Keskustelujen arkisto

Ihan hyvä aloitus, joskin aika tavallinen. Kuvailua ei ollut lainkaan, mutta ei sitä oikein tarvinnutkaan, koska he olivat sisällä Akun talossa. Tarinan kerronta oli joissain määrin hieman huonoa, mutta ei sen aina tarvitse hyvää ollakaan. Arvosanaksi annan aloituksesta 8:n. Saas nähä, mitä jatkossa seuraa.

Tässä tulee vähän jatkoa. Ja myöskin enemmän kuvailua Triben ja Kreachin pyynnöistä. Myöskään ...-loppua ei tässä luvussa ole. Vielä, tämä on melken tuplasti pidempi. Eli omasta mielestäni ehkä parempi osa. ;) (Kommentteja!)

Osa 2: Lähtö

Aamulla pojat heräsivät kuuden aikaan, kun Aku tuli herättämään heidät väsyneenä itsekin. Aku oli pakannut poikien tavaroita koko yön, ja siksi hän meinasi nukahtaa joka askeleella. Pojat menivät alakertaan syömään Aku-sedän laittamaa aamupalaa. He olivat tosi innostuneita, pääsisivät sentään Brasilian lämpöön.
”Mennään suunnittelemaan lähtöä!” Tupu sanoi melkein kiljahtaen.
Pojat menivät huoneeseensa, ja ottivat uuden, Aku-sedän ostaman Amerikan kartan esille. Aku oli sanonut että sen avulla he voivat katsoa maisemia lentokoneesta tietäen samalla, missä ovat.
”Sinne tosiaan on matkaa melkein 13 000 kilometriä… Hurjaa!” Hupu huudahti.
”Niin, tosiaan matkasta tulee pitkä, mutta kiva”, Hupu sanoi, ja kuuli Roopen äänen alakerrasta. Aku huusi pojille, että tulisivat alakertaan, ja niin pojat ryntäsivät sinne salaman nopeudella.
”Terve, pojat!” Roope sanoi iloisena. ”Meillä ei ole aikaa hukattavana, mennään!”
”Okei. Moikka, Aku-setä!” Pojat huusivat Akulle iloisina ja ottivat matkalaukut eteisestä.
Pojat ja Roope menivät Roopen jeeppiin, joka näytti sitä, että voisi räjähtää milloin tahansa. He lähtivät jeepillä menemään kohti lentokenttää, mikä oli jossain 10 kilometrin päässä Akun kodilta. Auto tärisi ikävästi, mutta se ei poikia haitannut.
Jonkun ajan kuluttua he saapuivat lentokentän laitaan. Kentällä oli paljon erikokoisia ja värisiä lentokoneita.
”Ohhoh”, Roope sanoi. ”Tuolla on Rubinstanin maharadža! Voisin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, menkää te jo koneeseen, se on tuo tuolla keskellä.”
Pojat menivät kentän keskellä jököttävään punaiseen koneeseen. Kuului laukaus. Pojat säpsähtivät pystyyn, ja yrittivät nähdä jotain, mutta aamun pimeys esti kokonaan ulos katsomisen.
Jonkun ajan päästä Roope tuli paikalle. ”Yääh! Se ei ollutkaan Rubinstanin maharadža, vaan joku rikollisliigan pomo! Sitten alkoi raivota, ja ampui vielä perääni. Kuulin jotain heidän puheestaan. Kuulin sanat ”Onko homma varma”.”
”No, ehkä he olivat vain joitain rahtaajia, joilla on liikaa työtä ja ovat siksi vihaisia, ja ase taas laukesi vahingossa”, pojat ehdottivat. ”Pääasia, ettei osunut sinuun!”
Roope meni koneen ohjaamoon, ja niin he lähtivät matkaan. Lentokoneen vauhti kiihtyi kiitoradalla, vaikka se olikin kovin muhkurainen. Sitten he jo nousivat ilmoihin.
Pojat olivat edellisenä yönä nukkuneet aika vähän, ja he kysyivät Roopelta: ”Saisimmeko nukkua vähän aikaa?”
He saivat myöntävän vastauksen, ja vaipuivat syvään uneen.

ps. Pahoittelut, ensimmäisellä osalla ei ollut nimeä joten sanottakoon se nyt. Se oli "Hyviä uutisia!"

Totta, Aku Vankka. Rio De Janeiroon on Calisotasta noin 8000 kilometriä, eli korjattakoon tuo. Olet oikeassa. :)

Ensimmäinen tarinani täällä, siihen nähden mielestäni ihan hyvää kommenttia teiltä tullut. Kiitos siitä. Nyt, jo, 3 osa on tulossa, pituutta on tullut taas lisää, samoin kuvailua. Ja nyt, kun ollaan päästy kotoa pois, niin juonikin voi ehkä alkaa tuntua hieman paremmalta. ::) Katsotaan... Eli siis;

Osa 3: Vaan minne ollaan menossa?

