongista enemmän, henkilön, joka tuntee medaljongin salaisuudet ja osaa käyttää sitä kunnolla.”
”Kuka tämä henkilö on, pomo?” Malcom kysyi.
”Lienette kuulleet henkilöstä nimeltä Aku Ankka” Stanley vastasi.
”Se Roope Ankan lahopäinen sukulaispoika vai? Hänkö muka tuntee medaljongin salaisuudet ja osaa käyttää sitä?” Stanleyta lähimpänä istunut mies kysyi.
”Kyllä, se pitää paikkaansa, Hector. Mutta voisin pistää vaikka pääni pantiksi, ettei hän itse tiedä koko medaljongin olemassaolosta.”
”Mutta miten hän sitten –”
”Se kaikki tieto on hänen päässään. Voin medaljongin avulla kaivella hänen muistiaan ja pääkopan tietojaan ja sen kautta saada selville haluamani asiat. Hän tietää, muttei tiedä tietävänsä, jos käsitätte, mitä tarkoitan.”
Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Andrew hetken kuluttua rikkoi kysymällä:
”No, mitä aiomme asian suhteen tehdä? Miten saamme nämä tiedot ankalta?”
”Me lähdemme itse paikan päälle” Stanley vastasi. ”Me murtaudumme hänen taloonsa, sieppaamme hänet ja viemme hänet salaiseen piilopaikkaan Hanhivaaraan ja siellä kuulustelemme häntä medaljonkiin liittyvistä asioista.”
”Mutta etkö ymmärrä, kuinka vaarallista se on?” Andrew kysyi. ”Etkö sattumoisin tiedä, että puolet kaupungin poliiseista etsii meitä parhaillaan? Me emme ole turvassa missään. Jos nyt lähdemme murtautumaan jonkun lättäjalan taloon ja sieppaamme hänet, jäämme varmasti kiinni ja se onkin sitten ikävämpi homma.”
”Minä tiedän kyllä kaikki riskit –”
”Sinä et tiedä mistään riskeistä mitään, jos tosissaan olet ryhtymässä tähän!” Andrew ärähti ja nousi seisomaan. ”Tajuatko, millaiseen vaaraan asetat meidät kaikki tuolla typerällä suunnitelmallasi? Eikö sinulle riitä, että omistat jo medaljongin? Mitä vielä haluat?”
”Sinulla ei ole mitään oikeuksia arvostella suunnitelmaani” Stanley sähähti ja nousi hänkin seisomaan. Hetken ajan he katsoivat vihamielisesti toisiaan, kunnes Andrew kääntyi poispäin.
”Siinä tapauksessa minä lähden. En ole missään aikeissa osallistua järjettömään suunnitelmaani sillä riskillä, että joudun linnaan loppuelämäkseni.” Sen sanottuaan hän lähti lampsimaan pois kohti Ankallispankin aukiolle vievää kujan suuta.
”Sinä et lähde mihinkään” Stanley sanoi lähes äänettömästi ja puristi molemmat kätensä nyrkkiin. Medaljonki välähti ja kujan suulle ehtinyt Andrew valahti elottomana maahan.
”Malcom, Hector, Vincent – operaatio alkaa huomenna.”
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 5 -
10.04.2010 klo 11:16:28
Mukavaa, että osio alkaa hiljalleen heräilymään. Uutta tarinaa kaipasinkin Vankalta.
Mutta itse tarinaan. Juoni vaikuttaa kiinnostavalta ja on vain parempi, että tätä tarinaa on kuvattu muiden kuin ankkojen osalta. Jotenkin minusta tuntuu, että tiedän, mistä tuon Anthony nimen oot keksinyt. ;) Mutta joo. Jatkoa vaan ja katsotaan miten tarina jatkuu.
Mutta itse tarinaan. Juoni vaikuttaa kiinnostavalta ja on vain parempi, että tätä tarinaa on kuvattu muiden kuin ankkojen osalta. Jotenkin minusta tuntuu, että tiedän, mistä tuon Anthony nimen oot keksinyt. ;) Mutta joo. Jatkoa vaan ja katsotaan miten tarina jatkuu.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 6 -
10.04.2010 klo 11:43:35
Itse asiassa keksin nuo nimet jostain randomleffasta, joka sattui pyörimään televisiossa. En tiedä mikä leffa oli kyseessä, mutta siinä oli ainakin miehet nimeltä Stanley ja Anthony :D
Mutta seuraavassa luvussa nähdäänkin sitten niitä ankkoja, ja Karhulalle kiitokset kömmenteistä.
