Keskustelujen arkisto

Kiitos vain kommenteistanne, wierii ja Pullis! En nyt ehkä sanoisi tarinaa Ankkiksen parhaaksi, ainakin KTA ja MYVYAV ovat selvästi parempia. Tässä nyt kuitenkin tämä yhdeksäs osa on, toivottavasti pidätte ja saatte kommenttiakin laitettua! :)

9.osa: Päiväkirja, 2/2

Aku hieroi päätään lumisateen yltyessä. He olivat päättäneet lähteä takaisin Ankkalinnaan, välittämättä tohtori Spitaalin uhkailusta. Ensimmäiseksi he kuitenkin menisivät Roopen rahasäiliölle kysymään asioista, jotka tämä oli jättänyt kertomatta heille.

Silloin Aku alkoi tajuta asioiden oikean laidan, kun hän noin vuosi sitten oli kauniina aamuna lähtenyt hänen enonsa rahasäiliölle ja kuullut, että tämä oli ryöstetty, se oli tietenkin kuulunut Xuirin kostoon. Tämä oli varmasti kuullut, että tuo ankkapohatta oli tuhonnut Kennethien suvun – jos päiväkirjaan oli uskomista – ja päättänyt kostaa.
Aku käänsi katseensa ylös nähdäkseen kuinka paksut pilvet kasaantuivat yhä tiukemmaksi kasaksi heidän ylleen, lumisateen yltyessä erittäin voimakkaasti. Tuuli vinkui Akun korvissa, kun hän yhtäkkiä kuuli oksan rasahduksen.
”Mikä se oli?” Aku kysyi säikähtäneenä.
”Mikä?” ankanpojat kysyivät.
”Se rasahdus”, Aku vastasi etsien katseellaan jotain ympäriltään.
Ankanpojat vaihtoivat katseitaan keskenään. ”Se oli varmasti vain tuuli”, Tupu vastasi.
”Tule nyt”, Hupukin hoputti. ”Me olemme olleet täällä metsässä jo varmasti yli tunnin.”
Aku hymähti. ”Varmasti kuulin omiani, kun te puolestaan yritätte mukamas keskittyä löytämään takaisin metsästä pois, mutta vietti itsenne ja huoltajanne vain yhä syvemmälle metsään.”
Lupu puisteli päätään. ”Löydäpä itse takaisin autolle tällaisessa lumipyryssä. Emme me tunnista luontoa, kun se on lumen peitossa”, hän totesi.
Aku ärähti. ”Miettikää sitä nyt, minä haluan katsoa päiväkirjan ensimmäistä merkintää, siinä saattaa olla jotain”, hän totesi hytisten kylmästi. Tupu kaivoi takin taskustaan pienen kirjan, jonka hän antoi enolleen.
Aku avasi päiväkirjan kyllästyneenä. Sellaisella myrskyllä hän todellakin olisi halunnut olla kotonaan juomassa kupposen kuumaa kaakaota. Hän avasi pölyisen kirjan ja alkoi sitten lukemaan niin hiljaa, etteivät toistensa kanssa puhuvat ankanpojat edes kuulleet mitään Akun puheesta.

”1.4.1863,

minä suvun luultavasti viimeinen jäsen, Arthur Ankka aloitan tänä päivänä uuden päiväkirjan, jonka nimeän itseni mukaan.

Tänä päivänä päätin yrittää tappaa Diaflo Kennethin, mutta en tiennyt vielä silloin erästä asiaa, joka vaikeuttaa Kennethien suvun voittamista huomattavasti.
Kun ammoin häntä, hän vain tuijotti rintaansa, johon olin häntä ampunut. Sitten se tuntui muuttuvan punaiseksi, mutta yhtäkkiä veren vuoto lakkasi. Tajusin, että Kennethit olivat henkien sukua ja juuri nyt sain tietää tädiltäni suvun olevan puolihenkiä.

Uskon kuitenkin, että vielä jonakin päivänä Kennethien suku on poissa ja Ankkojen suku nousee jälleen yhtä kukoistavaksi kuin vuosisatoja sitten!

Arthur Ankka”

Ankanpojat olivat vihdoin huomanneet Akun tuijottavan paperia, kun hän ei olisi koskaan nähnytkään sellaista.
”Selvisikö jotain?” Lupu kysyi tuijottaen enoaan.
Tämä käänsi katseensa holhokkeihinsa. ”Kyllä. Kennethit ovat puolihenkiä”, Aku vastasi.
Ankanpojat eivät näyttäneet hämmästyvän. ”Etkö muista, mitä Ridolf sanoi, Dragon Kenneth oli henki tai puolihenki, niin eikö ole ymmärrettävää, että myös Spitaali on puolihenki?”
Aku tunsi hämmästyvän. Hän oli jo unohtanut kokonaan Ridolfin ja keskittynyt vain ja ainoastaan päiväkirjaan.
”No, joko tiedätte miten pääsemme pois täältä?” Aku kysyi.
”Kyllä”, ankanpojat vastasivat, mutta eivät ehtineet sanoa muuta, sillä silloin ankat näkivät ei niin mieluisan näyn.

