Ja näin aamusta pukkaa lukua. Tämä luku onkin siitä mielenkiintoinen, että se on täysin vuoropuheluton (koska muutamaa erillistä lausahdustahan ei vuoropuheluksi lasketa) luku, koska höpinät eivät mielestäni vain sopineet tähän kohtaan. En ole ennen vuoropuheluttomia lukuja kirjoittanut, toivoisin nyt saavani kommentteja siitä, miten olen siinä onnistunut, jotta tiedän jatkossakin (lähinnä seuraavaa tarinaa ajatellen), että kannattaako tällaisia lukuja kirjoittaa.
Yhdestoista luku - Pako
Askelten ääni lähestyi uhkaavasti. Kahdet askeleet kuuluivat nyt entistä selvemmin, joka ilmoitti tulijoiden olevan jo lähes pääsisäänkäynnin luona. Aku, Douglas ja Ronald odottivat hengitystään pidättäen, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Tapettaisiinko heidät saman tien, vai vietäisiinkö heidät jonnekin, sitä he eivät tienneet. He tiesivät vain, että joku oli heidät pettänyt ja se joku oli todennäköisesti edelleen kaartin tiloissa. Koko Piilopaikka oli pimeänä, mutta se ei tunkeilijoita estäisi heitä löytämästä. He jäisivät kiinni, varmasti jäisivät ja siitä seuraisi jotain hyvin ikävää. Aku oli se, jota tunkeilijat etsivät, hänet Stanley Boulder halusi. Douglasilla ja Ronaldilla ei ollut Boulderille mitään merkitystä, heidät todennäköisesti tapettaisiin.
Yhtäkkiä pääsisäänkäyntiä peittänyt kivi vierähti sivuun ja pimeään Piilopaikkaan lankesi himmeä valokeila. Kolmikko kumartui sukkelasti pöydän taakse ja jäivät odottamaan. Parin sekunnin kuluttua toinen tunkeilijoista, jonka Aku tunnisti Vincentiksi, kapusi tikapuut alas. Toinen tunkeilijoista, Malcom, saapui heti hänen perässään. Molemmilla miehistä oli toisessa kädessään taskulamppu ja toisessa ase. He olivat selvästikin valmistautuneet taisteluun, valmistautuneet tappamaan turhat pois tieltä. He hajaantuivat ja lähtivät taskulamppujensa avulla etsimään Akua ja tämän suojelijoita. Aku huomasi pöydällä olevan pienen lasipikarin, otti sen käteensä ja heitti sen kauas itäsiipeen, jossa se särkyi kuuluvasti. Vincent ja Malcom kuulivat sen ja lähtivät molemmat itäsiipeä kohti luullen kolmikon olevan siellä. Heidän kadottuaan näkyvistä, Aku kuiskasi kahdelle muulle:
”Tulkaa, juostaan äkkiä salasisäänkäynnille!”
Sen sanottuaan hän pinkaisi juoksuun Ronald ja Douglas kannoillaan. Itäsiivestä kuului Vincentin huudahdus: ”He ovat tuolla!” – heidän juoksuaskeltensa ääni oli paljastanut heidät.
Aku juoksi minkä räpylöistään pääsi kohti länsisiiven päässä odottavia tikapuita. Länsisiipi oli ikävä kyllä kaikista siivistä pisin, joten heillä oli matkaa länsisiipeen selkeästi enemmän kuin Boulderin miehillä itäsiivestä pois. He saisivat heidät kiinni pian. Kuului laukaus. Aku hidasti vauhtiaan ja katsoi taakseen: Ronald oli ampunut kohti heidän perässään juoksevaa Malcomia, mutta tämä oli täpärästi väistänyt luodin, joka oli lopulta osunut seinään. Myös Douglas oli ottanut aseensa esille ja tähtäsi nyt suoraan Vincentin päähän. Hän ei kuitenkaan ehtinyt painaa liipaisinta, kun Vincent ampui häntä suoraan oikeaan käsivarteen ja ase putosi hänen kädestään. Käsi vuosi verta, mutta Douglas vähät välitti siitä. Hän jatkoi juoksemista väistellen samalla uusia luoteja, jotka kävivät välillä hyvin lähellä hänen takaraivoaan.
Aku ehti ensimmäisenä tikapuille. Hän kapusi tikapuiden yläpäähän, vieräytti kiven sivulle ja änkesi ulos raikkaaseen kesäilmaan. Pian hänen jälkeensä tuli Ronald, yhä ase kädessään ja kolmantena Douglas oikea käsivarsi yltä päältä veressä. He lähtivät juoksemaan kohti läheistä metsää ja pian myös Vincent ja Malcom liittyivät mukaan ammuskellen yhä kohti Ronaldia ja Malcomia, osumatta kuitenkaan kertaakaan.
”Onnettomia aseenkäyttäjiä, pakko myöntää” Ronald mutisi juostessaan. He saapuivat metsän reunalle ja jatkoivat matkaa puiden lomassa, yhä väistellen luoteja. Malcom ja Vincent pysähtyivät metsän reunalla lataamaan aseensa, mutta he saivat metsässä harhailevan kolmikon nopeasti kiinni ja taas alkoi armoton ammuskelu. Muutaman kerran Ronald ja Douglas käännähtivät ympäri ja ampuivat pari laukausta Boulderin miehiä kohti, mutta koska välimatkaa oli kuitenkin melko paljon, yksikään laukauksista ei mennyt läheltäkään kohdettaan.
Boulderin miehet alkoivat saavuttaa heitä. Malcom otti oikein kunnon spurtin heidän lähestyessään metsän keskellä olevaa aukiota ja kävi yhdessä vaiheessa jo pelottavan lähellä heitä. Hän yritti lähietäisyydeltä ampua Douglasia päähän, mutta painaessaan liipaisinta hän tajusi luotien taas loppuneen ja alkoi juostessaan kaivaa taskustaan uusia, niitä kuitenkaan löytämättä. Vincentillä näytti vielä muutama paukku olevan, sillä hän yritti taaempaa vielä muutamaan otteeseen tappaa Ronaldia, mutta lopulta hän tajusi olla tuhlaamatta kaikkia paukkuja vielä – pitäisihän heidän tappaa suojelusenkelit ennen kuin he voisivat siepata Akun.
Aku mietti, mitä he mahtaisivat tehdä heille, mikäli saisivat kiinni. Tappaisivatko he heidät suoraan, vai tahtoisivatko he tietoja muun kaartin olinpaikasta, siitä mitä he etsivät, vai haluaisivatko he yhä häneltä niitä tietoja, joista hän ei itsekään tiennyt yhtään sen paremmin kuin hekään. Miehet saavuttivat heitä entisestään ja kiinnijäämisen uhka kasvoi kasvamistaan, etenkin kun Akulta alkoi vähitellen loppua juoksuenergia. Myös Ronaldissa ja Douglasissa näkyi väsymisen merkkejä. Sitten Aku muisti aseensa, jonka Kuhopro oli hänelle antanut ennen lähtöään. Se oli hänellä yhä mukana. Aku veti aseensa esille, käännähti taaksepäin ja laukaisi aseensa. Luoti osui suoraan Vincentiä jalkaan, jolloin mies kaatui suoraa päätä risukkoon. Malcom pysähtyi auttamaan toveriaan, jolloin kolmikko pääsi livahtamaan piiloon. He piiloutuivat parin sadan metrin päässä valtavan kivenlohkareen taakse, istahtivat huohottaen maahan, Douglas pidellen verta vuotavaa kättänsä. He olivat pelastuneet, Aku ajatteli huojentuneena. He olivat päässeet pakoon. Siinä Aku oli kuitenkin väärässä. He eivät ehtineet kymmentä sekuntia kauempaa levätä, kun kiven toiselta puolelta asteli esiin uusi ongelma: kaartin uusi jäsen, Boulderin soluttautuja, Tom, ase kädessään tähdäten kohti kolmikkoa.
Kirjoittaja
Aihe: Khortytsyan medaljonki
(83 viestiä)
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 46 -
10.05.2010 klo 07:53:41
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 47 -
11.05.2010 klo 18:05:47
Jaahas. Mukavaa nähdä tapahtumia Akun puoleltakin, eikä vain Kuhopron ja muiden taivalluksesta.
Kuvailu pelaa, kerronta pelaa, kirjoitus pelaa. Loistavaa tarinaa olet tekemässä. Ei muuta sanottavaa.
Kuvailu pelaa, kerronta pelaa, kirjoitus pelaa. Loistavaa tarinaa olet tekemässä. Ei muuta sanottavaa.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 48 -
24.05.2010 klo 21:30:16
Vihdoinkin, kahden viikon tauon jälkeen tarina jatkuu. Nyt on vuorossa tarinan aivan ylivoimaisesti pisin luku tähän mennessä, vajaat 7500 merkkiä pitkä, joten varautukaa siihen, että tämän lukemisessa menee hetken aikaa. Tämä ei ehkä hirveän hyvin ole kirjoitettu, mutta sisältää tärkeitä asioita. Ja ehdottomasti nyt niitä kommentteja :)
Ps. Älkää luvun nimen perusteella odottako mitään hirmuista toimintaa, tämä on lähinnä tarinaa eteenpäin vievä väliluku ;)
Kahdestoista luku - Itäsaaren taistelu
Kun kaksi ihmishenkeä vaatinut reissu paholaisen tornille ei tuottanut tuloksia onyksikiven etsinnässä, retkikunta päätti lähteä etsimään tietoja kiven mahdollisesta uudesta olinpaikasta. Sudenpentujen käsikirja ei sanonut kivestä sen enempää, kuin he jo ennestään tiesivät ja ainahan kivi on voinut viidensadan vuoden aikana kulkeutua paikasta toiseen. Pahimmassa tapauksessa he saattaisivat joutua reissaamaan useissa kymmenissä paikoissa, löytääkseen kiven. He olivat kaikki kuitenkin valmiit tekemään sen, koska tässä oli kyseessä elintärkeä esine – kivi veitsen kanssa suojaisi kantajaansa medaljongilta ja niin kauan kuin Aku, jota Stanley Boulder etsi kuumeisesti, olisi turvassa, myös hekin olisivat. Jos Boulder saisi Akun käsiinsä, se voisi johtaa johonkin paljon pahempaan, kuin kukaan retkikunnasta saattoi edes kuvitella. Siksi heidän oli löydettävä kivi, keinolla millä hyvänsä, veisipä se vaikka seuraavat puoli vuotta, tai jopa kauemminkin.
