Kiitokset kommentista.
Mutta jos luulit että sen onyksikiven etsintä noin vain sivuutettaisiin, niin olet pahasti väärässä. Seuraavat pari lukua nimittäin keskittyvät täysin siihen retkikuntaan, joka lähti kiveä hakemaan.
Ja vielä siitä, että viisi päivää tosiaan meni nopeasti, mutta luvusta olisi tullut turhan pitkä ja kuolettavan tylsä jos olisin alkanut erikseen selittämään jokaisen päivän tapahtumia, kun mitään kummempaa ei kerran tapahtunut :p
Kirjoittaja
Aihe: Khortytsyan medaljonki
(83 viestiä)
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 31 -
02.05.2010 klo 14:28:43
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 32 -
03.05.2010 klo 14:11:38
Ja seuraavaa lukua pukkaa. Tämä luku on sitten vähän kuin välttämätön väliluku. Olisin tietenkin voinut mennä suoraan asiaan, mutta siitä olisi varmasti tullut valitusta, jos olisin jättänyt koko matkan pois. Siksi tein sille kokonaan oman luvun, sillä edes lyhennetty pätkä tästä matkasta ei olisi sopinut seuraavaan lukuun, koska siitä tulee valmiiksi ilman sitäkin jo melko pitkä. Ja kömmenttejä sitten :)
Seitsemäs luku - Itäsaari
Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon sade oli tauonnut. Ulkona oli viileä ilma ja kirkas aamuaurinko paistoi puiden takaa. Kaksitoista raskaasti varustettua miestä seisoi suorassa rivissä märällä nurmikolla ja katseli maassa lojuvaa kiveä. Pian kivi vierähti sivulle ja sen alla piilossa olleesta kolosta kömpi ylös melko iäkäs mies, jolla oli pitkä ja tuuhea harmaa parta. Kornelius Kuhoprolla oli yllään ulkoiluvaatteet, vaikka oli jo kesäkuun viimeinen päivä ja lämpötila kohosi lähes päivittäin hellelukemiin, jopa silloin kun satoi. Kuhopro kantoi selässään isoa reppua, joka oli täynnä kaikkea mahdollista, jota he matkallaan saattaisivat tarvita.
”Noniin retkikunta” Kuhopro aloitti kun oli päässyt seisomaan ja sulkenut salaisen sisäänkäynnin vierittämällä saman kiven takaisin kolon eteen. ”Meidän tehtävänämme on hakea musta onyksikivi, joka antaa jo omistamallemme veitselle kyvyn suojata kantajaansa vaarallisen Khortytsyan medaljongin voimilta. Matka tulee olemaan vaarallinen ja juuri siksi meillä onkin parhaat mahdolliset varusteet mukanamme. Me matkaamme lentokoneella, jonka kaartimme rahoittaja Roope Ankka ilomielin –” Roope mulkaisi Kuhoproa pahannäköisesti, ”on luovuttanut käyttöömme matkan ajaksi.”
Kuhopro lähti Roopen kanssa kävelemään kohti metsää, jossa lentokone odottaisi ja muut seurasivat esimerkkiä ja lähtivät myös talsimaan. Kymmenen minuutin metsässä rämpimisen jälkeen he saapuivat aukiolle, jossa linnut visertelivät iloisesti ja aurinko paistoi. Keskellä aukiota seisoi normaalia matkustajalentokonetta pienempi kone, jonka kyljessä luki punaisin kirjaimin ’’RA’’. Roope näppäili oven vieressä olevaan laitteeseen tunnusluvun ja koneen ovi aukesi. Retkikunta ahtautui yksi kerrallaan koneeseen ja valtasi nopeasti kaikki pienessä koneessa olevat pehmeät punaiset istuimet. Roope asettui ohjaajan paikalle ja hänen viereensä eteen istuivat Kuhopro ja Pelle, joista ensimmäisenä mainittu tuijotteli ihmeissään satoja eri värisiä nappeja ja vipuja joita koneen ohjauspöydällä oli. Roope veti edessään olevasta punaisesta vivusta, jolloin koneen moottori käynnistyi humisten ja hetken kuluttua he olivat jo ilmassa.
Vaikka lentokone olikin Pelle Pelottoman suunnittelema ja rakentama, se ei siltikään ollut mikään valoa nopeammin lentävä superkone, vaan se lensi samaa vauhtia kuin normaalikin lentokone. Tavalliseksi sitä ei kuitenkaan voinut kutsua, sillä painamalla istuinten edessä olevalla pöydällä olevaa keltaista nappia, matkustajat saivat itselleen lounasta, sanomalehtiä sekä muuta ajanvietettä.
Lento kesti välipysähdysten ja pienen moottorivian takia melkein vuorokauden. Heinäkuun ensimmäisen päivän aamuna Kuhopro julisti koko porukalle heidän olevan lähes määränpäässään.
”Olemme nyt Afrikan itäpuolella ja tuo kaukana horisontissa siintävä maa on Tansania, tarkemmin sanottuna sen itärannikko. Alapuolellamme näkyvä pieni saari on meidän päämäärämme. Se on asumaton, mutta siellä on vielä noin sataviisikymmentä vuotta sitten ollut alkukantaista asutusta ja maastossa saattaa olla edelleen alkuasukkaiden väsäämiä ansoja, joilla he pyydystivät aikoinaan saaren eläimistöä. Saarella ei ole koskaan ollut varsinaista nimeä, mutta ainakin Tansaniassa sitä kutsutaan yleisesti Itäsaareksi.”
Lentokone laskeutui pian Itäsaaren läntiselle rannalle. Kun koneen moottori oli sammunut, ovi aukesi ja retkikunta änkesi ulos koneesta. He seisoivat hiekalla, mutta vain parin metrin päässä heistä hiekka-alue päättyi ja alkoi tiheä viidakko. Ottaen kuitenkin huomioon saaren pienen koon, viidakkokaan ei kovin pitkälle voinut jatkua.
”Noniin” Kuhopro aloitti kaikkien päästyä ulos koneesta. ”Olemme nyt Itäsaarella, jonne arkeologiemme tutkimien historiankirjoitusten mukaan musta onyksikivi on piilotettu. Kirjoitukset eivät kertoneet kiven tarkkaa olinpaikkaa, ainoastaan sen, että se on tällä saarella. Joudumme siis jonkin aikaa sitä etsimään, mutta uskoisin sen löytyvän melko nopeasti, onhan tämä saari kuitenkin melkoisen pieni”
”Minä olen metsästänyt aarteita niin monta kertaa, että löydän sen kiven vaikka silmät kiinni” Roope sanoi joukon lähdettyä kävelemään viidakkoon.
He kulkivat viidakossa varmasti ainakin tunnin, sillä he tutkivat mennessään jokaisen kiven ja kannon, löytämättä kuitenkaan mitään onyksikiveen viittaavaakaan. Lopulta viidakko päättyi ja heidän edessään siinsi koko saaren ainoa rakennus: harmaa kivinen torni, jonka huipulla oli pyramidinmuotoinen katto. Torni näytti todella vanhalta ja jokseenkin myös uhkaavalta.
”Mikäs tämä oikein on?” Roope kysäisi matkalle mukaan tulleilta ankanpojilta. Pojat olivat päässeet mukaan vain koska heillä oli sudenpentujen käsikirja, jota saivat lukea vain jäsenet. Tupu otti kirjan repustaan ja alkoi selata sitä. Hetken selaamisen jälkeen hän löysi oikean sivun, luki sivulla olevan tekstin, jolloin hänen hymynsä valahti pois kasvoilta.
”Noh, mitä siellä lukee?” Roope kysäisi.