”Te ette lähde minnekään”, tohtori Xuir kähähti vetäen perässään suurta lasertykkiä, joka oli kasvanut niin paljon, että Rudolf, Ridolf ja Raul joutuivat työntämään sitä takaa päin. ”Saatte ensin nähdä miten vähän muuttelemamme lasertykki toimii, se onkin viimeinen asia, jonka näette.”
Xuir virnisti ja paljasti hänen mustuneet hampaansa. Keskellä hammas riviä puutui kolme hammasta, jotka olivat lähteneet mitä todennäköisimmin hänen kohdattuaan ensimmäistä kertaa ankat.
Ankat lähtivät juoksemaan poispäin, mutta huomasivat jo siinä samassa tuijottavansa Ridolfia, Rudolfia ja Raulia silmiin. Heidän takanaan taas lähestyi leveästi hymyilevä Xuir.
”Olo ei taidakaan olla enää niin vankka?” Xuir kysyi käheällä äänellään.
Aku ei vastannut mitään. Hän katsoi vielä ympärilleen tarkistellen, että kaikki pakotiet oli varmasti tukittu.
Kaikki kolme Kennethiä ja Raul olivat piirittäneet heidät ja lasertykki seisoi ringin keskellä, jonka lähellä ankatkin seisoivat.
”Missäs pomosi on? Etkö jäänytkään pyyhkimään hänen asuaan?” Aku kysyi. Hänen äänensä tuntui olevan vihaa täynnä.
Xuirin kasvot vääristyivät. ”Ole sinä vain hiljaa, ankka.” Xuir sylkäisi maahan sanan ankkakohdalla. Hän oli jo lähdössä kohti ankkoja, kun Rudolf ja Ridolf pysäyttivät hänet.
”Muista, ankat ovat mestarin”, Rudolf muistutti.

Silloin kuului kuitenkin aseen laukaus. Kaikki kääntyivät katsomaan Raulia juuri sillä hetkellä, kun tämän laukaisema laukaus osui lasertykkiin. Xuirin, Rudolfin ja Ridolfin kasvot kauhistuivat ja ankat juoksivat ihmeissään pois tieltä, kun koko lasertykki räjähti taivaan tuuliin.
Ankat katsoivat vierestä, kuinka lumi tuhoutuneen lasertykin ympärillä oli kadonnut tai muuttunut kokonaan mustaksi. Sitten he kääntyivät katsomaan kuinka Xuir ja tämän veljet Rudolf ja Ridolf makasivat tajuttomina maassa. Silloin he kuitenkin kuulivat uikutusta ja kääntyivät katsomaan Raulia, joka makasi maassa puristaen oikeaa kättään.
”Katsokaa!” Tupu haukkoi henkeään ja muutkin ankat huomasivat. Raulin oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea, keskisormi ja etusormi.
Raul nousi tärisevästi seisomaan. Hän henkäisi syvään ja puuskahti sitten: ”Se oli teidän vuoksenne.” Sitten hän kaatui tajuttomana maahan hiljaisuuden laskeutuessa.

Ankat tuijottivat paikkaa, jossa juuri äsken oli tapahtunut jotain aivan uskomatonta.
”Se taitaa olla sitten ohi”, Aku huokaisi helpottuneena, vaikkei ymmärtänytkään täysin tapahtumia.
Ankanpojat nyökkäsivät. Silloin heidän takaansa kuitenkin kuului ääni:
”Se ei ole koskaan ohi”, miehen karhea ja kylmä ääni sanoi ja ankat kääntyivät juuri parahiksi katsomaan kuinka tohtori Spitaali asteli puun takaa revolveri kädessään.

Tuo ei ollut mikään vitsi! Se oli tosiasia!

Niin ja kiitos kommentistasi, kiva, että tässä osassa tapahtui jotain, mutta niinhän minä sanoin, joten en valehdellut. ;D Seuraava osa ensi viikon aikana, hyvällä lykyllä viimeinen osakin tulee jo ensi viikolla. :)

Viimeistään tämä tarina päättyy tämän kuun viimeisenä päivänä, jonka jälkeen joudutte odottelemaan hieman seuraavaa tarinaa, joka on suunniteltu vasta osittain ja kohtauksia, jotka olen siihen miettinyt, pitää vielä hioa. :)

Kiitos vain sinunkin kommentista, wierii. :) Kiva tietää, että tarinastani pidetään näinkin paljon, olisipa Potter-tarinanallanikin niin huima suosio, mutta valitettavasti sillä on tällä hetkellä vain yksi kommentoija... :(

Seuraavan 16.osaisen tarinan nimi on Matka maailmojen halki, kuten tämä kertoo:
viewtopic.php?f=11&t=1984&start=30

Tuolla sivulla loppupuolella pitäisi lukea. ;)

Kiitos sinunkin kommentistasi, T@ik@viitta! :) Minä pidän itsekin tätä osaa melko onnistuneena, joten olen samaa mieltä kanssasi. ;D Enpä kyllä tuosta kuvailusta tiedä, mutta ehkä olen vain liian ankara itselleni...