Mutta seuraavassa luvussa nähdäänkin sitten niitä ankkoja, ja Karhulalle kiitokset kömmenteistä.
wierii2
Khortytsyan medaljonki
Viesti 7 -
10.04.2010 klo 17:32:07
Mielestäni tarina toimisi teoriassa oikein hyvinkin ilman ankkoja. Kuiten Ankkojen mukana olo on täällä oikeastaan pakollista, mutta muiststhan, että et sitten todellakaan sorru liiallisuuksiin! Olet hyvä tarinankirjoittaja, mutta muista pitää järki mukana. :)
Ja, oikein hyvä alku tarinalle. :D
Ja, oikein hyvä alku tarinalle. :D
akkaridekkari
Khortytsyan medaljonki
Viesti 8 -
10.04.2010 klo 19:15:03
Mitäs tähän nyt on lisäämistä? Kiintoisaa ja ehdottomasti erittäin lukukelpoista tekstiä, vuoropuhelu on mielestäni oikein elävää. Kiva myös ettet hypi paikasta toiseen, tässäkin luvussa olet huolellisesti sinänsä simppelin keskustelun ja tilanteen. :) Jatka samaan malliin.
Sinulta on kiva saada fantasiaa, kun sen taidat mielestäni parhaiten (fantasiakertomushan tästä on näemmä tulossa (?)). =)
Sinulta on kiva saada fantasiaa, kun sen taidat mielestäni parhaiten (fantasiakertomushan tästä on näemmä tulossa (?)). =)
Ankkaristi
Khortytsyan medaljonki
Viesti 9 -
11.04.2010 klo 07:45:52
Mielenkiintoiseksi ja hyvin jännittäväksi tämä on kyllä menossa.
Itsellänikään ei ole paljon mitään edellisiin lisättävää, mutta kyllä odotan hyvin innolla seuraavia lukuja.
Itsellänikään ei ole paljon mitään edellisiin lisättävää, mutta kyllä odotan hyvin innolla seuraavia lukuja.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 10 -
11.04.2010 klo 16:52:49
Lainaus:Sinulta on kiva saada fantasiaa, kun sen taidat mielestäni parhaiten (fantasiakertomushan tästä on näemmä tulossa (?)). =)
Jepjep. Ja se vantasia ei ole pelkästään se genre, jonka taidan parhaiten, vaan oikeastaan ainoa genre josta osaan edes kirjoittaa :D Kaikkea on tullut koulun äidinkielen ainekirjoituksissa kokeiltua ja opettajakin on sitä mieltä, että fantasiatarinat luonnistuvat minulta parhaiten, niistä kun on aina niitä erinomaisia arvosanoja tullut.
Mutta kiitoksia taas kommenteista ja seuraava luku ilmestyy sitten alkuviikosta. Yritän tässä tarinassa saada kaikista luvuista vähintäänkin yhtä pitkiä, kuin nämä kaksi ensimmäistä, ettei käy samoiten kuin KTA:ssa, että välillä tulee pitkiä lukuja ja välillä naurettavan lyhyitä välilukuja.
Jepjep. Ja se vantasia ei ole pelkästään se genre, jonka taidan parhaiten, vaan oikeastaan ainoa genre josta osaan edes kirjoittaa :D Kaikkea on tullut koulun äidinkielen ainekirjoituksissa kokeiltua ja opettajakin on sitä mieltä, että fantasiatarinat luonnistuvat minulta parhaiten, niistä kun on aina niitä erinomaisia arvosanoja tullut.
Mutta kiitoksia taas kommenteista ja seuraava luku ilmestyy sitten alkuviikosta. Yritän tässä tarinassa saada kaikista luvuista vähintäänkin yhtä pitkiä, kuin nämä kaksi ensimmäistä, ettei käy samoiten kuin KTA:ssa, että välillä tulee pitkiä lukuja ja välillä naurettavan lyhyitä välilukuja.