”Shetani mnara – paholaisen torni”
Seitsemäs luku - Itäsaari
Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon sade oli tauonnut. Ulkona oli viileä ilma ja kirkas aamuaurinko paistoi puiden takaa. Kaksitoista raskaasti varustettua miestä seisoi suorassa rivissä märällä nurmikolla ja katseli maassa lojuvaa kiveä. Pian kivi vierähti sivulle ja sen alla piilossa olleesta kolosta kömpi ylös melko iäkäs mies, jolla oli pitkä ja tuuhea harmaa parta. Kornelius Kuhoprolla oli yllään ulkoiluvaatteet, vaikka oli jo kesäkuun viimeinen päivä ja lämpötila kohosi lähes päivittäin hellelukemiin, jopa silloin kun satoi. Kuhopro kantoi selässään isoa reppua, joka oli täynnä kaikkea mahdollista, jota he matkallaan saattaisivat tarvita.
”Noniin retkikunta” Kuhopro aloitti kun oli päässyt seisomaan ja sulkenut salaisen sisäänkäynnin vierittämällä saman kiven takaisin kolon eteen. ”Meidän tehtävänämme on hakea musta onyksikivi, joka antaa jo omistamallemme veitselle kyvyn suojata kantajaansa vaarallisen Khortytsyan medaljongin voimilta. Matka tulee olemaan vaarallinen ja juuri siksi meillä onkin parhaat mahdolliset varusteet mukanamme. Me matkaamme lentokoneella, jonka kaartimme rahoittaja Roope Ankka ilomielin –” Roope mulkaisi Kuhoproa pahannäköisesti, ”on luovuttanut käyttöömme matkan ajaksi.”
Kuhopro lähti Roopen kanssa kävelemään kohti metsää, jossa lentokone odottaisi ja muut seurasivat esimerkkiä ja lähtivät myös talsimaan. Kymmenen minuutin metsässä rämpimisen jälkeen he saapuivat aukiolle, jossa linnut visertelivät iloisesti ja aurinko paistoi. Keskellä aukiota seisoi normaalia matkustajalentokonetta pienempi kone, jonka kyljessä luki punaisin kirjaimin ’’RA’’. Roope näppäili oven vieressä olevaan laitteeseen tunnusluvun ja koneen ovi aukesi. Retkikunta ahtautui yksi kerrallaan koneeseen ja valtasi nopeasti kaikki pienessä koneessa olevat pehmeät punaiset istuimet. Roope asettui ohjaajan paikalle ja hänen viereensä eteen istuivat Kuhopro ja Pelle, joista ensimmäisenä mainittu tuijotteli ihmeissään satoja eri värisiä nappeja ja vipuja joita koneen ohjauspöydällä oli. Roope veti edessään olevasta punaisesta vivusta, jolloin koneen moottori käynnistyi humisten ja hetken kuluttua he olivat jo ilmassa.
Vaikka lentokone olikin Pelle Pelottoman suunnittelema ja rakentama, se ei siltikään ollut mikään valoa nopeammin lentävä superkone, vaan se lensi samaa vauhtia kuin normaalikin lentokone. Tavalliseksi sitä ei kuitenkaan voinut kutsua, sillä painamalla istuinten edessä olevalla pöydällä olevaa keltaista nappia, matkustajat saivat itselleen lounasta, sanomalehtiä sekä muuta ajanvietettä.
Lento kesti välipysähdysten ja pienen moottorivian takia melkein vuorokauden. Heinäkuun ensimmäisen päivän aamuna Kuhopro julisti koko porukalle heidän olevan lähes määränpäässään.
”Olemme nyt Afrikan itäpuolella ja tuo kaukana horisontissa siintävä maa on Tansania, tarkemmin sanottuna sen itärannikko. Alapuolellamme näkyvä pieni saari on meidän päämäärämme. Se on asumaton, mutta siellä on vielä noin sataviisikymmentä vuotta sitten ollut alkukantaista asutusta ja maastossa saattaa olla edelleen alkuasukkaiden väsäämiä ansoja, joilla he pyydystivät aikoinaan saaren eläimistöä. Saarella ei ole koskaan ollut varsinaista nimeä, mutta ainakin Tansaniassa sitä kutsutaan yleisesti Itäsaareksi.”
Lentokone laskeutui pian Itäsaaren läntiselle rannalle. Kun koneen moottori oli sammunut, ovi aukesi ja retkikunta änkesi ulos koneesta. He seisoivat hiekalla, mutta vain parin metrin päässä heistä hiekka-alue päättyi ja alkoi tiheä viidakko. Ottaen kuitenkin huomioon saaren pienen koon, viidakkokaan ei kovin pitkälle voinut jatkua.
”Noniin” Kuhopro aloitti kaikkien päästyä ulos koneesta. ”Olemme nyt Itäsaarella, jonne arkeologiemme tutkimien historiankirjoitusten mukaan musta onyksikivi on piilotettu. Kirjoitukset eivät kertoneet kiven tarkkaa olinpaikkaa, ainoastaan sen, että se on tällä saarella. Joudumme siis jonkin aikaa sitä etsimään, mutta uskoisin sen löytyvän melko nopeasti, onhan tämä saari kuitenkin melkoisen pieni”
”Minä olen metsästänyt aarteita niin monta kertaa, että löydän sen kiven vaikka silmät kiinni” Roope sanoi joukon lähdettyä kävelemään viidakkoon.
He kulkivat viidakossa varmasti ainakin tunnin, sillä he tutkivat mennessään jokaisen kiven ja kannon, löytämättä kuitenkaan mitään onyksikiveen viittaavaakaan. Lopulta viidakko päättyi ja heidän edessään siinsi koko saaren ainoa rakennus: harmaa kivinen torni, jonka huipulla oli pyramidinmuotoinen katto. Torni näytti todella vanhalta ja jokseenkin myös uhkaavalta.
”Mikäs tämä oikein on?” Roope kysäisi matkalle mukaan tulleilta ankanpojilta. Pojat olivat päässeet mukaan vain koska heillä oli sudenpentujen käsikirja, jota saivat lukea vain jäsenet. Tupu otti kirjan repustaan ja alkoi selata sitä. Hetken selaamisen jälkeen hän löysi oikean sivun, luki sivulla olevan tekstin, jolloin hänen hymynsä valahti pois kasvoilta.
”Noh, mitä siellä lukee?” Roope kysäisi.
”Shetani mnara – paholaisen torni”
Kreach
Khortytsyan medaljonki
Viesti 33 -
03.05.2010 klo 18:01:48
Loistavantempoista, selkeää ja hyvää tekstiä. Kuvailu on juuri loistavaa ja saaresta sai melko hyvän kuvan. Tuo ankanpoikien mukaantulo hieman töksähti (eihän pojista oltu puhutta edes että he tulevat mukaan matkalle (hetkinen, onko tämä se "moka"?)), mutta se on oikeastaan ainut kritiikki mitä tästä luvusta voi sanoa, niin mainio tämä oli, vaikkei kovin tapahtumarikas. Toisaalta vähän ihmettelin, miten tornia ei oltu nähty lentokoneesta, jos saari oli pieni.
Itse en aio koskaan ottaa ankkatarinoihini mukaan noita ankanpoikia. Niistä on vaikea kirjoittaa, kun pitää olla aina välillä Tupu ja sitten taas Lupu. Ja lisäksi kun kaikilla on samat luonteet niin se on hankalaa. Mutta uskon että saat ankanpojat järkevällä tavalla sijoittumaan tarinaan.