Matkan neljäntenä päivänä he saapuivat Lontooseen, jossa oli parhaillaan aikainen aamu ja suurimmat kadut olivat tupaten täynnä ihmisiä, jotka olivat menossa töihin. Huolimatta siitä, että oli keskikesä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä käveli suuntaan ja toiseen, useat varsin kovalla kiireellä, koska kello oli kymmentä vaille kahdeksan ja monilla työt alkoivat tasalta. Myös autoja oli paljon liikenteessä ja retkikunta joutui varsin kauan odottelemaan, ennen kuin he pääsivät ylittämään tien.
Tien ylitettyään he jatkoivat pääkatua pitkin pohjoiseen. Viidentoista minuutin kävelymatkan jälkeen heidän edessään siinsi valtava rakennus, kirjasto, johon he nyt Roopen ja ankanpoikien johdolla astelivat. Kirjasto oli juuri viisi minuuttia sitten avattu, joten siellä ei heidän lisäkseen ollut ketään muita, kuin tiskin takana oleva kirjastonhoitaja.
Kirjasto oli valtava paikka. Lattiat oli päällystetty marmorilaatoilla ja todella korkean salin katossa riippui hajanaisesti useita kymmeniä kristallisia kattokruunuja. Kirjahyllyt olivat väristä päätellen mahonkisia ja niitä oli varmasti monta sataa. Jokaisen rivin välissä oli reilusti tilaa kulkea ja katsella kirjoja. Muut retkikunnan jäsenet jäivät odottelemaan ovensuuhun, kun Roope ja ankanpojat astelivat tiskin luokse.
”Kuinka voin auttaa teitä?” viehkeän näköinen mustatukkainen, luultavasti alle kolmekymppinen nainen kysyi.
”Etsimme kirjoja, jotka käsittelevät paikkaa nimeltä Itäsaari” Roope sanoi. Nainen alkoi näppäillä tiskillä olevalla tietokoneella ja totesi lyhyesti: ”Hyllyrivi 134, olkaa hyvät”
Roope kiitti naista avusta ja viittoi muita tulemaan heidän perässään.
Hyllyrivi 134 oli salin puolessavälissä. Kaiken kaikkiaan ankanpojat arvelivat hyllyrivejä olevan noin kolmesataa. Vaikka he löysivätkin lopulta oikean hyllyrivin, ei homma ollut vielä siinä: hyllyrivi jakautui kahteen, useiden metrien mittaiseen hyllyyn, joissa oli kirjoja vieri vieren viidellä eri tasolla. Vastaanottotiskillä ollut nainen ei myöskään ollut kertonut heille, missä kohtaa hyllyriviä olivat Itäsaaresta kertovat kirjat, joten he joutuivat kaikki etsimään. Koko porukka alkoi siis tutkimaan hyllyjä, mutta etsintä tuntui toivottomalta. Mitään Itäsaareen liittyvää ei löytynyt. Muutaman kerran joku porukasta hihkaisi luullessaan löytäneensä oikean kirjan, mutta kirjojen nimistä paljastuikin vain ”Itätuuli” ja ”Itä-Suomi” ja sitä rataa. Puolen tunnin kuluttua yksi tiedemiehistä huudahti:
”Täällä, täällä!” Kaikki muut ryntäsivät hänen luokseen, kun hän otti punakantisen kirjan hyllystä.
”Itä-Saksa eli Saksan demokraattinen tasavalta” Kuhopro luki kirjan kannesta. ”Pölvästit, ettekö te todellakaan osaa tämän paremmin lukea?”
”Hei, sen kirjan takana on toinen kirja!” Tupu sanoi ja otti Itä-Saksasta kertoneen kirjan takaa löytyneen, todella pölyisen kirjan. Sen kannessa luki ”Itäsaari”.
Koko porukka asettui kirjaston itäpäädyssä olevan pöytäryhmän ääreen istumaan. Jotkut söivät mukaansa ottamiaan eväsvoileipiä, sillä välin kun kirjoihin erikoistuneet ankanpojat tutkivat opusta. Selattuaan kirjaa noin puoleenväliin, Hupu luki uuden kappaleen otsikon ääneen:
”Itäsaaren taistelu.” Kaikki havahtuivat heti ja käänsivät katseensa häneen päin.
”Vuonna 1502,” Hupu aloitti lukemaan tekstiä, ”Itäsaareksi kutsutulla saarella syntyi poika nimeltä Ganara Khortytsya. Kaksi vuotta myöhemmin, hän sai veljen, joka sai nimen Genava. Veljekset elivät koko lapsuutensa sulassa sovussa Itäsaaren pienessä kylässä, eristyksessä muusta maailmasta. Kuitenkin, jo kymmenvuotiaana, Genava huomasi veljessään jotain kummallista. Ganara nimittäin puhui usein siitä, kuinka hän joskus tulevaisuudessa halusi olla maailman hallitsija. Hänen vanhempansa tai muut itäsaarelaiset eivät koskaan ottaneet häntä todesta, vaan uskoivat sen olevan vain sen ikäisten poikien normaalia käytöstä – varmasti moni oli sen ikäisenä haaveillut maailmanherruudesta. Genava kuitenkin tiesi, että jotain oli pielessä ja siinä hän todellakin oli oikeassa: kahdeksantoista ikäisenä Ganara jätti Itäsaaren ja matkusti Eurooppaan. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1525, hän palasi saarelle mukanaan eurooppalainen sotajoukko, tavoitteenaan vallata koko saari itselleen.”
”Tässä on liitteenä Genavan itse kirjoittama tekstinpätkä.” Hupu sanoi keskeytettyään lukemisen. Hän laittoi kirjeen pöydälle ja antoi muidenkin vapaasti lukea sen.
”25.4.1525,
Se mitä pelkäsin eniten, on tapahtunut. Viisi vuotta sitten saaren jättänyt veljeni on tullut täysin suuruudenhulluksi. Hän on piirittänyt saaren eurooppalaisten sotilaiden kanssa ja vaatii meitä luovuttamaan saaren ja siellä kasvavat arvokkaat yrtit heidän haltuunsa, sodan uhalla. Jos siis emme suostu, he tappavat meidät kaikki. Kuitenkin, kaikista pahinta tilanteessa on se, että veljeni on sotkeutunut pimeyden voimiin. Hän on takonut itselleen medaljongin, joka on äärimmäisen voimakas. Mikään normaaleilla taioilla varustettu esine ei voi tuottaa niin silmitöntä tuhoa, kuin medaljonki tuottaa, sen täytyy olla pimeää voimaa. Hän pystyy tappamaan ajatuksella, olen nähnyt sen. Piirityksen ensimmäisenä päivänä hän surmasi pelkällä katsekontaktilla ja medaljongin välkähdyksellä yhden eurooppalaisen sotilaan, koska tämä vastusti saaren piiritystä. Minulla on suunnitelma veljeni varalle, mutta tarvitsen aikaa sen toteuttamiseksi. Saaren diplomaatit yrittävät taivutella eurooppalaisia lähtemään puoleksi vuodeksi. Kun he palaisivat, he mukamas saisivat saaren itselleen. Silloin kaikki kuitenkin olisi valmista, eikä heillä olisi mahdollisuuksia meitä vastaan.”
Kirjan välistä löytyi myös kaksi muuta pätkää, jotka Genava Khortytsya oli aikoinaan kirjoittanut. Hupu laittoi nekin kaikkien luettavaksi ja alkoi itsekin lukea tekstiä.
”13.10.1525,
He ovat palanneet. Veljeni Ganara, yhdessä entistä suuremman eurooppalaisista koostuvan sotajoukon kanssa. He ovat tulleet taistelemaan. He arvasivat, että huijaamme heitä. Kuluneen vajaan puolen vuoden aikana olemme kuitenkin onnistuneet rakennuttamaan saarelle valtavan kivisen tornin, jota käytämme tukikohtanamme edessä olevassa sodassa. Minulla on kuitenkin muutakin, jolla voimme puolustaa saartamme. Veljeni on sekaantunut pimeyden voimiin ja niitä ei yhdellä pikku taialla kukistetakaan. Siksi loin khorodit. Niiden avulla me voitamme taistelun.”
”21.10.1525,
Me olemme voittaneet. Itäsaaren taistelu on ohitse ja me selvisimme siitä ehjin nahoin. Kenelläkään eurooppalaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia meitä vastaan, vaikka heillä oli tuliaseet, koska he eivät pystyneet osumaan kehenkään meistä. Kaikki luodit ja miekan heilautukset menivät ohitse. Sen sijaan me itäsaarelaiset saimme varastettua heiltä aseita ja tornista käsin tapettua useita eurooppalaisia. Lopulta Ganara päätti vetäytyä joukkoineen, mutta vannoi vielä joskus palaavansa. Khorodit. ne todellakin pelastivat meidät.”
”Ensinnäkin, mitä ihmeitä ne khorodit oikein ovat?” Kuhopro kysyi ihmeissään luettuaan kaikki kolme pätkää.
”Ei mitään hajuakaan” Tupu vastasi. ”Sudenpentujen käsikirjassa ei ole minkäänlaista mainintaa niistä.”