Kreach
Khortytsyan medaljonki
Viesti 11 -
11.04.2010 klo 17:20:15
Jep, miten hauskaa lukea pitkästä aikaa tarinaa. Ja arvatkaa, että tekeekö sitten itsekin mieli alkaa kirjoittamaan? =)
1. luku hipoo täydellisyyttä. Varsinkin "Haluan sen takaisin" -lauseen kohdalla tunnelma oli loistava. En osaa selittää miksi, mutta siinä kohtaa olit saanut tunnelman loistavaksi, Vankka!
2. luku oli perjaatteessa aika perinteinen "viholaisleirin tapaaminen", jossa lopussa vielä dramatiikkaa ja se saa tuntemaan, että pahat ovat tosissaan.
Mutta yksi juttu sun pitää Vankka tehdä, että minä en katoa lukijakaartista: älä tee liian pitkiä lukuja. (Nykyiset ovat aika hyviä ~vähän pidempiäkin voi olla, muttei paljon). Meinaan mulla on aina jotenkin vaikea alottaa lukemaan sellaista kamalan pitkää lukua, äkkiä jää lukematta, niin kuin AMR on nyt käynyt.. :(
Muttah jatka samaa rataa. Fantasiaa!! :)
Niin tässä tuli mieleen, että jonkun tarinan vois itsekin leipasta pöytään pitkästä aikaa. Ankkaselviytyjät oli jotenkin aina semmonen tuska, että nyt tekisi mielin ilman mitään paineita aloittaa jokin seikkailusarja. Mielessäni pyöriikin jo ideoita, seikkailu pitkin maapalloa luultavasti tulisi tai sitten joku dekkari...
1. luku hipoo täydellisyyttä. Varsinkin "Haluan sen takaisin" -lauseen kohdalla tunnelma oli loistava. En osaa selittää miksi, mutta siinä kohtaa olit saanut tunnelman loistavaksi, Vankka!
2. luku oli perjaatteessa aika perinteinen "viholaisleirin tapaaminen", jossa lopussa vielä dramatiikkaa ja se saa tuntemaan, että pahat ovat tosissaan.
Mutta yksi juttu sun pitää Vankka tehdä, että minä en katoa lukijakaartista: älä tee liian pitkiä lukuja. (Nykyiset ovat aika hyviä ~vähän pidempiäkin voi olla, muttei paljon). Meinaan mulla on aina jotenkin vaikea alottaa lukemaan sellaista kamalan pitkää lukua, äkkiä jää lukematta, niin kuin AMR on nyt käynyt.. :(
Muttah jatka samaa rataa. Fantasiaa!! :)
Niin tässä tuli mieleen, että jonkun tarinan vois itsekin leipasta pöytään pitkästä aikaa. Ankkaselviytyjät oli jotenkin aina semmonen tuska, että nyt tekisi mielin ilman mitään paineita aloittaa jokin seikkailusarja. Mielessäni pyöriikin jo ideoita, seikkailu pitkin maapalloa luultavasti tulisi tai sitten joku dekkari...
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 12 -
11.04.2010 klo 17:33:42
Kannatan seikkailua, koska tiedän että seikkailutarinan osaat takuuvarmasti tehdä kunnolla, sillä olihan MYVYAV'kin aika paljolti seikkailupainotteinen, plus sitten ripaus sitä vantasiaa sinne loppuun.
Mutta yritän olla mitään romaaninmittaisia lukuja tekemättä, kolmas luku tosin voi olla melko pitkä (en tiedä vielä, en ole sitä vielä kokonaan kirjoittanut) mutta yritän tällaisessa nykyisessä pituudessa pysyä.
Ja on todellakin hieno juttu, että tarinaosio alkaa heräillä. Nyt on itsekin pakko myöntää, että tuossa viime syksynä kilpailut hallitsivat koko Ankkista, VM ja juonittelupelit nimittäin. Kilpailujen valta vaikutti varmasti myös tarinapuolen hiljaisuuteen, koska kaikki olivat niin paljon mukana juonittelupeleissä ja kirjoittelivat pitkiä viestejä Viestimaratoniin, niin ei jäänyt tarinoille lainkaan aikaa. VM oli suurimpia syitä, miksi AMR jäi tauolle - ei ollut aikaa molempiin. Nyt kun jp't ja VM on siivottu Kisafoorumille, on tarina-alue alkanut kovasti heräilemään. Tällä hetkellä pyörimässä on vain kaksi tarinaa (joista toinen loppuu pian) mutta jos Kreatsilta on joskus tulossa jotain ja dekkari ja Ankkaristikin ilmoittivat että ovat jotain kirjoittaneet, niin alkaa näyttämään jo hyvältä.