Itse en aio koskaan ottaa ankkatarinoihini mukaan noita ankanpoikia. Niistä on vaikea kirjoittaa, kun pitää olla aina välillä Tupu ja sitten taas Lupu. Ja lisäksi kun kaikilla on samat luonteet niin se on hankalaa. Mutta uskon että saat ankanpojat järkevällä tavalla sijoittumaan tarinaan.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 34 -
03.05.2010 klo 18:09:17
Ei, tämä ei ollut se moka, vaikka tosin tätä voisi kutsua toiseksi mokaksi. En nimittäin tajunnut edellistä lukua kirjoittaessani, että pitäähän ankanpojat ottaa mukaan koska heillä on sudenpentujen käsikirja. Se varsinainen moka joka tapahtui viitosluvussa, oli se, että kuten varmaan huomasitte, kirjoitin nelosluvun lopussa että ankanpojat menivät Akun kanssa sinne Kuhopron huoneeseen, mutta viitosluvussa ei ollut pienintäkään mainintaa, että pojat olisivat olleet siellä. Ja torni varmastikin näkyi lentokoneesta, mutten maininnut sitä vielä silloin. Ehkä kukaan lentokoneessa ei huomannut sitä, tai sitten he eivät vielä vain kiinnittäneet huomiotaan siihen.
Ja kiitokset siis kommentistasi. Seuraava luku, jossa saadaan selville enemmän liittyen tähän torniin, ilmestyy ehkä jo huomenna, koska olen kipeänä, enkä mene kouluun huomenna, joten pystyn kirjoittamaan kuinka paljon tahansa.
Ja kiitokset siis kommentistasi. Seuraava luku, jossa saadaan selville enemmän liittyen tähän torniin, ilmestyy ehkä jo huomenna, koska olen kipeänä, enkä mene kouluun huomenna, joten pystyn kirjoittamaan kuinka paljon tahansa.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 35 -
04.05.2010 klo 21:38:36
Ja näin pian saapuu sitten seuraava luku. Päätin nyt jakaa koko roskan kahdeksi luvuksi, koska muuten tästä kahdeksannesta olisi tullut aivan ylipitkä. Ja nyt niitä kömmenttejä sitten muiltakin kuin Kreachilta, haluan tietää mitä mieltä muut lukijat ovat tästä tarinasta :)
Kahdeksas luku - Paholaisen torni
Koko retkikunta tuijotti ensin Tupua, mutta käänsi pian katseensa kohti tornia. Se ei päältäpäin näyttänyt oikeastaan hirveän pelottavalta, ainoastaan vanhalta ja hauraalta. Tornin toisella puolella sen perustukset olivat jo osittain murentuneet, joten oli suoranainen ihme että koko torni ylipäänsä pysyi pystyssä. Se oli vielä kaiken lisäksi todella korkea ja sen seinämässä puisen linnanoven yläpuolella oli neljä kaarevaa ikkunaa, jokainen aina edellistä pari metriä ylempänä, joka viittasi siihen että tornissa olisi neljä kerrosta.
”Shetani mikä?” Roope ihmetteli.
”Shetani mnara” Tupu toisti. ”Se on swahilin kieltä ja tarkoittaa paholaisen tornia. Sudenpentujen käsikirjan mukaan torni rakennettiin saarelle 1500-luvulla suojaamaan saarta valloittajilta. Eurooppalaiset yrittivät useaan otteeseen vallata saarta sillä kasvavien arvokkaiden yrttikasvien takia, mutta hävisivät jokaisen saarella käydyn taistelun. He epäilivät että torni on kirottu tai jotain ja siksi aiheutti heille epäonnea.”
”Mutta miten eurooppalaiset sotajoukot saattoivat hävitä taistelussa pariakymmentä keihäällä varustettua alkuasukasta vastaan? Onko torni todellakin kirottu?”
”Käsikirja sanoo, että alkuasukkailla oli salainen ase, taikakalu, jota he piilottelivat tornissa ja jonka avulla he voittivat taisteluita. Eurooppalaiset joukot nimittäin kertoivat, etteivät heidän miekkansa tehonneet yhteenkään saaren asukkaaseen, vaikka heidän johtajallaan – ohhoh!” Tupu huudahti yhtäkkiä.
”Mitä nyt?” muut kysyivät.
”Käsikirjan mukaan eurooppalaisten valloittajien johtajana toimi velhoksikin väitetty mies, Ganara Khortytsya, joka oli takonut itselleen kullasta medaljongin, joka oli auttanut heitä jokaisessa heidän aikaisemmassa taistelussaan. He pitivät sitä jonkinlaisena onnenkaluna, mutteivät koskaan tajunneet sen tosi asiassa omaavan suuria voimia.”
”Ja nyt tämä sama medaljonki on Stanley Boulderilla…” Kuhopro sanoi hiljaa.
”Aivan ja tiedättekö mitä – koska voimakkaalla medaljongilla varustetut eurooppalaiset sotilaat eivät onnistuneet tekemään saaren asukkaisiin minkäänlaista vahinkoa, sen täytyy tarkoittaa, että tornissa oleva taikakalu –”
”On etsimämme musta onyksikivi” Hupu täydensi. ”Kaikki täsmää: onyksikivi suojaa medaljongin voimilta.”
”Mutta eikös se mennyt niin, että kun kiven laittaa veitsessä olevaan koloon, niin veitsi suojaa kantajaansa medaljongilta?” joku tiedemiehistä huikkasi taaempaa.
”Siitä en menisi takuuseen. Käsikirjan tiedot ovat idioottivarmoja, joten jos tuo esine tuolla tornissa ei ole onyksikivi, niin minä syön sukkani.” Tupu sanoi.
Syntyi hiljaisuus. Kaikki käänsivät katseensa välillä torniin ja välillä käsikirjaa piteleviin ankanpoikiin. Lopulta Kuhopro rikkoi hiljaisuuden sanomalla:
”Noh, mitä me vielä odotamme? Mennään torniin hakemaan se kivi!”
”Odota!” Hupu huudahti kun Kuhopro oli jo kävelemässä kohti tornin puista linnanovea. ”Torni voi olla täynnä ansoja, joita saaren asukkaat virittivät eurooppalaisille, se voi olla vaikka kuinka vaarallinen paikka.”
”Meillä ei ole vaihtoehtoa” Kuhopro sanoi. "Jos haluamme pitää Akun ja koko maailman turvassa, meidän on saatava se kivi.”
Sen sanottuaan hän tarttui oven rautaiseen kahvaan ja riuhtaisi sen auki. Ovi avautui naristen ja heidän eteensä avautui pyöreä, pölyinen ja pimeä aula. Kun he astuivat torniin sisälle, he näkivät, ettei sitä todellakaan oltu käytetty pariin vuosisataan: hämähäkinseittejä oli jokaisessa mahdollisessa paikassa, ja lattian ja huoneen keskellä olevien kierreportaiden päällä oli ainakin parin sentin pölykerros. Aulahuoneessa ei ollut mitään tavaroita, vaan se oli täysin tyhjä.
Koska heidän tavoitteenaan oli päästä tornin huipulle, missä he epäilivät, että kiveä säilytettiin, he kapusivat Kuhopron johdolla kierreportaat ylös toiseen kerrokseen. Toisen kerroksen lattia oli päällystetty tummilla kivisillä laatoilla ja huone ei muutenkaan muistuttanut kovinkaan paljoa aulaa: pyöreän huoneen reunat olivat täynnä keihäitä, miekkoja ja jopa tuliaseita, joita itäsaarelaiset olivat todennäköisesti varastaneet saarelle hyökänneiltä eurooppalaisilta. Huoneen päädyssä ikkunan vieressä makasi luuranko, jonka vieressä oli miekka, jonka pää oli täynnä kuivunutta verta. Myös huoneen seinille oli kiinnitetty miekkoja ja keihäitä, joten ainakaan aseista itäsaarelaisilla ei ollut koskaan ollut pulaa. Retkeläiset tutkiskelivat huonetta, mukana olleet arkeologit ihailivat suuresti 1500-luvun miekkoja ja päättivät ottaa muutaman niistä mukaan tutkittavaksi. Ankanpojat sen sijaan huomasivat kierreportailta katsottuna vasemmalla seinällä himmeästi näkyvän, swahilin kielellä kirjoitetun tekstin. Kirjaa kantanut Tupu otti esille swahilin kielestä kertovan sivun ja alkoi tulkkaamaan tekstiä kahdelle veljelleen.