”Sen me kuitenkin tiedämme, että ne pelastivat itäsaarelaiset varmalta tuholta.” Roope sanoi. ”Mutta koska emme löytäneet onyksikiveä, meidän on nyt palattava takaisin Ankkalinnaan, Aku ja muut varmasti jo odottavat meitä. Voimme sitä paitsi hakea Ankkalinnassa lisää tietoa näistä khorodeista, koska siellä on juuri eilen avattu uusi kirjasto, joka on pormestarin sanojen mukaan yksi maailman isoimmista ja kattavimmista.”
Yhdessä tuumin he poistuivat kirjastosta Lontoon edelleen vilkkaille kaduille ja lähtivät kotimatkalle.
Ps. Älkää luvun nimen perusteella odottako mitään hirmuista toimintaa, tämä on lähinnä tarinaa eteenpäin vievä väliluku ;)
Kahdestoista luku - Itäsaaren taistelu
Kun kaksi ihmishenkeä vaatinut reissu paholaisen tornille ei tuottanut tuloksia onyksikiven etsinnässä, retkikunta päätti lähteä etsimään tietoja kiven mahdollisesta uudesta olinpaikasta. Sudenpentujen käsikirja ei sanonut kivestä sen enempää, kuin he jo ennestään tiesivät ja ainahan kivi on voinut viidensadan vuoden aikana kulkeutua paikasta toiseen. Pahimmassa tapauksessa he saattaisivat joutua reissaamaan useissa kymmenissä paikoissa, löytääkseen kiven. He olivat kaikki kuitenkin valmiit tekemään sen, koska tässä oli kyseessä elintärkeä esine – kivi veitsen kanssa suojaisi kantajaansa medaljongilta ja niin kauan kuin Aku, jota Stanley Boulder etsi kuumeisesti, olisi turvassa, myös hekin olisivat. Jos Boulder saisi Akun käsiinsä, se voisi johtaa johonkin paljon pahempaan, kuin kukaan retkikunnasta saattoi edes kuvitella. Siksi heidän oli löydettävä kivi, keinolla millä hyvänsä, veisipä se vaikka seuraavat puoli vuotta, tai jopa kauemminkin.
Matkan neljäntenä päivänä he saapuivat Lontooseen, jossa oli parhaillaan aikainen aamu ja suurimmat kadut olivat tupaten täynnä ihmisiä, jotka olivat menossa töihin. Huolimatta siitä, että oli keskikesä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä käveli suuntaan ja toiseen, useat varsin kovalla kiireellä, koska kello oli kymmentä vaille kahdeksan ja monilla työt alkoivat tasalta. Myös autoja oli paljon liikenteessä ja retkikunta joutui varsin kauan odottelemaan, ennen kuin he pääsivät ylittämään tien.
Tien ylitettyään he jatkoivat pääkatua pitkin pohjoiseen. Viidentoista minuutin kävelymatkan jälkeen heidän edessään siinsi valtava rakennus, kirjasto, johon he nyt Roopen ja ankanpoikien johdolla astelivat. Kirjasto oli juuri viisi minuuttia sitten avattu, joten siellä ei heidän lisäkseen ollut ketään muita, kuin tiskin takana oleva kirjastonhoitaja.
Kirjasto oli valtava paikka. Lattiat oli päällystetty marmorilaatoilla ja todella korkean salin katossa riippui hajanaisesti useita kymmeniä kristallisia kattokruunuja. Kirjahyllyt olivat väristä päätellen mahonkisia ja niitä oli varmasti monta sataa. Jokaisen rivin välissä oli reilusti tilaa kulkea ja katsella kirjoja. Muut retkikunnan jäsenet jäivät odottelemaan ovensuuhun, kun Roope ja ankanpojat astelivat tiskin luokse.
”Kuinka voin auttaa teitä?” viehkeän näköinen mustatukkainen, luultavasti alle kolmekymppinen nainen kysyi.
”Etsimme kirjoja, jotka käsittelevät paikkaa nimeltä Itäsaari” Roope sanoi. Nainen alkoi näppäillä tiskillä olevalla tietokoneella ja totesi lyhyesti: ”Hyllyrivi 134, olkaa hyvät”
Roope kiitti naista avusta ja viittoi muita tulemaan heidän perässään.
Hyllyrivi 134 oli salin puolessavälissä. Kaiken kaikkiaan ankanpojat arvelivat hyllyrivejä olevan noin kolmesataa. Vaikka he löysivätkin lopulta oikean hyllyrivin, ei homma ollut vielä siinä: hyllyrivi jakautui kahteen, useiden metrien mittaiseen hyllyyn, joissa oli kirjoja vieri vieren viidellä eri tasolla. Vastaanottotiskillä ollut nainen ei myöskään ollut kertonut heille, missä kohtaa hyllyriviä olivat Itäsaaresta kertovat kirjat, joten he joutuivat kaikki etsimään. Koko porukka alkoi siis tutkimaan hyllyjä, mutta etsintä tuntui toivottomalta. Mitään Itäsaareen liittyvää ei löytynyt. Muutaman kerran joku porukasta hihkaisi luullessaan löytäneensä oikean kirjan, mutta kirjojen nimistä paljastuikin vain ”Itätuuli” ja ”Itä-Suomi” ja sitä rataa. Puolen tunnin kuluttua yksi tiedemiehistä huudahti:
”Täällä, täällä!” Kaikki muut ryntäsivät hänen luokseen, kun hän otti punakantisen kirjan hyllystä.
”Itä-Saksa eli Saksan demokraattinen tasavalta” Kuhopro luki kirjan kannesta. ”Pölvästit, ettekö te todellakaan osaa tämän paremmin lukea?”
”Hei, sen kirjan takana on toinen kirja!” Tupu sanoi ja otti Itä-Saksasta kertoneen kirjan takaa löytyneen, todella pölyisen kirjan. Sen kannessa luki ”Itäsaari”.
Koko porukka asettui kirjaston itäpäädyssä olevan pöytäryhmän ääreen istumaan. Jotkut söivät mukaansa ottamiaan eväsvoileipiä, sillä välin kun kirjoihin erikoistuneet ankanpojat tutkivat opusta. Selattuaan kirjaa noin puoleenväliin, Hupu luki uuden kappaleen otsikon ääneen:
”Itäsaaren taistelu.” Kaikki havahtuivat heti ja käänsivät katseensa häneen päin.
”Vuonna 1502,” Hupu aloitti lukemaan tekstiä, ”Itäsaareksi kutsutulla saarella syntyi poika nimeltä Ganara Khortytsya. Kaksi vuotta myöhemmin, hän sai veljen, joka sai nimen Genava. Veljekset elivät koko lapsuutensa sulassa sovussa Itäsaaren pienessä kylässä, eristyksessä muusta maailmasta. Kuitenkin, jo kymmenvuotiaana, Genava huomasi veljessään jotain kummallista. Ganara nimittäin puhui usein siitä, kuinka hän joskus tulevaisuudessa halusi olla maailman hallitsija. Hänen vanhempansa tai muut itäsaarelaiset eivät koskaan ottaneet häntä todesta, vaan uskoivat sen olevan vain sen ikäisten poikien normaalia käytöstä – varmasti moni oli sen ikäisenä haaveillut maailmanherruudesta. Genava kuitenkin tiesi, että jotain oli pielessä ja siinä hän todellakin oli oikeassa: kahdeksantoista ikäisenä Ganara jätti Itäsaaren ja matkusti Eurooppaan. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1525, hän palasi saarelle mukanaan eurooppalainen sotajoukko, tavoitteenaan vallata koko saari itselleen.”
”Tässä on liitteenä Genavan itse kirjoittama tekstinpätkä.” Hupu sanoi keskeytettyään lukemisen. Hän laittoi kirjeen pöydälle ja antoi muidenkin vapaasti lukea sen.
”25.4.1525,
Se mitä pelkäsin eniten, on tapahtunut. Viisi vuotta sitten saaren jättänyt veljeni on tullut täysin suuruudenhulluksi. Hän on piirittänyt saaren eurooppalaisten sotilaiden kanssa ja vaatii meitä luovuttamaan saaren ja siellä kasvavat arvokkaat yrtit heidän haltuunsa, sodan uhalla. Jos siis emme suostu, he tappavat meidät kaikki. Kuitenkin, kaikista pahinta tilanteessa on se, että veljeni on sotkeutunut pimeyden voimiin. Hän on takonut itselleen medaljongin, joka on äärimmäisen voimakas. Mikään normaaleilla taioilla varustettu esine ei voi tuottaa niin silmitöntä tuhoa, kuin medaljonki tuottaa, sen täytyy olla pimeää voimaa. Hän pystyy tappamaan ajatuksella, olen nähnyt sen. Piirityksen ensimmäisenä päivänä hän surmasi pelkällä katsekontaktilla ja medaljongin välkähdyksellä yhden eurooppalaisen sotilaan, koska tämä vastusti saaren piiritystä. Minulla on suunnitelma veljeni varalle, mutta tarvitsen aikaa sen toteuttamiseksi. Saaren diplomaatit yrittävät taivutella eurooppalaisia lähtemään puoleksi vuodeksi. Kun he palaisivat, he mukamas saisivat saaren itselleen. Silloin kaikki kuitenkin olisi valmista, eikä heillä olisi mahdollisuuksia meitä vastaan.”
Kirjan välistä löytyi myös kaksi muuta pätkää, jotka Genava Khortytsya oli aikoinaan kirjoittanut. Hupu laittoi nekin kaikkien luettavaksi ja alkoi itsekin lukea tekstiä.