Lainaus:2. luku oli perjaatteessa aika perinteinen "viholaisleirin tapaaminen", jossa lopussa vielä dramatiikkaa ja se saa tuntemaan, että pahat ovat tosissaan.
Tottakai, pitäähän tällainen aina fantasiatarinasta löytyä :D
Mutta yritän olla mitään romaaninmittaisia lukuja tekemättä, kolmas luku tosin voi olla melko pitkä (en tiedä vielä, en ole sitä vielä kokonaan kirjoittanut) mutta yritän tällaisessa nykyisessä pituudessa pysyä.
Ja on todellakin hieno juttu, että tarinaosio alkaa heräillä. Nyt on itsekin pakko myöntää, että tuossa viime syksynä kilpailut hallitsivat koko Ankkista, VM ja juonittelupelit nimittäin. Kilpailujen valta vaikutti varmasti myös tarinapuolen hiljaisuuteen, koska kaikki olivat niin paljon mukana juonittelupeleissä ja kirjoittelivat pitkiä viestejä Viestimaratoniin, niin ei jäänyt tarinoille lainkaan aikaa. VM oli suurimpia syitä, miksi AMR jäi tauolle - ei ollut aikaa molempiin. Nyt kun jp't ja VM on siivottu Kisafoorumille, on tarina-alue alkanut kovasti heräilemään. Tällä hetkellä pyörimässä on vain kaksi tarinaa (joista toinen loppuu pian) mutta jos Kreatsilta on joskus tulossa jotain ja dekkari ja Ankkaristikin ilmoittivat että ovat jotain kirjoittaneet, niin alkaa näyttämään jo hyvältä.
Lainaus:2. luku oli perjaatteessa aika perinteinen "viholaisleirin tapaaminen", jossa lopussa vielä dramatiikkaa ja se saa tuntemaan, että pahat ovat tosissaan.
Tottakai, pitäähän tällainen aina fantasiatarinasta löytyä :D
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 13 -
13.04.2010 klo 22:20:55
Toivottavasti tästä luvusta ei tullut liian pitkää. Nyt siis ankatkin pääsevät mukaan tarinaan.
Kolmas luku - Enneuni
Yö oli pimeimmillään. Kaksi mustaan hupulliseen sadetakkiin pukeutunutta hahmoa käveli Paratiisitien kaduilla, aivan kuin etsien jotain. He tähyilivät ympäriinsä kävellessään, kunnes lopulta löysivät etsimänsä: talon numero 13, johon heidän oli määrä murtautua. He kävelivät portista sisään, pihan poikki ovelle ja tiirikoivat lukon vaivattomasti auki. Sitten he astuivat sisään pimeään taloon ja lähtivät etsimään kohdehenkilöään. Toinen heistä suuntasi keittiön suuntaan, kun toinen asteli puiset rappuset yläkertaan, jossa hän kuuli kovaäänisen kuorsauksen, josta päätteli löytäneensä etsimänsä henkilön. Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen, jonka ovi oli raollaan, ja jonka seinällä oli kalenteri, joka ilmoitti päiväksi kesäkuun 29. päivän, ja näki pienen huoneen perällä sängyn, jossa nukkui yöpukuinen ankka. Hahmo liikkui varovasti kohti sänkyä, otti hupun päästään matkan varrella ja paljasti karskit miehen kasvot. Hahmo saapui sängyn luo ja kohotti kätensä –
Aku säpsähti hereille ja huohotti kuin olisi juossut maratonin. Hän oli nähnyt painajaista, jossa tuntemattomat miehet olivat murtautuneet hänen taloonsa ja yrittivät joko siepata tai murhata hänet.
Aku makasi hetken sängyllään silmät auki ja tuijotti kattoa. Sitten hän katsoi kelloa ja päätti että olisi parasta mennä alas aamiaiselle. Hän nousi verkkaisesti sängystään ja vaihtoi yöpukunsa tuttuun merimiesasuun, jota hän käytti arkiasunaan päivittäin. Puettuaan Aku poistui huoneestaan ja asteli portaat alas ja suuntasi suoraan keittiöön, jossa kolme ankanpoikaa olivat jo syömässä aamiaista. Hän istuutui tuolille pöydän ääreen ja huokaisi syvään.