Kiitos kommentistasi Padi!

Kysymyksen vastauksen voi päätellä itsekin, muta tarkemmin tuo kerrotaan seuraavassa tarinassa, ainakin tämän hetken suunnitelmien mukaan. :)

Noniin. Aluksi haluan kiittää niitä kaikkia, jotka ovat tätä tarinaa lukeneet ja erityisesti niille, jotka ovat tätä tarinaa jaksaneet kommentoida. Nyt on kuitenkin tullut aika hyvästellä tämä tarina, mutta älkää huolestuko, Matka maailmojen halki alkaa vielä syksyn aikana! :)

10.osa: Tohtori Spitaali

Aku ja ankanpojat näyttivät hölmistyneiltä Spitaalin osoittaessa heitä revolverillaan.
”Mutta sehän on Spitaali, miten hauska tavata”, Aku mutisi hiljaa oudolla äänensävyllä.
”Se et minulle ryppyile”, Spitaali kähähti ja painoi revolverin Akun rintaa vasten. Ankanpojat haukkoivat henkeään.
”Mutta minä ryppyilen”, ankoille hyvin tuttu ääni sanoi hiljaa heidän takaansa. Ridolf astui hitaasti ankkojen eteen työntäen Spitaalin revolverin pois tieltä.
Spitaali tuijotti Ridolfia. ”Sinä tiedät etten pidä pettureista”, hän mutisi, ”joten minulle ei jää muita vaihtoehtoja.”
Spitaali nosti revolverin kohti entistä apuriaan. Ridolf oli kuitenkin nopeampi, hän nosti oman revolverinsa kohti Spitaalia ja oli jo painamassa liipaisinta, kun yhtäkkiä…
”Ei!” Rudolfin ääni pamautti. Rudolf marssi Spitaalin eteen. ”Sinä et voi tappaa häntä, vaikka haluaisitkin, hän on puolihenki! Tajuatko?”
Ridolf tuijotti hetken veljeään laskematta revolveriaan. Sitten hän katsahti nopeasti Spitaaliin, jota tapahtuma ei näyttänyt ihmetyttävän laisinkaan, ainakaan ilmeestä päätellen.

Ankat tuijottivat Ridolfia, joka osoitti revolverillaan nyt Spitaalin eteen tulleeseen veljeensä. Yhtäkkiä Ridolf kuitenkin laski aseensa. He huomasivat kuinka tajuihin palannut Xuir asteli ankkoja kohti.
”Tiedän, etten voi tappaa sinua”, Ridolf mutisi Spitaalille, ”mutta tämän minä pystyn.” Ridolf käännähti ympäri ja laukaisi aseensa. Xuir ehtinyt tehdä muuta kuin siirtää katseensa Ridolfiin, kun tämän laukaisu osui häneen.
Kuului raivoisa kähähdys ja ankanpojat sulkivat silmänsä. Kun Xuirin hengitys kuului yhä he kuitenkin avasivat silmänsä. He tajusivat heti, ettei Xuir ollutkaan kuollut, vaan hänen kädestään vuosi verta. Hänen resuinen paitansa tuntui siltä kohdin värjääntyvän yhä tummemman punaiseksi.
”Sinä!” Xuir kähähti Spitaalille, joka käänsi katseensa kaukaiseen sukulaiseensa. ”Sinä maksat tästä!”
Sitä Spitaali ei kestänyt, hän oli nostamassa revolverinsa, mutta tajusi sen olevan Ridolfin kädessä. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen, kunnes kaikkien yllätykseksi hyökkäsi Xuirin kimppuun.