”13.10.1525,
He ovat palanneet. Veljeni Ganara, yhdessä entistä suuremman eurooppalaisista koostuvan sotajoukon kanssa. He ovat tulleet taistelemaan. He arvasivat, että huijaamme heitä. Kuluneen vajaan puolen vuoden aikana olemme kuitenkin onnistuneet rakennuttamaan saarelle valtavan kivisen tornin, jota käytämme tukikohtanamme edessä olevassa sodassa. Minulla on kuitenkin muutakin, jolla voimme puolustaa saartamme. Veljeni on sekaantunut pimeyden voimiin ja niitä ei yhdellä pikku taialla kukistetakaan. Siksi loin khorodit. Niiden avulla me voitamme taistelun.”
”21.10.1525,
Me olemme voittaneet. Itäsaaren taistelu on ohitse ja me selvisimme siitä ehjin nahoin. Kenelläkään eurooppalaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia meitä vastaan, vaikka heillä oli tuliaseet, koska he eivät pystyneet osumaan kehenkään meistä. Kaikki luodit ja miekan heilautukset menivät ohitse. Sen sijaan me itäsaarelaiset saimme varastettua heiltä aseita ja tornista käsin tapettua useita eurooppalaisia. Lopulta Ganara päätti vetäytyä joukkoineen, mutta vannoi vielä joskus palaavansa. Khorodit. ne todellakin pelastivat meidät.”
”Ensinnäkin, mitä ihmeitä ne khorodit oikein ovat?” Kuhopro kysyi ihmeissään luettuaan kaikki kolme pätkää.
”Ei mitään hajuakaan” Tupu vastasi. ”Sudenpentujen käsikirjassa ei ole minkäänlaista mainintaa niistä.”
”Sen me kuitenkin tiedämme, että ne pelastivat itäsaarelaiset varmalta tuholta.” Roope sanoi. ”Mutta koska emme löytäneet onyksikiveä, meidän on nyt palattava takaisin Ankkalinnaan, Aku ja muut varmasti jo odottavat meitä. Voimme sitä paitsi hakea Ankkalinnassa lisää tietoa näistä khorodeista, koska siellä on juuri eilen avattu uusi kirjasto, joka on pormestarin sanojen mukaan yksi maailman isoimmista ja kattavimmista.”
Yhdessä tuumin he poistuivat kirjastosta Lontoon edelleen vilkkaille kaduille ja lähtivät kotimatkalle.
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 49 -
25.05.2010 klo 17:23:43
Mielestäni tämä oli aika normaalin pituinen luku. Minullahan ne ovat yleensä lyhyitä.
Luvussa ei mitään radikaalia tapahtunut. Ihan kiva, kun saatiin tietää hieman lisää tästä itse Khortytsyasta. Kuvailu pelasi jälleen hyvin enkä mitään virheitä ainakaan huomannut.
Luvussa ei mitään radikaalia tapahtunut. Ihan kiva, kun saatiin tietää hieman lisää tästä itse Khortytsyasta. Kuvailu pelasi jälleen hyvin enkä mitään virheitä ainakaan huomannut.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 50 -
25.05.2010 klo 18:17:44
''Normaalipituinen''? :D
Enpä ole koskaan mihinkään Ankkiksessa julkaistuun tarinaani näin pitkää lukua kirjoittanut. Enkä kyllä usko, että kovinkaan monessa muussa Ankkiksen tarinassa on näin pitkiä lukuja julkaistu. About 7400 merkkiä oli siis tämän pituus. Tätä lukua ennen tarinan pisin luku oli ensimmäinen luku, joka taisi olla 5600 merkkiä,
Seuraava luku ilmestynee ennen viikonloppua. Tarina on tarkoitus saada päätökseen ennen koulujen päättymistä.
Enpä ole koskaan mihinkään Ankkiksessa julkaistuun tarinaani näin pitkää lukua kirjoittanut. Enkä kyllä usko, että kovinkaan monessa muussa Ankkiksen tarinassa on näin pitkiä lukuja julkaistu. About 7400 merkkiä oli siis tämän pituus. Tätä lukua ennen tarinan pisin luku oli ensimmäinen luku, joka taisi olla 5600 merkkiä,
Seuraava luku ilmestynee ennen viikonloppua. Tarina on tarkoitus saada päätökseen ennen koulujen päättymistä.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 51 -
27.05.2010 klo 19:47:21
Äh, luulin jo saavani seuraavan luvun julkaistua tänään, mutta jostain ihmeen syystä päätinkin kirjoittaa etukäteen tarinan viimeisen luvun, josta tuli kyllä suoraan sanottuna huono. Niinhän siinä kävi, että loppujen lopuksi todella sekavaksi ja järjettömäksi meni, mutta onneksi vielä ei ole sen luvun aika, niin ehdin kyllä korjailla. Pituuttakaan sillä viimeisellä luvulla ei ole paljoa, vain 6400 merkkiä.
Seuraava luku ilmestyy sitten huomenna tai lauantaina, riippuu ihan miten ehdin ja jaksan. Edelleenkin tarkoituksena on siis saada tarina päätökseen ennen koulujen päättymistä. Sitten tulee noin viikon tai kahden mittainen tauko ennen trilogian toisen osan aloittamista. Nimi sille on jo päätetty, mutta en sitä vielä paljasta.
Ja olisi muuten kiva saada muiltakin, kuin Karhikselta kommentteja ;)
Seuraava luku ilmestyy sitten huomenna tai lauantaina, riippuu ihan miten ehdin ja jaksan. Edelleenkin tarkoituksena on siis saada tarina päätökseen ennen koulujen päättymistä. Sitten tulee noin viikon tai kahden mittainen tauko ennen trilogian toisen osan aloittamista. Nimi sille on jo päätetty, mutta en sitä vielä paljasta.
Ja olisi muuten kiva saada muiltakin, kuin Karhikselta kommentteja ;)
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 52 -
31.05.2010 klo 21:21:23
No huoh. Kone sitten päätti hajota. Siinä meni kaksi kirjoittamaani lukua, joten taitaa mennä suunnitelmat uusiksi. Turha siis odottaa, että tarina päättyisi tämän viikon aikana, menee varmasti ensi viikolle. Nyt en nimittäin kovinkaan paljoa pysty olemaan koneella, kun tämä kone jolla nyt kirjoittelen, ei ole minun omani. Pyrin käyttämään mahdollisimman suuren osan tästä ajasta tarinan kirjoittamiseen, jotta saisin tämän joskus valmiiksikin. Trilogian seuraavan tarinan aloitan vasta kun kone on taas toiminnassa.
Kreach
Khortytsyan medaljonki
Viesti 53 -
03.06.2010 klo 19:26:31
Oujea, palattuani nyt sitten tänne täytyy kommentoida lukua, joka on loistava ja aineksiltaan kyllä mahtava!:D Alkaa oikeasti jo kutkuttaa, miten tässä seikkailussa käykään. =)
(Tuosta khorodi nimestä ihmettelin, että onpa jotenkin tutun kuuloinen, kunnes tajusin että se on vähän samantapainen kuin omassa seikkailussa oleva khali (kh-alku). Omasta tarinastani puheen ollen (kappas, miten sainkaan keskustelun siirtymään sinne?:D) uusia lukuja on jälleen tulossa. Totta puhuakseni en jaksanut kirjoittaa yhtään poissaollessani. =(
(Tuosta khorodi nimestä ihmettelin, että onpa jotenkin tutun kuuloinen, kunnes tajusin että se on vähän samantapainen kuin omassa seikkailussa oleva khali (kh-alku). Omasta tarinastani puheen ollen (kappas, miten sainkaan keskustelun siirtymään sinne?:D) uusia lukuja on jälleen tulossa. Totta puhuakseni en jaksanut kirjoittaa yhtään poissaollessani. =(
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 54 -
03.06.2010 klo 19:32:24
Tjoo, tämä Khortytsyan medaljonki -tarina on siis vain alkusoittoa sille todelliselle seikkailulle, mikä ankkoja ja kaartilaisia vielä jatkossa odottaa. Tämän tarinan lopetus ei siis tule olemaan mikään superhuikea, koska tarina ei todellakaan pääty vielä siihen. Jotain mielenkiintoista yritän kuitenkin laittaa loppuun.
Huomenna kai tulossa seuraava luku, riippuu miten ehdin.
Huomenna kai tulossa seuraava luku, riippuu miten ehdin.
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 55 -
07.06.2010 klo 21:48:10
Vihdoinkin seuraavaa lukua pukkaa. Jälleen puhdas tylsä väliluku, joka on kuitenkin välttämätön tarinan etenemisen kannalta. Nyt yritän hiukan aktivisoitua kirjoittamisessa ja saada tarinan viikon sisällä valmiiksi. Ja niitä kommentteja sitten!
Kolmastoista luku - Kotiinpaluu
Retkikunta lähti paluumatkalle niin pian kuin mahdollista. Heti lähdettyään kirjastosta, he suuntasivat Lontoon jo hiukan helpottaneeseen aamuruuhkaan ja lähtivät tarpomaan kohti paikkaa, jonne he olivat Roopen lentokoneella laskeutuneet. Paikka oli varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella pienessä metsikössä. Heidän olisi pitänyt laskeutua lentokentälle, mutta Roope ei missään nimessä ollut halunnut maksaa laskeutumismaksua, joka perittiin kaikilta lentokentälle laskeutuvilta yksityiskoneilta, joten he olivat ''piiloutuneet''. Matka oli melko pitkä kävellä ja matkantekoa hankaloitti kolmen auton kolari keskellä pääkatua, koska alue oli suljettu ja heidän oli etsittävä kiertotie.