”Näytät kauhealta, Aku-setä” Tupu sanoi hetken kuluttua. ”Mikä sinulla on? Oletko kipeä?”
”Ei, ei, olen ihan kunnossa” Aku vakuutti, ”Näin ainoastaan pahaa unta. Tai, en oikeastaan pahaa unta, vaan pikemminkin painajaista.”
”Millaista painajaista?” Hupu kysyi uteliaana.
”Siinä oli kaksi huppupäistä, minulle täysin tuntematonta miestä. He murtautuivat pimeänä yönä taloomme ja etsivät selvästikin minua. Toinen heistä kapusi yläkertaan ja löysi minut omasta sängystäni nukkumassa sikeästi. Hän kohotti kätensä, mutta uni loppui siihen ja säpsähdin hereille. Niillä miehillä oli selvästikin pahat mielessään, yrittivät luultavasti joko siepata tai tappaa minut.”
”No, onneksi se oli vain unta” Lupu sanoi Akun lopetettua unikertomuksensa.
”Mutta se ei vaikuttanut tavalliselta unelta.. se oli hyvin todentuntuinen, aivan kuin..”
”Enneuni vai?” Tupu täydensi.
”Niin, aivan kuin enneuni.” Aku sanoi.
”Mutta miksi ihmeessä joku haluaisi siepata tai tappaa sinut, Aku-setä?” Hupu ihmetteli. ”Ja sitä paitsi, eiväthän enneunet toteudu. Onhan Roope-setäkin monesti nähnyt painajaista, jossa hänen rahansa ryöstetään ja sanonut unen tuntuneen kuin enneunelta, mutta koskaan mitään ei ole tapahtunut.”
”Niin, no… ehkä olet oikeassa”
Päivä kului normaaliin malliin: Aku kävi tuttuun tapaan töissä Kattivaaran margariinitehtaalla, kun taas pojat olivat järvellä kalastamassa, olihan heillä koulusta kesäloma meneillään. Viikkoja kestänyt sade jatkui edelleen, mutta oli jo hellittämään päin. Pojat eivät antaneet pikku sateen häiritä heidän kalastusretkeään, päinvastoin se oli heistä jopa melko mukavaa, nyt kun ei enää tuullut juuri ollenkaan ja ilmakin oli varsin lämmin.
Aku palasi myöhään töistä. Ensitöikseen päästessään kotiin, hän rojahti nojatuoliin katsomaan televisiota. Hän oli rättiväsynyt raskaan työpäivän jälkeen ja hädin tuskin jaksoi kanavaa vaihtaa. Pojat olivat omassa huoneessaan valmistautumassa seuraavana päivänä alkavalle viikon mittaiselle sudenpentuleirille ja Akua tuskastutti ajatus siitä, että hänen pitäisi jälleen kyyditä pojat sudenpentujen kerhotalolle (josta matka alkaisi) – aamuviideltä. Aku vaihteli kanavia tiheään tahtiin, mutta kun miltään kanavalta ei tullut mitään katsomisen arvoista, hän sulki television ja raahasi itsensä portaat ylös omaan makuuhuoneeseensa. Siellä hän vaihtoi arkivaatteensa yöpukuun ja kävi makuulleen sängylleen ja veti peiton päällensä.
Aku oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänen viimeöinen unensa tuli taas hänen mieleensä ja hän muisti unessa näkyneen kalenterin ja sen osoittaman päivämäärän. Hän käänsi nopeasti katseensa huoneensa seinällä olevaan kalenteriin ja näki päivämäärän 29. kesäkuuta. Täsmälleen sama päivä kuin unessakin, Aku ajatteli. Voisiko se tosiaan olla enneuni? Entä jos ne miehet todellakin murtautuvat talooni ensi yönä ja pahimmassa tapauksessa tappavat minut? Nämä kysymykset pyörivät Akun mielessä useita kymmeniä minuutteja, kunnes hän lopulta vaipui syvään uneen…
Paratiisitien talon numero 13 portti avautui vaimeasti naristen. Kaksi mustaan hupulliseen sadetakkiin pukeutunutta hahmoa astui portista sisään. He kävelivät tihkusateessa pihamaan halki ja pysähtyivät lukitulle ulko-ovelle. Toinen hahmoista otti taskustaan pätkän rautalankaa ja tiirikoi melko nopeasti heikon lukon auki ja avasi oven lähes äänettömästi. Hahmot seisoivat nyt talon eteisessä. He puhuivat toisilleen jotain ja sitten toinen suuntasi keittiöön päin. Toinen hahmoista taas päätyi olohuoneeseen ja kiipesi puisia portaita pitkin yläkertaan. Jo portaikon puolivälissä hän kuuli kovaäänisen kuorsauksen portaita vastapäätä olevasta huoneesta. Hän avasi raollaan olevan oven ja astui sisään pieneen makuuhuoneeseen, jonka perällä olevassa sängyssä kuorsasi yöpukuinen ankka. Hahmo käveli hitaasti kohti sänkyä, otti hupun pois päästään ja pysähtyi lopulta sängyn kohdalla kumartuen kohti nukkuvaa ankkaa –
Yhtäkkiä Aku heräsi, avasi silmänsä ja näki edessään kylmät ja karskit miehen kasvot.