”Se laatta, johon aurinko keskipäivällä hohtaa, se päällensä astujansa turmioon johtaa” Tupu mumisi hiljaa. Hän katsoi kelloa, käänsi katseensa nopeasti ikkunasta sisään paistavaan aurinkoon ja näki kahden tiedemiehen kävelevän jutellen kohti laattaa, johon aurinko paistoi.
”Seis! Älkää astuko siihen!”
Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ymmärtänyt varoitusta, vaan samaan aikaan he astuivat valtavalle auringon valaisemalle laatalle. Katosta heilahti valtava mestauskirves, laatta heidän allaan vetäytyi syrjään ja kaksi veristä ruumista putosivat alas pimeyteen.
Kahdeksas luku - Paholaisen torni
Koko retkikunta tuijotti ensin Tupua, mutta käänsi pian katseensa kohti tornia. Se ei päältäpäin näyttänyt oikeastaan hirveän pelottavalta, ainoastaan vanhalta ja hauraalta. Tornin toisella puolella sen perustukset olivat jo osittain murentuneet, joten oli suoranainen ihme että koko torni ylipäänsä pysyi pystyssä. Se oli vielä kaiken lisäksi todella korkea ja sen seinämässä puisen linnanoven yläpuolella oli neljä kaarevaa ikkunaa, jokainen aina edellistä pari metriä ylempänä, joka viittasi siihen että tornissa olisi neljä kerrosta.
”Shetani mikä?” Roope ihmetteli.
”Shetani mnara” Tupu toisti. ”Se on swahilin kieltä ja tarkoittaa paholaisen tornia. Sudenpentujen käsikirjan mukaan torni rakennettiin saarelle 1500-luvulla suojaamaan saarta valloittajilta. Eurooppalaiset yrittivät useaan otteeseen vallata saarta sillä kasvavien arvokkaiden yrttikasvien takia, mutta hävisivät jokaisen saarella käydyn taistelun. He epäilivät että torni on kirottu tai jotain ja siksi aiheutti heille epäonnea.”
”Mutta miten eurooppalaiset sotajoukot saattoivat hävitä taistelussa pariakymmentä keihäällä varustettua alkuasukasta vastaan? Onko torni todellakin kirottu?”
”Käsikirja sanoo, että alkuasukkailla oli salainen ase, taikakalu, jota he piilottelivat tornissa ja jonka avulla he voittivat taisteluita. Eurooppalaiset joukot nimittäin kertoivat, etteivät heidän miekkansa tehonneet yhteenkään saaren asukkaaseen, vaikka heidän johtajallaan – ohhoh!” Tupu huudahti yhtäkkiä.
”Mitä nyt?” muut kysyivät.
”Käsikirjan mukaan eurooppalaisten valloittajien johtajana toimi velhoksikin väitetty mies, Ganara Khortytsya, joka oli takonut itselleen kullasta medaljongin, joka oli auttanut heitä jokaisessa heidän aikaisemmassa taistelussaan. He pitivät sitä jonkinlaisena onnenkaluna, mutteivät koskaan tajunneet sen tosi asiassa omaavan suuria voimia.”
”Ja nyt tämä sama medaljonki on Stanley Boulderilla…” Kuhopro sanoi hiljaa.
”Aivan ja tiedättekö mitä – koska voimakkaalla medaljongilla varustetut eurooppalaiset sotilaat eivät onnistuneet tekemään saaren asukkaisiin minkäänlaista vahinkoa, sen täytyy tarkoittaa, että tornissa oleva taikakalu –”
”On etsimämme musta onyksikivi” Hupu täydensi. ”Kaikki täsmää: onyksikivi suojaa medaljongin voimilta.”
”Mutta eikös se mennyt niin, että kun kiven laittaa veitsessä olevaan koloon, niin veitsi suojaa kantajaansa medaljongilta?” joku tiedemiehistä huikkasi taaempaa.
”Siitä en menisi takuuseen. Käsikirjan tiedot ovat idioottivarmoja, joten jos tuo esine tuolla tornissa ei ole onyksikivi, niin minä syön sukkani.” Tupu sanoi.
Syntyi hiljaisuus. Kaikki käänsivät katseensa välillä torniin ja välillä käsikirjaa piteleviin ankanpoikiin. Lopulta Kuhopro rikkoi hiljaisuuden sanomalla:
”Noh, mitä me vielä odotamme? Mennään torniin hakemaan se kivi!”
”Odota!” Hupu huudahti kun Kuhopro oli jo kävelemässä kohti tornin puista linnanovea. ”Torni voi olla täynnä ansoja, joita saaren asukkaat virittivät eurooppalaisille, se voi olla vaikka kuinka vaarallinen paikka.”
”Meillä ei ole vaihtoehtoa” Kuhopro sanoi. "Jos haluamme pitää Akun ja koko maailman turvassa, meidän on saatava se kivi.”
Sen sanottuaan hän tarttui oven rautaiseen kahvaan ja riuhtaisi sen auki. Ovi avautui naristen ja heidän eteensä avautui pyöreä, pölyinen ja pimeä aula. Kun he astuivat torniin sisälle, he näkivät, ettei sitä todellakaan oltu käytetty pariin vuosisataan: hämähäkinseittejä oli jokaisessa mahdollisessa paikassa, ja lattian ja huoneen keskellä olevien kierreportaiden päällä oli ainakin parin sentin pölykerros. Aulahuoneessa ei ollut mitään tavaroita, vaan se oli täysin tyhjä.
Koska heidän tavoitteenaan oli päästä tornin huipulle, missä he epäilivät, että kiveä säilytettiin, he kapusivat Kuhopron johdolla kierreportaat ylös toiseen kerrokseen. Toisen kerroksen lattia oli päällystetty tummilla kivisillä laatoilla ja huone ei muutenkaan muistuttanut kovinkaan paljoa aulaa: pyöreän huoneen reunat olivat täynnä keihäitä, miekkoja ja jopa tuliaseita, joita itäsaarelaiset olivat todennäköisesti varastaneet saarelle hyökänneiltä eurooppalaisilta. Huoneen päädyssä ikkunan vieressä makasi luuranko, jonka vieressä oli miekka, jonka pää oli täynnä kuivunutta verta. Myös huoneen seinille oli kiinnitetty miekkoja ja keihäitä, joten ainakaan aseista itäsaarelaisilla ei ollut koskaan ollut pulaa. Retkeläiset tutkiskelivat huonetta, mukana olleet arkeologit ihailivat suuresti 1500-luvun miekkoja ja päättivät ottaa muutaman niistä mukaan tutkittavaksi. Ankanpojat sen sijaan huomasivat kierreportailta katsottuna vasemmalla seinällä himmeästi näkyvän, swahilin kielellä kirjoitetun tekstin. Kirjaa kantanut Tupu otti esille swahilin kielestä kertovan sivun ja alkoi tulkkaamaan tekstiä kahdelle veljelleen.
”Se laatta, johon aurinko keskipäivällä hohtaa, se päällensä astujansa turmioon johtaa” Tupu mumisi hiljaa. Hän katsoi kelloa, käänsi katseensa nopeasti ikkunasta sisään paistavaan aurinkoon ja näki kahden tiedemiehen kävelevän jutellen kohti laattaa, johon aurinko paistoi.
”Seis! Älkää astuko siihen!”
Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ymmärtänyt varoitusta, vaan samaan aikaan he astuivat valtavalle auringon valaisemalle laatalle. Katosta heilahti valtava mestauskirves, laatta heidän allaan vetäytyi syrjään ja kaksi veristä ruumista putosivat alas pimeyteen.