Saavuttuaan koneelle, Roope näppäili oven vieressä olevalla näppäimistöllä tutun tunnusluvun, jolloin ovi aukesi. Koko retkikunta ahtautui nopeasti sisälle ja pian kaikki punaiset istuimet kahta lukuun ottamatta oli vallattu. Koneen nappi- ja vipuvaltaiseen ohjaamoon asettuivat Roope, Kuhopro ja Pelle. Roope istahti ohjaajan paikalle, Kuhopro hänen viereensä ja Pelle sai ikkunapaikan reunasta. Roope käynnisti koneen moottorin ("Jestas sentään mikä melu, naapurin puolikuuron mummon mölytoosakin jää kakkoseksi!") ja pian he lensivät jo kovaa kyytiä kohti Ankkalinnaa.
Matka sujui jälleen melko hyvin. Matkustajat viihtyivät erinomaisesti pöytiensä edessä olevien keltaisten nappien ansiosta, koska ne todellakin toteuttivat kaikki painajansa toiveet: niitä painamalla sai juotavaa, syötävää, sanomalehtiä, kirjoja ja jopa lautapelejä. Ohjaamossa oleva kolmikko ei kuitenkaan pitänyt hauskaa, vaan he keskustelivat melko vakavasta asiasta.
"Mitä luulette, milloin itse Stanley Boulder näyttäytyy?" Pelle kysäisi. "Tähän asti hän on lähettänyt asioille vain tumpeloita apulaisiaan"
"Kyllä hän jossain vaiheessa näyttäytyy, hänen on pakko." Kuhopro vastasi. "Jos hän haluaa saada Akulta ne tiedot, joita hän tarvitsee totaaliseen maailmanvalloitukseen, hänen täytyy hoitaa homma itse. En usko että hän luottaa apulaisiinsa enää sen sieppausfiaskon jälkeen."
"Mutta mitä me teemme jos hän todellakin näyttäytyy ja hyökkää kimppuumme?" Roope kysyi. "Meillä ei ole onyksikiveä, eikä liioin mitään muutakaan esinettä, jolla voisimme vastustaa medaljongin hurjia voimia."
"Se on totta, meillä ei ole mitään, millä voisimme puolustautua jos ja kun hän hyökkää." Kuhopro sanoi.
"Niin, eivätkä mitkään aseet auta mitään niin kauan kuin hänellä on medaljonki kaulassaan." Pelle sanoi. "Hän ei ole kuolematon, mutta pystyy medaljongin avulla fysiikan lakeja rikkoviin suorituksiin, joka takaa hänelle elämän niin kauan kuin hän omistaa medaljongin. Ehkä meidän pitäisi yrittää varastaa medaljonki häneltä."
"Varastaa? Oletko ihan sekaisin, Pelle? Emme pääse lähellekään häntä ennen kuin hän räjäyttää meidät tomuksi. Varastaminen nyt olisi viimeinen asia jota kannattaisi yrittää."
"Juuri sen takia sitä kannattaisikin yrittää." Pelle sanoi. "Hän luulee että olemme tarpeeksi fiksuja ymmärtämään, ettei siinä olisi mitään järkeä, eikä osaa aavistaa mitään. Tokihan on mahdollisuus, että Boulder on fiksu ja osaa odottaa kaikkea, jolloin me kaikki tietenkin olemme haudassa ennen kuin kukaan meistä ehtii sanoa kvanttisähködynamiikka."
"Asia on sitten sovittu, tosin yhdellä ehdolla" Roope sanoi.
"Noh, millä?"
"Sinä olet se joka yrittää varastaa medaljongin"
Usean tunnin lentomatkan jälkeen lentokone saapui Ankkalinnan yläpuolelle. Roope ohjasi koneen kaupungin laitamille kohti metsää, jossa se oli piilossa ja josta he olivat lähteneet. Pelle kuitenkin ehdotti, että olisi fiksumpaa sijoittaa kone hieman kauemmas tukikohdasta, toiseen metsään, sillä sieltä käsin olisi helpompi lähteä, jos tulisi pakotilanne. Niinpä kone laskeutui pienempään, hieman kauempana olevaan metsikköön (kaataen laskeutuessaan pari puuta) ja retkikunta astui ulos aurinkoiseen ja varsin lämpimään aamuun.
He talsivat Piilopaikan sisäänkäynnille tutun kivenlohkareen luokse, mutta huomasivat kauhukseen kiven olevan poissa paikoiltaan ja sisäänkäynnin näkyvissä kaikille. Kuhopro, Roope ja Pelle laskeutuivat tikkaita alas tukikohtaan muiden jäädessä odottamaan ulkopuolelle. Tikapuiden päässä heitä odotti kauhea näky: tavaroita oli pudonnut hyllyiltä, pöytä kaatunut, seinässä näkyi jälkiä ammuskelusta ja salaiselle sisäänkäynnille johtavalla käytävällä oli veripisaroita pitkin lattiaa.
"Tänne on murtauduttu" Kuhopro sanoi astuessaan kahden muun mukana takaisin ulkoilmaan. "En tiedä miten, mutta jotenkin kummassa Piilopaikkaa suojannut voimakenttä on kytkeytynyt pois päältä ja Boulderin miehet ovat käyttäneet tilaisuuden hyväkseen. Ketään ei näkynyt, joten Aku, Tom, Ronald ja Douglas ovat joko paenneet, tai sitten heidät on siepattu. Muut kuin Aku on saatettu jopa tappaa."
"Mutta meidän kannattaa silti haravoida lähialue siltä varalta, että he ovat jossain täällä." Roope sanoi ja koko retkikunta alkoi huhuilla kadonnutta nelikkoa. Kuhopro, Roope ja Pelle lähtivät etsimään metsästä, jossa lentokonetta oli ennen säilytetty. He kävelivät syvälle metsään ja mitä syvemmälle he menivät, sitä pimeämmäksii ja tiheämmäksi metsä tuli. Lopulta ohitettuaan aukion, josta he olivat lentokoneella lähteneet matkalleen, he kuulivat tutun äänen: se oli Aku.
"Täällä, me olemme täällä!" hän hihkaisi iloisesti ja pian valtavan kivenlohkareen takaa pilkahti esille sininen merimieshattu. Roope, Kuhopro ja Pelle juoksivat Akun luokse ja näkivät Ronaldin ja Douglasin lisäksi maassa kuolleena makaavan Tomin.
"Mitä -"
"Meidän oli pakko." Douglas sanoi. "Hän uhkasi meitä aseella, uhkasi tappaa meidät kaikki Akua lukuun ottamatta. Hänet hän halusi elävänä."
"Mutta miksi ihmeessä kaartin jäsen haluaisi tehdä jotain sellaista?" Kuhopro kysyi tyrmistyneenä.
"Hän oli Boulderin soluttautuja! Hän kytki voimakentän pois päältä ja usutti Malcomin ja Vincentin kimppuumme. Onnistuimme karistamaan heidät kannoiltamme, mutta hänet" Douglas sanoi ja osoitti kuollutta Tomia, "meidän oli pakko tappaa, muuten hän olisi tappanut meidät."
"Noh, nyt kaikki on hyvin. Me olemme palanneet eikä ainuttakaan Boulderin miestä näkynyt matkan varrella. Palataan Piilopaikkaan, niin kerromme teille kaiken matkastamme."
He lähtivätt kävelemään pois päin metsästä, kaikki paitsi Roope. Hän oli nimittäin huomannut maassa Tomin ruumiin vieressä jotain hyvin kiintoisaa. Tomin kädessä oli pölyinen mustakantinen kirja, jonka Roope poimi käteensä. Hän pyyhkäisi pölyt pois kirjan kannesta ja näki kanteen kirjoitetun kirjan nimen Muinaiset taikaesineet ja huomasi kirjan välissä olevan kirjanmerkin. Se oli laitettu kirjan loppupuolelle, kohtaan jossa luki otsikkona Khorodit.
Kolmastoista luku - Kotiinpaluu
Retkikunta lähti paluumatkalle niin pian kuin mahdollista. Heti lähdettyään kirjastosta, he suuntasivat Lontoon jo hiukan helpottaneeseen aamuruuhkaan ja lähtivät tarpomaan kohti paikkaa, jonne he olivat Roopen lentokoneella laskeutuneet. Paikka oli varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella pienessä metsikössä. Heidän olisi pitänyt laskeutua lentokentälle, mutta Roope ei missään nimessä ollut halunnut maksaa laskeutumismaksua, joka perittiin kaikilta lentokentälle laskeutuvilta yksityiskoneilta, joten he olivat ''piiloutuneet''. Matka oli melko pitkä kävellä ja matkantekoa hankaloitti kolmen auton kolari keskellä pääkatua, koska alue oli suljettu ja heidän oli etsittävä kiertotie.
Saavuttuaan koneelle, Roope näppäili oven vieressä olevalla näppäimistöllä tutun tunnusluvun, jolloin ovi aukesi. Koko retkikunta ahtautui nopeasti sisälle ja pian kaikki punaiset istuimet kahta lukuun ottamatta oli vallattu. Koneen nappi- ja vipuvaltaiseen ohjaamoon asettuivat Roope, Kuhopro ja Pelle. Roope istahti ohjaajan paikalle, Kuhopro hänen viereensä ja Pelle sai ikkunapaikan reunasta. Roope käynnisti koneen moottorin ("Jestas sentään mikä melu, naapurin puolikuuron mummon mölytoosakin jää kakkoseksi!") ja pian he lensivät jo kovaa kyytiä kohti Ankkalinnaa.
Matka sujui jälleen melko hyvin. Matkustajat viihtyivät erinomaisesti pöytiensä edessä olevien keltaisten nappien ansiosta, koska ne todellakin toteuttivat kaikki painajansa toiveet: niitä painamalla sai juotavaa, syötävää, sanomalehtiä, kirjoja ja jopa lautapelejä. Ohjaamossa oleva kolmikko ei kuitenkaan pitänyt hauskaa, vaan he keskustelivat melko vakavasta asiasta.