Kolmas luku - Enneuni
Yö oli pimeimmillään. Kaksi mustaan hupulliseen sadetakkiin pukeutunutta hahmoa käveli Paratiisitien kaduilla, aivan kuin etsien jotain. He tähyilivät ympäriinsä kävellessään, kunnes lopulta löysivät etsimänsä: talon numero 13, johon heidän oli määrä murtautua. He kävelivät portista sisään, pihan poikki ovelle ja tiirikoivat lukon vaivattomasti auki. Sitten he astuivat sisään pimeään taloon ja lähtivät etsimään kohdehenkilöään. Toinen heistä suuntasi keittiön suuntaan, kun toinen asteli puiset rappuset yläkertaan, jossa hän kuuli kovaäänisen kuorsauksen, josta päätteli löytäneensä etsimänsä henkilön. Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen, jonka ovi oli raollaan, ja jonka seinällä oli kalenteri, joka ilmoitti päiväksi kesäkuun 29. päivän, ja näki pienen huoneen perällä sängyn, jossa nukkui yöpukuinen ankka. Hahmo liikkui varovasti kohti sänkyä, otti hupun päästään matkan varrella ja paljasti karskit miehen kasvot. Hahmo saapui sängyn luo ja kohotti kätensä –
Aku säpsähti hereille ja huohotti kuin olisi juossut maratonin. Hän oli nähnyt painajaista, jossa tuntemattomat miehet olivat murtautuneet hänen taloonsa ja yrittivät joko siepata tai murhata hänet.
Aku makasi hetken sängyllään silmät auki ja tuijotti kattoa. Sitten hän katsoi kelloa ja päätti että olisi parasta mennä alas aamiaiselle. Hän nousi verkkaisesti sängystään ja vaihtoi yöpukunsa tuttuun merimiesasuun, jota hän käytti arkiasunaan päivittäin. Puettuaan Aku poistui huoneestaan ja asteli portaat alas ja suuntasi suoraan keittiöön, jossa kolme ankanpoikaa olivat jo syömässä aamiaista. Hän istuutui tuolille pöydän ääreen ja huokaisi syvään.
”Näytät kauhealta, Aku-setä” Tupu sanoi hetken kuluttua. ”Mikä sinulla on? Oletko kipeä?”
”Ei, ei, olen ihan kunnossa” Aku vakuutti, ”Näin ainoastaan pahaa unta. Tai, en oikeastaan pahaa unta, vaan pikemminkin painajaista.”
”Millaista painajaista?” Hupu kysyi uteliaana.
”Siinä oli kaksi huppupäistä, minulle täysin tuntematonta miestä. He murtautuivat pimeänä yönä taloomme ja etsivät selvästikin minua. Toinen heistä kapusi yläkertaan ja löysi minut omasta sängystäni nukkumassa sikeästi. Hän kohotti kätensä, mutta uni loppui siihen ja säpsähdin hereille. Niillä miehillä oli selvästikin pahat mielessään, yrittivät luultavasti joko siepata tai tappaa minut.”
”No, onneksi se oli vain unta” Lupu sanoi Akun lopetettua unikertomuksensa.
”Mutta se ei vaikuttanut tavalliselta unelta.. se oli hyvin todentuntuinen, aivan kuin..”
”Enneuni vai?” Tupu täydensi.
”Niin, aivan kuin enneuni.” Aku sanoi.