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 36 -
04.05.2010 klo 22:29:33
Hyvää rataa jatkaa tarina. Koko ajan on aste asteelta menty lähemmäs toimintaa ja tämän luvun loppu oli loistava. Olet saanut ankanpojista paljon todemmantuntuisen kuin minä koskaan (kommentoikaas muuten tarinaani ;) ), joten plussat siitä. Mielenkiintoista, että kuvaat tapahtumia ankanpoikien, Kuhopran ja retkikunnan vai mikä onkaan kannalta. Tuo Akun jättäminen suojaan oli hyvä veto. ;)
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 37 -
05.05.2010 klo 15:33:28
Tämä on tarinan tähän mennessä ylivoimaisesti lyhyin luku ja siksi sainkin sen jo nyt valmiiksi. Yritän jatkossa hiukan hillitä tätä järkyttävän nopeaa julkaisutahtiani, jos se jotakuta haittaa :)
En tietenkään missään nimessä aikonut törkeästi vain sivuuttaa noiden kahden tiedemiehen kuolemaa, joten siitä on mainintaa alussa, mutten kuitenkaan mitään kansainvälistä suruviikkoakaan voinut julistaa, sillä tarinan oli kuljettava myös eteenpäin. Sitä paitsi eiväthän he kuitenkaan voi kuolleita matkatovereitaan sinne ikuisesti jäädä suremaan, kun on maailman kohtalo kyseessä.
Yhdeksäs luku - Lipas
Koko retkikunta käänsi katseensa samaan kohtaan, jossa nämä kaksi tiedemiestä vielä äsken seisoivat ja jossa syrjään siirtynyt laatta liikkui taas omalle paikalleen peittäen kolon johon miespolot olivat pudonneet. Kaikkien ilmeet olivat kauhistuneet, jotkut jopa kiljahtivat kauhusta. Arkeologit pudottivat pitelemänsä miekat lattialle, samoin teki Tupu sudenpentujen käsikirjalle. Kaikki vain tuijottivat auringon hohkaamaa laattaa, joka oli äsken riistänyt kahden retkikuntalaisen hengen. Kukaan ei pystynyt sanomaan mitään pitkään aikaan. Minuutit kuluivat ja pian muutama tiedemiehistä lysähti lattialle istumaan painoi päänsä polviensa väliin. Näillä kahdella edesmenneellä tiedemiehellä oli varmasti ollut ystäviä kaartissa. Ystäviä, jotka nyt surivat heidän kuolemaansa.
Pitkän ajan kuluttua ankanpojat astelivat sen laatan, johon vielä äsken oli paistanut keskipäivän aurinko, luokse ja laskivat lippalakkinsa sen päälle ikään kuin muistoksi. Myös monet muut jättivät samalle paikalle joitain pikkuesineitä ja lopulta Kuhopro kirjoitti nurkasta löytyneellä kivellä laattaan kuolleiden tiedemiesten nimet, sekä syntymä- ja kuolinajat. Vielä hautakivi ja kukkia, niin se voisi näyttää jopa ihan oikealta haudalta.
”Noh” Kuhopro sanoi kirjoitettuaan tekstin. ”Tiesimme, että matka tulisi olemaan vaarallinen. He suostuivat matkalle mukaan oman henkensä uhalla. Viimeisinä tekoinaan he auttoivat meitä pääsemään lähemmäksi mustaa onyksikiveä, jolla voimme pelastaa ehkäpä koko maailman.”
”Noh, meidän on kai nyt jatkettava matkaa, vai?” Roope tiedusteli. Muut nyökkäsivät hyväksyvästi ja he lähtivät astelemaan kivisiä kierreportaita ylöspäin. Retkikunnassa ei vallinnut enää se sama hilpeys, joka näkyi porukasta vielä heidän saapuessaan toiseen kerrokseen. Silloin he olivat vielä innoissaan tutkimassa tornia, mutta nyt kaikkien ilmeet olivat vakavat, eivätkä lainkaan hilpeät: kaksi retkikunnan jäsentä oli kuollut – mitä seuraavaksi?
Kierreportaiden päässä kolmas kerros avautui heille. Se oli muiden tapaan varsin pölyinen ja täynnä hämähäkinseittejä, mutta toisen kerroksen tapaan siellä oli myös tavaraa: huoneen reunoilla oli muutama oljista ja heinistä tehty peti, keskellä pieni puinen pöytä ja muutama hajonnut tuoli. Tämä kerros oli selvästi ollut sotivien itäsaarelaisten makuupaikka sota-aikoina. Vaikka eiväthän taistelut tuskin kovin kauaa koskaan kestäneet, kun eurooppalaiset eivät pystyneet vahingoittamaan saaren asukkaita mitenkään. Kaarevan ikkunan edessä oli kuitenkin muutama eurooppalaisilta varastettu tuliase, joten siitä saattoi päätellä, että kerrosta oli käytetty myös alhaalla sotivien eurooppalaisten tarkka-ampumiseen.
”Täällä ei ole mitään.” Roope sanoi. ”Me etsimme onyksikiveä ja se on taatusti ylimmässä kerroksessa.”
”Aivan” Kuhopro sanoi. ”Menkäämme siis ylimmäiseen kerrokseen – mutta varovasti ettette laukaise mitään ansaa.”
Retkikunta lähti jälleen kävelemään kivisiä kierreportaita ylöspäin. Kun portaat päättyivät, he näkivät tornin ylimmäisen huoneen, joka oli täysin tyhjä lukuun ottamatta huoneen keskellä seisovaa kivistä jalustaa, jonka päällä oli lipas. Roope ryntäsi ensimmäisenä portaat ylös jalustan luokse ja oli jo valmiina avaamaan lippaan ja ottamaan onyksikiven sieltä, kun ankanpojat huusivat:
”Roope-setä, se voi olla ansa!”
Roope ei kuitenkaan kuunnellut varoitusta, vaan nosti lippaan jalustalta ja kaikki haukkoivat henkeään odottaen että katosta heilahtaisi uusi mestauskirves joka surmaisi Roopen, mutta mitään ei tapahtunut.
”Siinäs näitte, mitään ansaa ei ollut.” Roope sanoi. Pian koko retkikunta kerääntyi hänen ympärilleen, kun hän avasi rautalangalla lippaan ikivanhan lukon ja avasi lippaan. Jälleen kaikki haukkoivat henkeä, mutta tällä kertaa toisesta syystä: lipas oli tyhjä.
En tietenkään missään nimessä aikonut törkeästi vain sivuuttaa noiden kahden tiedemiehen kuolemaa, joten siitä on mainintaa alussa, mutten kuitenkaan mitään kansainvälistä suruviikkoakaan voinut julistaa, sillä tarinan oli kuljettava myös eteenpäin. Sitä paitsi eiväthän he kuitenkaan voi kuolleita matkatovereitaan sinne ikuisesti jäädä suremaan, kun on maailman kohtalo kyseessä.
Yhdeksäs luku - Lipas
Koko retkikunta käänsi katseensa samaan kohtaan, jossa nämä kaksi tiedemiestä vielä äsken seisoivat ja jossa syrjään siirtynyt laatta liikkui taas omalle paikalleen peittäen kolon johon miespolot olivat pudonneet. Kaikkien ilmeet olivat kauhistuneet, jotkut jopa kiljahtivat kauhusta. Arkeologit pudottivat pitelemänsä miekat lattialle, samoin teki Tupu sudenpentujen käsikirjalle. Kaikki vain tuijottivat auringon hohkaamaa laattaa, joka oli äsken riistänyt kahden retkikuntalaisen hengen. Kukaan ei pystynyt sanomaan mitään pitkään aikaan. Minuutit kuluivat ja pian muutama tiedemiehistä lysähti lattialle istumaan painoi päänsä polviensa väliin. Näillä kahdella edesmenneellä tiedemiehellä oli varmasti ollut ystäviä kaartissa. Ystäviä, jotka nyt surivat heidän kuolemaansa.