RRR-RRRR-RRR… Kone hyrräsi kovalla äänellä. Roope ohjasi konetta ja herätti tunnin nukkuneet pojat. Pojat katsoivat koneesta alas, ja ihmettelivät, että he olivatkin meren yllä.
”Hmmm… Missähän me olemme, Roope?” Tupu kysyi.
”Olemme jossain Meksikonlahden yllä…”, Roope vastasi.
Tupu, Hupu ja Lupu lukivat sarjakuvia koneen takaosassa ja katselivat samalla maisemia. Roopella taas oli kunnolla tekemistä, kun hän ohjasi konetta läpi ilmojen.
”Onko teillä kelloja?” Roope kysyi pojilta. ”Katsos, minulla kyllä on, mutta hyvähän on, että teilläkin on…”
”Kyllä ainakin Lupulla on kello. Eiköhän se riitä…”, Hupu vastasi.
Jonkun ajan kuluttua he saapuivat takaisin maan päälle. Lupu sanoi, että he olisivat Jukatanin niemimaan päällä, vielä Meksikossa. Niemimaassa näytti olevan sademetsää.
Taas kului jonkin aikaa, vähän ajan päästä he taas olivat veden päällä.
”Olipa kapea niemimaa!” Tupu huudahti. ”Taisimme mennä aivan niemimaan kärjestä sen ylitse.”
Lentokone kiisi yli meren ja pienten luotojen. Vaikka he lensivät yli 3 kilometrin korkeudessa, kuitenkin kone ohitti jonkun ajan välein lintuja.

”Olemme kai Karibianmeren yllä…”, Roope sanoi. ”Oletteko muuten huomannet, että täällä alkaa jo hämärtyä hiukan.”
Vielä he lensivät muutamia tunteja, ennen kuin oli pilkkopimeä, mutta päättivät jatkaa Brasilian Manaukseen, ennen kuin menisivät nukkumaan.

Kun he olivat lentäneet jo melkein 3 tuntia taas maan päällä, kun he näkivät öisen Manauksen valot. Nyt he saapuivat Manaukseen, heidän yöpymispaikkaansa.
Ryms-ryms-ryms… Kone laskeutui täristen kiitoradalle. Ankkojen onneksi kiitoradalla oli kuitenkin valot, jotta he näkivät laskeutua. Koneen pysähdyttyä ankat hyppäsivät koneesta uupuneina pitkästä matkasta.
”Uuh…”, Roope valitti. ”Nyt vain äkkiä hotellille…”
He menivät lentokentän laitaan, ja lähtivät taksilla hotelliin päin. Taksi tuli nopeasti, ja taksikuski kiidätti heidät hotellille. Siellä pojat ja Roope menivät omaan huoneeseensa.
”Anteeksi, kun on vain yksi huone käyttöömme.”, Roope pahoitteli.
”Ei se mitään, muuten tämä on niin mahtava matka, mitäs tällaisista pikkuasioista.”, Tupu vastasi.
Sitten he menivät jo nukkumaan Brasilian öisessä pimeydessä. Ainoa vika paikassa oli se, että huoneessa oli monta hyttystä, jotka inisivät ankkojen vieressä.
He nukahtivat, ja alkoivat sikeästi kuorsata. Aamulla he kuitenkin heräsivät jo ennen kello kuutta, ja menivät heti aamiaiselle.
”Mmm…”, Lupu sanoi. ”Hotelliaamiaiset ovat tosi hyviä!”
Kun he olivat syöneet, niin he menivät hakemaan matkalaukkunsa huoneesta, ja lähtivät ulos hotellista. Päiväksi oli luvattu melko hyvää säätä, mutta vielä oli tosi pimeää, ja sumuista. Ankat menivät taksilla lentokentälle. Kun he olivat lentokentällä, Roope sanoi: ”Menkää jo koneeseen, tulen kohta perässä. Yrittäkää saada ainakin kaksi matkalaukkua mukaan, voin kantaa loput.”
Pojat menivät koneeseen ja asettuivat sen peräosassa oleville patjoille. Koneessa oli jättimäinen arkku, joka esti näkyvyyden patjojen ja koneen etuosan välillä. Samassa Tupu kuuli Roopen astuvan sisään ja meinasi huikata hänellä heidän olevan koneen perällä, mutta hiljeni äkisti.
Koneeseen astui 3 aivan vierasta miestä, eivätkä pojat tienneet, mitä ajatella.
”Sshhhh!” Tupu kuiskasi muille. ”Olkaa aivan hiljaa ja katsokaa koneen etuosaan arkun takaa.”
Hupu ja Lupu katsoivat, ja saivat järkytyksekseen todeta, että Roope ei ollutkaan koneessa, vaan hänen tilallaan oli 3 vierasta miestä.
Pojat olivat kauhusta lamaantuneita ja pysyivät hiljaa. Sitten miehet alkoivat puhua.
”Hyvin on tähän asti mennyt, onneksi saimme tavarat hiljaa koneeseen.”, eräs miehistä sanoi.
”Juu, mutta se yksi kääkkä siellä Ankkalinnan lentokentällä meinasi saada aikaan häslinkiä.”, toinen vastasi.
Siinä samassa pojat tajusivat, että he olivat samoja miehiä, joista Roope oli puhunut heille Ankkalinnassa. Pojat myöskin arvasivat, ettei siellä kentällä tapahtunut ampumavälikohtaus ollut mitään sattumaa. Kone lähti rullaamaan kiitorataa. He olivat yksin salakuljettajien lentokoneessa tietämättä, minne se heidät vie.