”Mutta miksi ihmeessä joku haluaisi siepata tai tappaa sinut, Aku-setä?” Hupu ihmetteli. ”Ja sitä paitsi, eiväthän enneunet toteudu. Onhan Roope-setäkin monesti nähnyt painajaista, jossa hänen rahansa ryöstetään ja sanonut unen tuntuneen kuin enneunelta, mutta koskaan mitään ei ole tapahtunut.”
”Niin, no… ehkä olet oikeassa”
Päivä kului normaaliin malliin: Aku kävi tuttuun tapaan töissä Kattivaaran margariinitehtaalla, kun taas pojat olivat järvellä kalastamassa, olihan heillä koulusta kesäloma meneillään. Viikkoja kestänyt sade jatkui edelleen, mutta oli jo hellittämään päin. Pojat eivät antaneet pikku sateen häiritä heidän kalastusretkeään, päinvastoin se oli heistä jopa melko mukavaa, nyt kun ei enää tuullut juuri ollenkaan ja ilmakin oli varsin lämmin.
Aku palasi myöhään töistä. Ensitöikseen päästessään kotiin, hän rojahti nojatuoliin katsomaan televisiota. Hän oli rättiväsynyt raskaan työpäivän jälkeen ja hädin tuskin jaksoi kanavaa vaihtaa. Pojat olivat omassa huoneessaan valmistautumassa seuraavana päivänä alkavalle viikon mittaiselle sudenpentuleirille ja Akua tuskastutti ajatus siitä, että hänen pitäisi jälleen kyyditä pojat sudenpentujen kerhotalolle (josta matka alkaisi) – aamuviideltä. Aku vaihteli kanavia tiheään tahtiin, mutta kun miltään kanavalta ei tullut mitään katsomisen arvoista, hän sulki television ja raahasi itsensä portaat ylös omaan makuuhuoneeseensa. Siellä hän vaihtoi arkivaatteensa yöpukuun ja kävi makuulleen sängylleen ja veti peiton päällensä.
Aku oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänen viimeöinen unensa tuli taas hänen mieleensä ja hän muisti unessa näkyneen kalenterin ja sen osoittaman päivämäärän. Hän käänsi nopeasti katseensa huoneensa seinällä olevaan kalenteriin ja näki päivämäärän 29. kesäkuuta. Täsmälleen sama päivä kuin unessakin, Aku ajatteli. Voisiko se tosiaan olla enneuni? Entä jos ne miehet todellakin murtautuvat talooni ensi yönä ja pahimmassa tapauksessa tappavat minut? Nämä kysymykset pyörivät Akun mielessä useita kymmeniä minuutteja, kunnes hän lopulta vaipui syvään uneen…
Paratiisitien talon numero 13 portti avautui vaimeasti naristen. Kaksi mustaan hupulliseen sadetakkiin pukeutunutta hahmoa astui portista sisään. He kävelivät tihkusateessa pihamaan halki ja pysähtyivät lukitulle ulko-ovelle. Toinen hahmoista otti taskustaan pätkän rautalankaa ja tiirikoi melko nopeasti heikon lukon auki ja avasi oven lähes äänettömästi. Hahmot seisoivat nyt talon eteisessä. He puhuivat toisilleen jotain ja sitten toinen suuntasi keittiöön päin. Toinen hahmoista taas päätyi olohuoneeseen ja kiipesi puisia portaita pitkin yläkertaan. Jo portaikon puolivälissä hän kuuli kovaäänisen kuorsauksen portaita vastapäätä olevasta huoneesta. Hän avasi raollaan olevan oven ja astui sisään pieneen makuuhuoneeseen, jonka perällä olevassa sängyssä kuorsasi yöpukuinen ankka. Hahmo käveli hitaasti kohti sänkyä, otti hupun pois päästään ja pysähtyi lopulta sängyn kohdalla kumartuen kohti nukkuvaa ankkaa –
Yhtäkkiä Aku heräsi, avasi silmänsä ja näki edessään kylmät ja karskit miehen kasvot.
Kreach
Khortytsyan medaljonki
Viesti 14 -
14.04.2010 klo 14:51:14
Mahtavaa! Oot kyllä kehittyny kirjoittajana ihan hirveästi.. Loistavaa työtä, Vankka!!