"Mitä luulette, milloin itse Stanley Boulder näyttäytyy?" Pelle kysäisi. "Tähän asti hän on lähettänyt asioille vain tumpeloita apulaisiaan"
"Kyllä hän jossain vaiheessa näyttäytyy, hänen on pakko." Kuhopro vastasi. "Jos hän haluaa saada Akulta ne tiedot, joita hän tarvitsee totaaliseen maailmanvalloitukseen, hänen täytyy hoitaa homma itse. En usko että hän luottaa apulaisiinsa enää sen sieppausfiaskon jälkeen."
"Mutta mitä me teemme jos hän todellakin näyttäytyy ja hyökkää kimppuumme?" Roope kysyi. "Meillä ei ole onyksikiveä, eikä liioin mitään muutakaan esinettä, jolla voisimme vastustaa medaljongin hurjia voimia."
"Se on totta, meillä ei ole mitään, millä voisimme puolustautua jos ja kun hän hyökkää." Kuhopro sanoi.
"Niin, eivätkä mitkään aseet auta mitään niin kauan kuin hänellä on medaljonki kaulassaan." Pelle sanoi. "Hän ei ole kuolematon, mutta pystyy medaljongin avulla fysiikan lakeja rikkoviin suorituksiin, joka takaa hänelle elämän niin kauan kuin hän omistaa medaljongin. Ehkä meidän pitäisi yrittää varastaa medaljonki häneltä."
"Varastaa? Oletko ihan sekaisin, Pelle? Emme pääse lähellekään häntä ennen kuin hän räjäyttää meidät tomuksi. Varastaminen nyt olisi viimeinen asia jota kannattaisi yrittää."
"Juuri sen takia sitä kannattaisikin yrittää." Pelle sanoi. "Hän luulee että olemme tarpeeksi fiksuja ymmärtämään, ettei siinä olisi mitään järkeä, eikä osaa aavistaa mitään. Tokihan on mahdollisuus, että Boulder on fiksu ja osaa odottaa kaikkea, jolloin me kaikki tietenkin olemme haudassa ennen kuin kukaan meistä ehtii sanoa kvanttisähködynamiikka."
"Asia on sitten sovittu, tosin yhdellä ehdolla" Roope sanoi.
"Noh, millä?"
"Sinä olet se joka yrittää varastaa medaljongin"
Usean tunnin lentomatkan jälkeen lentokone saapui Ankkalinnan yläpuolelle. Roope ohjasi koneen kaupungin laitamille kohti metsää, jossa se oli piilossa ja josta he olivat lähteneet. Pelle kuitenkin ehdotti, että olisi fiksumpaa sijoittaa kone hieman kauemmas tukikohdasta, toiseen metsään, sillä sieltä käsin olisi helpompi lähteä, jos tulisi pakotilanne. Niinpä kone laskeutui pienempään, hieman kauempana olevaan metsikköön (kaataen laskeutuessaan pari puuta) ja retkikunta astui ulos aurinkoiseen ja varsin lämpimään aamuun.
He talsivat Piilopaikan sisäänkäynnille tutun kivenlohkareen luokse, mutta huomasivat kauhukseen kiven olevan poissa paikoiltaan ja sisäänkäynnin näkyvissä kaikille. Kuhopro, Roope ja Pelle laskeutuivat tikkaita alas tukikohtaan muiden jäädessä odottamaan ulkopuolelle. Tikapuiden päässä heitä odotti kauhea näky: tavaroita oli pudonnut hyllyiltä, pöytä kaatunut, seinässä näkyi jälkiä ammuskelusta ja salaiselle sisäänkäynnille johtavalla käytävällä oli veripisaroita pitkin lattiaa.
"Tänne on murtauduttu" Kuhopro sanoi astuessaan kahden muun mukana takaisin ulkoilmaan. "En tiedä miten, mutta jotenkin kummassa Piilopaikkaa suojannut voimakenttä on kytkeytynyt pois päältä ja Boulderin miehet ovat käyttäneet tilaisuuden hyväkseen. Ketään ei näkynyt, joten Aku, Tom, Ronald ja Douglas ovat joko paenneet, tai sitten heidät on siepattu. Muut kuin Aku on saatettu jopa tappaa."
"Mutta meidän kannattaa silti haravoida lähialue siltä varalta, että he ovat jossain täällä." Roope sanoi ja koko retkikunta alkoi huhuilla kadonnutta nelikkoa. Kuhopro, Roope ja Pelle lähtivät etsimään metsästä, jossa lentokonetta oli ennen säilytetty. He kävelivät syvälle metsään ja mitä syvemmälle he menivät, sitä pimeämmäksii ja tiheämmäksi metsä tuli. Lopulta ohitettuaan aukion, josta he olivat lentokoneella lähteneet matkalleen, he kuulivat tutun äänen: se oli Aku.
"Täällä, me olemme täällä!" hän hihkaisi iloisesti ja pian valtavan kivenlohkareen takaa pilkahti esille sininen merimieshattu. Roope, Kuhopro ja Pelle juoksivat Akun luokse ja näkivät Ronaldin ja Douglasin lisäksi maassa kuolleena makaavan Tomin.
"Mitä -"
"Meidän oli pakko." Douglas sanoi. "Hän uhkasi meitä aseella, uhkasi tappaa meidät kaikki Akua lukuun ottamatta. Hänet hän halusi elävänä."
"Mutta miksi ihmeessä kaartin jäsen haluaisi tehdä jotain sellaista?" Kuhopro kysyi tyrmistyneenä.
"Hän oli Boulderin soluttautuja! Hän kytki voimakentän pois päältä ja usutti Malcomin ja Vincentin kimppuumme. Onnistuimme karistamaan heidät kannoiltamme, mutta hänet" Douglas sanoi ja osoitti kuollutta Tomia, "meidän oli pakko tappaa, muuten hän olisi tappanut meidät."
"Noh, nyt kaikki on hyvin. Me olemme palanneet eikä ainuttakaan Boulderin miestä näkynyt matkan varrella. Palataan Piilopaikkaan, niin kerromme teille kaiken matkastamme."
He lähtivätt kävelemään pois päin metsästä, kaikki paitsi Roope. Hän oli nimittäin huomannut maassa Tomin ruumiin vieressä jotain hyvin kiintoisaa. Tomin kädessä oli pölyinen mustakantinen kirja, jonka Roope poimi käteensä. Hän pyyhkäisi pölyt pois kirjan kannesta ja näki kanteen kirjoitetun kirjan nimen Muinaiset taikaesineet ja huomasi kirjan välissä olevan kirjanmerkin. Se oli laitettu kirjan loppupuolelle, kohtaan jossa luki otsikkona Khorodit.
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 56 -
08.06.2010 klo 15:59:41
Olin aika yllättynyt, että Ronald ja Douglas tappoivat Tomin. Harmillista, jostain syystä pidin hahmosta, vaikka olikin pelkkä sivuhahmo. ;D
Aika jännään kohtaan taas jätit, saas nähdä, mitä sieltä löytyy. Oikeastaan aika ärsyttävää, kun tapaat lähes aina jättää luvun johonkin jännittävään kohtaan. :D
Jatkoa!
Aika jännään kohtaan taas jätit, saas nähdä, mitä sieltä löytyy. Oikeastaan aika ärsyttävää, kun tapaat lähes aina jättää luvun johonkin jännittävään kohtaan. :D
Jatkoa!
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 57 -
08.06.2010 klo 19:33:11
Useiden pitkien taukojen takia osien julkaisutahtia on tihennettävä ja jo nyt näette seuraavan luvun. Tämä luku on trilogian toisen osan kannalta äärimmäisen tärkeä. Karhis ja Kreach molemmat kommentoimaan!
Neljästoista luku - Khorodit
Oli myöhäinen heinäkuun kuudennen päivän ilta. Aurinko paistoi yhä, vaikka kello oli jo melkein kaksitoista ja ulkona oli edelleen niin lämmin, että siellä pystyi vaikka ottamaan aurinkoa - tosin mitäpä järkeä siinä olisi kun aurinko oli kuitenkin jo niin matalalla. Retkikunta oli palannut matkaltaan tyhjin käsin ja löytänyt myllätyn Piilopaikan lisäksi paljon verta menettäneen Douglasin, Ronaldin ja Akun metsästä kiven takaa kuollut soluttautuja vieressään. He olivat kaikki yhdessä palanneet Piilopaikkaan ja ohjelmoineet voimakentän uudelleen, jotta he olisivat taas turvassa siellä. Kun paikat oli järjestetty, oli tarinatuokion aika. Ensin Aku, Douglas ja Ronald kertoivat mitä oli tapahtunut muiden ollessa poissa. He kertoivat siitä kuinka valot olivat sammuneet, tukikohdan ovi oli avattu ja tunkeilijat olivat tulleet sisään. He kertoivat kuinka olivat paenneet salaisen oven kautta, kuinka Douglasia oli ammuttu ja kuinka Aku oli lopulta ratkaissut tilanteen heidän edukseen ampumalla toista Boulderin miehistä jalkaan. Tämän jälkeen oli Kuhopron aika selittää heille matkan tapahtumista. Kolmikon ilmeet olivat järkyttyneet, kun Kuhopro kertoi kahden kaartilaisen kuolemista ja pahemmaksi muuttui, kun hän kertoi miten he olivat tornin huipulta löytäneet ainoastaan tyhjän lippaan.
"Ette siis saaneet onyksikiveä?" Aku varmisti Kuhopron lopetettua kertomuksensa.
"Emme" Kuhopro sanoi. "Meillä ei todellakaan ole mitään puolustuskeinoa medaljonkia vastaan, joten olemme omillamme. Piilopaikan voimakenttä suojaa meitä niin kauan kuin niin haluamme, mutta emme voi ikuisesti piileskellä. Jossain vaiheessa meidän on kohdattava Stanley Boulder ja hänen lahopäiset apurinsa. Jossain vaiheessa meidän on kohdattava Khortytsyan medaljonkin huikeat voimat ja nöyrtyä niiden edessä."