Ridolf tuijotti Xuiria. Tämä oli uhmannut Spitaalia, olisiko tämä tulossa järkiinsä? Silloin hän kuitenkin muisti veljensä ja kääntyi katsomaan tätä. Rudolfin kasvojen sijaan hän kuitenkin tajusi tuijottavansa suoraan revolveria, joka oli suunnattu hänen nenänsä korkeudelle.
”Älä viitsi!” Ridolf parkaisi.
Rudolf tuijotti veljeään hien valuessa hänen ohimoilleen. ”Minun on pakko”, hän parkaisi.
Juuri, kun Rudolf oli ampumassa veljensä Ridolfin, Ridolf kuitenkin töytäisi aseen tämän kädestä, jonka jälkeen hän ampui Spitaalin revolverilla suoraan veljeänsä kohti.
Rudolfin kasvot vääristyivät hänen vajotessa maahan. Ridolf tuijotti veljeään, hän ei ymmärtänyt miksi ihmeessä tämä oli yhtäkkiä kaatunut maahan, vaikkei hän ollut ampunut veljeään vaan hänen vieressään ollutta puuta.
Hän puisteli itsekseen päätään tajuten veljensä pyörtyneen kauhusta. Sitten hän muisti ankat ja lähti heti vapauttamaan nämä. Hän ei tuntunut kiinnittävän pätkääkään Spitaalin ja Xuirin tappeluun avatessaan Akun köydet.

Ridolfin suureksi hämmästykseksi Aku hyppäsi kuitenkin Spitaalin ja Xuirin sekaan tappeluun.
”Mitä ihmettä?” Ridolf parkaisi itsekseen. ”Onko hän hullu?”
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, Tupu huokaisi veljiensä nyökätessä.
Ridolf pudisteli päätään havahtuen kuitenkin järkyttävään parkaisuun.
”Aku-setä!” ankanpojat parkaisivat ollen kuitenkin väärässä. Aku oli täysin terveenä, niin myös Spitaali, joka hengitti tiheän oloisesti. Parkaisu oli lähtenyt Xuirin suusta. Ankanpojat ja Ridolf eivät huomanneet mitään erikoista, kunnes he huomasivat parin metrin päässä makaavan Xuirin vasemman käden.
Ankanpojat haukkoivat jälleen henkeään, eivät kuitenkaan niin paljon kuin itse Xuir, joka tuntui kuolevan tuskasta veren pulputessa hänen kädestään.

Kun kaikki tuntuivat huomaavan edessään vain Xuirin, Spitaali päätti paeta. Hänen koko ”loistava” suunnitelmansa oli mennyt täysin pieleen. Hän oli aavistanut Xuirin olevan vallanhimoinen, mutta että tämä hyökkäisi häntä vastaan. Sitä Spitaali ei ollut uskonut. Onneksi hänen oli ollut tuttuun tapaan mukanaan hänen onnenpuukkonsa hänen oli onnistunut tuhota sukulaisensa vasen käsi.

”Ei!” Aku parkaisi huomatessaan Spitaalin pakenevan. Hän riuhtaisi itsensä seisomaan niin, että Arthur Ankan päiväkirja putosi hänen taskustaan. Se putosi jäiseen ja lumiseen maahan. Kirjan ensimmäinen aukeama aukesi ja kuin taikaiskusta tapahtui jotain uskomatonta. Päiväkirjan välistä kajasti valo, joka tuntui laajenevan. Aku tajusi juoksevansa oudon hitaasti, kunnes tajusi, ettei voinut enää liikkua.

Metsä täyttyi kirkkaasta valosta. Sen värit tuntuivat muuttuvan nopeasti. Valo alkoi himmetä hiljalleen, se perääntyi takaisin kohti päiväkirjaa lumisateen heiketessä. Kun valo vihdoin katosi kokonaan, aukeama, jossa tohtori Spitaali, tohtori Xuir, Rudolf ja Ridolf, ankat ja Raul olivat juuri äsken taistelleet, oli täysin tyhjä. Ainoastaan päiväkirja makasi enää maassa. Viimeisten lumihiutaleiden leijaillessa maahan päiväkirja sulkeutui itsestään. Metsä täyttyi hiljaisuudesta. Lumisade oli loppunut.

Jatkuu tarinassa Matka maailmojen halki...

Jaa-a...
Hienosti kirjoitettu luku ei siinä mitään. Loppui tarina muutenkin upeasti, eikä siinäkään mitään. Mutta jäin varmaankin odottamaan hieman liikoja. Kaikki on tietysti suunniteltu seuraavaa tarinaa varten ja muuta, mutta mutta... Pahiksilla tosiaan aikamoista riitaa vedetään tuossa. Aseella osoitellaan tuonne, sitten tänne ja sitten taas tuonne, kyllähän minä siitäkin pidin, mutta aika erikoiselta lukijan mielestä tuntuu se. Ei nyt jäänyt mitään erityistä sanottavaa tästä. Hienosti kirjoitettu kokonaisuus tämä oli, ei paljoa muuta.

Odotan kuitenkin innolla lisää tarinoitasi ja tässäkään luvussa ei ollut mitään huonoa suinkaan hieno luku oli ja kaikkea muuta ja upea lopetus tarinalle.

Sekava viesti, eikö?