Luvun tapahtumiin: Aluksi luulin, että menisit sieltä mistä aita on matalin ja tosiaan, miehet veisivät Akun.. Mutta se olikin unta - en arvannut yhtään! :D Loistavaa! Olin ihan fiiliksissä sen jälkeen ja ahmaisinkin koko luvun heti :)) Nopeus on juuri sopiva: ei hypätä asiasta toiseen joka toisella rivillä, mutta ei myöskään selitellä turhia kohtia liikaa - tässä mentiin juuri sopivassa tahdissa.
Jäi myös jännittävään kohtaan, tuo päivämääräjuttu oli hyvä keksintö.. Ja sopivan pituinen luku - ei liian lyhyt, muttei pitkäkään! =)
Enneuni oli ehkä nyt tarinallisesti vain sivuseikka, vai onko? Juonellisesti tässä ei ole muuta kommentoitavaa, koska tarina on niin alussa.. Mutta jatkoa kehiin! :)
Luvun tapahtumiin: Aluksi luulin, että menisit sieltä mistä aita on matalin ja tosiaan, miehet veisivät Akun.. Mutta se olikin unta - en arvannut yhtään! :D Loistavaa! Olin ihan fiiliksissä sen jälkeen ja ahmaisinkin koko luvun heti :)) Nopeus on juuri sopiva: ei hypätä asiasta toiseen joka toisella rivillä, mutta ei myöskään selitellä turhia kohtia liikaa - tässä mentiin juuri sopivassa tahdissa.
Jäi myös jännittävään kohtaan, tuo päivämääräjuttu oli hyvä keksintö.. Ja sopivan pituinen luku - ei liian lyhyt, muttei pitkäkään! =)
Enneuni oli ehkä nyt tarinallisesti vain sivuseikka, vai onko? Juonellisesti tässä ei ole muuta kommentoitavaa, koska tarina on niin alussa.. Mutta jatkoa kehiin! :)
akkaridekkari
Khortytsyan medaljonki
Viesti 15 -
14.04.2010 klo 15:22:31
Tämä oli mielestäni ehdottomasti tähän mennessä tarinan paras osa. Erittäin huolellista ja todentuntuista kerrontaa. Ja kuten pitääkin, luku oli sisällöltään jännittävä, sillä siinä oli koko ajan jotakin vireillä ja loppukin oli varsin dramaattinen. :)
Päivän kulkua olisi ehkä voinut kuvata enemmän, nythän se kuvattiin vain yhdessä lyhyessä kappaleessa. Toisaalta liian hidas eteneminen syö jännitystä, joten ratkaisusi oli sekin aivan toimiva.
Muista ettet sorru liian pitkiin virkkeisiin, ainakin tässä kohdassa (etenkin jälkimmäisessä virkkeessä) olisit kenties voinut jakaa tekstiä enemmän:
Lainaus:Toinen heistä suuntasi keittiön suuntaan, kun toinen asteli puiset rappuset yläkertaan, jossa hän kuuli kovaäänisen kuorsauksen, josta päätteli löytäneensä etsimänsä henkilön. Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen, jonka ovi oli raollaan, ja jonka seinällä oli kalenteri, joka ilmoitti päiväksi kesäkuun 29. päivän, ja näki pienen huoneen perällä sängyn, jossa nukkui yöpukuinen ankka.
Tällainen on kuitenkin vain pientä hienosäätöä, luku oli kokonaisuutena kerrassaan mahtava! :)
Päivän kulkua olisi ehkä voinut kuvata enemmän, nythän se kuvattiin vain yhdessä lyhyessä kappaleessa. Toisaalta liian hidas eteneminen syö jännitystä, joten ratkaisusi oli sekin aivan toimiva.
Muista ettet sorru liian pitkiin virkkeisiin, ainakin tässä kohdassa (etenkin jälkimmäisessä virkkeessä) olisit kenties voinut jakaa tekstiä enemmän:
Lainaus:Toinen heistä suuntasi keittiön suuntaan, kun toinen asteli puiset rappuset yläkertaan, jossa hän kuuli kovaäänisen kuorsauksen, josta päätteli löytäneensä etsimänsä henkilön. Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen, jonka ovi oli raollaan, ja jonka seinällä oli kalenteri, joka ilmoitti päiväksi kesäkuun 29. päivän, ja näki pienen huoneen perällä sängyn, jossa nukkui yöpukuinen ankka.
Tällainen on kuitenkin vain pientä hienosäätöä, luku oli kokonaisuutena kerrassaan mahtava! :)