Pitkän ajan kuluttua ankanpojat astelivat sen laatan, johon vielä äsken oli paistanut keskipäivän aurinko, luokse ja laskivat lippalakkinsa sen päälle ikään kuin muistoksi. Myös monet muut jättivät samalle paikalle joitain pikkuesineitä ja lopulta Kuhopro kirjoitti nurkasta löytyneellä kivellä laattaan kuolleiden tiedemiesten nimet, sekä syntymä- ja kuolinajat. Vielä hautakivi ja kukkia, niin se voisi näyttää jopa ihan oikealta haudalta.
”Noh” Kuhopro sanoi kirjoitettuaan tekstin. ”Tiesimme, että matka tulisi olemaan vaarallinen. He suostuivat matkalle mukaan oman henkensä uhalla. Viimeisinä tekoinaan he auttoivat meitä pääsemään lähemmäksi mustaa onyksikiveä, jolla voimme pelastaa ehkäpä koko maailman.”
”Noh, meidän on kai nyt jatkettava matkaa, vai?” Roope tiedusteli. Muut nyökkäsivät hyväksyvästi ja he lähtivät astelemaan kivisiä kierreportaita ylöspäin. Retkikunnassa ei vallinnut enää se sama hilpeys, joka näkyi porukasta vielä heidän saapuessaan toiseen kerrokseen. Silloin he olivat vielä innoissaan tutkimassa tornia, mutta nyt kaikkien ilmeet olivat vakavat, eivätkä lainkaan hilpeät: kaksi retkikunnan jäsentä oli kuollut – mitä seuraavaksi?
Kierreportaiden päässä kolmas kerros avautui heille. Se oli muiden tapaan varsin pölyinen ja täynnä hämähäkinseittejä, mutta toisen kerroksen tapaan siellä oli myös tavaraa: huoneen reunoilla oli muutama oljista ja heinistä tehty peti, keskellä pieni puinen pöytä ja muutama hajonnut tuoli. Tämä kerros oli selvästi ollut sotivien itäsaarelaisten makuupaikka sota-aikoina. Vaikka eiväthän taistelut tuskin kovin kauaa koskaan kestäneet, kun eurooppalaiset eivät pystyneet vahingoittamaan saaren asukkaita mitenkään. Kaarevan ikkunan edessä oli kuitenkin muutama eurooppalaisilta varastettu tuliase, joten siitä saattoi päätellä, että kerrosta oli käytetty myös alhaalla sotivien eurooppalaisten tarkka-ampumiseen.
”Täällä ei ole mitään.” Roope sanoi. ”Me etsimme onyksikiveä ja se on taatusti ylimmässä kerroksessa.”
”Aivan” Kuhopro sanoi. ”Menkäämme siis ylimmäiseen kerrokseen – mutta varovasti ettette laukaise mitään ansaa.”
Retkikunta lähti jälleen kävelemään kivisiä kierreportaita ylöspäin. Kun portaat päättyivät, he näkivät tornin ylimmäisen huoneen, joka oli täysin tyhjä lukuun ottamatta huoneen keskellä seisovaa kivistä jalustaa, jonka päällä oli lipas. Roope ryntäsi ensimmäisenä portaat ylös jalustan luokse ja oli jo valmiina avaamaan lippaan ja ottamaan onyksikiven sieltä, kun ankanpojat huusivat:
”Roope-setä, se voi olla ansa!”
Roope ei kuitenkaan kuunnellut varoitusta, vaan nosti lippaan jalustalta ja kaikki haukkoivat henkeään odottaen että katosta heilahtaisi uusi mestauskirves joka surmaisi Roopen, mutta mitään ei tapahtunut.
”Siinäs näitte, mitään ansaa ei ollut.” Roope sanoi. Pian koko retkikunta kerääntyi hänen ympärilleen, kun hän avasi rautalangalla lippaan ikivanhan lukon ja avasi lippaan. Jälleen kaikki haukkoivat henkeä, mutta tällä kertaa toisesta syystä: lipas oli tyhjä.
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 38 -
05.05.2010 klo 16:23:23
Lyhyt luku tosiaan, muttei nyt paljon haitannut (kommentoikaa Viimeistä suunnitelmaa, niin laitan kolmannen osan! ;D ). Hyvään tahtiin tarina etenee. Ymmärrän tuon surujutun, mutta jotenkin tuli aika hölmö olo, kun luin tuota laatalla kaivertamis/kirjoittamiskohtaa. ;D Ei hajuakaan miksi.
Jatkoa vaan... :)
Jatkoa vaan... :)
Kreach
Khortytsyan medaljonki
Viesti 39 -
06.05.2010 klo 17:32:16
Mahtava osa. Kirjoitat niin rauhallista ja eritoten selkeää tekstiä, että kateeksi käy. Minulla aina tuppaa menemään teksti hieman sekavaksi, kun innoissaan ja nopeasti kirjoitan.
Paholaisen tornin loppu oli dramaattinen ja tämä luku alkoi mainiosti siihen nähden, mitä edellisessä luvussa tapahtui. Puhuit tarinan alussa, että teet tästä enemmän "todellisen" kuin KTA:sta. Tämän luvun alku oli juuri sellainen. Pelkäsin vähän, että huitaisisit kuolemat löysästi ohi tyyliin "No, jatkakaamme etsintää." Mutta hyvä ettei näin käynyt :D
Lainaus:Retkikunnassa ei vallinnut enää se sama hilpeys, joka näkyi porukasta vielä heidän saapuessaan toiseen kerrokseen. Silloin he olivat vielä innoissaan tutkimassa tornia, mutta nyt kaikkien ilmeet olivat vakavat, eivätkä lainkaan hilpeät: kaksi retkikunnan jäsentä oli kuollut – mitä seuraavaksi?
Varsinkin tuo kappale oli loistavasti kirjoitettu.
Jatkoa... :)
Paholaisen tornin loppu oli dramaattinen ja tämä luku alkoi mainiosti siihen nähden, mitä edellisessä luvussa tapahtui. Puhuit tarinan alussa, että teet tästä enemmän "todellisen" kuin KTA:sta. Tämän luvun alku oli juuri sellainen. Pelkäsin vähän, että huitaisisit kuolemat löysästi ohi tyyliin "No, jatkakaamme etsintää." Mutta hyvä ettei näin käynyt :D
Lainaus:Retkikunnassa ei vallinnut enää se sama hilpeys, joka näkyi porukasta vielä heidän saapuessaan toiseen kerrokseen. Silloin he olivat vielä innoissaan tutkimassa tornia, mutta nyt kaikkien ilmeet olivat vakavat, eivätkä lainkaan hilpeät: kaksi retkikunnan jäsentä oli kuollut – mitä seuraavaksi?
Varsinkin tuo kappale oli loistavasti kirjoitettu.
Jatkoa... :)
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 40 -
08.05.2010 klo 15:52:59
Tällaista lukua sitten pukkaa, jälleen vähän kuin väliluku tulossa. Ja kömmenttejä? :)
Kymmenes luku - Takinkääntäjä
Hanhivaaran laitamilla seisoi pienen talon kokoinen puinen hökkeli. Se oli ulkonäöstään päätellen todella vanha, sillä lahonneissa seinissä kasvoi jo jonkin sortin sammalta. Talon savupiippu oli hajonnut pirstaleiksi, aivan kuin sitä olisi ammuttu tykinkuulalla ja sen pieniä murusia lojui sikin sokin lähistöllä. Ikkunat oli laudoitettu täysin umpeen, mutta talon itäisessä päädyssä olevan ikkunan lautojen raosta hohti himmeä valo: talo ei ollut autio.