"Mutta me emme saa antaa Akua Boulderille!" Ronald sanoi. "Aku on ystävämme ja jo pelkästään sen takia meidän tulee suojella häntä. Toinen syy on tietenkin se, ettemme halua Boulderin valtaavan maailmaa."
Koko kaarti istui (kaikki eivät kylläkään mahtuneet) saman pöydän ääressä ja keskusteli asiasta. Kaikki, paitsi Roope, joka istui syrjemmässä puisen pöydän ääressä ja luki lukulampun valossa mustakantista kirjaa, jonka oli löytänyt aikaisemmin samana päivänä kuolleen Tomin kädestä. Kirja oli nimeltään Muinaiset taikaesineet ja se nimensä mukaisesti kertoi erilaisista vanhoista taikaesineistä ja niiden ominaisuuksista. Kirjasta löytyi tietoa muun muassa smaragdivaltikasta, Kaléssonista, övreioista ja muista tutuista ja hieman tuntemattomammistakin taikaesineistä. Eniten Roopea kuitenkin kiinnosti artikkeli, jonka kohdalta oli löytynyt kirjanmerkki: Khorodit. Nämä mystiset khorodit oli mainittu Itäsaaresta kertovassa kirjassa, jota he olivat lukeneet Lontoon kirjastossa. Ganara Khortytsyan veli Genava oli päiväkirjamerkinnässään kertonut luoneensa khorodit puolustamaan kansaansa veljensä medaljongilta. Kirja varmisti, että ne olivat jonkin sortin taikaesineitä, koska eiväthän ne muuten olisi taikaesineistä kertovassa kirjassa.
Roope viittoi muut tulemaan luokseen ja näytti kirjaa. Koko kaarti haukkoi henkeään nähdessään otsikon Khorodit. Roope päätti lukea artikkelin ääneen:
"Khorodit ovat itäsaarelaisen Genava Khortytsyan luomia taikaesineitä, jotka on tarkoitettu Khortytsyan medaljonkia vastaan puolustautumiseen. Khorodeilla ei siis ole voimia, joilla voisi hallita maailmaa, vaan ne ovat puhtaasti puolustuskäyttöön tarkoitettuja, eikä niiden tekoon ole käytetty niin sanottua mustaa magiaa. Khorodeja on neljä kappaletta: musta onyksikivi, jaderannekoru, mystinen kristallipallo, sekä neljäs esine, jota ei ole koskaan löydetty, eikä kukaan tiedä, mikä se on. Jokaisella Khorodilla on omanlaisensa voimat; musta onyksikivi suojaa kantajaansa medaljongin iskuilta, jaderannekoru tekee käyttäjänsä väliaikaisesti näkymättömäksi ja kristallipallo näyttää tulevia tapahtumia halutulta päivämäärältä - sen avulla pystyy siis ennakoimaan esimerkiksi sen, milloin joutuu hankaluuksiin tai muuta vastaavaa. Viimeisen khorodin voimia ei tunneta, koska esinettä ei ole koskaan löydetty.
Genava kertoi aikoinaan, että jos omistaisi kaikki neljä khorodia, pystyisi kukistamaan medaljongin ja sen omistajan. Hän kuitenkin piilotti jokaisen khorodin erittäin hyvin: yhden hänen kotipaikkaansa Itäsaarelle, yhden veden alle, yhden jäätikölle ja yhden autiomaahan. Hän ei koskaan kertonut tarkkoja piilopaikkoja muille kuin itäsaarelaisille, koska tiesi etteivät he lavertelisi tietoa kenellekään ulkopuoliselle. Viimeistä khorodia hän ei kuitenkaan koskaan näyttänyt kenellekään - hän ei koskaan kertonut kenellekään, mikä se oli tai minkälaisia voimia se omasi. Kukaan ei tiedä, miksei hän siitä mitään kertonut, mutta monet luulevat että se olisi jollain tavalla vaarallinen. Sen jälkeen kun Genava piilotti khorodit, niitä ei ole koskaan löydetty."
Roope lakkasi lukemasta. Piilopaikassa oli täysi hiljaisuus. Lopulta Kuhopro sanoi:
"Nyt se siis selvisi. Khorodit siis ovat taikaesineitä, jotka auttavat kukistamaan medaljongin ja etsimämme musta onyksikivi on yksi niistä."
"Paholaisen torni siis rakennettiin onyksikiven piilopaikaksi." Pelle sanoi. "Mutta miksei kivi sitten ollut siellä?"
"Ehkä Genava on vaihtanut paikkaa viime hetkellä, tajutessaan että Itäsaari ei ollut kovin turvallinen paikka." Roope sanoi.
"Noh, tiedätte varmaan mitä tämä tarkoittaa" Kuhopro sanoi. "Nyt kun tiedämme, että Khorodeja on neljä ja että niiden avulla voimme kukistaa Stanley Boulderin ja tämän medaljongin, meidän täytyy -"
Siinä samassa yksi Piilopaikan tietokoneista alkoi piippaamaan. Yksi tiedemiehistä juoksi koneelle katsomaan, mikä siellä oli vialla ja huomasi että koneelle oli lähetetty sähköpostiviesti.
"Varsin kummallista..." hän mutisi. "Kaartin sähköpostin pitäisi olla tiedossa vain kaartin jäsenillä." Hän avasi viestin, luki sen ja näytti sen jälkeen kuin olisi nähnyt aaveen. Hän kutsui muut lukemaan viestin.
"Saapukaa heinäkuun yhdeksäntenä päivänä, kello neljä iltapäivällä alla oleviin koordinaatteihin. Meidän on tavattava. Jos ette saavu paikalle, takaan että kadutte sitä lopun elämäänne - ette siis kovinkaan kauaa.
Stanley Boulder
ps. Ottakaa Aku Ankka mukaanne, tai reissunne on yhtä tyhjän kanssa."
Neljästoista luku - Khorodit
Oli myöhäinen heinäkuun kuudennen päivän ilta. Aurinko paistoi yhä, vaikka kello oli jo melkein kaksitoista ja ulkona oli edelleen niin lämmin, että siellä pystyi vaikka ottamaan aurinkoa - tosin mitäpä järkeä siinä olisi kun aurinko oli kuitenkin jo niin matalalla. Retkikunta oli palannut matkaltaan tyhjin käsin ja löytänyt myllätyn Piilopaikan lisäksi paljon verta menettäneen Douglasin, Ronaldin ja Akun metsästä kiven takaa kuollut soluttautuja vieressään. He olivat kaikki yhdessä palanneet Piilopaikkaan ja ohjelmoineet voimakentän uudelleen, jotta he olisivat taas turvassa siellä. Kun paikat oli järjestetty, oli tarinatuokion aika. Ensin Aku, Douglas ja Ronald kertoivat mitä oli tapahtunut muiden ollessa poissa. He kertoivat siitä kuinka valot olivat sammuneet, tukikohdan ovi oli avattu ja tunkeilijat olivat tulleet sisään. He kertoivat kuinka olivat paenneet salaisen oven kautta, kuinka Douglasia oli ammuttu ja kuinka Aku oli lopulta ratkaissut tilanteen heidän edukseen ampumalla toista Boulderin miehistä jalkaan. Tämän jälkeen oli Kuhopron aika selittää heille matkan tapahtumista. Kolmikon ilmeet olivat järkyttyneet, kun Kuhopro kertoi kahden kaartilaisen kuolemista ja pahemmaksi muuttui, kun hän kertoi miten he olivat tornin huipulta löytäneet ainoastaan tyhjän lippaan.
"Ette siis saaneet onyksikiveä?" Aku varmisti Kuhopron lopetettua kertomuksensa.
"Emme" Kuhopro sanoi. "Meillä ei todellakaan ole mitään puolustuskeinoa medaljonkia vastaan, joten olemme omillamme. Piilopaikan voimakenttä suojaa meitä niin kauan kuin niin haluamme, mutta emme voi ikuisesti piileskellä. Jossain vaiheessa meidän on kohdattava Stanley Boulder ja hänen lahopäiset apurinsa. Jossain vaiheessa meidän on kohdattava Khortytsyan medaljonkin huikeat voimat ja nöyrtyä niiden edessä."
"Mutta me emme saa antaa Akua Boulderille!" Ronald sanoi. "Aku on ystävämme ja jo pelkästään sen takia meidän tulee suojella häntä. Toinen syy on tietenkin se, ettemme halua Boulderin valtaavan maailmaa."
Koko kaarti istui (kaikki eivät kylläkään mahtuneet) saman pöydän ääressä ja keskusteli asiasta. Kaikki, paitsi Roope, joka istui syrjemmässä puisen pöydän ääressä ja luki lukulampun valossa mustakantista kirjaa, jonka oli löytänyt aikaisemmin samana päivänä kuolleen Tomin kädestä. Kirja oli nimeltään Muinaiset taikaesineet ja se nimensä mukaisesti kertoi erilaisista vanhoista taikaesineistä ja niiden ominaisuuksista. Kirjasta löytyi tietoa muun muassa smaragdivaltikasta, Kaléssonista, övreioista ja muista tutuista ja hieman tuntemattomammistakin taikaesineistä. Eniten Roopea kuitenkin kiinnosti artikkeli, jonka kohdalta oli löytynyt kirjanmerkki: Khorodit. Nämä mystiset khorodit oli mainittu Itäsaaresta kertovassa kirjassa, jota he olivat lukeneet Lontoon kirjastossa. Ganara Khortytsyan veli Genava oli päiväkirjamerkinnässään kertonut luoneensa khorodit puolustamaan kansaansa veljensä medaljongilta. Kirja varmisti, että ne olivat jonkin sortin taikaesineitä, koska eiväthän ne muuten olisi taikaesineistä kertovassa kirjassa.