Lainaus käyttäjältä: KarhulaEi millään pahalla, mutta näitä osia tulee kuin sieniä sateella. Siis eka osa eilen illalla ja nyt ollaan jo menossa kolmannessa osassa. Se häiritsee, mutta ainakin tässä huomaa ettei silnulta ainakaan inspiraatiota puutu. Joo, mutta muuten hyvä.
Juu, itse asiassa olen hieman samaa mieltä. Ehkä minun pitäisi vähän hillitä itseäni, vaikka keksisin nopeasti jotakin, niin en kuitenkaan ihan heti sitä tänne tulisi kertomaan. No, tekemällä oppii... ::) Kiitos kuitenkin myöntävästä kommentista (?) :) ja kiitos, kun jaksat kommentoida tähän, vaikkei nyt mikään kovin hyvä tarina olekaan.

Nyt on neljäs luku tullut, en kestänyt enempää oikein odottaa, luku katsos valmistui jo eilen. Sen jälkeen olen vain muokkaillut sitä, vähän parempaan suuntaan vielä. Juoni on ehkä hieman nihkeä, mutta katsotaan, mitä pidätte... :) Vikana on se, että keksin nopeasti kaikkea, mutta juonesta ei tule kovinkaan hyvä... Ollappa Kreachin taidot kirjoittaa tarina... :P Elikkäs;