Kaksi hahmoa käveli tietä pitkin kohti vanhaa taloa. He pysähtyivät talon rautaisen portin luona, aivan kuin olisivat pelänneet astua portista sisään, mutta avasivat sen lopulta korvia riipivän narinan saattelemana. He astelivat kuraiselle polulle, joka johdatti heidät lähes viidakkomaisen pihan (jota tuskin oli vuosikymmeniin hoidettu) lävitse aina ovelle saakka. Toinen hahmoista koputti oveen, ensin kahdesti nopeasti, sitten kahdesti hitaasti ja taas kahdesti nopeasti. Se oli ilmeisesti jonkinlainen tunnussana, koska ovi heidän edessään aukeni välittömästi ja hahmot astuivat sisään taloon oven sulkeutuessa heidän perässään. Molemmilla heistä oli ollut huppu päässä, mutta päästyään sisään he ottivat huput pois ja paljastivat kasvonsa, joka paljasti molempien olevan miehiä.
Heidän edessään avautui pieni käytävä, jonka molemmilla puolilla oli kolme ovea, sekä käytävän päässä yksi hieman muita isompi ovi. He kävelivät hitaasti käytävän päähän ja koputtivat oveen saman sarjan kuin olivat ulko-ovellakin tehneet.
”Sisään” kuului hiljainen miehen ääni oven takaan. Toinen miehistä avasi varovasti oven ja he astuivat todennäköisesti talon suurimpaan huoneeseen. Huoneen seinät olivat täynnä vanhoja tauluja ja maalauksia. Ovelta katsottuna vasemmanpuoleisen seinän vieressä oli puinen kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja ja sitä vastapäätä toisella puolella oli punainen samettinen sohva. Miesten edessä näkyi samanlainen puinen työpöytä, kuin Roope Ankalla ja sen takana näkyi mieshahmo, joka tuijotti pöydän takana olevasta ikkunasta ulos.
”Tulkaa lähemmäksi” Stanley Boulder komensi kääntyessään miehiä kohten. Hänen kaulassaan riippui edelleen Khortytsyan kultainen medaljonki. Miehet astelivat varovasti eteenpäin, kunnes olivat ihan Stanleyn pöydän vieressä.
”Kuulin, että epäonnistuitte tehtävässänne siepata ankka” Stanley sanoi rauhallisesti ja puristi samalla medaljonkia kädessään. Miehet nyökkäsivät ja näyttivät samalla hyvin pelokkailta, sillä he luulivat Stanleyn surmaavan heidät rangaistukseksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Sen sijaan että Stanley olisi tappanut heidät, hän jatkoi:
”Malcom, Vincent” Miehet nyökkäsivät hermostuneina, ”En ymmärrä, kuinka hankalaa yhden ankan sieppaaminen voi olla.”
”Herra Boulder -” Vincent keskeytti.
”Minä tiedän, että niin sanotun Kuhopron kaartin miehet tulivat ja pelastivat ankan ja hänen sukulaispoikansa. En vain ymmärrä, miksette taistelleet vastaan? Teilläkin oli aseet mukananne ja heitä oli saman verran kuin teitä. Olisitte voineet vaikkapa uhata tappaa ankat, jos he eivät pudottaisi aseitaan. Mutta ei, te pelkurit pötkitte pakoon.”
Stanley huokaisi ja jatkoi sitten: ”Onneksi minulla on kuitenkin Hector” hän sanoi ja osoitti samettisohvalla istuvaa miestä, joka hymyili omahyväisesti, ”joka on auttanut minua hyvin paljon sillä välin kun te onnettomat olette tunaroineet. Esimerkiksi ilman Hectorin apua, en välttämättä olisi saanut tätä” Stanley otti taskustaan violetin samettisen liinan, johon oli käärittynä jotain. Hän avasi liinan ja näytti pikkuruista mustaa kiveä.
”Musta onyksikivi” Stanley sanoi ja laittoi kiven pöydällään olevaan pieneen lippaaseen. ”Tietääkseni Kuhopron kaarti etsii tätä kiveä parhaillaan. Oikeastaan luulisin, että he ovat jo tajunneet, ettei kivi ole siellä missä sen pitäisi olla.” Stanley osoitti kalenteria, jossa näkyi päiväys heinäkuun 4. päivä. ”Niin kauan, kuin minulla on tämä kivi, he eivät voi mitenkään pärjätä minua vastaan, koska heillä ei ole suojia medaljonkia vastaan. Tämä kivi oli heidän ainoa mahdollisuutensa.”
”Joka tapauksessa, tarvitsen ankkaa edelleen ja oletan että olette edelleen valmiita hänet minulle tuomaan.” Vincent ja Malcom nyökkäsivät nopeasti. ”Olen nimittäin sijoittanut kaartin tukikohtaan, jossa ankan lisäksi on vain kaksi muuta, soluttautujan, joka saamiensa ohjeiden mukaan sammuttaa kaikki tukikohtaa suojaavat turvalaitteet huomenillalla. Siinä vaiheessa te astutte kehiin, tunkeudutte tukikohtaan ja tuotte ankan minulle. Jos epäonnistutte, teille käy köpelösti.”
Sen sanottuaan Stanley nousi ylös ja lampsi ulos huoneesta ja sammutti valot mennessään. Äänien perusteella myös kaksi muuta huoneessa ollutta poistui nyt sieltä. Huoneessa oli kuitenkin vielä joku. Tumma, pimeässä ainoastaan hahmo, asteli pöydällä olevan lippaan luo ja avasi sen. Hän otti taskustaan toisen, täysin samanlaisen kiven, kuin lippaassa ollut musta onyksikivi oli ja vaihtoi kivien paikkaa. Itselleen hän otti oikean kiven ja lippaaseen jäi täysin mitätön väärennös.
Kymmenes luku - Takinkääntäjä
Hanhivaaran laitamilla seisoi pienen talon kokoinen puinen hökkeli. Se oli ulkonäöstään päätellen todella vanha, sillä lahonneissa seinissä kasvoi jo jonkin sortin sammalta. Talon savupiippu oli hajonnut pirstaleiksi, aivan kuin sitä olisi ammuttu tykinkuulalla ja sen pieniä murusia lojui sikin sokin lähistöllä. Ikkunat oli laudoitettu täysin umpeen, mutta talon itäisessä päädyssä olevan ikkunan lautojen raosta hohti himmeä valo: talo ei ollut autio.
Kaksi hahmoa käveli tietä pitkin kohti vanhaa taloa. He pysähtyivät talon rautaisen portin luona, aivan kuin olisivat pelänneet astua portista sisään, mutta avasivat sen lopulta korvia riipivän narinan saattelemana. He astelivat kuraiselle polulle, joka johdatti heidät lähes viidakkomaisen pihan (jota tuskin oli vuosikymmeniin hoidettu) lävitse aina ovelle saakka. Toinen hahmoista koputti oveen, ensin kahdesti nopeasti, sitten kahdesti hitaasti ja taas kahdesti nopeasti. Se oli ilmeisesti jonkinlainen tunnussana, koska ovi heidän edessään aukeni välittömästi ja hahmot astuivat sisään taloon oven sulkeutuessa heidän perässään. Molemmilla heistä oli ollut huppu päässä, mutta päästyään sisään he ottivat huput pois ja paljastivat kasvonsa, joka paljasti molempien olevan miehiä.
Heidän edessään avautui pieni käytävä, jonka molemmilla puolilla oli kolme ovea, sekä käytävän päässä yksi hieman muita isompi ovi. He kävelivät hitaasti käytävän päähän ja koputtivat oveen saman sarjan kuin olivat ulko-ovellakin tehneet.
”Sisään” kuului hiljainen miehen ääni oven takaan. Toinen miehistä avasi varovasti oven ja he astuivat todennäköisesti talon suurimpaan huoneeseen. Huoneen seinät olivat täynnä vanhoja tauluja ja maalauksia. Ovelta katsottuna vasemmanpuoleisen seinän vieressä oli puinen kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja ja sitä vastapäätä toisella puolella oli punainen samettinen sohva. Miesten edessä näkyi samanlainen puinen työpöytä, kuin Roope Ankalla ja sen takana näkyi mieshahmo, joka tuijotti pöydän takana olevasta ikkunasta ulos.