Roope viittoi muut tulemaan luokseen ja näytti kirjaa. Koko kaarti haukkoi henkeään nähdessään otsikon Khorodit. Roope päätti lukea artikkelin ääneen:
"Khorodit ovat itäsaarelaisen Genava Khortytsyan luomia taikaesineitä, jotka on tarkoitettu Khortytsyan medaljonkia vastaan puolustautumiseen. Khorodeilla ei siis ole voimia, joilla voisi hallita maailmaa, vaan ne ovat puhtaasti puolustuskäyttöön tarkoitettuja, eikä niiden tekoon ole käytetty niin sanottua mustaa magiaa. Khorodeja on neljä kappaletta: musta onyksikivi, jaderannekoru, mystinen kristallipallo, sekä neljäs esine, jota ei ole koskaan löydetty, eikä kukaan tiedä, mikä se on. Jokaisella Khorodilla on omanlaisensa voimat; musta onyksikivi suojaa kantajaansa medaljongin iskuilta, jaderannekoru tekee käyttäjänsä väliaikaisesti näkymättömäksi ja kristallipallo näyttää tulevia tapahtumia halutulta päivämäärältä - sen avulla pystyy siis ennakoimaan esimerkiksi sen, milloin joutuu hankaluuksiin tai muuta vastaavaa. Viimeisen khorodin voimia ei tunneta, koska esinettä ei ole koskaan löydetty.
Genava kertoi aikoinaan, että jos omistaisi kaikki neljä khorodia, pystyisi kukistamaan medaljongin ja sen omistajan. Hän kuitenkin piilotti jokaisen khorodin erittäin hyvin: yhden hänen kotipaikkaansa Itäsaarelle, yhden veden alle, yhden jäätikölle ja yhden autiomaahan. Hän ei koskaan kertonut tarkkoja piilopaikkoja muille kuin itäsaarelaisille, koska tiesi etteivät he lavertelisi tietoa kenellekään ulkopuoliselle. Viimeistä khorodia hän ei kuitenkaan koskaan näyttänyt kenellekään - hän ei koskaan kertonut kenellekään, mikä se oli tai minkälaisia voimia se omasi. Kukaan ei tiedä, miksei hän siitä mitään kertonut, mutta monet luulevat että se olisi jollain tavalla vaarallinen. Sen jälkeen kun Genava piilotti khorodit, niitä ei ole koskaan löydetty."
Roope lakkasi lukemasta. Piilopaikassa oli täysi hiljaisuus. Lopulta Kuhopro sanoi:
"Nyt se siis selvisi. Khorodit siis ovat taikaesineitä, jotka auttavat kukistamaan medaljongin ja etsimämme musta onyksikivi on yksi niistä."
"Paholaisen torni siis rakennettiin onyksikiven piilopaikaksi." Pelle sanoi. "Mutta miksei kivi sitten ollut siellä?"
"Ehkä Genava on vaihtanut paikkaa viime hetkellä, tajutessaan että Itäsaari ei ollut kovin turvallinen paikka." Roope sanoi.
"Noh, tiedätte varmaan mitä tämä tarkoittaa" Kuhopro sanoi. "Nyt kun tiedämme, että Khorodeja on neljä ja että niiden avulla voimme kukistaa Stanley Boulderin ja tämän medaljongin, meidän täytyy -"
Siinä samassa yksi Piilopaikan tietokoneista alkoi piippaamaan. Yksi tiedemiehistä juoksi koneelle katsomaan, mikä siellä oli vialla ja huomasi että koneelle oli lähetetty sähköpostiviesti.
"Varsin kummallista..." hän mutisi. "Kaartin sähköpostin pitäisi olla tiedossa vain kaartin jäsenillä." Hän avasi viestin, luki sen ja näytti sen jälkeen kuin olisi nähnyt aaveen. Hän kutsui muut lukemaan viestin.
"Saapukaa heinäkuun yhdeksäntenä päivänä, kello neljä iltapäivällä alla oleviin koordinaatteihin. Meidän on tavattava. Jos ette saavu paikalle, takaan että kadutte sitä lopun elämäänne - ette siis kovinkaan kauaa.
Stanley Boulder
ps. Ottakaa Aku Ankka mukaanne, tai reissunne on yhtä tyhjän kanssa."
Kreach
Khortytsyan medaljonki
Viesti 58 -
08.06.2010 klo 20:41:34
Bravo, bravoooo!! Ihan helkutin mahtava tarina! Todella koukuttava, loistavasti kirjoitettu ja LOISTAVA! Haluan vain lukea lisää..!!
Juoni on mutkikas ja mahtava kaikkine käänteineen. Esimerkiksi se, että onyksikivi ei ollutkaan ainoa suojaesine, oli loistava käänne!!=)
Teksti on rauhallista ja mukaansatempaavaa.
Ainoa huono tai vähän kehnompi asia, jonka voin kertoa, on se, että hahmot ovat vähän vielä "aukinaisia": esimerkiksi kenenkään kaartilaisen luonne ei ole kummemmin tullut esiin eikä kukaan erotu kovinkaan paljon toisistaan (esimerkiksi Kuhuprosta olisi mukava kuulla lisää ja Ronald ja Douglas tuntuvat hieman Crabbe&Goyle -tyyliseltä parivaljakolta). Se on ainut piirre, jota ehkä hieman tarinassa parantelisin, ankat kun kuitenkin ovat tuttuja hahmoja ja heidän luonteensa tiedämme hyvin.
Lisäksi Ganara ja Genava menevät sekaisin itselläni (:D) en muista nytkään kumpi oli se paha ja kumpi hyvä. ;D
Ja juonesta: Hieman ihmetyttää noinkin selkeä viesti Boulderilta, ilmeisesti häneltä alkaa keinot loppua, kun joutuu suoraan sanomaan "tulette tuonne tuolloin klo tota ja ellette tule..". Mielenkiintoista nähdä, miten käy..
Tarina(trilogia) on jokatapauksessa kutkuttavan jännittävä ja mielenkiintoinen.
PS. Näköjään olit saanut övreiai'tkin mukaan =D
Juoni on mutkikas ja mahtava kaikkine käänteineen. Esimerkiksi se, että onyksikivi ei ollutkaan ainoa suojaesine, oli loistava käänne!!=)
Teksti on rauhallista ja mukaansatempaavaa.
Ainoa huono tai vähän kehnompi asia, jonka voin kertoa, on se, että hahmot ovat vähän vielä "aukinaisia": esimerkiksi kenenkään kaartilaisen luonne ei ole kummemmin tullut esiin eikä kukaan erotu kovinkaan paljon toisistaan (esimerkiksi Kuhuprosta olisi mukava kuulla lisää ja Ronald ja Douglas tuntuvat hieman Crabbe&Goyle -tyyliseltä parivaljakolta). Se on ainut piirre, jota ehkä hieman tarinassa parantelisin, ankat kun kuitenkin ovat tuttuja hahmoja ja heidän luonteensa tiedämme hyvin.
Lisäksi Ganara ja Genava menevät sekaisin itselläni (:D) en muista nytkään kumpi oli se paha ja kumpi hyvä. ;D
Ja juonesta: Hieman ihmetyttää noinkin selkeä viesti Boulderilta, ilmeisesti häneltä alkaa keinot loppua, kun joutuu suoraan sanomaan "tulette tuonne tuolloin klo tota ja ellette tule..". Mielenkiintoista nähdä, miten käy..
Tarina(trilogia) on jokatapauksessa kutkuttavan jännittävä ja mielenkiintoinen.
PS. Näköjään olit saanut övreiai'tkin mukaan =D
Aku Vankka
Khortytsyan medaljonki
Viesti 59 -
08.06.2010 klo 21:08:13
Kaartilaisista ja muista hahmoista saat tietää tarkemmin trilogian toisessa osassa, siinä tulee nimittäin olemaan yksi luku omistettu ihan kokonaan yhdelle tulevaisuudessa melko tärkeälle henkilölle ja paljon muutakin saadaan muista hahmoista selville.
Trilogian ensimmäinen osa alkaa lähestyä maaliviivaa, tarina tulee päättymään tämän viikon aikana. Seuraava luku ilmestyy todennäköisesti jo huomenna.
Ja kiitokset tosiaan kommentista :D
Trilogian ensimmäinen osa alkaa lähestyä maaliviivaa, tarina tulee päättymään tämän viikon aikana. Seuraava luku ilmestyy todennäköisesti jo huomenna.
Ja kiitokset tosiaan kommentista :D
Karhula
Khortytsyan medaljonki
Viesti 60 -
08.06.2010 klo 21:17:52
:-O
Tää on aivan loistava! Siis miten voitkin keksiä, ettei se onyksikivi (vai mikä nyt olikaan) olekaan se, mikä välttämättä tarvitaan.
Aiaiaiai! Taas jäi kutkuttavaan paikkaan! Oliko aivan pakko? ;D
Mutta joo. Vaikka Boulderilta tulikin sellainen viesti, että keinot alkaisivat loppua, uskon, että ukolla on vielä monta ässää hihassaan... Ehkä jopa lopetat tarinan siihen, kun Aku siepataan... Saas nähdä.
Tää on aivan loistava! Siis miten voitkin keksiä, ettei se onyksikivi (vai mikä nyt olikaan) olekaan se, mikä välttämättä tarvitaan.
Aiaiaiai! Taas jäi kutkuttavaan paikkaan! Oliko aivan pakko? ;D
Mutta joo. Vaikka Boulderilta tulikin sellainen viesti, että keinot alkaisivat loppua, uskon, että ukolla on vielä monta ässää hihassaan... Ehkä jopa lopetat tarinan siihen, kun Aku siepataan... Saas nähdä.