Osa 4: Koneessa - matkalla vailla päämäärää

Pojat yrittivät tunnistaa koneessa olleita muita miehiä. Miehet olivat kuitenkin täysin tuntemattomia pojille, ei mitään mahdollisuutta tunnistaa muita miehiä, kuin ohjaajan, jota Roope oli luullut Rubinstanin maharadžaksi. Kone oli jo korkealla, eivätkä pojat uskaltaneet inahtaakaan. Miehet alkoivat puhua. He eivät kuitenkaan puhuneet poikien ymmärrettävää kieltä, vaan portugalia, vaikka he olivatkin puhuneet aikaisemmin aivan selkokieltä, englantia siis.
”Ehkä toiset miehet puhuivat paremmin Portugalia, ja he vaihtoivat englannista portugaliin.”, Tupu ehdotti hiljaisella äänellä. ”Meidän epäonneksi…”
He yrittivät saada selkoa portugalista, mutta sitä ei ollut heille koulussa opetettu, niin yrityksestä ei tullut mitään.
Sitten Hupulla välähti. ”Hetkinen! Minulla on portugalin sanakirja mukana! Otin sen mukaan, kun luin oppaasta, että Brasiliassa puhutaan portugalia… Mutta, onko se varmasti jommassakummassa noista matkalaukuista, jotka joutuivat tänne koneeseen?”
”Katsotaan, olemme turvassa tuon arkun takana, ja koneen melu peittää alleen kaiken matkalaukun avaamisesta syntyvän äänen.”, Lupu vastasi.
Pitkän etsimisen jälkeen pojat löysivät jälkimmäisen laukun pohjalta Portugalin tasku-sanakirjan.
He olivat todella tyytyväisiä, sillä pojat olivat jo pelänneet pahinta, että se olisi siis ollut jossain toisessa laukussa.
”Hmmm… Mitäköhän Roope ajattelee, kun katosimme noin vain?” Tupu ajatteli.
”No, se ei ole meidän ykköspulma tällä hetkellä. Pulmana on nyt vain se, että pysymmekö piilossa vai ei.”
Pojilla oli myös muita pulmia. Ei ollut helppoa löytää hyvää, kuivaa nukkumispaikkaa alueella, missä satoi koko ajan. Tosin eiväthän pojat edes vielä tienneet, minne he olivat menossa. Mutta pahassa pulassa he olivat.
Pojat yrittivät kuulla jotain miesten puheesta, mutta nyt se oli hankalaa, kun moottorit pitivät niin kovaa mekkalaa. Kuitenkin joitakin sanoja he erottivat. Tupu kuuli sanat ”logar” ja ”dinheiro” ja pyysi Hupua katsomaan sanakirjasta, että mitä ihmettä kyseiset sanat oikein tarkoittivat. Hupu ja Lupu katsoivat sanakirjasta, ja huomasivat, että ”logar” tarkoittaa paikkaa, ja ”dinheiro” rahaa.
”Taitaa olla jonkin sortin ”keikasta” kyse. Ehkä heidän täytyy viedä rahaa jonnekin paikkaan…”, Lupu ehdotti.
”Sangen mahdollista.”, Tupu vastasi.
Hupu katsoi kelloa ja huomasi sen lähestyvän jo kello neljää iltapäivällä. Pojilla oli kova nälkä, sillä he eivät olleet aamun jälkeen mitään. Samassa Tupulla välähti. Hän muisti, että oli pakannut aamupalalta mukaan monta voileipää. Illan alkaessa hämärtyä poikien oli ilo syödä voileipiä, jotka maistuivat paremmilta, kuin koskaan. Lupu löysi matkalaukusta myös suklaalevyn, jonka he oivat ostaneet Manauksen hotellista.
He matkasivat kauan, ja pojat katsoivat kellon olevan jo melkein 11 illalla. Ulkona oli aivan pimeä, mutta miehet eivät siitä piitanneet, vaan jatkoivat matkaa.
”Missä ihmeessä me oikein olemme?” Hupu kysyi. ”Katsos emme oikeastaan tiedä, mihin suuntaan edes lähdimme Manauksesta…”
Heitä väsytti kovasti, ja he ottivat rennon asennon, ja nukahtivat. Jonkun ajan päästä he kuitenkin heräsivät, kun kone teki jyrkkää nousua.
”Oho, miksi kone nousee näin?” Lupu kysyi, kun huomasi, että muutkin olivat heränneet.
Kone nousi jyrkästi vielä jonkin aikaa, mutta sitten se alkoi taas laskeutua. Pojat näkivät ikkunasta ihmetyksekseen valoja alhaalla ja ajattelivat sen olevan jokin kaupunki. Miehet alkoivat taas puhua. He kuulivat sanan ”montanha”, jonka he kirjasta katsottuaan ymmärsivät ”vuoreksi”.
Sitten pojat tajusivat, että he olivat lentäneet vuoren tai vuorien ylitse. Siitä johtui siis se nousu ja lasku.
Kului vähän aikaa, mutta sitten he nukahtivat uudestaan, eivätkä heränneet, ennen, kuin vasta aamulla. Tupu katsoi kellon olevan 06.30. Hän katsoi ikkunasta ulos ja huomasi heidän olevan meren päällä. Missä he oikein olivat? Muutkin olivat heränneet. He ihmettelivät aluksi, missä olivat, mutta muistivat sitten olevansa lentokoneessa matkalla jonnekin ”ei minnekään”. Kone alkoi laskea korkeutta. Pojat katsoivat miehiä arkun takaa ja huomasivat heidän kaikkien olevan pirteitä. Miehet olivat varmaan vaihtaneet lentovuoroja ja nukkuneet kukin vuorollaan. Kone jatkoi laskua. Pojat katsoivat ikkunasta ulos, ja näkivät saaria edessään. Osa oli vain pieniä luotoja, mutta osa näytti olevan kymmeniä neliökilometrejä suuria. Kone kaarsi noin neliökilometrin kokoista pientä saarta kohti. Pojat luulivat, että kone vain kiertäisi saaren vierestä, mutta ei.
Kone alkoi laskeutua saaren rantaa kohti. Kului muutama minuutti…
Ryms, ryms, ryms… Kone laskeutui saaren rantahietikolle.

Lainaus käyttäjältä: TribeNimittäin se, että Tupu, Hupu ja Lupu olisivat voineet katsoa portugalin kielen sudenpentujen käsikirjastaan. Tämähän on vain pikkumaista nipotusta, mutta sen olisi paljon helpommin voinut kirjoittaa näin, koska sudenpentujen käsikirjassahan on kaikki kielet antiikin kadonneista kielistä portugaliin.
Itse asiassa hyvä idea, mutta kaikkea ei vain tule mieleen... :( Ja juoneenkin olisi sopinut paremmin ehkäpä... Mutta, mielestäni aika onnistunut osa muuten. Ja kiitos paljon kehuista, muutako ei ollut tarvis lisätä tai muuttaa, kuin tuon? :)