”Tulkaa lähemmäksi” Stanley Boulder komensi kääntyessään miehiä kohten. Hänen kaulassaan riippui edelleen Khortytsyan kultainen medaljonki. Miehet astelivat varovasti eteenpäin, kunnes olivat ihan Stanleyn pöydän vieressä.
”Kuulin, että epäonnistuitte tehtävässänne siepata ankka” Stanley sanoi rauhallisesti ja puristi samalla medaljonkia kädessään. Miehet nyökkäsivät ja näyttivät samalla hyvin pelokkailta, sillä he luulivat Stanleyn surmaavan heidät rangaistukseksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Sen sijaan että Stanley olisi tappanut heidät, hän jatkoi:
”Malcom, Vincent” Miehet nyökkäsivät hermostuneina, ”En ymmärrä, kuinka hankalaa yhden ankan sieppaaminen voi olla.”
”Herra Boulder -” Vincent keskeytti.
”Minä tiedän, että niin sanotun Kuhopron kaartin miehet tulivat ja pelastivat ankan ja hänen sukulaispoikansa. En vain ymmärrä, miksette taistelleet vastaan? Teilläkin oli aseet mukananne ja heitä oli saman verran kuin teitä. Olisitte voineet vaikkapa uhata tappaa ankat, jos he eivät pudottaisi aseitaan. Mutta ei, te pelkurit pötkitte pakoon.”
Stanley huokaisi ja jatkoi sitten: ”Onneksi minulla on kuitenkin Hector” hän sanoi ja osoitti samettisohvalla istuvaa miestä, joka hymyili omahyväisesti, ”joka on auttanut minua hyvin paljon sillä välin kun te onnettomat olette tunaroineet. Esimerkiksi ilman Hectorin apua, en välttämättä olisi saanut tätä” Stanley otti taskustaan violetin samettisen liinan, johon oli käärittynä jotain. Hän avasi liinan ja näytti pikkuruista mustaa kiveä.
”Musta onyksikivi” Stanley sanoi ja laittoi kiven pöydällään olevaan pieneen lippaaseen. ”Tietääkseni Kuhopron kaarti etsii tätä kiveä parhaillaan. Oikeastaan luulisin, että he ovat jo tajunneet, ettei kivi ole siellä missä sen pitäisi olla.” Stanley osoitti kalenteria, jossa näkyi päiväys heinäkuun 4. päivä. ”Niin kauan, kuin minulla on tämä kivi, he eivät voi mitenkään pärjätä minua vastaan, koska heillä ei ole suojia medaljonkia vastaan. Tämä kivi oli heidän ainoa mahdollisuutensa.”
”Joka tapauksessa, tarvitsen ankkaa edelleen ja oletan että olette edelleen valmiita hänet minulle tuomaan.” Vincent ja Malcom nyökkäsivät nopeasti. ”Olen nimittäin sijoittanut kaartin tukikohtaan, jossa ankan lisäksi on vain kaksi muuta, soluttautujan, joka saamiensa ohjeiden mukaan sammuttaa kaikki tukikohtaa suojaavat turvalaitteet huomenillalla. Siinä vaiheessa te astutte kehiin, tunkeudutte tukikohtaan ja tuotte ankan minulle. Jos epäonnistutte, teille käy köpelösti.”
Sen sanottuaan Stanley nousi ylös ja lampsi ulos huoneesta ja sammutti valot mennessään. Äänien perusteella myös kaksi muuta huoneessa ollutta poistui nyt sieltä. Huoneessa oli kuitenkin vielä joku. Tumma, pimeässä ainoastaan hahmo, asteli pöydällä olevan lippaan luo ja avasi sen. Hän otti taskustaan toisen, täysin samanlaisen kiven, kuin lippaassa ollut musta onyksikivi oli ja vaihtoi kivien paikkaa. Itselleen hän otti oikean kiven ja lippaaseen jäi täysin mitätön väärennös.
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 41 -
08.05.2010 klo 17:21:13
Hyvä luku. Mukava nähdä vähän pahistenkin toimia. Soluttautuja tuo mukavan lisän varmasti tarinaan :)
Jatkoa odotellessa! ^^Karhula^^ ;D
Edit: Jaa, en ollutkaan huomannut tota juttua. Sori. ;D
Jatkoa odotellessa! ^^Karhula^^ ;D
Edit: Jaa, en ollutkaan huomannut tota juttua. Sori. ;D
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 42 -
08.05.2010 klo 17:31:19
Tässä pitää olla todella tarkka, mutta jos joku sattui huomaamaan maininnan, jossa kerroin että tuo kymmenes luku tapahtui heinäkuun neljäntenä päivänä. Retkikunta lähti matkaan 30. kesäkuuta ja kuudennen luvun loppu, jossa kerrottiin tästä soluttautujasta, sijoittui viidennelle päivälle retkikunnan lähdöstä, eli heinäkuun 5. päivälle. Tosi asiassa tuo soluttautuja on siis tehnyt jo tehtävänsä ja seuraavassa luvussa saadaan jatkoa kuudennen luvun tapahtumille.
Mutta kiitos kommentista Karhikselle :)
Mutta kiitos kommentista Karhikselle :)
Kreach
Khortytsyan medaljonki
Viesti 43 -
08.05.2010 klo 18:14:32
Nerokas, juonikas ja aika jännä luku :D
Maagista kuvailua tuosta hökkelistä/piilopaikasta tai mikä nyt olikaan. Hieman tarkemmin voisit kuvailla ihmisiä, et oikeastaan kuvaillut kasvojen piirteitä ollenkaan esimerkiksi Stanleysta.
Tuo viimeinen kappale jäi kutkuttamaan.
Ja lisäksi teksti on todella selkeää ja loistavan tempoista (tämä olkoon viimeinen kerta, kun sanon nämä asiat, ellei jotain "uutta" kirjoitustyylissäsi (tms.) tapahdu) :D
Maagista kuvailua tuosta hökkelistä/piilopaikasta tai mikä nyt olikaan. Hieman tarkemmin voisit kuvailla ihmisiä, et oikeastaan kuvaillut kasvojen piirteitä ollenkaan esimerkiksi Stanleysta.
Tuo viimeinen kappale jäi kutkuttamaan.
Ja lisäksi teksti on todella selkeää ja loistavan tempoista (tämä olkoon viimeinen kerta, kun sanon nämä asiat, ellei jotain "uutta" kirjoitustyylissäsi (tms.) tapahdu) :D
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 44 -
08.05.2010 klo 20:39:09
Ja kuten chatissa lupasin, niin kerron nyt tietoa liittyen tarinan jatkoon. Tällä hetkellä näyttäisi, että tästä tarinasta tulisi 16-lukuinen, eli vielä kuusi lukua olisi jäljellä. Koko juttuahan ei kuitenkaan millään saa kuudess luvussa päätökseen, vaan tämä Khortytsyan medaljonki -tarina, on vain alkusoittoa. Tästä tarinasta on nimittäin kasautumassa kokonainen trilogia, eli se sisältää näillä näkymin kolme tarinaa. Toisesta tarinasta on jo jonkin verran suunniteltu, kolmannestakin jo jotain ajatuksia. Koska ''asia'' vaihtuu kuudennentoista luvun jälkeen jonkin verran, päätin siitä eteenpäin tehdä kokonaan uuden tarinan. Medaljonki kuitenkin pysyy tärkeässä osassa myös seuraavassa tarinassa.
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 45 -
08.05.2010 klo 21:26:48
Oon ihan innoissani. Jostain syystä minä olen aina pitänyt enemmän moniosaisista tarinoista kuin yksittäisistä jutuista (miksiköhän? :) ). Ei siis tarvitse unohtaa tarinaa heti. :)